Samuli Paulaharju. / 01.01.1918 Otava no 1

Kuvia koltta-naisen elämästä


Äärettömissä erämaissaan Jäämeren kaltailla elävät koltat, venäjän-us-koiset Kuolan lappalaiset, elävät omassa tunturien takaisessa maail-massaan kuin ainakin erämaan oikeat lapset välittömässä kosketukses-sa ja ymmärtämyksessä suuren luonnon kanssa, elävät kuin muutkin erämaan synnyttämät ja kasvattamat eläjät samoillen sydänmaillaan seudusta toiseen, paljoakaan tietämättä mitä tapahtuu tunturien toisen puolen maailmassa.



Siellä he talvisin kaitsevat porokarjojaan lumisilla jäkäläkankailla ja teke-vät pitkiä retkiä pitkissä raidoissa yli soiden ja tunturien Ruijan meren rannoille ja syksyisin samoilevat peninkulmittain eräretkillä ja kesäisin kalastelevat lukemattomilla metsä- ja tunturijärvillään. Sillä ei täällä ikui-sten tunturien ja rannattomien soitten, jänkien ja aapojen mailla ihmis-henki suinkaan raatamatta elä.

Parantaja puhaltaa taudin pois, ( Vilgeshjaur, Petsamo). / Kuva: Manninen Ilmari v.1933. / museovirasto. / finna.fi

Niin kuin saavat erämaiden eläimet riistaansa alituisesti ajella, niin täy-tyy ihmiseläjienkin alinomaa olla hengenpidäkkeen hankinnassa. Elämä on täälläkin yhtämittaista taistelua. Miehet raatavat, naiset raatavat. Ja varsinkin naiset! Sillä niinkuin miltei kaikkien luonnonkansojen keskuu-dessa naiset saavat kantaa elämän raskaimman taakan, niin kolttienkin mailla naisten toiminta on alituista ahertelua sekä kotoisissa askarteluis-sa, että ulkoisissa elämäntarpeiden etsinnöissä.




Ulkohommissa raataa koltta-nainen kuin mies, kotipuuhissa hän näppä-ränä naisena häärii. Ja nurkumatta, napisematta, sillä hän on sellaiseen jo pienestä pitäen tottunut ja totutettu. Ankarinta puuhaa on kesäinen kalanpyynti. Kesä-aikaan asustavat koltat suurien sydänmaan järvien rannoilla kalaa pyydystellen sekä jokapäiväiseksi syötäväkseen, että tal-ven varoiksi.



Joka päivä, jos vain jumalanilmat sallivat, käydään nuottaa vetämässä, ja naiset saavat siinä toimessa ponnistaa sen kuin miehetkin: soutaa venettä, kiskoa nuottaa, tarpoa ja raastaa. Jo nuoret ”nieidat” yhtähyvin kuin puolikasvuiset ”pärnit” viedään nuottavenettä tuulessakin soutaa katiskaltamaan. Jopa naisten toimena on jo etukäteen suuren nuotan ranta-uluilta veneeseen valmiiksi laskeminen.

Jakk Gavriloff lähdössä vaimonsa kanssa verkkoja laskemaan Nickul Karl, kuvaaja 1934 Museovirasto. / finna.fi

Sitten vasta miehet saapuvat veneen perään huopaamaan naisten ai-roille asettuessa. Samoin taas kotirantaa nsoudetaan, ja naisväki jää raskasta vettynyttä nuottaa uluille ripustelemaan ja saatuja kaloja per-kaamaan. Mutta miehet rientävät suoraan pirtille laittamaan teevettä tu-lelle.



Vieläpä nähdään sekin kumma, että isä ottaa veneen perässä itkevän pikku komsiokoltan pirttiin vaalittavakseen äidin jäädessä rantaan. Sillä pienissä perheissä, kun kaikkien aikuisten täytyy käydä nuotalle, pitää ottaa mukaan järvelle pienet lapsetkin, rintalapsetkin komsioineen ase-tetaan veneen kokkaan pystyyn.


Verkkopyynti on useasti naisväen hoidettavana. Iltapuolilla käyvät he kokemassa verkot rannan ruovostojen reunaan ja aamupäivällä taas, miesten vielä nukkuessa käyvät he pyydyksensä kokemassa. Nuotanve-dossa käydään tavallisesti yöntietämöissä. Sillä Lapin kirkkaissa järvissä ei kala päiväsaikana puutu pyydykseen, missä makailleekaan syvissä haudoissa ja syövereissä.

Vaimo kantaa verkkoa v. 1934. Kuva: Nickul Karl. / Museovirasto. / Finna.fi

Siksi vasta illalla yön saapuessa — kesäyön aurinko voi kyllä kelletellä punahohtoisena pohjoisella taivaanrannalla — soudetaan järvelle, vede-tään apajaa ja palataan puoliyön tienoissa, jopa myöhemminkin aamu-kahden, kolmenkin seuduissa.



Siitä alkavat öiset iltapuuhat, joihin koko talonväki, niin miehet kuin nai-setkin ottavat osaa. Teekeittiö laitetaan kuhisemaan, kalakeitto kattilaan porisemaan ja rieskaleipä tulen loisteeseen paistumaan. Mutta näissäkin puuhissa on naisilla enimmät askareet.



Miehet kyllä ovat ahkeria kalakeitto ja teevesi-puuhissa, mutta useasti saadaan nähdä emännän heiluvan kirves kädessä puita pilkkomassa. Eipä silti, ettei se työ häneltä kävisi! Yhtä rivakasti kuin miehellä konsa-naan heilahtaa kirves ja yhtä varmasti se sattuu puun kylkeen ja iskee pölkyn palasiksi.



Leivän leipominen, leveän rieskan, ”lapinkakun” laatiminen on Lapin nai-sen jokapäiväinen, jopa miltei joka ateriainen tehtävä. Hupaisaa on näh-dä Lapin emäntää niissä hommissa. Isossa pahkamaljassa, useinkin vain ulkona kentällä järvenrannalla ruohikolla kontallaan ollen, sotkee hän paksun rieskataikinan, leipoo sen maahan asetetulla pöytälevyllä leveäksi, ohueksi leiväksi ja lopuksi kainalossaan taputellen ja pyöritel-len silittelee sievemmäksi ja sitten asettaa leivoksensa laakakiven va-raan tulen loisteeseen paistumaan.



Kakun pari emäntä kerralla pyöräyttää ja paistaa, ja ne tavallisesti tulee kerralla syödyksikin, niin että toisella suurustannalla on taas sama leipo-mistyö toimitettavana.



Sillä aikaa kun emäntä on saanut leipänsä paistetuksi, ovat miehet — taikka toiset naiset — laittaneet kalakeiton ja teen valmiiksi ja niin pääs-tään iltasaterialle. Jo se onkin ”iltasateria”, joka aamulla kolmen, neljän, viidenkin tienoissa syödään. Mutta silloin sitä syödäänkin, sillä iltanen on lapinlapsen pääateria.



Isot kalakaukalot tyhjennetään, kalalientä latkitaan väliin ja lopuksi teetä rieskaleivän kanssa juodaan viisin,kuusin, kahdeksinkin lasein. Suuri teekeittiö samoin siinä kerrassaan tyhjennetään.



Mutta sitten ollaankin kylläisiä kuin puutiaiset ja jouduttaudutaan levolle pirtin leveille lautsoille taikka kodan permannolle. Miehet ainakin ja lap-set paneutuvat unta ottamaan, mutta naisväki jää useasti vielä iltasenkin jälkeen joksikin aikaa ”iltapuhdetta” valvomaan.



Ottavat valvojat käsityönsä esille ja siinä tarinoiden naperrellaan yhtä ja toista, kunnes väsymys voittaa heidätkin, ja saattaa muiden mukaan le-volle heittäytymään. Ja silloin saattaa ”iltapuhde” ja yö olla kulunut jo niin pitkälle, että seuraavan päivän aurinko käy tavallisten ihmisten aa-mupäivän yhdeksättä hetkeä.

Pyykinpesijä avannolla v. 1934. Kuva: Nickul Karl. / Museovirasto. / finna.fi

Käsitöissä Lapin naiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria. Päivät päästään he ahertavat. Aamulla — nimittäin heidän aamunaan, siinä puolipäivässä, jälkeenkin puolenpäivän - kun on saatu suuruksiksi teetä ja kakkua ja illallisen kalakeiton jäännöksiä, alkavat päivän puuhat. Paljon työtä antavat kalanpyydykset: milloin on verkkoja korjattava, milloin nuottaa parsittava, milloin taas uutta pyydystä pisteltävä. Siinä työssä saattavat miehetkin olla avullisia, mutta tuon tuostakin miesrukat väsähtävät ja käyvät lautsalle lepäämään.




Voivathan naisetkin joskus päivälläkin lyhyen levon ottaa, varsinkin jos on rintalapsi ruokittavana. Mutta useammin näkee heidät aina puuhassa. Miltei kaikki koltta-talouden tarpeet ovat naisten käsialoja. Omat vaatteensa he itse ompelevat, nahkasista jalkineista komeaan päähineeseen asti. Samoin saavat miehet olla vaimoilleen vaatteuksestaan kiitollisia.



Emännät ompelevat heidänkin pukunsa, sekä karvatut kesäkengät että muhkeat pehmeät talvijalkineet, sekä sarkaiset kesätakit että uhkeat talvipeskit ja kauniit kirjavat talvilakit, lisäksi puksut, paidat ja muut ruumiin verhot. Eikä siinä kyllä! Naiset itse pitävät huolen nahkojen käyttökelpoiseksi valmistamisestakin. Kesäkenkien nahat he parkitsevat ja muokkaavat ja talviturkikset samoin paittoavat ja pehmittävät.



Poron suonijänteistä he hampain riipivät säikeitä, joista punovat sitkeätä rihmaa millä kengät ja nahkavaatteet ommellaan. Paksuja moniväri-raitaisia sukkia sekä vahvoja kirjasuisia vanttuita kutovat he kotilampaitten karkeista villoista koko perheelle ja tavattoman kauniita puna- ja kelta- ja vihreäkirjaisia valkeita poronkoipikintaita he taitavasti ompelevat.

Vjätsi Semenov kertaa suo-ninyöriä v. 1935. Kuva: Manninen Ilmari. / Museovirasto. / finna.fi

Ja heinäkuulla, kun rantaruoho on rehevimmillään, käyvät naiset leik-kaamassa käyrällä viikatteellaan kenkäheiniä talvisiksi pakkasentukkeik-si. Oikein venelastein niitä soudetaan kotirantaan kurikoidaan pehmeiksi ja kääritään isoiksi renkaiksi ja viedään talven varaksi aittoihin.

Kolttavaimo pehmittää kenkäheiniä v.1927. Kuva: Äimä Frans. / Museo-virasto. / finna.f

Kangasta ei koltta-emäntä osaa kutoa. Mutta vallan paksuja villaraanuja, joita käytetään makuupeitteinä, valmistaa hän varsin yksinkertaisilla kangaspuilla. Pirttiin asetetun parin viistopuun varaan on muutamien varpojen väliin pingotettu loimet, joihin niisien avulla saatetaan avata ja sulkea ”suu”. Ja vain käsin, aivan sukkuloitta, pujotellaan paksu nauha-mainen kudelanka suuhun, ja tukevin hyppysin pirran asemasta tiuka-taan se paikoilleen.




Koreita punaisia, ruskeita, keltaisia raitaryhmiä sovittelee kutoja raa-nuunsa ja langat on hän itse omilla kotoisilla paineillaan värjännyt. On-han vain kankailta käynyt keräämässä kiventiiroja, ketunliekoja sekä muita värikasveja ja niistä keittänyt tehoisat värjäysvetensä. Paksut raa-nulankansa ja vahvat sukankuteensa keträävät naiset vain yksinkertai-sella värttinällä, sillä rukkia ei kolttain mailla tunneta.



Kodan permannolla istuen keträäjä villalepeestä varsin näppärästi värtti-näpuikollaan sujuttelee ja pyörittää näpittelee villalankaa ja saa yhä pak-summan panoksen värttinänsä ympärille. Valmistuneen langan keträäjä sitten oikein omintakeisella viipsinpuulla vyyhtiää: maassa istuen kieput-taa sen vain jalkateränsä ja kätensä varassa vyyhdeksi.



Erittäin komeannäköisiä ovat kolttanaisten valmistamat talvipukimet, niin miesten kuin naistenkin. Hienot pehmeät purkapeskit ovat edestä ja ta-kaa kirjaillut punaisilla ja keltaisilla päärmeillä, nauhoilla ja hetulalla. Sa-moin hienot hohtavanvalkeat pitkävartiset poronkoipijalkineet sekä käsi-neet ovat kauniisti päärmätyt ja nauhoitetut.



Lyhytvartiset lappalaiskengät taas kiinnitetään pitkillä monikirjaisilla pau-loilla, jotka nilkan ympäri moneen kertaan kierretään. Päässä on miehillä heleänvärisillä helmillä koristeltu, kirjonauhoilla kaunisteltu ketunnahkai-nen puuhkalakki, naisilla monet kukikkaat villa- ja silkkihuivit helmikoris-teisen kypärilakin peittona.

Nainen, jolla yllään vanhanaikainen viitta v. 1934. Kuva: Nickul Karl. / Museovirasto. / finna.fi

Saadapa nähdä koko kolttaraito talvella valkealla lumihangella nionikir-jaisissa tamineissa, vieläpä ahkioiden eteen valjastetut porohärätkin pu-naisissa kirjovöissä ja helkkävissä kulkusissa, jo se on mitä. mahtavin juhlamatkue. Ja kaikki tämä valtava, oikeinpa silmiä häikäisevä komeus on yksinkertaisten kolttaemäntäin, tunturien takaisten erämaiden lasten käsialoja. Sillä poron valjaittenkin ompelutyöt on naisten näppäryyttä.




Mutta ei vain vaatteitten ja valjaitten valmistus ole naisten toimi-alaa, vieläpä he ennättävät saada käsistään paljon muutakin hyvää ja tarpeel-lista. Niinpä he laativat ja ompelevat tuohesta varsin monenlaatuisia ta-loustarpeita: isompia ja pienempiä ropeita ja rasioita, ”puartteja”, ”luastu-ja”, ”kyössejä”, ”keulikkeja”. Puunjuurisiteillä ja poronsuonirihmoilla he niitä kurovat kokoon ja toisinaan varsin sievästi somistelevat kissankul-talevyillä.



Näitä tuohiesineitä käytetäänkin paljon lapintalossa sekä kala-, jauho- ja suola-astioina että kaikenlaisten pikkutarpeiden säiliöinä. Poron ja lam-paan koipinahoista naiset taas ompelevat monenlaisia kirjailtuja käsi-laukkuja, osaavatpa he niitä valmistella, vieläpä oikein kauniita, kuikan-nahasta, jopa suomuisesta joutsenen koipinahastakin. Ja kaikkiin om-mellaan silmän iloksi hienoja punaisia ja keltaisia ja vihreitä verkapäär-meitä, nauhoja ja helttoja. Ompelutarpeita sekä muita pikkuesineitä on niissä sitten soma säilytellä.



Monet naiset ovat taitavia köydenpunojia. Petäjänjuuria he kiskovat kan-kailta kimputtain, halkovat niitä ja keittävät padassa ja sitten kelaavat saamistaan säikeistä satasylisiä hienoja, sitkeitä verkonpauloja taikka paksuja nuottaköysiä. Ovatpa muutamat naismestarit kehittäneet juuren punomistaitoansa niin, että osaavat kutoa kauniita ja kestäviä juurirasi-oita ja vakkasia, joita käytetään jauhoastioina, suolakopsina ja sokeri-kuppeina.



Näin koltta-nainen kodissaan ahkeroi. Miehet ne kodan permannolla useinkin vain jouten istuvat ja tarinoivat mutta silloinkin naiset ovat kuka missäkin käsityöpuuhassa. Ken keträä raanu- tai sukkalankaa, ken om-pelee kenkää, kuka kuroilee tuohesta kyössiä, kuka verkkoa korjailee. Siinä aikansa kuluksi ja omiksi iloikseen saattavat he helposti ruveta joi-kaamaankin.



Vanha, tuohiastiaa laitteleva muori, voi alottaa hyräilyn vaikkapa: ”Evva-na kalggu nuorra leasku vuoddomas ”(1. Ja siihen sitten yhtyvät toiset-kin käsityöntekijät, jopa lopulta osaltaan miehetkin ainakin siinä toimes-sa käyvät avustamaan. Ja kohta kaikuu koko kota omituisesta jouvotuk-sesta, joka on mitä alkeellisinta erämaan lasten laulantaa. Soveltuu se niin ympäristöönsä, Lapin tunturiluontoon ja savuiseen porontalja-vuo-teiseen, koivunvarpupermantoiseen turvekotaan ja sen omituisiin asu-kkaisiin.

1.) livanan eukkoa nuori leski kosii.