Teksti ja kuvat Samuli Paulaharju. / Finlandia 1.1.1920.

KUVIA KUOLLAN-LAPISTA.


Kuollan-Lappi on varsin vähän tunnettu maa, vaikkahan onkin meidän Lappimme lähin naapuri idän alla, ja vasta siitä saimme kappaleen uu-simmaksi, kauan kaivatuksi Jäämeren rannan Suomeksi. Varsinkin Kuol-lan-Lapin laajat sydänmaat ovat melkein käymättömiä seutuja.

Monia sen äärettömiä erämaita ei ole vielä milloinkaan 'valkoisen mie-hen jalka polkenut, satoja sen salaisia suuria selkiä, jokia ja järviä, tuntu-reita, kallioita ja pahtoja ei ole vielä kukaan tutkija tarkastanut, eikä mi-kään karttamestari ole ollut niitä paperille merkitsemässä.

Niinpä lähteekin matkamies varsin uteliaana Kuollan Lapin rannattomiin korpiin, menee melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomaan maahan, jossa joka hetki on yllätyksiä odotettavissa, jonka oloista ja asukkaista ei muu maailma paljoakaan tiedä.

Mukana oleva karttapalanenkin antaa maasta varsin epämääräisen ja hataran kuvan. Inarin itärannalta, Nellimistä, saattaa varsin helposti tun-keutua Kuollan-Lapin suuriin kiveliöihin. Painutaan vain kaakkoa kohden Sulkujärvelle, ja siitä sitten muutamien virstojen nakkaus vanhalle valta-kunnan rajalle järvenselän soutu ja metsätaival ja silloin ollaan jo kolt-tien maassa, Petsamonmaamme eteläisissä korpiseuduissa ja uusien tasavaltamme kansalaisten seurassa. Toinen maa, toiset tavat, saa mat-kamies heti todeta.

Aukeaa sieltä metsän keskestä kirkas Puoldzik-jauri, ja sen rannalla nähdään koltan kesäkenttä pikku pirttipöksineen, turvehökkelöineen ja kummallisine kalakatoksineen ja nelijalka-aittoineen. Tavataan talon asukkaitakin, mustapintaisia kolttia, Venäjän lappalaisia, jotka puhuvat sekä ryssää että, näin rajaseuduilla, suomeakin, ja keskenään haastavat niin merkillistä lapinkieltä, ettei siitä kaikista pääse lähimmät naapurit-kaan Norjan ja Suomen lappalaiset tolkulle.


Ikivanha raja, mielivaltaisesti vedetty viiva, joka on valtakunnat toisis-taan eroittanut, on saman lapinkansan jäsenet suvustaan erilleen repi-nyt, pirstonut kansanheimot hajalleen kauas erämaihin, työntänyt eri uskonnon ja niin erilaiseksi kasvattanut. Mutta maata ei valtakunnan raja ole kyennyt erilaiseksi muodostamaan.

Samaa suurta Suomen-Lapin luontoa, samaa ikuisten tunturien ja ran-nattomien jänkien, kohisevien koskien ja tuhansien järvien maata jatkuu itää kohden aina mahtavalle Imandralle, Ump-jaurille ja Lu-jaurille asti, Kuollan Lapin komeimman tunturin, taivaita tavoittelevan Umptekin eli Hibinän maille.

Lähdet Puoldzik-jaurilta painumaan idän alle suurta Nuortijärveä kohden sinne tulee Suomen rajalta lähemmä parikymmentä peninkulmaa ja saat tehdä taivalta kuin lappalainen: soutaa kiskaltaa kymmenet, sadat selät ja pienet lompolot, laskea monet kuohuvat kosket taikka sauvoa vihai-set vastavirrat, mutkitella peninkulma-määrin yksinäisiä erämaan jokia pitkin, taikka taas reppu selässä astella päiväkaupoin, vuorokausi-mää-rin tiettömiä selkosia, milloin poropolkuja seuraten, milloin oijustaen halki upottavien aapojen ja jänkien, milloin kaahaisten yli tunturien, milloin sotkuisia rääsyköitä puhkoen.

Ja aina vain samaa ikuista erämaata, jolle ei näytä loppua tulevankaan: järvi järven jäljestä, salmi taikka vuolas joki vain välissä taikka metsäi-nen taival, taikka vesien kulkua säännöstelevä tunturi, taikka suunnaton vetinen jänkä, jonka aavalla aukealla pitkäkaulaiset kurjet luikkailevat.

Sijt-koski Luttojoessa lähellä Nuortijärveä.

Tulet tuntemaan suuret sydänmaan selät: Njahtjaurit, Algaz- jaurit, Karn-jaurit, Njannam-jaurit, Akku-jaurit ja lukemattomia pieniä metsäjärviä, joiden rauhallisissa salatuissa suojissa arat joutsenet Lapin kesäänsä viettävät. Mutta jos otat eteläisemmän suunnan, saatat Suomen rajalta, Madzas- jaurilta, Tsyo-tsattsen tienoilta, matkata Tsuokkal-jaurille, Kallu-jaurille ja Nevsi-jaurille, sitten suurille tunturijärville Luton eteläpuolella: Vuenni-, Loun- ja Jungus-jaureille.

Ja lopuksi lasket mahtavaa Luttojokea, joka paikoin paisuu leveiksi, mo-nisaarisiksi suvantojärviksi, kuten Tsuörve- ja Vuolu-jaureissa, paikoin taas kohisee ja pauhaa äkäisinä vaahtopää koskina, joita kolttien tavalla saat oppia laskemaan: perä edellä ja airoilla soutamalla ohjaten.

Ja niin tulet Nuortijärvelle, läntisen Koltanmaan suurimmalle selälle, joka 8-10 peninkulman pituisena suurena käyriönä levittäy tunturien takana. Monet mahtavat, kesälläkin varjopuolissa lumiläikkäiset tunturit, toista tuhattakin metriä korkeat komeat köyryt, Siulutaldi, Vuojim-, Tuodas- ja Petsha-tunturit kohoavat yhtämittaisena jonona eteläisellä ja itäisellä taivaanrannalla.

Nuortijärveltä taas vie mahtava Tuulomajoki veneesi alas ikivanhaan Kuollaan, Jäämeren pitkän lahden pohjukkaan. Kuus-seitsenpeninkul-maisen matkan lasket päiväsydämessä ja ehdit vielä levähdellä suoma-laisten korpieläjien taloissa joen varrella, Tuhkasessa, Päiväjärvellä ja Kuivakoskella, ja kuunnella vanhoja tarinoita muinaisesta Vesaisen ret-kestä Kuollan kaupunkia valloittamaan.

Niin käy matkasi kesällä vesien vapaina välkkyessä. Oppainasi ja kyyti-miehinäsi ovat korpien koltat, ja lepohetkesi vietät kolttien asunnoissa, milloin pienessä hirsimökissä lautsalla loikoen, milloin savuisessa turve-kodassa koivunlehdeksillä ja porontaljoilla maaten. Voit matkata milloin mielesi tekee.

Sillä ei ole Lapissa, talvisen pimeyden maassa, kesällä yötä. Yhtämit-tainen ihana päivä kestää viikkomäärin, päivä paistaa hellittämättä sekä etelästä että pohjoisesta, etelästä korkeimmiltaan paahtaa yhtä kiih-keästi kuin muuallakin maailmassa, mutta olemattoman yön sydänhet-kenä painuu aurinko lähelle pohjoista taivaanrantaa suurena punaisena kehränä loistaen. Tällaisina hiljaisina yön aikoina on Lapin taipaleitten katkaiseminen kaikkein mieluisinta. Silloin on Lapin luonnossa niin ih-meellinen sadun tunnelma. Järvet ja jängät ovat hienon kesäisen usman kattamina ja lumiset tunturit loistavat mitä kauneimmissa väreissään.

Njolla, kannon nenään rakennettu pikkuaitta. Wuenni-janoi.

Paitsi että olet matkallasi tavannut yksinäisen koltan asunnon siellä, toi-sen täällä metsäjärvien rannoilla, olet pari kertaa sattunut suureen ky-lään, kolmi, nelikymmeniseen mökkirykelmään, joka erämaan auke-amassa on yhtäkkiä eteesi tullut. Se on Lapin asukkaiden talvikylä, mer-killinen metsäläisten muurahaiskeko, johon he metsäjärviltään kaikin ko-koontuvat talvehtimaan.


Siinä on pieniä neliseinäisiä hirsipöksiä, pirttejä., aittoja, lammassuojia, katoksia, tiheässä ryhmässä kankaalla, pieni kirkonsijainenkin, ristikat-toinen harmaa huone, tsassouna joukossa. Luton lähimailla, Akkujoen suupuolella on muuan tämmöinen suurkylä, Suonikylä, Petsamon alu-eemme eteläisten kolttien pääpaikka, jonka asemasta ei vielä olla var-moja, tuleeko se vastaisessa rajankäynnissä jäämään Suomen vaiko Venäjän puolelle.

Toinen suurkylä taas, Nuortin lappalaisten talvehtimispaikka, Nuohtsijt, on Nuortijarven alapään tienoilla, lähellä Ristikenttää, Nuortin ja Luton kolttien 'pogostaa', jossa on näiden seutujen kirkko pappeineen, pappi-loineen ja lukkareineen. Samanlaisia kolttien suurkyliä on myöskin Pats-retski Patsjoen Salmijärven lähimailla, Petsamonmaan pohjoisseutujen kolttien talvikylä.

Nuortijärvi. Ristikentän pappila.

Suonikylän "tsassouna" (rukoushuone).

Nuortijärvi. Ristikentän pappila.

Pirttejä Suonikylästä. Kolttain talvikylästä.

Suurissa talvikylissään viettävät koltat yhdessä kovimman talven ajan, tammi- helmi- ja maaliskuun. Joulun tienoissa he erämaistaan sinne ko-koutuvat kuka miltäkin suunnalta ja sitten taas keväällä pääsiäisen tie-noissa, kun kelirikko rupeaa uhkaamaan, he lyövät tavaransa kokoon, ahtavat porojen ahkioihin kaikki, mitä »jokapäiväiseen leipään kuuluu», tavaransa, naisensa, lapsensa, lampaansa, kissansa ja pitkissä raidois-sa ajavat korpiinsa. Kevätasunnoille he menevät, ja siellä elelevät kevät-kalalla, pyytävät kutevaa haukea, ahventa sulista salmista ja jokien suis-ta.

Mutta juhannuksen lähestyessä, kesäpäivän seisahduksen joutuessa, muutetaan taas kesäpaikoille, suurien järvien rantamille, jossa eletään vuoden parhain aika, ihana Lapin kesä, alituisesti kalaa pyydystellen. Käydään joka ilta myöhäisenä sydänyön hetkenä nuotalla, potketaan verkkoja järvien rantaruohostoihin ja saadaan runsaasti kalaa: haukea, siikaa, taimenta, harria ja ahventa. Ja syödään kalaa, vahvat keitot joka pyydysmatkan jälkeen pannaan kattilaan, ja mitä ei jakseta syödä, se kuivataan taikka suolataan talven varaksi.

Syksyn saapuessa, syyskuulla jätetään kesäkenttä ja siirrytään syksy-paikoille, metsäseutuihin jäkäläkankaiden lähimaille. Täällä eläessään koltta muuttuu kesäisestä kalanpyytäjästä poromieheksi ja metsänkävi-jäksi. Kevätkodilla vapauteen lasketut porolaumansa hän kokoaa tuntu-reilta ja erämaista syystalon läheisyyteen, paimentelee niitä kankailla ja tarpeen ja varojen mukaan teurastelee sekä syötäväkseen että myötä-väkseen.

Kovin suuret eivät kyllä ole koltan porokarjat: joitakuita kymmeniä haa-rasarvia, joku satakunta vain on tavallisella koltalla. Suurrikas on jo se, jolla on kolmi-, nelisatainen porotokka paimennettavanaan. Mutta koltta-han elääkin etupäässä monilukuisten järviensä runsaalla kalalla. Ja tal-visaikoina hän myös ahkerasti metsästelee: ajelee hirviä, - entisaikoina villipeurojakin - pyydystää kettua, saukkoa, näätää, kärppää, oravaa se-kä metsälintuja, ja keväisillä hangilla hän hiihtelee karvapohjaisilla suk-sillaan karhunkin kintereillä. Pyydysmaat ja kalajarvet ovatkin ikivanhois-ta ajoista asti kolttien kesken jaetut, niin että kullakin suvulla on omat perinnölliset erämaaosuutensa, joissa se kesäkautensa asustelee kalaa pyytäen jatalvella taas niissä samoilee metsänriistaa ajellen ja porolau-moja paimennellen.

Ankarimman talven aika vain yhteisessä kotikylässä asutaan, tehdään raitoretkiä Jäämeren rannalle, viedään sinne metsänriistaa, porokarjan tuotteita ja tuodaan palatessa elintarpeita, kesävaroja ja viinaa. Ja sitten juodaan ja pidetään hauskaa elämää, iloitaan ja tanssitaan ja ajellaan poroilla, nautitaan oikein yhdessä olosta. Kaikkein hurjimmin juodaan jaremutaan laskiaisena, pitkän paaston edellä sekä taas pääsiäisenä, paaston suurena loppujuhlana. Mutta sitten tuleekin loppu iloiselle yh-dessä ololle ja lähtö kauas korpien yksinäisyyteen.


Tällaista on pääpiirteissään Kuollan-Lapin kolttien elämä: alituista kor-ven kiertämistä, järveltä järvelle muuttelehtimista, yhtämittaista majan-muuttoa.

Hyvin yksinkertaisia ovat kolttien metsäläisasunnot, useimmiten pyöreis-tä hirsistä sal ettuja neliseinäisiä matalia, pieni-ikkunaisia mökkejä, joi-den ovipielessä on harmaista kivistä rötistetty avonainen lapintakka, sei-näin vierissä leveät makuulautsat, lattialla muutamia pölkkyjä istuimina. Mutta monesti on kesäkauden asuinrakennus vain kota, joskus tavalli-nen riu'uista kyhätty keilakota, useammin sentään turvekota, koltan al-kuperäisimpiä asuinsuojia. Sen pohjana on neljä- taikka kuusikulmainen matala hirsisalvos, jonka varaan on särkylaudoista ja puunrungoista ra-kennettu korkeahko harjakatto, ja sitten koko kömmänä peitetty turpeilla
kuin suureksi turvemättääksi.

Kodan sisus on varsin yksinkertainen. Paljaan maapermannon keskellä on avonainen tulisija, seinäpuolilla havuilla, lehdeksillä ja porontaljoilla peitetyt makuupaikat, puunrungoilla eri osastoihin jaetut. Kodan harjas-sa on leveä reppana, mistä savu saattaa tupruilla ulos. Kovin ahdas on kota, kolme neljä metriä vain pohja-alaltaan halkimitaten. Ja kuitenkin voi sen savuisessa suojassa toisinaan asustaa kymmenkuntakin hen-keä. Mahdutaan siinä miten kuten permannolla vieri vieressä istumaan, ja kun tulee levonhetki on koko kotamaa makuumiehiä täyteen ahdettu-na.

Eikä koltan pirttikään ole juuri paljoa tilavampi, vaikka se onkin muka-vampi oleskelupaikka lautsoineen ja istuinpölkkyineen. Ja valoisampikin. Vaikka kyllä pirtin pienet ikkunat ovat monesti tuohella ja päreillä paika-tut taikka taas niinlikaiset, ettei päivä paljon sisälle pääse.

Keilakota Ruvt-mennalta Lutolta. Huotarin Waiskin kevätasunto.

Madzas-jauri. Koltta-eukko kehrää värttinällä raanulankaa.

Mutta ahtaassa kodassaan ja pienessä pirtissään vain koltat toimittele-vat kotoisia askareitaan, kalanpyydyksiään korjailevat ja kaikenlaisia kä-sitöitään näpertelevät. Koltat ovatkin koko mestareita käsitöissä. Varsin-kin naiset ovat pieniä taitureita. He värttinällä kehräävät, he kutovat suk-kia, kirjovanttuita ja komeita raanuja, he punovat ja palmikoivat monivä-risiä nauhoja ja kotoisilla väreillä lankoja värjäilevät, he taittelevat ja om-pelevat tuohesta monenlaisia ropeita ja lippaita sekä juurista punovat vakkasia ja tavarasäiliöitä.


Mutta kaikkein kauneimpia naisten töitä ovat lappalaisten talviset nahka-puvut, sekä miesten että naisten. Komeita ovat kolttien monivärisillä nauhoilla kirjaillut peskit, kintaat ja pehmeäkarvaiset jalkineet. Ja puku-jen loistavimmat kappaleet ovat päähineet: miesten helmikirjäiset revon-nahkaiset verkapäällystäiset puuhkalakit ja vaimojen punaverkaiset hel-millä kirjatut otsakäyräiset tukansuojat.

Talvisessa juhlapuvussaan onkin nuori kolttapari koko muhkea ilmestys, sitä Etelän mieskin ihan ihmeissään katsoo. Ja kun tämmöinen komean-kirjava lapinmies valjastaa syrjääneiltä oppimaansa tapaan neljä, viisi suurta porohärkää jotka myöskin komeilevat naisten valmistamissa kir-jovöissä korkeakaplaisen saaninsa eteen ja ottaa loistavapukuisen emäntänsä vierelleen ja lähtee hurjana laukottamaan pitkin lumikenttiä, on siinä mitä uljainta elämäniloista värileikkiä valkealla lumihangella.

Madzas-jaur. Koltta-pari talvitamineis-saan.

Kolttia Nuortijärveltä. Taustalla turvekota.

Pieni on kolttien suku, vain 1,700- 1,800 on heidän lukumääränsä. Ja tä-mä pikkuinen lauma on hajaantuneena pieniin ryhmiin suuren Kuollan niemimaan erämaihin, alueelle, joka on laajempi kuin kolmas osa koko Suomenmaasta. Siellä he elävät yksinäisyydessään, toisistaan paljoa-kaan tietämättä, ovatpa niin kauas jotoisistaan eronneet, etteivät eri ky-läryhmien asukkaat enää naapuriensa kieltäkään ymmärrä, vaikka kol-tanlappia kumpaisetkin puhuvat.

Venäjää osaavat miehet meikein järjestään solkata, alituinen kosketuk-siin joutuminen ryssien kanssa, venäläiset koulut, joita takavuosina oli jo useissa talvikylissä, sekä venäläiset papit ja muut virkamiehet ovat vai-kuttaneet sen, että muutamien kylien asukkaat, kuten esim. Ponoin kolt-at niemimaan itäpäässä, jo melkein kokonaan ovat unohtaneet oman kotoisen lapinkielensä.


Kuoleva kansa on kolttien lappalaisheimo. Vähäväkisenä metsäläis-asukkaana se vähitellen häipyy erämaihinsa ja sortuu vahvemman tieltä.