I. Itkonen. Kansan Kuvalehti 25.10. 1929


Kyllä piippu on sentää terveelli-sempi kuin paperossi





Lienee verrattain yleisesti tunnettua, Perä-Pohjolan eukot polttavat piippua. Eräin paikoin on tämä tapa tosin jo ruvennut häviämään, mutta toisin paikoin se kukoistaa täydessä loistossaan, eikä kukaan sitä ihmettele, kaikkein vähimmin eukot itse.




Tällainen paikkakunta on esim. Vaattojärven kylä Kolarin pitäjässä ja suurin piirtein katsoen koko Kolarin pitäjä, joka Pohjan perillä on laajalti tunnettu siitä, että siellä vanhemmat naisenpuolet tupakoivat.



Paitsi Pohjois-Pohjanmaalla polttavat eukot myöskin Lapissa ja Itä-Poh-janmaalla. Vähemmän tunnettua lienee suurelle yleisölle, että tämä tapa aikoinaan on ollut tunnettu Karjalassa ja Savossakin. Kuopion puolella polttivat naiset vielä Lönnrotin toisen matkan aikoina (1831).



Pohjois-Karjalassa höyryyttivät 18:nnella vuosis. sekä miehet että nai-set. Niinpä oli Pielisjarvellä v. 1748 tupakkaveron maksajia 971, niistä 660 miestä, 311 naista. Vaikkakin Vaattojärvellä nykyisin vain vanhem-mat vaimonpuolet polttavat, ei ole pitkälti siitäkään, kun vielä nuorem-matkin savuja vetelivät.



Eräskin emäntä, jolta tiedustelin, miten kauan hän oli polttanut, sanoi tehneensä sitä kaiken ikänsä.
- Minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupieles-sä oli tissi ja toisessa piippu! Sen aikaa on oltu polttamatta, kuin on rip-pikoulua käyty. Ja varkain sitä tietysti silloinkin poltettiin. Niin kuului vas-taus kaikessa suorasukaisuudessaan.



Lähetin piippumuijille ”haasteen” saapua koolle valokuvattaviksi. Kellä aikaa vähänkin, saapuikin piippuineen. Useimmilla oli letkuvartiset, puo-dista ostetut äkkiväärät. Vanhat nysäpiiput visasta tehtyine n.s. ”Rova-niemen koppineen”, joiden varren kukin itse valmisti tuomesta, poltta-malla reiän poltinraudalla, ovat nyttemmin harvinaisia.



Varmaankin on piipuntekijä Rovaniemellä kuollut, kun niitä koppia ei enää kuljeteta, arveli eräs piippumummo. Niitä oli kauppiailla ennen aina kokonainen lankakipuli. Eukot asettuivat portaille, äärimmäiseksi vasem-malle Mikon-Eliisi, hänen viereensä Mikon-Priitta, joukon vanhin, puhe-lias mummeli varsin omintakeisine mielipiteineen. Sitten liskon-Loviisa, Heikin-Miina ja Löytösen emäntä.

Vaattojärven emäntiä 1929, jotka osaavat käsitellä piippua paremmin kuin miehet. Kuva: I. Manninen. Museovirasto.


Nykyisin poltetaan enimmäkseen ”Tukkimiehen väkevää”. Taikka oikeas-taan sitä poltetaan, mitä saadaan, kuten Heikin-Miina selitti.

- Minun rinnoilleni on ”Väkevä-Matti” kaikkein parasta, virkkoi liskon-Lo-viisa. Se on vähän liepeämpää, ei niin väkevää.

- Mutta minä pidän paljon enemmän Tukkimiehen väkevästä, sanoi Mi-kon- Eliisi.Se on makeampaa; minä ole noikein kranttu, että se pitäisi olla makea maku.



Mikon-Priitta puolestaan ei sano olevansa tyytyväinen Tukkimiehen vä-kevään ja perustelee kantaansa selvänäköisellä varmuudella.


- Tuo Tukkimiehen väkevä on sellaista, että se tahtoo kaksi tulitikkua ai-na piipulle. Se raiskaa tulitikkuja. Siinä kun on sitä alkohoolia enemmän. Se on sen vertaa tuoresta, ettei se syty kuin päältä käsin ja sen vuoksi pitää kahdesti sytyttää. Siltä minä arvaan, että siinä on alkohoolia enem-män.

Vaattojärven emäntä, äärimmäinen vasemmalla, sytyttää piippuaan. Rivissä oikeanpuoleinen on juuri lykännyt pitkän tupakkasyljen menemään. Kuva: I. Manninen, 1929. Museovirasto.


Siihen todisteluun ei kukaan enää pysty sanomaan mitään. Siirrytään siis seuraavaa kysymystä pohtimaan.

- Eikö tuosta polttamisesta voisi luopua, utelen.

- Ei veikkonen! Yhtä vähän kuin lapsi tissiltä! Ei tule heitetyksi.

- Sota-aikana jotkut heittivät, minä en heittänyt, minä poltin ”pietaria” (siankärsäheinää). Ja niin sitä on päästy taas tupakkaan kiinni, kertoi Heikin- Miina ja lisäsi hetkisen kuluttua:

- Ne on terveellisiä pietarinkukat. Minä käytän niitä vieläkin väliin.

- Siellä Toholammilla emännät polttivat tupakkapulan aikana lepänlehtiä, tiesi Löytösen emäntä.

- Miten monta piipullista mummo polttaa päivässä? pistin minäkin väliin Mikon-Priitalle. - Siitä ei ole rätinkiä ollenkaan. Pyhänä tulee paljon enemmän poltetuksi, arkena ei jouda. Mutta viiden markan paketti se kestelee viikon, eikä oikein komiasti.

- Minulla vain viikon kestää, rennostikin, ilmoitti liskon-Loviisa.

- Kahviko aamulla on tärkeämpi vai piippu? keksin kysäistä.

- Se tarvitsee aamulla ensin saada piippuun, että henkireiät aukenee, julisti Mikon-Priitta. Enkä minä olisi niin riski, jos minä en olisi tupakkaa tuupannut. Siinä on sen verran myrkkyä, että se terästää.

Anna Maria Utsi, kotalappalaisten tytär Jerisjärven Isosta saaresta. Kuva: I. Itkonen. Kansan Kuvalehti 25.10. 1929.

Tupakoiva lappalaisvaimo Kittilässä. Kuva: Helsingin Kuvalehti1.1.1909.

Mikon-Eliisi vetää piippuaan silmät puoliummessa ja posket kuopalla. Näyttää nauttivan siitä erikoisesti. Liskon-Loviisa kurottaa kaulansa, lyk-kää pitkän sylen menemään ja vakuuttaa, ettei hän koskaan vedä savua henkeensä. Mutta joilla on kova yskä, ne häätyvät henkeenkin vetää, lo-pettaa lausuntonsa.

- Ne kyllä pruukaavat vetää, myyvittää vierellä istuja.



Sitten kertoo Löytösen emäntä, miten hän on oppinut polttamaan:

- Minä jouduin sairasta hoitamaan. Sillä oli semmoinen köhäyskä. Sillä oli hopeapislapiippu seinässä. Se ei kun muutaman savun veti, niin jo sammui piippu. Piti sytyttää aina vähän päästä. Oli yöaika tietenkin. Mi-nä sytytin. Totuin makuun. Siitä se sitten seurasi. Aloin veteleinään Aa-pu-vainaan piipulla. Mies ei suvainnut sitä oikein. ”Mitä sitä toisten pii-pusta vetelee”, sanoi minulle. Ja laittoi minulle oman piipun. Ja sitten si-tä on tietenkin harjoiteltu. Ja niinpä se on kuin kumppani.

- Kyllä piippu on terveellisempi kuin paperossi, vakuutti liskon-Loviisa. Minä pidän myrkkynä paperossia. Minä näen omasta pojasta, että sille tulee aina köhä, kun se polttaa paperossia.

- Ruoan jälkeen on piippu hyvä, täydensi vielä Mikon-Priitta. Menee ruoan maku pois suusta. Ei se voi tulla muuten tyydytetyksi. Illalla kun nukkumaan menee, niin se pitää olla piippu suussa. Paremmin tulee uni.