Eräästä Karl Resen matkakertomuksesta:

Kyrön kylä Inarissa



Kuten tunnettu on Kyrön nimi tullut Inariin Kittilän kautta Vaasan läänissä olevasta Kyrön pitäjästä. Eräs Heikki Kyrö, sen Mikon pojanpoika, joka ensiksi toi tämän nimen Lappiin, lähti Ivalojokea pitkin alaspäin ja asettui asumaan muutamia kilometriä sen paikan yläpuolelle, missä se laskee Inarinjärveen. Kertomus tästä Inarin ensimmäisestä asutuksesta on säi-lynyt seudun kansan kesken tähän asti.



Heikki Kyröltä jäi kolme poikaa. Vanhin, Heikki, asui Kyrön talossa, jota vieläkin sanotaan Heikin taloksi ja on hänen jälkeläistensä hallussa; toi-nen, Pekka, asui nykyisellä Kiviniemellä eli Koppelossa; nuorin, Lassi, perusti itsellensä uutisasiinnon Alajärven pohjoisrannalle, jossa vielä tänäkin päivänä on merkkiä hänen viljelys yrityksistään. Lassi möi uutis-talonsa Kittilässä asuvalle orpanalleen Tuomas Kyrölle, joka silloin muutti tänne, kuten Castren kertoo.



Erään Tuomaan pojanpojan kertomuksen mukaan ei tämä kauppa kuulu oikeastaan olleenkaan niin petollinen kuin Castrenin kertomuksesta päättäen tekisi mieli luulla. Tuomas ei asettunut Alajärven luo perustet-tuun taloon, vaan muutti eräälle lähempänä Ivalojokea olevalle hiekka-jyrkänteelle.



Jos siellä ei ollutkaan taloa, niin siellä oli hirsiä, ja hevosta ei tarvittu ve-tämään puita metsästä; juuri siltä paikalta, jossa talo on, kaasi Tuomas itse hirret ja vähässä ajassa oli hiekkamäki muuttunut vihannaksi niityk-si, joka antoi ruokaa kuudellekymmenelle lampaalle. Ne tappoi valitetta-vasti muutamissa silmänräpäyksissä susi, mutta tämä vastoinkäyminen ei masentanut uutisasukkaan mieltä.



Hyödyllisistä pyrinnöistään viljelyksen hyväksi täällä kaukana erämaas-sa sai Tuomas "rahan rinnalla kannettavaksi ja hopeamaljan, josta kaksi suurta herraa oli juonut"*). Hopeamitalia näytettiin meillekin, sillä sitä säilyttää vielä pojanpoika, jolla on osa Tuomaan perustamasta talosta, mutta malja on kovan onnen päivinä myöty Norjaan ja luultavasti joutunut kultasepän sulattimeen.

*) K. A. Castren. Nordiska resor och forskningar. Osa, toinenpainos, s. 35.

Ivalo 1900-luvun alussa: Koppelon taloja Kiviniemet ja Lammassaari. Kuva: Axel Sandström.

Nilla Kyrön talo, myöhemmin kunnan talo Ivalossa v. 1912. Kuva: Itkonen T. I. / Museovirasto. / finna.fi

T. I. Itkosen kyytimies Frans tai Petteri Törmänen Törmäsen kylästä Kaunispäällä v. 1914. Kuva: Itkonen T. I. / Museovirasto. / finna.fi

Tuomas Kyrön paikka. Nykyisin Niemelän talo on suunnilleen samalla paikalla. Kuva: 15.11.1914 Kodin kuvasto no 46 .

Tuomas Kyrön uutisasunnosta, jota sen aseman vuoksi sanotaan Tör-mäseksi, on nyt tullut kolme hyvää taloa, jotka edelleenkin ovat hänen jälkeläisillään. Yhtä niistä sanotaan jokapäiväisessä puheessa Heikkiläksi ja siitä on mainittu G. Reinin kirjoittamassa Oulun läänin Tilastossa s. 150.



Ensimmäisen kyröläisen, Heikki Kyrön lapsista, Heikistä, Pekasta ja Lassista, on kahdella ensiksi mainitulla vielä monta jälkeläistä elossa täl-lä paikkakunnalla. Lassi lähti Inarista vähän sen jälkeen, kun hän oli myynyt uutisasuntonsa orpanalleen Tuomaalle, ja muutti Altenvuonon rannalle Norjaan, missä hänen jälkeläisiään kuuluu asuvan Kaavuonon rannoilla olevan lukuisan Kvaen siirtokunnan joukossa.


Kyrön kylä sijaitsee Ivalojoen alisen juoksun varrella, jossa se ei enää muodosta koskia, vaan juoksee tyynenä ja hiljaisena oivallisten koivuja kasvavain niittymaiden välitse, joilla on lukuisasti punaisia viinimarja-pensaita. Paitsi ylinnä olevat, ovat kaikki muut talot joen pohjoisella rannalla. Niitä lienee luvultaan noin tusina tai niillä vaiheilla.


Väki elää pääasiallisesti karjanhoidosta, metsästyksestä ja kalastukses-ta, joiden lisäksi viime aikoina on tullut kullanhuuhdonta melkoiseksi tulolähteeksi. Muutamat henkilöt ovat muodostaneet yhtiön, jonka koko pääomana on osakasten työkyky. Kukin elättää itsensä ja on osallisena yhteisessä työssä. Voitto jaetaan sitten yhtiömiesten kesken ja tuloksen
sanottiin olleen sangen tyydyttävän.



Maanviljelyksestäkin on todellista hyötyä kylän väestölle niinä vuosina, jolloin halla ei kovin aikaiseen tule. Valitettavasti on eräs kylmä suo kylän pohjoispuolella, ja sitä hallanpesää eivät köyhät talonpojat ole jaksaneet hävittää eivätkä voikaan jaksaa omin voiminsa ja varoillensa. Yhteensä kaikkien näiden talojen peltoihin kylvetään paikalla annettujen ilmoitusten johdolla tekemämme arvion mukaan noin 25 tynnyriä ohraa ja kenties 12—15 tynnyriä perunoita, maahan, jota ei viljellä hevosella ja auralla, vaan lapioilla ja ihmisvoimalla.



Koppelon talossa erosimme hauskasta "pursimiehestämme" vanhasta herrastuomari Wallesta. Hän ei voinut seurata meitä kauemmaksi, koska joen suu on sangen matala. Aina siitä pitäen, kun kullanhuuhdonta alkoi 1870, on vesi vuosittain tuonut mukanaan kaiken sen mudan ja soran, joka peninkulmaa ylempänä olevilla huuhtomapaikoilla on siihen huuh-dottu kullanpitoisesta maakerroksesta.



Tämä muta laskeutuu pohjaan joen suulla, jossa vesi on vähemmin virtaista, ja muodostaa laajoja särkkiä, joita on sangen tukala kiertää, ja vielä tukalampaa on tarttua niille kiinni. Metsäherrakin palasi Wallen kanssa. Me lausuimme heille sydämmelliset kiitokset hyvästä ja haus-kasta seurasta.



Varmasti saadaksemme kantajia aiotulle pitkälle jalkamatkallemme tun-turien yli Sodankylän pitäjään, teimme sopimuksen niiden kanssa jo Koppeloa lähinnä olevissa taloissa ja sovimme, että heidän piti saapua Törmäseen varhain seuraavana aamuna, jonka jälkeen jatkoimme mat-kaamme kyytivenheellä ylös jokea pitkin.



Matkamme pitkin tyynesti juoksevaa Ivalojokea, jonka rannoilla kasvoi kaunista koivu- ja kuusimetsää, oli hyvin hauska. Enemmän kuin koko-nainen kuukausi oli kulunut siitä kun menimme kuusen kasvupiirin yli Enontekiäisissä, ja vasta nyt, 23 p. elokuuta, näimme jälleen komeita kuusia Ivalojoen varsilla.



Monin paikoin sekä joen varrella että myös muutamilla Inarinjärven saa-rilla tavataan sangen paljon hienoa punaista hiekkaa, joka on syntynyt musertuneista granaateista. Samanlaista olimme nähneet Mandojäyrellä sekä Kaamasjoella, vaikka emme niin paljoa kuin täällä.



Kasvisto on sangen rikas ja vaihtelevainen, mesimansikan varsia ja pu-naisia viinimarjapensaita tapasimmme varsin lukuisasti; eräs Centaurea-laji kasvoi rantapenkereillä ja oli parhaillaan kukalla. Ivalojoki teki monta mutkaa alimmalla juoksullaan, niin että matkustaessa sitä myöten täytyy vähän päästä kääntyä milloin oikealle, milloin vasemmalle jonkun pitkäl-le ulottuvan niemen ympäri.



Eräs niistä, Hirviniemi, on niin suuri, että meitä kehoitettiin kulkemaan jalan sen yli, jotta pikemmin ehtisimme taloon. Yksi kyytimiehistä tuli op-paaksemme kauniin lehtimetsän lävitse, jossa kasvoi runsaasti suola-sieniä ja muita ruoaksi kelpaavia sieniä. Me täytimme ison tuokkosen sienillä ja saimme sittemmin oivallisen iltasen niistä.



Kun tulimme joen rannalle toiselle puolelle nientä, näimme taloja, mutta ne olivat Ivalojoen eteläpuolella, jonka vuoksi saimme huutaa hyvän ai-kaa, ennen kuin kukaan tuli noutamaan meitä venheellä. Alituinen Rui-jassa kävijäin virta tekee talojen asukkaat kokonaan kyllästyneiksi hei-dän lauttaamiseensa joen yli, varsinkin kun heidän siinä näkemänsä vai-va ei aina tule palkituksi edes kiitoksella.



Pojalta, joka tuli meitä noutamaan, olivat sen tähden silmät revetä ihas-tuksesta, kun me kukin annoimme hänelle rahan ylimenon edestä. Tör-mäsen uudessa asuinrakennuksessa saimme oivallisen yösijan ja tapa-simme monta tuttavaa, jotka olivat olleet yöleirissä Tschuolisjärven ran-nalla. He olivat saapuneet muutamia tuntia ennen meitä mennäkseen, samoin kuin mekin, seuraavana päivänä Sompioon.



Heistä voimme siis saada monta matkatoveria, kenties aina Kemijäivelle asti. Sitä tietä, joka nyt oli lähinnä edessämme, eivät ole käyttäneet ai-noastaan ne monet tuhannet maanmiehemme, jotka ovat palanneet ka-lastuspaikoilta Norjan puoliselta Jäämeren rannikolta, eli n. s. lantalai-set, vaan myöskin useat, jotka ovat tehneet lyhempiä tai pitempiä kerto-muksia siitä.



Heistä mainittakoon tässä erittäin: M. A. Castren, joka luultavasti jo tällä ensi matkallaan 1838 sai alun siihen rintatautiin, joka myöhemmillä vai-valoisilla matkoilla pahenneena, vei hänet ennenaikaiseen hautaan, kreivi ja kreivitär d'Osmonde, Pariisista, jotka Lokakuussa 1879 kulkivat sitä tietä palatessaan Vesisaaresta kotimaahansa. Tämä seikkailuista ri-kas matka on kerrottuna sanomalehdessä Pohjois Suomi mainittuna vuonna.



Lehtori Johannes Schivartzberg joka oli käynyt suomalaisten luona Muurmannin rannikolla heidän uskonnonopetuksensa vuoksi ja kerto-muksessaan Matka Jäämeren rannalle kesällä I882. J. Mustakalliolta vilkkaasti kuvailee kysymyksessä olevaa taivalta.

Ivalo 3.4.1940. Kuva: Sotamuseo. / finna.fi

Ivalo 3.4.1940. Kuva: Sotamuseo. / finna.fi

Ivalo 3.4.1940. Kuva: Sotamuseo. / finna.fi

Ivalo on hävitetty täydellisesti. Kuva: Sot.virk. V.Uomala 6. 11. 1944. Sotamuseo. / finna.fi

Eräs nuori kielentutkija A. W. Forsman, joka tutkiakseen Inarin Lapin kieltä oleskeli siinä pitäjässä koko kesän 1886 ja syksyllä samana vuon-na kulki sitä tietä. Siitä matkastaan hän on käyttäen nimimerkkiä A. W. F-n hauskasti kertonut Uuden Suomettaren 45:nnessä numerossa 1887.


Kaikki nämä kertomukset pitävät yhtä siinä, että matka on erittäin vaiva-loinen ja rasittava. Lienee siis täysi syy ihmetellä, että verrattain niin pal-jon kuljettu tie, joka noin kahdeksan peninkulmaa vie aivan asumatto-mien erämaiden kautta, yli autioiden tunturien ja pohjattomani soiden, on kokonaan jäänyt asianomaisilta huomioon ottamatta, vaikka, kuten sanottu, tuhansien maanmiestemme on pakko kulkea sitä myöten.


Tämä ihmettely on sitä enemmän oikeutettu, kun Ervasti teoksessaan Suomalaiset Jäämeren rannalla kertoo, että jo 1881 on lääninhallituksel-le esitetty, kuinka välttämätöntä olisi tehdä tie sinne. Miksi niin tärkeä asia, kuin tämä, on jätetty huomioon ottamatta, on käsittämätöntä. Anta-malla sitä varten muutamia tuhansia markkoja voitaisiin estää koko jouk-ko Suomen omia lapsia joutumasta kauhean kuoleman uhriksi, nälän ja petojen saaliiksi erämaassa, eikä edes ryhdytä tarpeellisiin toimiin, että maamme hallitukselta, joka aivan varmaan ei olisi suostumatta niin koh-tuulliseen pyyntöön, saataisiin siihen tarvittavat varat.


Ennen vanhaan, puoli vuosisataa tai kenties vieläkin pitempi aika taka-perin, oli tämä ainoana yhdysreittinä pohjoisen ja eteläisen Lapin välillä. Silloin se oli myöskin postitienä, sillä postia kannettiin sitä myöten, mutta se tapahtui ainoastaan kahdesti vuodessa. Siltä ajalta johtuu kuitenkin eräs vedenpaisumuksen aikuinen määräys, joka, merkillistä kyllä, vielä on voimassa, se nimittäin, että jos olisi tarpeellista pitää välikäräjiä kesä-aikaan Utsjoella tai Inarissa, niin ne ovat pidettävät Sodankylän pitäjäs-sä.


Siihen aikaan se asetus kenties oli sekä kohtuullinen että ajanmukainen, sillä tuomari asui Tornion kaupungissa. Hänen oli siis muiden kulkuneu-vojen puutteessa kuljettava venheellä Kemijokea ylöspäin aina Kemijär-velle saakka ja edelleen Sodankylän kirkonkylään.


Inari ja Utsjoki olivat silloin yhtenä käräjäkuntana, ja monet lautamiehistä asuivat Inarinjärven luona. Heidän oli käveltävä noin neljä peninkulmaa, jonka jälkeen he voivat venheellä kulkea Tankajokea myöten alaspäin Kitiseen ja sitä pitkin Sodankylään.


Olot ovat kuitenkin paljon muuttuneet siitä ajasta. Tuomari asuu nyt Kitti-lässä, joka silloin kuului Sodankylän pitäjään. Utsjoki ja Inari ovat eri kä-räjäkuntina. Lähin ja tavallisin kulkutie vie Utsjoelta Inarin kautta Kittilään kajoomatta nykyiseen Sodankylään.


Jos nyt niin kävisi, että välikäräjiä on pidettävä kesäaikaan Utsjoen kärä-jäkunnassa, pitää nimismiehen ja lautamiesten siitä pitäjästä samoin kuin kaikkien siellä asuvien asianomaisten kulkea sitä tietä, josta yllä olemme kertoneet, Petsikkotunturin yli Toivoniemelle ja sieltä noin 20 peninkulmaa tuomarin asunnolle Kittilään, edelleen hänen seurassaan noin neljä ja puoli peninkulmaa lähimmäiseen Sodankylän pitäjässä ole-vaan kylään ja asiansa hyvin ajettuaan samaa tietä takaisin.


Olisi kai vähemmin kohtuutonta, jos tuomari yksin, joka sitä paitsi saa vapaan kyydin tuomiokunnalta, kulkisi sen matkan kuin että lautakunnan ja riitapuolten täytyy tehdä se. Jos samanlainen suhde vallitsisi eteläi-sessä tai keskiosassa maatamme, niin se aivan varmaan herättäisi suur-ta huomiota, mutta täällä maan pohjoisimmassa perukassa saa sem-moista vuosi toisensa perästä tapahtua muistuttamatta, sillä ei kukaan ole halukas muutosta pyytämään.