E. N. Manninen. / Kansan kuvalehti 1931.



Oli ennen suuri poromies, tunturilappalainen Laavi-Ovlä, joka kesät tu-hatpäisine porolaumoineen Jäämeren rantamilla majaili, vuonojen peru-koissa ja niemimaiden kärjissä. Niin, kesät - sillä syksyn tullen alkoivat poronsa rauhattomina eteläisiä mannertuulia haistella, ja vihdoin,kun ensimmäiset lumet maisemia valkaisevat, oli Laavi-Ovlän lähdettävä laumansa jäljessä tuntureiden yli havumetsän tuoksuisia seutuja kohti. Siellä sitten talvi mutta keväthankien aikaan käännyttiin takaisin, soluttiin merta kohti uudelleen. Sitä vaatii poron luonto.

Vuodesta toiseen oli elämä ennen Laavi-Ovlän kohdalle sellaista. En-nen. - Nyt toisin. Ei poroja tuhatlaumaa, ei piikoja, ei renkejä hänen rik-kauksiensa kaitsijana ja kartuttajana. Vain paljaat kintaat jumalanilmaa vastaan, peskiresu tuiskutiellä ja ajokaskessu vetohihnan - vuotturaipan - kaljuiksi nuolemin kintuin . . .
- Mutta, mitenkä näin nyt? Kysyt sinä, joka et älyä, etkä tiedä, miten voimattomia ovat lait päittäin maan tavan kanssa täällä.

On nähkääs niin, että jokaisen suuren pororikkaan on tultava köyhäksi kerran, jos ikää riittää. Sillä sitä mukaa kuin miehen voimat vähenevät tunturitiellä, sitä mukaa pienenee porolaumansa. Nuoret nimittäin omia asioitaan hänen elävän, suuren omaisuutensa liepeillä hoitelevat - nämä rengit ja poropiiat - hoitelevat vähitellen .. . kunnes jonain yönä entinen pororikas havaitsee hukan viimeisen naarasporon häneltä repineen. Silloin hän tietää, että lisää ei enää tule; ja silloin tietää hän vanhuuden saavuttaneen. Hyvä, jos ajokas silloin vielä on jäljellä, jolla alamaihin pääsee, ihmisten joukkoon leipäpalaa katselemaan...

Tällainen on tunturilappalaisen elämänlatu, jos ikää riittää. Tällainen on ollut Laavi-Ovlänkin latu - sillä ikää on riittänyt. -Tällaista taustaa vasten minä, havumetsän asujain, Laavi-Ovlää katselen, kun hän luokseni tu-lee.

Nyt hän tulee - entinen porolappalainen - nyt kun Teno parhaillaan jäitä purkaa, nyt kun tunturit ovat kaksikarvaiset keväässä, nyt kun riekkojen naurusairauden vaivaiskoivikosta kuulen . ..

Tuossa hän käppäsee tännepäin - entinen pororikas, jolta ryövärit kaikki ottivat. Ryöväreiksi nimittää hän senaikaisia apulaisiaan, tuo piskuinen äijä - neljäntuulenlakki päässä, lapintakki yllä, poronnahkaiset kengät jaloissa heiniä pullollaan, kintuissa karvapeitleiset säärystimet, säpäk-keet - selässä pussi, jonka päällä musta kahvipannu keikkuu - jalkojen lautalaput sivakoina, kuorimattomat koivukepit käsissä

- lisa reisa, sanoo Laavi-Ovlä, katsoo villisti ja viittaa joelle. Kuulen sil-loin, miten jäälohkareet jokimutkassa tunturinlaidetta vasten jylisten pus-kevat.

- Lisa reisa? ihmettelen, sillä tätä puhetta ei ole helppo ymmärtää. Ta-vallisesti se on vähän suomea, pikkasen norjaa, paljon lappia. Äkkään sitten, että jäiden menosta tässä on kysymys ja ymmärrän, että Ovlä on viime tingassa päässyt joen yli. Hän on norjalainen, tulossa Norjan puo-lelta.

- Puurist, puurist, tervehtii Ovlä pienin känsäisin kämmenin ja selittää tulleensa vieraakseni, katsomaan minua "skihpariansa". Se sana merkit-see Ovlän kielellä, ja siis lapinkielellä, erittäin hyvää ystävää, veljeä, kuomaa, täysin tasavertaista toveria. Olemme siis "skihparit" toisillem-me, Ovlä minulle, minä Ovlälle.

Ovlä asettaa suksentapaisensa koivupuskaan talteen ja lähtee kanssani asunnolleni. Tulemme niin ankarasti poristen sisään.

Entinen pororikas.

Siihen, penkille, istutan Ovlän, tähän itseni. Nokatusten kiskomme kah-via, kastamme sokeripalaa, maiskuttelemme suuta, painelemme ja lätis-telemme peukaloin margariinia leivän päälle paksuiksi kerroksiksi, imes-kelemme sormia ja peukaloa tarpeenmukaan - ja puhua paasaamme kovasti, aivan kuin olisimme kuurot molemmat. Mutta ihmekö, että "raa-taamme", olemmehan "raatimiehet" molemmat.
- Puorri skihpar - hyvä on toveri, huutaa Ovlä, ja silmät pyörivät päässä kuin talitiaisella rasvapalan kimpussa:
- Hirmapuorri skihpar, hirmuisen hyvä kaveri! Samaa vakuutan puoles-tani vieraalleni, ja yhteisymmärrys on täydellinen, jälleennäkemisen ilo melkoinen.

Sitten meidän täytyy syödä oikeaa ruokaakin, ei vain kahviahörppiä. - Manka tuusen tahka, -monta tuhatta kiitosta, kiittelee Ovlä, syö lohen-pääkeitosta vain rasvaisimmat evänseudut, silmämunan ympärykset - perunat jättää rauhaan ja liemen.
- Hirveän ovat kyllä nekin hyvät, vakuuttaa skihparini, - mutta ei nyt niitä syödä - toist».
Omenapuuroa me emme myöskään jaksa syödä enempää kuin kerran lusikankärjestä varovasti lipaisten - on tullut lohikeittoa jo liiaksi.

Mutta totuus taitaa olla se, että emme ole tunturissa tottuneet siihen; se maistuu meistä vähän kuin saippualta. Joka tapauksessa outo maku. Emme sano sitä kuitenkaan julki, pyörittelemme vain silmäteriämme ja koetamme olla muina miehinä. Mutta koska Laavi-Ovlä on ollut kulussa koko viime yön, täytyisi päästä levähtämään. Ehkä skihparilla on makuu-paikka matkamiehelle? —
- On kyllä, jos vain passaa - Sauna - se on eilen lämmitetty - siis sau-nan-laude.
- Sopii mainiosti. - Skiihparini, Laavi-Ovlä, kääppäilee pusseineen sau-naan; minä vaellan Tenontörmälle jäiden myllerrystä tähyilemään.

Tulee iltapäivä. Jopa lie enimmistä unista päästy, koska Ovlä näkyy sau-nan takana jotain hommaavan. Joku, joka ei malta uteliaisuuttaan voit-taa, hiipii kurkkaamaan ja näkee, miten minun kuomani polvilleen las-keutuneena koivuvarvulla pöpöjä takistaan pelottelee, ripsii harvakseen ja puoliääneen joikata kurnuttaa. Mutta kun puhdistus on päättynyt, saa-puu skihparini asuntopuolelle jälleen.
- Kääfi - kahvia, kuuluu lyhyt esitys, se on paremminkin määräys. Sen päälle tietenkin taas ruokaa, poronlihakeittoa.

Laavi-Ovlä yltyy runoilemaan, muistelemaan menneitä, unohtaen nykyi-syyden.
- Onko skihpar kuullut siitä mainiosta norjalaisesta tohtorista, joka oli pirun kanssa liitossa, Mathis Lennikistä, tiedustaa Ovlä.
- Ei ole kuullut skihpar, mutta sopii nyt kuulla, että millainen?

Se oli tohtori kauhean hyvä. Tuli kerrankin tunturille Laavi-Ovlän luo kesä-aikaan, silloin kun ryövärit kaikkia poroja mieheltä eivät vielä olleet ehtineet viedä .. . niin, tuli - katseli toisia tuntureita, näki Rastegaissan, Ruijanmaan korkeimman keilan, jolta seitsemän kirkkoa näkee, jos on oikea kiikari nyrkissä. Inarin kirkonkin, joka siitä on yhdeksän penikul-man päässä. No - katselee, katselee - näkee savun nousevan Raste-gaissan laelta, Suomen suunnalta. Ottaa kiikarin, tämä tohtori, tähtäilee, jo sanoo, että siellä lappalaisvaimo porolaumaansa näkyy paimentavan, tulta pitävän paarmojen ja muiden syöpäläisten poroistaan loitommalla pysyttämiseksi.
- Senkö se siellä vain näkee?
- Muutakin, sen että vaimo on siunatussa tilassa ja on synnyttävä pian kaksoset.
- Näkeeköse tunturilta toiselle asti, että kaksoset ?
- Sanoon äkevänsä.
- No, tultiinko tietämään, puhuiko totta tohtori vai leikkiä?
- Tultiin, kuukauden päästä oli akka kaksoset saanut, Laavi-Ovlä oli itse käynyt katsomassa. Niin, se oli TOHTORI
- mutta Jumalasta se mies ei ollut sanonut välittävänsä; pirulta oli kehu-nut oppinsakin saaneensa. Kummako, jos niin taitava olikin.

Semmoisenkin jutun siis Laavi-Ovlä osasi.

Sitten aletaan tekemään lähtöä. Ensin kumminkin pitäisi saada matka-evästä. — Skihpari ajattelee vieraansa ehkä enimmin pitävän poronli-hasta; tuodaan siis kuivattu rinta, kevätkauden aitan katolla roikkunut.
- Manka tuusen tahka, tak, tak ...Jumalanpoika, kiittelee Ovlä kovasti, menee jo ovelle. pysähtyy kuitenkin, tulee takaisin, pyytää skihpariansa porstuaan kahdenkesken - asiaa. Siellä selviää, että Ovlälle olisi välttä-mätöntä saada vielä yksi kruunu rahaa.
- Eikö sopisi kymmenen markkaa?
- Jaa, täytyyhän sopia, jos ei kerran ole kruunua.

Sitten poistuu Laavi-Ovlä lopullisesti - menee jo tuolla, vuoroin hiihtäen, vuoroin sivakkalappujaan pälvipaikoissa käsissään kantaen, reppu taka-paistien päällä roikkuen.

Mutta seuraavaksi päiväksi on Laavi-Ovlä varannut pienen jutun itses-tään skihparilleen. Saamansa poronrinnan hän nähkääs on myönyt naapuritalon emännälle paluutiellään yhdestä kruunusta.