William Risto. / Totuus 1.12.1922.
Laestadius ja laestadialaisuuden alkusyyt.
“Sä kuolet pois, ja pois kuolee kaikkikuin sulle kuuluu;
mutta yhden tiedän, joka ei koskaan kuole.
Se ompi tuomio kuolleen miehen yli;
senpätähden juuri, mitä jaloa on se tahdo,
mitä oikeata on se tee.
surumieliselle, hiljaista yksinäisyyttä rakastavalle vaimolle maksoi katke-roita kyyneleitä; mutta ei hänen koskaan kuultu valittavan kovaa kohta-loansa, sillä hän kantoi ristiänsä kärsivällisyydellä.”

Laestadiuksen vaikutus ja suorittama alkuraivaus Tornion Lapissa ilmes-tyneen herätykseen syyt ovat ymmärrettävä myöskin edellä osotetussa luonne piirteisyydessä, joka oli omiaan johtamaan asioitten syvällisem-pään ytimeen. Tämän laestadiolaisen herätyksen likeisemmät johtosyyt ovat ilmeisesti löydettävissä siinä mustassa taantumuksessa, mihin pro-testanttisen uskonpuhdistuksen luterilainenkin osa alkoi vaipua jo 16 vuosisadalla, ja mihin se sitte melkein kokonaan kivettyi jälkeen 30-vuo-tisen sodan. Musta taantumus ja kirkollisten etuoikeuksien säilyttämis-taito ja paikallaan pysyttämisen halu, johti Ruotsin kirkon ennen Ison-vihan aikaa kankean ahdasmielisyyden valtaan ja Isoviha rappeutti sa-man kirkon suomenmaalaisen osan melkein kyvyttömään halvaannus-tilaan.

Pajalan kirkkoherra ja laestadiolaisen herätysliikkeen perustaja Lars Levi Laestadius Hüttling, Gustaf Albert, alkuperäisen kuvan tekijä 1860. Kuva: Museovirasto.
Laestadius sanoo, jo lukiossa ollessaan:
voitosta kapakoitsijoiden vallan yli Laestadius innostui niin, että kuulutti asian kirkossa. Kapakoitsijoita huoletti asia ja “suurkapakoitsija tuli sen-tähden seuraavana sunnuntaina ja tahtoi, että kuulutus peruutettaisiin, koska Pekka Juhonpoika Pilto oli rikkonut raittiuslupauksensa, joka ei ollut asian oikea laita.”

Pajalan vanha hautauskappeli, jonka edessä rovasti Laestadius siunasi vainajat. Kappelia säilytetään historiallisena muistona. Kuva: Hakkapelitta 1.12.1929.
Lappalaiset, jotka ennen sunnuntaisin kirkon lähistön talojen kartanoilla tapasivat muistella viinaa leileistä, alkoivat lueskella kirjaa, toisten sitä kuunnellessa. Hurmaus alkoi levetä Kaaresuvannosta Jukkasjärvelle. Koutokeinoon, Ruijaan, Jällivaaraan ja vihdoin Tornion jokilaaksoa kohti. Ensimäinen heräys uskoon tapahtui 1845 Joulukuun 5:s päivä, eräs lappalaisnainen tuli sovitetuksi ja armoitetuksi.
Mutta heräys näkemään viinan turmiollisuus, kulki nopeammasti, kerta alkuun lähdettyänsä ja monet kapakoitsijat luopuivat likaisesta toimes-tansa, kaataen maahan viinavarastonsa kuten Lainiossa. Vähitellen al-koivat lappalaiset tulla vakuutetuksi, “ettei paloviinasta ollut kenellekään hyötyä, vaan kyllä vahinkoa ja turmiota koko ihmiskunnalle. Vieläpä he tulivat siihen vakaumukseen, että viina oli suurimpana syynä Lapin rah-vaan viheliäisyyteen ja köyhyyteen.”
“Talvella 1848 Pekka Raattamaa taasen teki matkustuksen Täräntöön asti, mutta siellä häntä pidettiin pahoin. Muutamat hulivilit parasta lajia, kuten esimerkiksi muuan Neppo, olivat vetäneet häntä tukasta ja repi-neet puukolla rikki hänen turkkinsa; tuskin hän pääsi sieltä hengissä pois. Toisissa paikoissa oli pyssyillä ammuttu hänen jälkeensä; ammut-tiin ilmaan muka vieraan kunniaksi, mutta oikeastaan häntä pilkatak-seen. Kapakkaelämä oli silloin Pajalassa korkeimmassa kukoistukses-saan.”

Matkakoski. Korpikylien edustalla Torniojoessa, vesivoimaltaan tiettä-västi toiseksi suuri kaikista Pohjolan koskista.

Kokouksesta palatessa. Kuva: Naisen ääni 15.8.1925.
Laestadiuksella, taistellessaan viinalohikäärmeen myrkytystä vastaan Kaaresuvannolla, Jukkasjärvellä, Wittangissa, Jällivaarassa, Lainiossa, y. m. Lapinmaan rajain sisällä, oli jonkunlainen selkänoja viinan Lapin-maan rajojen sisälle kuletuskiellosta, ja sen lisäksi uskonnollinen siveel-lisyyskäsite, lisättynä raittiuden etuseikoilla. Mutta tultuaan Pajalaan hän myöskin kulki Norrbottenin alueelle, jonne viinan kuletuskielto ei yletty-nyt. Vastoin sitä, että oli Lapissa ollut tekemisissä köyhän tunturiväestön keskuudessa ja kamppaillut muutamien harvojen, ei kovin rikkaiden kauppiaiden kanssa, hän joutui Pohjolan varakkaimman asujamiston kanssa vastakkain.
kirkosta ja menevät uhmaten kirkon taakse tai tapuliin ähmistyneenä ryyppäämään viinaa, mutta kun he palaavat kirkkoon iskee tämä heidän itsensä hänet virkaan äänestämä “Lapin haukku-koira” heitä sellaisilla sanoilla, että he tuntevat jokainen kohdastaan itseänsä tarkotettavan. Hän tekee kirkkoihmisten viinanhimon säälittäväksi ja naurettavaksikin, kun eivät saata edes saarnan aikaa istua rauhassa, mutta väsyttävät ovenvartijankin, jonka pitää olla heidän “pirunkusen” himon takia yhte-nään kirkon ovea avaamassa ja sulkemassa.
rekien perissä, hevoset kiiltäväksi syötettyjä ja valjastettuna hienoihin valjaihiin ja helyihin ja ajajat ylväästi puettuna, henki tuoksuen “pirun- paskasta”, ajavan kohti kirkkoa sunnuntaisin ja kun köyhä raukka jalan kävelee kirkolle, niin sen sijaan että otettaisiin rekeen, huudetaan röyh-keästi;
- siten moni taitava lakimies on kadottanut syrjätulonsa. Eikö tämä ole vääryys valtion huonopalkkaisia virkamiehiä kohtaan? Ja eikö sen, joka on luulotellut rahvaalle (Laestadius saarnasi: sovita riitaveljes ennen au-ringonlaskua ilman käräjiä - W. R.) semmoisia hullutuksia, pitäisi saada sakkoa siitä? Millä nyt kirkko ja vaivaiset ylläpidetään, kun eivät saa mi-tään osaa sakoista?

Juhani Raattama, Kaaresuvannosta.

Erkki-Antti Juhanpieti, Pajalasta.
Mutta tähän ei ilmiantaminen asettunut. Kaikki ne perä-Pohjolan mahta-vat, joiden kukkaro-etuja “lappalaiskoiran” saarnat olivat loukanneet, yh-tyivät kantelemaan. Kanteiden tekijöiksi tulivat kruununvouti Hackzell, maakauppias F. W. Forstrom, jolta oli tuottava viinakauppa hävinnyt; Könkäsen ruukin omistaja C. J. Sohlberg ja kruununnimismies Isr, Ste-nuddi ja Pajalan majatalon isäntä Heikki Pellikka, sekä muutamia muita mahtavampia talokkaita. Kanteisiin sisällytettiin nyt kaikki millä suinkin arveltiin voitavan kantajien asiaa avustaa ja lukijaisten asiaa painaa ja niin saatiin piispantarkastus Pajalaan Heinäkuun 31 p. 1853,