William Risto. / Totuus 1.12.1922.

Laestadius ja laestadialaisuuden alkusyyt.

“Sä kuolet pois, ja pois kuolee kaikkikuin sulle kuuluu;

mutta yhden tiedän, joka ei koskaan kuole.

Se ompi tuomio kuolleen miehen yli;

senpätähden juuri, mitä jaloa on se tahdo,

mitä oikeata on se tee.

(Havamal Tanger.)

Lähtiessä kirjottamaan jostakin nimen ja maineen saavuttaneesta suur-miehestä, on tapana, hyvin usein, pahana tai sitte, toiset arvelevat, hy-vänä tapana heti aluksi yhtyä, joko niihin, jotka livertelevät miehen mai-netta, taikka sitte niihin jotka mustana korppina rääkyvät miehen pahuut-ta. Päättäessäni kirjoittaa, meille peräpohjalaisille paljon merkitsevästä miehestä en yhdy heti aluksi kumpaisiinkaan; en niihin jotka häntä kiit-tävät enkä niihin jotka häntä laittavat. Yhdyn ilolla otsikon alle lainattuun Pohjolan “viisausrunon” Havamalin säkeeseen: se sanoo paljon.

Lars Levi Laestadius, meille Pohjolaisille alkaa nyt jo olla lähes satavuo-tinen muisto, sillä hänen syntymästään tammikuun 10 p:nä 1800 on ku-lunut jo 122 vuotta, mutta hänen vaikutuksensa alkamisesta Tornion La-pissa Kaaresuvannon kirkkoherrana tulee nyt pian kuluneeksi 97 vuotta. Se oli vuonna 1826, kuin lappalaisten ja metsäsuomalaisten apostoli tuli Kaaresuvannolle ja jatkoi siellä vaikutustansa v. 1849, jolloin siirtyi Paja-laan, missä eli ja vaikutti aina kuolemaansa, helmikuun 21 p., 1861.

Lars Levi Laestadiuksen maalliseen maineeseen liittyy tiedot, että hän oli kasvitieteilijä, kaikesta päättäen yksi aikansa huomattavimpia, koska-pa ulkolaiset seurat ja yliopistot, sekä saksalaiset, ranskalaiset, mutta myöskin Englannin-Edinburgin yliopisto nimitti hänet kunniajäseneksi, puhumattakaan nyt skandinavialaisesta maineesta. Hän oli siis suuri maineinen, mutta se ei ole tämä maineensa, mikä hänet, meille Pohjolan suomalaisille on tehnyt suureksi. Hän on meille tullut muulla tavalla mie-lenkiintoiseksi. Ja se sitä olikin asia, josta tarkoitin kirjoittaa, ikäänkuin valmisteena hänen pian lähestyvälle vaikutustyönsä alkamisen satavuo-tismuistolle.

Laestadiuksen persoonallista, luonteellista puol-ta voidaan mitata ensin-näkin perinnäisesti ja toiseksi ympäristön vaikutuksesta johtuneena, jois-ta hän itse kirjoittaa (Huutavan Ääni Korvessa, sivu 5:)

"Köyhä, yksinkertainen nainen meni 40 vuoden ijässä naimisiin 50-vuo-tiaan leskimiehen kanssa, jolla miehellä tosin oli jonkinlaista sivistystä, mutta oli vähissä varoissa, ja jonka jollakin tavoin hankkiaksensa ela-tuksensa, täytyi rakentaa uutistalo tunturien läheisyyteen, ihan asumat-tomassa seudussa, missä ainoastaan susilla, naaleilla, jäniksillä ja rie-koilla oli tyyssijansa. Vaimo oli luonteeltaan raskasmielinen, mutta mies oli kiivas, sekä oli erittäin iloisen luontoinen, leikillinen ja kaunopuheinen; mutta sen ohessa hän väkijuomia maisteltuaan oli pahapäinen, mikä

surumieliselle, hiljaista yksinäisyyttä rakastavalle vaimolle maksoi katke-roita kyyneleitä; mutta ei hänen koskaan kuultu valittavan kovaa kohta-loansa, sillä hän kantoi ristiänsä kärsivällisyydellä.”

Katsellessa tätä Laestadiuksen lausuntoa hänen merkillisen elämän-työnsä ja erinomaisen persoonallisuutensa valossa, täytyy myöntää, että siinä on lausuttu ihmeellinen totuuden sopusointu. Mies kasvoi tukalissa olosuhteissa, jylhän ja tylyn, mutta samalla kertaa, puhtaan, yksinkertai-sen ja mieleen vaikuttavasti suuremmoisen tunturi erämaan helmassa. Siis, niin liki kuin suinkin luonnon suurta syliä ja pelottomin voimin sy-kähtelevää sydäntä. Hänestä tuli luonteellisesti peloton ja luontoa rakas-tava. Hän voikin kouluvuosinaan samoilla Lapin tunturit poikki ja pitkin ihan yksinänsä, aina Norjan Trondhjemistä ylös Tornion Lappiin ja mel-kein ilmaiseksi, nimittäin 50:llä riksillä, mikä hänelle apurahaksi annettiin, lähtiessään etsimään, nimittämään ja luokittamaan Lapin tunturiseutujen vielä silloin tuntematonta floraa. Kouluajaltaan hän itse lausuu:

“Hän kulki jalkasin tai suksilla, laukku seljässä. Semmoiset ylhäiset hen-kilöt, jotka pitävät suurena häpeänä olla köyhänä ja huonossa pukinees-sa, kulkea jalkasin ja kantaa laukkuansa seljässään, ne tosin tarkasteli-vat häntä kantapäästä kiireeseen asti, mutta Lars Levi osasi kohdella tä-tä ylpeyttä ylenkatseella. Ei hän ainakaan koskaan hävennyt köyhyyt-tään.” Hänen luonteensa kiivaus, iloisuus, leikillisyys ja hyökkäävä kom-papuheisuus havaitaan kirjoittamissaan saarnoissakin ja sitä vanhat Pohjolan kristityt, jotka häntä olivat kuunnelleet henkilökohtaisesti, usein muistelivat. Mutta hänen saarnoissaan pehmittävän säveleenä läpi ku-vastuu:

“Äidin äärettömän suuri kärsivällisyys, hänen hiljainen alistumisensa Jumalan tahdolle, hänen tukahutetut huokauksensa ja kyyneleensä, kun häntä rääkättiin, ja hänen yövuoteella pitämänsä hiljaiset rukoukset oli-vat häviämättömästi painuneet pojan sydämeen.” “Hän on perinnyt isän tulisen ja äidin surumielisen luonteen.”

Mutta paitsi tätä jo osotettua, Laestadiuksessa kuvastui erämaan luon-non vaikutus ja äidin perintö myöskin puolison valinnassa aivan harvinai-sella tavalla: “Mies aina kuvitteli siitä perikuvasta, joka oli tuleva hänen puolisolleen, ettähänen tulisi olla kristitty, todella lempeä, nöyrämielinen ja armoitettu nainen. Semmoista perikuvaa hän ei koskaan voinut löytää sivistyneessä kansanluokassa, jonka kasvatus oli kaunisteltua ja tees-kenneltyä, täynnä turhuutta ja maailmallisuutta.” “Tavallisesti mies valit-see semmoisia rakkautensa esineitä, jotka tyydyttävät hänen hallitsevia intohimojansa.

Yksi katsoo rikkautta, toinen säätyä, kolmas katsoo kasvatusta ja sivis-tystä, neljäs kauneutta, vaan aniharvat sivistyneet miehet ottavat huo-mioon tulevan puolisonsa uskonnollisuutta.” Ja näin nyt erämaan yksin-kertasen ja karun luonnon ymmärtäjänä ja sen asujamien suuren tar-peen vaistomaisesti puoleensa vetämänä. Laestadius sanoo järkeilleen-sä: “Tuleva puoliso ei saisi olla korkeaa sukua, koska semmoisella oli ylen suuria vaatimuksia; ei hän saanut olla rikas, sillä tämä rikkaus voisi tehdä miehen vaimonsa orjaksi; hän ei saanut olla oppinut, sillä oppi voi-si vetää häntä pois talouden toimista; hän ei saisi olla hieno ja säädylli-nen, koska semmoinen voisi vaatia ylön paljon palvelusta; hän ei saanut olla mikään haikailija, sillä semmoinen oli ihan sietämätöin.”

“Hänen pitäisi elia köyhä, tunteaksensa itsensä oikein onnelliseksi yhdis-tyksen kautta miehen kanssa, jolla oli jokapäiväisen leivän toiveet tule-vaisuuden varalle; hänen pitäisi olla sivistymätöin tullakseen sivistetyksi miehen mielihalun mukaan, hänen pitäisi olla kristitty - onko kuultu kum-mempia vaatimuksia! Hänen pitäisi olla antautunut lempeän haaveilun valtaan.” Ja mikä omituisinta, niinkuin Laestadius itsekkin kysyy, että on-ko kuultu, sivistyneeltä mieheltä toivottuun aviopuolisoon nähden kum-mempia vaatimuksia, hän varmasti löysi etsimänsä, joka villissä Lapissa, puoli raakalaiskansan keskuudessa täytti asetetut vaatimukset tavalla, josta hän antaa todistuksen seuraavin sanoin:

“Ja se nainen, joka lähinnä vastasi tätä perikuvaa, on sulostuttanut hä-nen vaellustansa elämän läpi, niin että ei siinä suhteessa mitään enem-pää ole toivotettavaa. Viisikolmatta vuotinen aika tässä onnellisessa avi-oliitossa tuntui nyt ainoalta todelliselta elämän unelmassa. Kaikki muut tämän elämän ilot ovat kadonneet ainoastaan himmeä menneisyyden muisto on jälellä.”

Laestadiuksen vaikutus ja suorittama alkuraivaus Tornion Lapissa ilmes-tyneen herätykseen syyt ovat ymmärrettävä myöskin edellä osotetussa luonne piirteisyydessä, joka oli omiaan johtamaan asioitten syvällisem-pään ytimeen. Tämän laestadiolaisen herätyksen likeisemmät johtosyyt ovat ilmeisesti löydettävissä siinä mustassa taantumuksessa, mihin pro-testanttisen uskonpuhdistuksen luterilainenkin osa alkoi vaipua jo 16 vuosisadalla, ja mihin se sitte melkein kokonaan kivettyi jälkeen 30-vuo-tisen sodan. Musta taantumus ja kirkollisten etuoikeuksien säilyttämis-taito ja paikallaan pysyttämisen halu, johti Ruotsin kirkon ennen Ison-vihan aikaa kankean ahdasmielisyyden valtaan ja Isoviha rappeutti sa-man kirkon suomenmaalaisen osan melkein kyvyttömään halvaannus-tilaan.

Tästä taantumuksen, kankean ahdasmielisyyden ja herpaantuneen hal-vaantumisen tilasta, omituista kyllä lähdetään “kirkkoruumista” herättele-mään henkiin “pahan voimilla.” Tahtoo sanoa, Ruotsissa n. k. “Valistus-kaudella”, joka ei itse asiassa ollut mikään kansanpohjakerrosten “valis-tuskausi” missään todellisesa merkityksessä, aletaan Ranskan “valistu-neiden” yläluokkalaisten pintakiiltoisia esimerkkejä seuraamalla puhal-tamaan keinotekoista lämpöä, kylmän maan, kylmän kansan kylmenty-neeseen sydämeen. Aletaan keventämään uskonnollisen elämän kan-keutta ja vilkastuttamaan jäykistynyttä kansaa.

Saarnat kirkoissa muutetaan valistuneiksi ja kuin “valtakunnan hätä” ja keinotekoiset sodat Kustavi III aikana, sekä kuninkaan loistelias “puoli ranskalainen” hovielämä kysyvät enempi kulutus- ja tuhlausvaroja ja ku-ningas varoja saadakseen päättää “kotiviinankeitolla ja ylenpalttisella kotijuopottelulla” valistaa alamaisiansa, niin silloin muuttuu Ruotsin kirk-ko keveäksi ja valistuneeksi. Sillä mikäpä voisi olla juopolle papille mie-luisampaa kuin kesken saarnan sivaltaa ryypyn paloviinaa saarnapön-tössä, ja juovuspäissään kehottaa juovuksissa olevaa seurakuntaa juo-maan enempi paloviinaa, voidakseen siten pysyä “armollisen ja autuaan kuninkaan suosiossa.” Ruotsin valtakunta joutui 1770 luvulla kauheim-man pöhnän valtaan, mitä mikään kansa koskaan ja se pöhnä kesti aina vuoteen 1866.

Suunnatonta, kuritonta, vallatonta mutta laillista kotiviinan keittoa seurasi tapojen höltyneisyys, joista Laestadius mainitsee m.m.:

“Kun äidit makasivat kokonaisia päiviä tai ainakin puolipäivää juovuksis-sa tiedottomana niin saivat pienet viattomat lapset huutaa navanrepeä-män itselleen. Kuinka monta pienokaista olikaan jo itkenyt itsensä kuo-liaaksi, murhanenkelin eli saastaisen väkiviinahengen riehuessa kansan seassa satoja vuosia! Kuinka monta äitiä olikaan jo itkenyt itsensä kuoli-aaksi, saastaisen hengen yllyttäessä hengellisiä sikoja menettelemään puolisoittensa kanssa kuin olisivat olleet luontokappaleita” “Paloviinan saastainen henki oli oikean avioliiton perkele Ruotsissa. Ja Lapissa se oli lasten murhaaja.”

Väkiviinan tulva 19 vuosisadan alkupuolella Ruotsissa ja Lapissa oli kauhistava. Ja juuri siksi, että se esiintyi laillisena, jokainen “savu" oli si-tä oikeutettu keittämään jonkun vissin “kannumäärän”, mutta kun lailli-sesti keitetty viina loppuun juotiin, silloin alkoi “salainen keitto.” Näin ke-miaa tuntemattomat henkilöt saivat keittää itse kukin “omasta frankistan-sa” viinaa, jonka alkoholi prosentti oli kerrassaan sattuman varassa. Se voi olla yli ja alle 100%, mutta mitäpä sinä aikana käsitettiin, että vasta keitetyssä viinassa voisi olla myöskin elimiä nopeasti tuhoavia myrkkyjä.

Se tosiasia, että “kotiviinan keiton” aikana Ruotsissa ja Suomessa, sekä Lapissa sokeiden luku oli suurempi mitä sitte myöhemmin kuin “kotikeit-to” poistettiin, on tavallisesti selitetty “pärevalkean savun” syyksi, mutta nykyiset kokemuksemme täällä Amerikassa, jossa “salakeitto” pääsi val-taan senjälkeen kuin maa meni kuivaksi, on havaittu sokeuden lisäänty-vän, johtuen siitä fiusoliöljystä, jota myrkyllistä ainetta jää kaikkeen 'koti-tekoiseen viinaan. Monia muita vaarallisia tauteja liikkui niinä aikoina Ruotsin ja Lapin kansassa, seurauksena väkijuomien heikentävästä vai-kutuksesta.

Mutta paitsi ruumiillista heikentymistä, seurasi liiallista viinailua siveelli-nen heikentyminen, jopa suoranainen rappiotila henkisesti. Ei enään osattu erottaa hyvää pahasta. Sinä aikana, juuri etupäässä suur-juop-pouden höllentämänä pääsi yleisesti vallitsevaksi Ruotsin maalaisrah-vaan kesken “julkinen salavuoteus.” Alettiin näes katsomaan kohtuulli-seksi, muka siveellisyys kokeeksi se, että tytöt ja pojat makasivat sa-malla vuoteella. Juoppojen pappien mielestä sellainen tapa oli kunnioi-tettava koetus, oppia himojansa hillitsemään.

Mutta tästäkin joutavasta ja tuhmasta kokeilusta seurasi “isättömien äpärien” luvun suuri lisääntyminen. Niistä huolehtiminen oli kokonaan “kokeillun” äidin ja maailman kokeilijoiden varassa. Kuten tiedämme, ei ruotsalainen ei suomalainen kristinoppi ole milloinkaan oppinut leskiä ja orpoja ymmärtämään, eikä se milloinkaan ole jättänyt heittämättä kiveä langenneen naisen päälle; mutta tuona yleisen juoppohulluuden aikana “huorikakaroista” huolehtiminen ei voinut tulla virallisesti kysymykseen missään, pöhnäpäisten luterinuskoisten pappien tai sitte kuntien mahta-jien virallisissa kokouksissa.

Näin valtion ja valtion porton - kirkon, ja kuolleessa uskossa elävän ja keinojensa valtaan vaipuneen papiston paheissa mukana olevana, vai-pui kansan heikompi osa kokonaan juoppouden ja siveettömyyden val-taan. Tätä luterilaisuuden pimeätä kautta valaisemaan alkoi herätä ku-ten ainakin pimeinä kausina on herännyt valon totiset näyttäjät, ei oppi-neitten ja koulusivistyneitten joukosta vaan kansan syvistä pohjakerrok-sista. Totinen apostolilainen veljellisyyshenki oli läpi aikojen kulkenut vi-rallisten valtiokirkkojen laillistetun dogmatiikan vierellä, milloin lymyten, milloin kapinoiden; mutta koskaan kuolemattomana.

Luteruksen aikana se henki, muututtuaan murhaavaksi hurmahengeksi, saatiin kukistettua Etelä-Saksassa munzerilaisten talonpoikaiskapinoit-ten muodossa. Ruotsissa ja Suomessa sitä leimahtelevaa kynttilää oli “niistetty” milloin “Takke-kapinana”, Nuijasotana tai muuna sellaisena. Ja näin taistellen oli tultu “valistuskauden” synkkään uskonnolliseen pimey-teen.

Koska virallinen kirkko ei voinut ahtaasta pöytäkirjapäätelmä-opistaan löytää tietä ulos, eikä sallinut pimittämiensä ja henkisesti kuolettamiensa sielujen erota itsestään, niin oli selvää, että se sai lopulta lähteä henki-seen otteluun kapinoitsevien sielujen kanssa.

Keski Ruotsin, Smälandin ja Norrlandin metsäseudut, harvan asutuksen-sa ja moninaisen puutteellisuutensa takia, olivat juuri ominaisia synnyttä-mään, viinan villityksen välihetkillä, monissa taipumusta hartaasti mietti-mään jokapäiväistä elämänsä tilaa. On sanottu: joka etsii, se löytää, joka kolkuttaa sille avataan, ja näille tilansa huonoutta miettiville avattiin ja he näkivät itsenäisesti Raamattua lukemalla valoa. He alkoivat nähdä us-konnossa kokonaan toisenlaista valoa, mitä kirkon viralliset siinä näki-vät.

Alkoi yhtäälle ja toisaalle ilmaantumaan henkilöitä, noihin metsäisiin seu-tuihin, jotka lueskelivat ahkerasti Raamattua ja puhelivat uskon asioista, sekä mielellään lausuivat tuomionsa juopottelusta ja muista huonoista tavoista. Heitä alettiin hyvin pian sormella osoittamaan ja nimittämään “lukijoiksi”. Heidän lukuintonsa suututti aivan ensikädessä paheiden val-lassa rypevää papistoa, ja nämä hyvin usein lyöttäytyivät yhteen luvatto-mia ja luvallisia elinkeinoja harrastelevien kanssa ja hyökkäsivät yhtei-sellä rintamalla “lukijoita” vastaan. Lukijat, he sekä papit että viinaporva-rit huomasivat vihollisikseen.

Mutta vaikka kansa, joka eli viinapaheen kahleissa eikä ymmärtänyt lu-kijalaisista paljon, ei liioin hevillä kääntynyt lukijalaiseksi, niin sittekin tuo sama pimitetty kansa antoi vaistomaisesti tunnustusta sellaisille papeil-lekin, jotka pidettiin olevan lukijalaisia, joista Laestadius m. m. mainitsee; Arvidsjaurin lukijaisista:

“Pappien ollessa ankaralta ja tylyjä (Arvidsjaurin) lukijaisia kohtaan, vali-tukset näiden (lukijaisten) tavattomuudesta kuuluivat päiväjärjestykseen, mutta heidän saatuansa opettajan, pastori Westerlundin, joka osasi voit-taa heidän luottamuksensa, lukijaiset tulivat tyytyväisiksi, niin että uudet kirjatkin tulivat siedettäviksi vaikka niissä ilmenee monta luterilaista opin-käsitettä vastaan sotivaa lausuntoa.”

Tällä lausunnolla Laestadius osottaa tilanteen kireyttä 1840 luvulla Nor-lannin Lapissa ja jatkaa: “Niin ikään oli alituinen taistelu Sorselessa asu-vien pappien ja lukijaisten välillä, kunnes Ferdinand Sandelin määrättiin sinne varapastoriksi. Silloin opettajan ja sanankuulijain välinen riita lak-kasi. Mutta taistelu kapakoitsijain ja juomarien kanssa on vieläkin (1853) vireillä.

Pajalan kirkkoherra ja laestadiolaisen herätysliikkeen perustaja Lars Levi Laestadius Hüttling, Gustaf Albert, alkuperäisen kuvan tekijä 1860. Kuva: Museovirasto.

Laestadius sanoo, jo lukiossa ollessaan:

“Kirjottuja tunsi salaista vetoa “lukijaisiin, ja tämä taipumus ilmeni myös-kin, vaikka harvoin, missä, mitkä oikeauskoisten luterilaisten silmissä kaiketi näyttivät epäluulonalaisilta.”

Paitsi pimeydessä vaeltavaa valtiokirkon papistoa, sinä aikana, se on, jälkeen Napoleonin kukistumisen, vallitsi “Pyhän Alliansin” musta valtiol-linen taantumus yli Europan. Tuon valtiollisen taantumuksen etunenässä Ruotsissa oli ryssäläisen taantumuksen mustasi ehtisin kätyri, kuningas Kaarle Juhani Bernadotte, josta tämän hyväntekijä Napoleon lausui: “Ei yksikään ihminen maailmassa ole tehnyt minulle niin paljon pahaa kuin Ruotsin perintöruhtinas”, ja jonka petollista politiikkaa myöskin saa Suo-mi osalta muistella yhtenä tekijänä sata vuotta kestäneestä ryssäläisyy-destä.

Tuo mustasieluinen petturi, vahti mustasukkaisella innolla, että mitkään valtiollisen tai taloudellisen kuohunnan muodot eivät pääsisi edes lie-vemmässä muodossa järkyttämään Ruotsin omistavan luokan riisto rau-haa. Mutta vaikkakin, tämä siunattu kolminaisuus kuningas, papisto ja viinaporvaristo onnistui pitää ikeen lujasti taajempaan asuttujen seutujen ja kaupunkilaisköyhälistön niskassa, niin metsäseutujen lukijaisia ei voi-nut niin tarkoin vahtia. Siellä metsissä tunnettiin syyt ja nähtiin seurauk-set ja siellä sai lukijais kapinoiminen vauhtia.

Laestadius kirjoittaa:

“Tullessani Hernösandiin minua vielä pidettiin oikeauskoisena luterilai-sena, eikä kukaan voinut peljätä minua lahkolaiseksi eli kerettiläiseksi aina siihen saakka kunnes latinankielinen kirjani “Crapula Mundi” ilmes-tyi painosta. Silloin sain kuulla rovastilta, että asianomaisten tulisi pitää peukalo silmän päällä.”

Näin ominaisilla kyvyillä, luonnonlaitjoilla, tietoviisaudella, erämaan ym-päristön vaikutuksilla, perinnäistaipumuksilla varustettuna, ikäänkuin so-kean sattuman, mutta paremminkin jumalallisen kohtalon sormen ohjaa-mana, joutuu Laestadius 1826 Kaaresuvannon lappalaisten sielunpai-meneksi. Hän joutuu ihanteinensa vasten kylmää todellisuutta. Siinä hän joutuu heti omassa itsessään ratkaisemaan suhdettansa opetettaviinsa.

Raan ja tietämättömän kansan painajainen astuu kaikessa riettaudes-saan, alastomassa julkeudessaan sisälle kirkkoon ja oksentaa ja haisee alkoholin myrkkynä “kunniallisen kristityn’’ oksennuksena pyhätön lattial-la; verisenä lappalaistappeluna kirkon edustalla ja pappilan kartanolla, julkisena huoruutena kylän “krouveissa”. Seurakunnan parhaimmat ovat laeista ja lappalaissääteistä huolimatta julkeita viinakauppiaita.

Seurakunnan arvoisa lukkari “joka juuri oli suurin kapakoitsija seurakun-nassa, asettautui usein vastapäätä kirkon ovea ja otti aika ryypyn tasku-matistaan ihan seurakunnan nähden; ja sen hän teki näyttääkseen ettei hän välittänyt kuninkaallisesta (Lappiin viinantuonti) kiellosta eikä siitä saarnasta, minkä vasfikään oli kuullut.” Kapakoitsijat ja kauppiaat käyt-tivät lappalaisten viinanhimoa eduksensa ja kun lappalaiset olivat juo-neet rahansa, antoivt heille viinaa velaksi. Sitte taas kun lappalaiset tu-livat poroineen alas tunturien syottömailta, veivät kapakoitsijat viinave-loista parhaat tappoporot ja alhaisimmilla hinnoilla, eikä lappalaiset us-kaltaneet heitä vastustella, peläten kauppiasten kostoa, etteivät saisi tar-peen tullen mitään luottoa, sekä myöskin väkivaltaista pahoinpitelyä.

Kapakoitsija kauppiaat köyhdyttivät vaikeissa oloissa taistelevaa lappa-laiskansaa ja köyhät hätänsä ahdistamana tulivat aina viime tingassa papin puheille, pyytelemään apua. Laestadius sanoo tästä:

“Koetin useampia kertoja saada apua seurakunnalta semmoisille köyhil-le, joilla ei ollut omaisia, mutta seurakunta oli vastahakoinen ja maaher-ranvirasta vääjäämätön. Köyhät siis eivät saaneet mitään apua, ja tämä minua sekä huolestutti että suututti.”

Siis sama syy ajoi Laestadiuksen taisteluun, mikä aina on ajanut ihmis-kunnan jaloimmat uhraamaan kaikkensa ja taistelemaan sortajat ja hei-dän järjestelmänsä nurin. Hän jatkaa:

“Se (köyhien tila) herätti minussa huolia, syystä että vielä siihen aikaan tunsin jonkinlaista luonnollista sääliväisyyttä köyhiä kohtaan. Mutta tämä sääliväisyys on nyt kokonaan kadonnut, tultuani täydelliseen vakaumuk-seen siitä, ettei Jumala ole tehnyt heitä köyhiksi, vaan perkele. Se herät-ti suuttumusta, koska tuntui kohtuuttomalta, että papin pitäisi elättää niitä ryysyläisiä, jotka kapakoitsijat olivat tehneet perin köyhiksi.”

Siis kuten Laestadiuksen kirjotuksista näkyy, hän joutui Kaaresuvannos-sa vastakkain puhtaasti taloudellista laatua olevan elämän kysymyksen kanssa. Lappalais-kansa siellä eli jo muutenkin ahtaissa oloissa, mutta kun siltä julkiset ja salaiset viinakauppiaat ryöstivät viinanhimoa apu-naan käyttäen, parhaan porokarjan lähes ilmaiseksi, niin Laestadiuksen voimallinen suuttumus voidaan helposti käsittää. Sillä ryöstettyinä kerjä-läisinä he lankesivat erämaan papin armon varaan, koska kunta eikä läänin hallitus, halunnut mitään heidän hätänsä lieventämiseksi tehdä.

Ankaroitten raittiuspuheitten tuloksena v. 1842 oli seurakunnassa yksi ainoa lappalainen Pekka Juhonpoika Pilto tehnyt raittiuslupauksen, josta

voitosta kapakoitsijoiden vallan yli Laestadius innostui niin, että kuulutti asian kirkossa. Kapakoitsijoita huoletti asia ja “suurkapakoitsija tuli sen-tähden seuraavana sunnuntaina ja tahtoi, että kuulutus peruutettaisiin, koska Pekka Juhonpoika Pilto oli rikkonut raittiuslupauksensa, joka ei ollut asian oikea laita.”

Meistä nykyajan ihmisistä, jotka olemme saaneet m m. Amerikan suo-malaisten keskuudessa tuta kapakkaelämän kirouksen tuntuu merkille pantavalta tämä Laestadiuksen ja Kaaresuvannon kapakoitsijain välinen kamppailu yhdestä lappalaisesta. Mutta niin vähäpätöiseltä kuin asia it-sessään näyttääkin ei se sitä todellisesti ollut. Siinä pahan ja hyvän vä-linen ijänikuinen taistelu sillä paikkakunnalla alkuun suoritettiin ja suu-ren periaatteen lujuus, yhden lappalaisen ollessa näennäisesti voittona puolelle tai sitte toiselle. Kumpi puoli tahansa tulisi voittamaan sen olisi voiton hedelmä.

Jos kapakoitsija olisi saanut Laestadiuksen peruuttamaan kuulutuksen ja ilmottamaan seurakunnalle, että Pilto ei ole jaksanut seistä tekemän-sä lupauksen takana, niin silloin olisivat viinailiat tunteneet olevansa asemansa herroina. Mutta koska Laestadius sai selville, että Pilto oli “juonut lasin punaista viiniä veljensä häissä”, niin se ei ollut todiste lan-keemuksesta vaikka kapakoitsija “väitti että oli yhtä, oliko hän juonut vii-niä tai paloviinaa.” Siis kapakoitsija tässä Lapin ensimäisessä raittius-lupauksessa seisoi ankarana syyttäjänä ja pyhimyksen kaltaisena arvos-telijana.

Vasta talvella 1844, “raittiuden asia alkoi edistyä kun Pekka Juhonpoika Pilto raukka, joka oli ollut yksinään raittiusmietteissään kaksi vuotta, sai muutamia henkilöitä puolelleen, jolloin hänellekin tuli helpommaksi kan-taa ristiänsä kärsivällisyydellä.” Tällöin olivat myöskin Laestadiuksen saarnat muuttuneet, hänen talvella 1844 Åselessa saamansa valaistuk-sen kautta.

Todelliseen elämän valoon johti hänet yksinkertainen lappalaistyttö Ma-ria, joka nerokkaalle papille osotti, miten uusi syntyminen ainoastaan voi pelastaa ihmisen hänen paheistansa ja kuinka sellainen uusi syntyminen kääntymyksen armon kautta on mahdollinen ja kuinka sen voi omistaa ainoastaan syntinen, mutta ei tekohurskas omavanhurskas. “Hänen yk-sinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti.”

“Tultuani takaisin seurakuntaani Kaaresuvannossa saivat saarnani räi-keimmän värityksen. Siellä ankara laki jylisi Siinain vuorelta; siellä kuvat-tiin jumalattoman syntisen tila niin että kukin saattoi tuta itsensä. Siellä (kirkon penkeissä) muutamat olivat punasin naamastaan kuin verileipä, muutamat melkein valjuja tai pikimustia.

Saarnat alkoivat vaikuttamaan ja viholliset sanoivat: hän saarnaa viha-päissään” taikka että “näettehän että hän on mieletön.” Ja kaiken tulos oli että viholliset ottivat lapsensa pois koulusta, eivätkä tulleet kirkkoon, mutta painostus ja jännittyneisyys laukesi lopuksi raittiuden harrastajien, muutamien heränneiden, Laestadiuksen ja koko Lapin rajaisen Pohjolan suureksi onneksi ja kestäväksi hyödyksi. “Talvella vuonna 1846 rupesi kansaa joka suunnalta tulvaamaan kirkkoon. Suurempien juhtain aikana tuli kirkko niin täyteen, että ennen mainittu lukkari ja suurkapakoitsija herra Jonas Grape, ynseä muistossa, ei päässyt ulos kirkosta saarnan aikana, kuten hänen tapansa oli.”

Pajalan vanha hautauskappeli, jonka edessä rovasti Laestadius siunasi vainajat. Kappelia säilytetään historiallisena muistona. Kuva: Hakkapelitta 1.12.1929.

Lappalaiset, jotka ennen sunnuntaisin kirkon lähistön talojen kartanoilla tapasivat muistella viinaa leileistä, alkoivat lueskella kirjaa, toisten sitä kuunnellessa. Hurmaus alkoi levetä Kaaresuvannosta Jukkasjärvelle. Koutokeinoon, Ruijaan, Jällivaaraan ja vihdoin Tornion jokilaaksoa kohti. Ensimäinen heräys uskoon tapahtui 1845 Joulukuun 5:s päivä, eräs lappalaisnainen tuli sovitetuksi ja armoitetuksi.

Mutta heräys näkemään viinan turmiollisuus, kulki nopeammasti, kerta alkuun lähdettyänsä ja monet kapakoitsijat luopuivat likaisesta toimes-tansa, kaataen maahan viinavarastonsa kuten Lainiossa. Vähitellen al-koivat lappalaiset tulla vakuutetuksi, “ettei paloviinasta ollut kenellekään hyötyä, vaan kyllä vahinkoa ja turmiota koko ihmiskunnalle. Vieläpä he tulivat siihen vakaumukseen, että viina oli suurimpana syynä Lapin rah-vaan viheliäisyyteen ja köyhyyteen.”

Näin alussa synkältä näyttänyt tilanne alkoi kirkastumaan ja Laestadiuk-sessa olivat viinalohikäärmeen palvelijat löytäneet ylivoittamattoman ruoskankäyttäjän, ja aina siihen asti itsensä turvattomaksi tuntenut lap-palaiskansa avuliaan tukijan. Herätyksen laineet kuin alkoivat kulke-maan, niin sekä Laestadiuksen, että lappalaisten siveellinen tarmo te-rästyi ja rohkeus kasvoi. He alkoivat kääntää katseitansa korkealta La-pista, harvaanasutuilta ja köyhiltä tunturiseuduilta alas taajempaan asut-tuun, rikkaaseen Tornion jokilaaksoon. Ikimuistoisista ajoista on tuota Europan viljavinta jokilaaksoa asuttanut suomalaisten, ruotsalaisten ja lappalaisten sekotuskansa. Luonnon antimien puolesta on jokilaakso verraton ja se, entisaikainen vähällä vaivalla eläminen, oli ennen “herä-tystä”, nukuttanut väestön ihan täydellisesti väkijuoma lohikäärmeen lu-moihin.

Laestadius ja “heränneet” lappalaiset varmasti ymmärsivät, että siellä “lannassa” taistelu tulee muuttumaan jäykemmäksi vastarinnaksi, sekä pa- piston että muun virkamiehistön, mutta ennen kaikkia rikkaiden manttaaliporhojen ja väkijuomaliikkeestä suuresti rikastuvien kauppias-ten vastarinnan kautta. Mutta koska Tornionjoen valloittaminen katsottiin kysyvän harjaantuneita voimia ja paljon, niin sekä opettaja Laestadius itse, että innostuneet “ensimäisen keräyksen osalliset” vallottivat Lapin ja suomalaisasutuksen rajaseudut tai ainakin löivät vihollisensa kahden vaiheelle, ja sitte vasta Juho Raattamaan johtaessa etujoukkoa, lappa-laispoikien koulua pitäen, tehtiin hyökkäys alas pitkin Tornionjokilaak-soa.

Tuo Raattamaan retki oli kuuluisa rettelöistä ja sitä vastaan tehtiin ka-pakkaväestön puolelta häpeällisiä ja raakoja hyökkäyksiä. Toinen Raat-tamaan veljistä Pekka Raattamaa, joka oli ollut suuri juopporenttu ja pa-ha tappelija, tultuaan raittiiksi teki tappelijamaineeseensa luottaen vallo-tusyrityksen Täräntöön. Täräntö on väestönsä puolesta, vaikkakin Kai-nuunjoen varteen ottava, enempi hämäläinen kuin mitä heidän alkupe-räinen kotiseutu Häme oli sinä aikana. Sitäpaitsi Tärännön etäisyys eristi sen väestön kaikesta uudemmasta, mutta pysytti tarkasti säilytettynä kaikki ennen Nuija-sotaa Hämeessä vallalla olleet tavat ja käsitteet, jotka oli kulotettu ja säilytetty polvesta polveen Täräntöläisen-hämäläisen pe-rinnäistietoina. Siis seutu, johon yksi Laestadiuksen lähetyssaarnaaja tuli, oli kuuluisa tappelijoista ja likaisista “täräntöläisistä elämäntavoista.” Laestadius kirjottua:

“Talvella 1848 Pekka Raattamaa taasen teki matkustuksen Täräntöön asti, mutta siellä häntä pidettiin pahoin. Muutamat hulivilit parasta lajia, kuten esimerkiksi muuan Neppo, olivat vetäneet häntä tukasta ja repi-neet puukolla rikki hänen turkkinsa; tuskin hän pääsi sieltä hengissä pois. Toisissa paikoissa oli pyssyillä ammuttu hänen jälkeensä; ammut-tiin ilmaan muka vieraan kunniaksi, mutta oikeastaan häntä pilkatak-seen. Kapakkaelämä oli silloin Pajalassa korkeimmassa kukoistukses-saan.”

Näin epäsuotuisissa merkeissä lähti “vähäpätöinen” ja silloin kovin nau-rettavalta näyttävä lappalaisten “hih!” “huh!” hihhuliliike vallottamaan elä-välle uskolle suomalais-luterilaista, kuolleessa uskossa uinuvaa maail-maa. Harvat uskoivat sen saavan mitään aikaan. Mutta usko Laesta-diuksen erinomaisuuteen hiljalleen lisääntyi ja “suuren profeetan” maine lensi Lapista alas suomalaisseutuihin, Tornionjokilaaksoon, ajatuksen siivillä, katkeamattomana ajatusvirtana. Hänen aikaansaama suursiivous Lapissa kauhistutti ja innostutti Tornionjokilaaksolaisia; riippuen taloudel-lisesta asemasta.

Niin tenhova oli kuitenkin hänen 23 vuotta Kaaresuvannossa kestäneen työnsä maine, että kun Pajalan suomalaisessa seurakunnassa tuli pa-pinpaikka avoimeksi, niin Laestadius haki paikkaa ja hänet valtavan yk-simielisesti äänestettiin Pajalan papiksi 1849. Pajalassa hän joutui vasta siihen todelliseen taistelun kiirastuleen, jossa hän joutui ajamaan sekä Suomen että Ruotsin valtiokirkon papiston päätelmäoppi-dogmatiikka hapatuksineen siihen umpikujaan, josta ne ovat siitä asti, yrittäneet epä-toivoisesti päästä ulos, haluamatta luopua kaksoisolemuksestansa, su-den sydämestä taikka lampaan villoista.

Mikä tähän ratkaisuun johti käy sattuvasti selville Laestadiuksen kirjotuk-sesta:

“Tullessani Täräntöön (kuului silloin Pajalan alle) Huhtikuussa 1849 pi-dettiin kapakkaliikettä juuri kinkerihuoneen viereisessä huoneessa. Ka-pakkahuoneesta tuli lähettiläitä, jotka tuskin voivat seisoa jaloillaan, raa-matunlauseilla osoittamaan, että heidän uskonsa ja oppinsa oli oikea lu-terilainen oppi sekä että se oppi jota minä harrastin, oli väärä oppi. Näyt-ti melkein siltä, kuin tässä pitäjässä ei yhtään pappia tai nimismiestä olisi ollut.”

Matkakoski. Korpikylien edustalla Torniojoessa, vesivoimaltaan tiettä-västi toiseksi suuri kaikista Pohjolan koskista.

Kokouksesta palatessa. Kuva: Naisen ääni 15.8.1925.

Laestadiuksella, taistellessaan viinalohikäärmeen myrkytystä vastaan Kaaresuvannolla, Jukkasjärvellä, Wittangissa, Jällivaarassa, Lainiossa, y. m. Lapinmaan rajain sisällä, oli jonkunlainen selkänoja viinan Lapin-maan rajojen sisälle kuletuskiellosta, ja sen lisäksi uskonnollinen siveel-lisyyskäsite, lisättynä raittiuden etuseikoilla. Mutta tultuaan Pajalaan hän myöskin kulki Norrbottenin alueelle, jonne viinan kuletuskielto ei yletty-nyt. Vastoin sitä, että oli Lapissa ollut tekemisissä köyhän tunturiväestön keskuudessa ja kamppaillut muutamien harvojen, ei kovin rikkaiden kauppiaiden kanssa, hän joutui Pohjolan varakkaimman asujamiston kanssa vastakkain.

Tornionlaaksossa oli tiheään asuttuja kyliä kaikkialla ja jokaisessa kyläs-sä olivat tietysti omat porhonsa, rikkaat kauppiaansa, koronkiskurinsa ja ahneet lahjoja vastaanottavat virkailijat. Näiden lisäksi oli jokilaakson väestö äärimmäisen ylpeä perinnäistavoistansa, suku- käsitteistään y.m. sellaisesta; ylpeä asioista, joista ei toden totta kannattaisi. Mutta mei-dän tulee muistaa, että ihmisillä ja ihmisryhmillä ovat sekä heikot että väkevät puolensa, jotka seikat heitä pystyssä pitävät. Yksi heikko puoli Tornion laakson väestöllä on ollut, että se on ylpeillyt ruotsalais-sukui-suudestaan ja niin ollen muodostanut tuon ylpeyden kannustamana rys-säläisyydelle ja vonakemaisuudelle ylipääsemättömän muurin Tornion-jokeen, sen väestöön.

Mutta kun näin, halussa vastustaa ryssäläisyyttä, on heikkous muuttunut väkevyydeksi, niin, omituista kyllä, eivät ruotsalaiset ole milloinkaan on-nistuneet täydellisesti hyväkseen käyttää tuota heikkoutta ruotsalaissu-kuisuutta. Aina milloin he ovat sitä yrittäneet, on Tornionlaakson väestö noussut ehta suomalaissisuiseen vastarintaan. Ja näin aikojen vaiheis-sa, olkoon muualla Ruotsissa tai Suomessa tapahtunut mitä tahansa, niin Tornionlaakson väki kummaltakin puolelta jokea on pysynyt Tornio-laisena, vapautta rakastavana, pelottomana ja oman torniolaisuutensa puolesta yhtä taistelusisuisena kuin sen sadat, läpi vuorien rotkoja voi-malla ja vilkkaudella eteenpäin raivoovat kosket.

Tällaisen sisuisan ja omintakeisen kansan keskuuteen Laestadius tuli Pajalaan. Tilanne siellä oli surkuteltava, niinkuin kaikkialla viinan raaista-massa maassa. Mutta Laestadius alkoi pelottomasti, sellaisella rohkeu-della, jota siellä Pajalassa ei oltu ennen kuultu ja aivan niinkuin Kaare- suvannossa vuodattamaan pyhän vihansa maljoja Pajalan seurakunnan raittiiden (pirunpaskan pirunkusen) viinakauppiasten, siveellisten huo-rien, rehellisten varkaiden ja oikeamielisien väärintekijöitten silmille ja sitä itsessään kirkossa. Hänen julaistuista saarnoistaan suorin, jyrkin ja selvin sanoin käy selville tilanne. Ei yhtään kertaa hän noussut saarna-tuoliin, ettei sieltä olisi jylissyt Sinain laki näitä ehdollisten ja tahallisten syntien harjottajia vastaan, mutta myöskin kutsu armon kautta totiseen parannukseen.

Laestadius käy sanan voimalla viinailioitten kimppuun, niin että ne eivät saata istua rauhassa kirkon penkissä. Ne lähtevät ahdistuneena ulos

kirkosta ja menevät uhmaten kirkon taakse tai tapuliin ähmistyneenä ryyppäämään viinaa, mutta kun he palaavat kirkkoon iskee tämä heidän itsensä hänet virkaan äänestämä “Lapin haukku-koira” heitä sellaisilla sanoilla, että he tuntevat jokainen kohdastaan itseänsä tarkotettavan. Hän tekee kirkkoihmisten viinanhimon säälittäväksi ja naurettavaksikin, kun eivät saata edes saarnan aikaa istua rauhassa, mutta väsyttävät ovenvartijankin, jonka pitää olla heidän “pirunkusen” himon takia yhte-nään kirkon ovea avaamassa ja sulkemassa.

Tulisin kirjaimin maalaa hän pajalaisten silmäin eteen sen hirveän si-veellisen rappiotilan, mihin tämä viinapaholainen on heidät kulottanut. Usein hän saarnoissaan osottaa seurakuntalaisten siveettömyyttä:

“Pajalan seurakunnassa on (1848) 2700 sielua käsittävässä väkiluvussa ei vähempää kuin 70 henkilöä, jotka ovat syntyneet aviottomalla vuoteel-la. Ja koska huoripenikat tavallisesti, vanhan huomautuksen mukaan, ovat sukkelampia kuin muut lapset, mutta myöskin pahankurisempia, syystä, että saavat kasvaa ilman vanhempien huolenpitoa, niin niistä enimmiten tulee varkaita ja konnia. Siitä seuraa, että valtio tai kunta saa-vat elättää köyhiä porttoja ja porttoin penikoita, vieläpä saavat ylläpitää koko joukon varkaita ja konnia, jotka ovat kasvaneet näistä porttoin peni-koista.”

Hän osottaa jyrkästi ja silittelemättä myöskin millä tavalla rikkaat suhtau-tuvat näihin viettelemiinsä langenneisiin naisiin; selittää rikkaiden seura-kuntalaisten hienoilla maalatuilla kirkkoreillä, upeat karhuntaljat riippuen

rekien perissä, hevoset kiiltäväksi syötettyjä ja valjastettuna hienoihin valjaihiin ja helyihin ja ajajat ylväästi puettuna, henki tuoksuen “pirun- paskasta”, ajavan kohti kirkkoa sunnuntaisin ja kun köyhä raukka jalan kävelee kirkolle, niin sen sijaan että otettaisiin rekeen, huudetaan röyh-keästi;

- Pois tieltä, saatana!

Hän osottaa myös, että:

“Palvelusnaista, jolla on yksi tai useampia äpärälapsia, ei kukaan tahdo ottaa palvelukseensa.” Edelleen hän osottaa, että juuri tuo viinan kautta höltynyt siveyskäsite on omiaan johtamaan naisia lankeemukseen ja joutuessaan äitiyden tilaan, taloudellinen turvattomuutensa saattaa heitä epätoivon vallassa tekemään lapsen murhia tai sitte jatkamaan irstailua.

Näin aste asteelta joutuu Laestadius nuohomaan kaikki irstailun harjo-tuspesät ja käymään irstailun ja tapojen höllentyneisyyden jokaista ilmiö-tä käsiksi. Hän kirjoittaa:

“Se oli kentiesi ei vähin häiriö, mikä oli ilmennyt Pajalan seurakunnassa, että kaikki tarpeettomat pidot poistettiin, kuten häät, ristiäiset ja hautajai-set, ynnä tanssiaiset ja kortinlyönti, sekä lukukinkeripidot, mitkä vielä ovat käytännössä missä oikeita luterilaisia on olemassa. Niissä pidetään Jumalalle kunniaksi suuria pitoja ja kaikkialla, missä pappi julistaa evan-keliumia, siellä perkele niinikään julistaa evankeliuminsa elämästä ja au-tuudesta kaikille niille, jotka vatsaansa palvelevat. Että kaikki kapakoitsi-jat saavat voittonsa moisista pidoista on tietty asia. Ja sentähden ei voi-nut olla pahaa tekemättä heidän mielessänsä, kun tuommoisen lapin-koiran haukkumisen kautta heidän, etevimmät jumalansa saatettiin pa-haan huutoon. Pajalassa asuva rahvas oli kaikkien näiden toimenpitei-den kautta vietelty lankeemukseen puhtaasta evankelisesta opista, ja sitä, jota yleensä pidettiin syyllisenä näihin häiriöihin, oli nyt ahdisteltava siltä taholta miltä voitiin hänen kimppuunsa päästä.”

Laestadiuksen raittius- ja parannushenkiset saarnat olivat johtaneet välit rikkoutumispisteeseen itse luterilaisen valtiokirkon kanssa. On käsitet-tävissä, että ensin turvauduttiin Laestadiuksen vihollisten puolelta mo-nenlaisiin tyhmiin ja herjaaviin raakuuksiin varsinkin kielenkäytössä. Et-tä sen aikuinen Pajalan väestö ei juuri epäröinyt sanoja käyttää, siitä on kuvaavana tapaus: Laestadius liikuskeli Könkäsen kosken niskalla ja nä-ki pari miestä soutavan veneellä L:n mielestä liian likelle kosken nielua, jolloin hän huusi:

- Työntäkää pois taikka koski teidät nielee!

Hänelle vastattiin jäykästi: “

- Älä perusta!

Siihen L. huusi;

- Mutta jos te hukutte, niin joudutte helvettiin!

Veneestä hyvin kylmästi vastattiin: “

- Sittepähän p-seet lämpiävät!

Mutta vaikka raa’alla puhetavalla niinä aikoina ja myöhemminkin perä-Pohjolan kansassa on ollut syvä osansa ja Laestadius osasi käyttää raakojakin sanontatapoja aina milloin niitä todella tarvitsi, niin tätä tais-telua ei silti ratkaistu suurilla sanoilla, mutta perinpohjin kysymyksen ytimellä. Kauppias- ja virkamiehistö ja luterialainen papisto, jonka asema alkoi tulla tukalaksi, alkoi miettiä keinoja. Viinatulva Könkäsen kuuluilla lappalaismarkkinoilla oli tietysti Laestadiuksen Pajalassa olon ensi vuo-sina yhtä korkea kuin aina ennen. Mutta taistelijan maine sekä ystävien että vihollisten puheitten kautta leveni.

Tapahtuipa usein niinkin, että Könkäsen Joulu- sekä Pääsiäismarkkinoit-ten aikana suuret joukot kaikesta Tornion, Kainuun, Muonion, Lainion, Kemin ja Lapin seuduista tullutta markkinarahvasta sekä rakkaus, ute-liaisuus, mutta myöskin vihamielisyys veti outoa kylläkin Pajalan kirk-koon. Vastoin sitä, että olisivat entiseen tapaa kaiken markkina-aikansa juoneet, tapelleet, hoilanneet ja rettelöineet markkinaplassissa ja kylän

kujilla, monet menivät kuulemaan “lappalaiskoiran” haukuntaa.

Tämän “lappalaiskoiran” haukunnan vaikutus alettiin elävästi tuntea; varsinkin viinakauppiaat tunsivat sen kukkaroissaan. Vaikutus tunnettiin kaikissa Tornion jokilaakson keskuksissa, kuten Pajalassa, Pellossa, Matarengissa, Alkkulassa, Hietaniemellä, Korpikylässä, Karungissa, Haaparannalla ja Torniossa, sillä kuten Laestadius sanoo: “Useimmat kapakoitsijat ovat tulleet pakotetuiksi lakkauttamaan kunniallisen ja lu-vallisen kapakoitsijatoimensa, mikä on tuottanut yhtä monta lanttia kapa-koitsijalle kuin se on saattanut köyhäin juomarien sieluja perkeleen aar-reaittaan.”

Nimismiehiin, kruununvouteihin, käräjätulkkeihin ja “fulmahteihin” asian-ajajiin, poliiseihin y. m. sen kaltaisiin pikkunilviäisiin koski Laestadiuksen kansan raitistuttaminen siinä määrin, että kun kruununvouti Hackzell teki Piitimen maaherranvirastolle ilmiannon Laestadiuksen toimintaa vas-taan, niin hän myöskin toi esiin raskaana seikkana, “että Pajalassa, Juk-kasjärvellä ja Kaaresuvannossa asuva kansa lakkasi käräjöimästä.”

Ja lausuikin Laestadius tästä ivallisesti:

- siten moni taitava lakimies on kadottanut syrjätulonsa. Eikö tämä ole vääryys valtion huonopalkkaisia virkamiehiä kohtaan? Ja eikö sen, joka on luulotellut rahvaalle (Laestadius saarnasi: sovita riitaveljes ennen au-ringonlaskua ilman käräjiä - W. R.) semmoisia hullutuksia, pitäisi saada sakkoa siitä? Millä nyt kirkko ja vaivaiset ylläpidetään, kun eivät saa mi-tään osaa sakoista?

Talvella 1848 oli eräs nimismies Bucht kotoisin Luulajasta, ollessaan ta-loudellisten keppostensa takia karkuretkellä, tullut Muonioon ja siellä yh-tynyt, lukiaisia kohtaan kantamansa vihan takia, Laestadiuksen vihollisiin ja likainen syytöskirjelmä laadittiin Aatami Muodos Lompolon nimessä maaherran virastoon ja sieltä jäljennöksenä Hernösandin Tuomiokapi-tuliin. Syytöskirjelmässä antaa (Bucht) vanhan Aatamin puhua omaan pussiinsa, katkerasti valittaen lukijaisten riehuntaa. Laestadius oli tietysti syytöksen mukaan kaiken pahan alku, koska hän “saarnoissansa puskui tulta ja tulikiveä!” “Muun ohessa Laestadius (syytöksen mukaan) oli edellisen joulujuhlan aikana vastaan ottanut hopeaa, rahaa, poronpais-te- ja y.m., ja tämän kaiken Laestadius tietenkin oli pistänyt omaan pus-siinsa.”

Laestadius oli vastaanottanut koulua ja köyhiä varten lahjoja ja piispa oli tarkastanut tilikirjat ja havainnut niiden olevan “kelpokunnossa.” Sitte hän oli kieltänyt kirkottamasta naisia, tunnettuja porttoja, tilassa joka on sopimatonta mainita (Huutavan Ääni Korvessa, sivu 103, kolmas rivi alhaalta ylös).

Juhani Raattama, Kaaresuvannosta.

Erkki-Antti Juhanpieti, Pajalasta.

Mutta tähän ei ilmiantaminen asettunut. Kaikki ne perä-Pohjolan mahta-vat, joiden kukkaro-etuja “lappalaiskoiran” saarnat olivat loukanneet, yh-tyivät kantelemaan. Kanteiden tekijöiksi tulivat kruununvouti Hackzell, maakauppias F. W. Forstrom, jolta oli tuottava viinakauppa hävinnyt; Könkäsen ruukin omistaja C. J. Sohlberg ja kruununnimismies Isr, Ste-nuddi ja Pajalan majatalon isäntä Heikki Pellikka, sekä muutamia muita mahtavampia talokkaita. Kanteisiin sisällytettiin nyt kaikki millä suinkin arveltiin voitavan kantajien asiaa avustaa ja lukijaisten asiaa painaa ja niin saatiin piispantarkastus Pajalaan Heinäkuun 31 p. 1853,

Piispan edessä tehtiin syytöksiä m. m. että lukijaisnaiset tulivat Laesta-diuksen saarnaa kuunnellessaan äänekkäisiin liikutuksiin ja niin häiritsi-vät heidän hartautta. “Tässä suruttomat olivat oikeassa, sillä he pahen-tuvat todellakin hengellisistä liikutuksista” niinkuin “Farisealaiset pahe-nivat, kun lapset huusivat: Hosianna Daavidin Pojalle!” “tahtoivat, että jesus Natzarealainen vaijentaisi näitä huutoja, mitkä muka olivat sopi-mattomia.” “Siveät Farisealaiset eivät voi kärsiä lasten huutoja Vapah-tajan kunniaksi, he eivät voi kärsiä katuvaisten vaimojen parannuksen kyyneleitä; se tekee niin kipeää vanhalle Aatamille, että hänen täytyy mennä ulos.”

Sitte “Kruununnimismies Stenudd muistutti, että Laestadiuksen opissa oli paljon luterilaista oppia vastaan sotivaa, esim. julkinen synnintunnus-tus.”

- Julkinen synnintunnustusko? Sotiiko se luterialaista oppia vastaan? kysyi piispa.

Tuo piispa Bergman sattui olemaan kaukonäköinen mies. Hän teki tasa-puolisen tuomion, jossa määrättiin Laestadius pitämään kaksi saarnaa, ensimäinen saarna niille kuolleen uskon kristityille, joilla ei liikutuksia ole, ja ne joilla olivat liikutukset, heidän tuli pysyä ulkona kirkosta ensimäisen saarnan aikana. Mutta, määräsi piispa:

“Jos jollekulle ensimäisen saarnan aikana tulee omantunnonvaivoja joilla niitä ei ennen ole ollut, semmoiset saapi viedä ulos kirkosta.”

Seuraus tästä päätöksestä oli kuten arvatakin sopii, että niiden luku li-sääntyi, jotka olivat Pyhän Hengen vaikutuksen alaisia. Mutta vainon vimma myöskin yltyi sekä Ruotsin että Suomen puoleisessa Tornionjo-kilaaksossa. Suomenpuoleisessa jokilaaksossa ryhtyi virkakoneisto ja papit vainoo-maan “heränneitä” ja “1851 oli kruununpalvelijat Kittilässä keisarillisella Suomen puolella haastaneet oikeuteen muutamia naisia kirkkopahen-nuksesta ja kas kummaa: täällä Vaasan hovioikeudessa tuomittiin sytetyt kirkon pahennuksesta sakkoihin ja julkiseen kirkon-rangaistukseen.”

Hengellistä liikettä alettiin pitämään silmällä monella eri tavalla. Piispan-tarkastuksia pidettiin Suomen puolella Ylitorniolla, Muonionniskassa ja Kittilässä ja tuhmista edesottamisistaan naurettavan maineen saavutta-nut Kuopion piispan istuin, innostui laestadiolaisuuden juurittamiseen aina siihen asti, kunnes mainitun istuimen haltia kävi perä Pohjolassa laestadiolaisten saarnamiesten lukukinkereillä ja sieltä palattuaan täytyi tunnustaa, että hän ei tiedä raamatusta eikä autuuden opista mitään.

Taistelu siirtyi tietysti koteihin ja Jesuksen sanat toteutuivat perä Pohjo-lassa, että hän on tullut nostamaan riitaa isän ja pojan, äidin ja tyttären välille. Riita väkijuoma kysymyksestä ja uskosta siirtyi, jokaiseen perä Pohjolan kotiin. Ei sitä kylää ollut Tornion laaksossa, jossa rikkaammat ja vanhoissa paheissa kiinni riippuvat olisivat luopuneet yrityksestä la-maannuttaa lukiaisliikettä. Toiset käyttivät kotikuria palvelioitansa vas-taan; joskus taas vanhemmat kurittivat lapsiansa armottomasti, kun nä-mä eivät kääntyneet ja taas päinvastoin, lapset joissakin tapauksissa oikein ruumiillisen kurin kautta kovistelivat “paatuneita” vanhempiansa kääntymään uuteen uskoon. Tuo ihmeellinen pelastuksen sanoma val-tasi mukaansa jollakin tavalla jokaisen; joko sitä puolustamaan tai sitte vastustamaan. Ja kaikesta tuosta kamppailusta tuloksena oli, että Ruot-sin luterilainen kirkko ei voinut jäädä rauhaan sellaisen kapinallisuuden kanssa.

Ilmiantoja Laestadiusta vastaan tehtiin ja ruotsalaisissa Norrlannin, mut-ta myöskin Tukholman lehdissä tehtiin ilkeämielisiä hyökkäyksiä tukiai- sia ja niiden kuuluisaa johtajaa rovastia kirkkoherraa ritaria Ranskan kunnialegionassa kasvitieteinä - hihhulia y. m. y. m. vastaan. Nämä hyökkäykset, kerettiläissyytökset, vääräoppisuus väitteet Laestadiusta vastaan tulevat vuosi vuodelta kiukkuisemmaksi ja lausuu hän: ‘

- Millä tavalla luterilainen kirkko on näyttänyt lohikäärme hampaitansa jokaista vastaan, joka on uskaltanut käydä hänen siveäin rintainsa kimp-puun, siitä kerrotaan kirkkohistoriassa tai oikeammin lukijaislahkojen his-toriassa. Tavallisesti kirkkohistoriassa kuvataan lukijaiset ja pietistat kerettiläisiksi, haaveilijoiksi ja villihengksi elikkä puhtaasta evangelisesta opista luopuneiksi. Mutta se aika mahtanee tulla, jolloin kirkko itse esi-tetään oikeassa karvassaan, hengellisenä porttona, joka ei koskaan voinut saada omantunnon rauhaa, ennen kuin Kastajan pää kannettiin sisälle vadissa.

Tuostakin lauseesta käy elävästi selville se tosiasia, että Laestadius oli mitä syvimmässä ristiriidassa aikansa Ruotsin valtiokirkon virallisen hen-gen kanssa. Hän piti sitä, niinkuin totta vielä nytkin on, porttona, Hero-deksen jalkavaimon kaltaisena, joka oli syvälle vaipunut, mutta ei sisu antanut perään tunnustaa, mutta jos joku kuten lukiaiset uskalsivat sitä muistuttaa synneistä ja väärinkäytöksistä, niin oli se koston himossaan porton Herodian tavalla, vasta sitte tyytyväinen kuin Johannes Kastajan lukiaisten päät kannettaisiin vadissa sen eteen.

Vaikkakaan alkuperäinen aikeensa Lappiin papiksi lähtiessään ei liene ollut, niin jyrkkään taisteluun nouseminen luterilaista kirkkopimitystä vas-taan, niin se tilanteen omituisuus kuletti häntä taistelusta, taisteluun. Hän oli taisteleva henki, varustettuna loistavilla lahjoilla ja neroisalla ym-märryksellä. Sen ajan henkisen pimeyden keskellä hän liekehti elävän, lämmittävän ja kaikkinaista pahuuden kuonaa pois kuluttavan ijäisyyden sammumattomana tulena.

Hänen vihollisensa ovat väittäneet m.m. hänen puheistaan, että ne olivat karkeita ja raakoja, mutta niin olivat ulkokullatuille ja oman vanhurskau-den hapattamille farisealaisille Johannes Kastajan ja Jesus Natzarealai-sen puheet; karkeudesta syytettiin kaikkia apostolilaisia eikä suinkaan vähimmin Hussia, Lutherusta y. m. Laestadius maailman viisaille ja rik-kaille, sekä kaikenlaisille väärintekijöille ja tekohurskaille on todellakin niin kuin tulinen teräs, jota jos koskettaa ilman tulessa karaistuja käsiä, niin parantumattomasti sormensa polttaa, mutta yksinkertaisille ja pie-nille, sekä elämässä vähäpätöisille tuo samainen Jumalan tulesta syn-nillistä maailmaa ruoskimaan temmattu vitsa, oli ihana ja elähyttävän lämmin.

Se oli köyhyydessä, kylmässä, epätoivossa ja maallisessa ahdistukses-sa elävöittävä, toivoa synnyttävä, lempeä valo. Vihollisten, miten oppi-neita ja sivistyneitä olivatkaan, viha kilpistyi hänestä takaisin niin kuin kraniitti kalliosta ja pärjääjien mustat kynnet irtausivat hänestä niin kuin sähköisestä dynamosta. Mutta ystäville, köyhille uskon sisarille ja veljille hän oli tykönsä vetävä magneetti, rakas opettaja, totuuden ja oikeuden tien neuvoja; heidän väsymätön kasvattaja ja pettämätön puolustaja. Hän oli niinkuin tulen liekkien pmpäröimä, joista hehku kuulti yli koko Skandinavian, Suomen ja Amerikaan asti.

Ja senpätähden Ruotsin papisto, jonka etunenässä oli sellainen kuului-suus kuin Esaias Tegner, ei voinut hevillä sulattaa, että sitä kaukaa La-pista silloin vähäpätöisestä Lapista, niin armottomasti ja suurella raa-matun ymmärtämyksellä sekä sivistyneellä, että tieteellisellä lujaottei-suudella kylvetettiin. Ruotsin paristo turvautui kirkkolakeihin ja kurinpi-tomääritelmiin ja, jos kysymyksessä olisi ollut tavallinen puolisivistynyt pappi, niin kirkko olisi ottanut tätä, niinkuin kissanpentua otetaan kiinni niskavilloista, ja heittänyt ulos ovesta ja juttu olisi rauennut.

Mutta tämän huomattavan ritarin, yliopistojen tiedekuntien kunniajäse-nen, suuresti lukeneen, syvästi sivistyneen “lappalaiskoiran” kanssa oli juttu mitä tukalin. Jos jättää hänet rauhaan, on se samaa kuin tunnustaa kirkon olevan väärässä, jos ei jätä rauhaan ja rankaisee kirkkolain pe-rustalla ja potkii hänet ulos, niin mitä silloin ajatteleekaan sivistynyt Sak-sa, Ranska, Englanti ja Amerika. Se saa hyvin huonon käsitteen Ruotsin valtiokirkosta ja sen papiston pelkuruudesta. Ja niinpä he näkivät par-haaksi kiusata “lapinkoiraa”, ja johtivat juttua oikea- ja vääräoppisuus alueille.

Kiusa ja syytteleminen ovat olleet kuitenkin niin voimakkaat, niin että Laestadius joutui puolustamaan itseänsä, opetuksiansa ja seuralaisian-sa puhtaasti ensi vuosisadan apostolilaisuudella. Ja se on vasta täällä kuin ero hänen ja valtiokirkon hengessä tapahtuu. Hänen ja valtiokirkon papiston välisen ristiriidan ydin lepää kasteessa, uudestisyntymisessä ja syntein anteeksiantamisessa, mutta myöskin veljeskristillisessä omai-suuden yhteyskysymyksessä ja kristillisen elämäntavan velvoituksessa veljellisessä heränneiden rakkaudessa.

Niistä selostaminen ei nyt kuulu tämän edellä esitetyn yhteyteen, vaan selostan niistä eri kysymyksinä. Toivottavasti tämän kirjoituksen kautta on joillekin, näittenkin asioiden suhteen pimeydessä vaeltaville, tullut osotetuksi Laestadiuksen kauaskantoisesta ja ijäti meiltä pohjolaisilta tunnustusta ja kiitosta ansaitsevasta elämän työstä, sen yksi ei suinkaan vähemmäksi laskettava puoli.