Jenny Paulaharju. / Kansan kuvalehti 1930.


Maaliskuu on lappalaisten joutsenkuukausi, Njuktia.Silloin valkeat jout-senet halkovat tunturiseutujen kuulakkaan kirkasta ilmaa, ohjaten kul-kunsa kohti pohjoista omille mieluisille kesänviettopaikoilleen. Ja silloin tunturien ainainen kiertäjä, porolappalainenkin, on jo laumoillensa juta-massa alavammilta talvipaikoiltaan yli lumisten ja jäisten tunturien sekä gaissojen kohti luvattua kesämaataan. Jäämeren aukeaa rantaa.

Koutokeinon, Sydän-Lapin keskuksen, porokansakin - Eirat, Sirit, Saa-rat, Speinit, Kaupit, Pongut ja monet muut - on silloin jättänyt ummeh-tuneet hirsihökkelinsä kirkon juurella, lähteäkseen suurelle vaelluksel-leen kohti kevättä ja merta. Koulumestari on saanut sulkea koulutalonsa oven, jossa hän on raskaan ja pimeän talvikauden yrittänyt taamoa pien-tä lappia sivistyksen ja tiedon ikeen alle. Ihana, vapaa ja vaivalloinen vaellus on taaskin edessä, sama vaellus, jota isät ja isäin isät ovat aiko-jen alusta suorittaneet.

"Ihmeellinen on tämä kansa. Se kulkee ja kulkee. Se syntyy suuri vaelta-misen kaipuu sielussaan. Ja se ikävöi monesti sellaisiakin tuntureita, joi-ta sen silmä ei ole koskaan nähnyt." Eräs Norjan mies, tohtori Schöyen, lappalaisten vaeltajatoveri, on näissä sanoissa todesti heidän ikävänsä ymmärtänyt.

"Jos sinä menet oikealle, menen minä vasemmalle, ja jos sinä menet vasemmalle, menen minä oikealle, maa on avoinna kaikkialla", sopivat suurten poroelojen isännät kukin omista suunnistaan. Toiset päätyvät Vuorjenjargaan ja Mageröyalle, toiset Lankovuonolle ja Stjernöyalle ja monelle muulle Ruijanmeren niemelle ja saarelle.

Eiran ja Speinin kotakunnat ovat ohjanneet kulkunsa Lankovuonon poh-jaan, painuakseen siitä edelleen Aksuvuonon tuntureille Jäämeren raik-kaaseen henkeen. Ja kun taival on katkennut hitaasti, suurta porotokkaa yli tulvivien kevätvesien kuljetellessa, ovat emännät ajaa karahduttaneet jo viikkoja ennen toisia nuorimpien lastensa kanssa Lankoniemeen. Tän-ne kveenikylän lähettyville, suuren turvejängän laitaan, Roussatunturin juurelle ovat toimeliaat emännät pystyttäneet kotansa.

Kapea, mutkitteleva polku vie sinne tieltä. Polku ohjaa yli kirkasvetisen, kivikkoisen puron ja nostattaa ylös loivaa tunturin rinnettä, missä käkky-räiset tunturikoivut Juhannuspäivän kunniaksi lemahtavat ilmaan ihanan tuoksun pikkuruisista, pihkaisista lehden aluistaan. Tunturin valkeat lu-miläikät kimaltelevat vihreän viidakon lomasta ja harmaiden kotien savu-aukoista kohoaa sininen savu väreillen keväiseen ilmaan.

Vahtia pitävät koirat nostavat kovan ärhäkän, kuullessaan risujen rapi-naa ja nähdessään vieraiden lähestyvän kotapaikkaa. Ja molempien ko-tien oviaukoista astuvat samalla emännät esille värikkäinä, kukoistavina ja rehevinä kuin itse tunturien haltija-emot.
- Burist, burist, pehmein, laulavin äänin lausuttuna ja jäntevän, ruskean, noen tahraaman käden vilpitön puristus todistavat vieraille, että he ovat hyvin tervetulleet, miehiään odottelevien emäntien pitkien päivien haus-kuudeksi.

Elle Tornensis, Speinin Matin emäntä, lapsineen kotansa luona.

Elle-Susanna, iloinen kotatyttö, helmi- ja hopeakoristeissaan Lankovuonon lapinkylästä

Minkal ja Girjis Lankovuonon kotakentällä.

Lapin lapsia Koutokeinon koulutiellä.

Ja pian istutaan kodan risulattialla kahvipannun ääressä kuivaa poron-lihaa pureskellen ja ollaan väärtit. Ei olla tosin koskaan ennen tavattu toisiaan, mutta on kuljettu samoilla mailla ja on paljon yhteisiä tuttavia. Nimeltä toisensa hyvin molemmin puolin tunnetaan. Onhan Speinin kodan isäntä, Matti, Oskalon poikia. Siinä talossa on tunturien kiertäjä "Pauli" emäntineen pariinkin kertaan vieraillut. Ja Matin emäntä, Elle,on tuttua Tornensis-sukua Koutokeinosta, samoin kuin Eiran kodan emän-täkin, Anna.

Missä jutavat Saarat nyt ja missä Kaupit? Elävätkö Oskalon vanhukset vielä? Onko Oskalon sievällä Annilla, Aittajärven miniällä, lapsia? Kuinka voivat kaikki tunturilais-ystävät? - Kristin Saara on tullut heikkopäiseksi. Hyvä, helläluonteinen Kristin alkoi epäillä Jumalan armoa ja siitä se-kaantui. Voi, voi, miksei hän jaksanut uskoa, että "olmus lae stuora sud-dolas, imitto Ibmel lae hui rakislas."

Hyvä ja rakas on Jumala ollut tunturien jutajille tämänkin keväisen vael-luksen aikana. Elo on menestynyt hyvin, vasatkaan eivät ole vaipuneet matkalle, vaikka ilmat ovat olleet kylmät. Ja talojen ihmiset täällä Lanko-vuonossa ovat olleet hyvät väärtit tunturilaistuttavilleen. Lastenkin on ko-vin hauska siellä käydä taloja katsomassa, maalattuja huoneita kuvapa-periseinineen ja ihmeellisine tavaroineen. Siellä saa kahvinkin juoda oikean lehmän maidon kanssa.

Mutta paras- on kuitenkin elämä täällä omissa kodissa kevään ja meren hengessä. Täällä on hyvä lepäillä vaelluksen vaivoista ja hoidella lapsia. Käsitöitä on kiire saada tehdyksi, sillä talven pimeän ja pakkasen käsis-sä on niitä ollut kovin vaikea valmistella. Täällä onkin oikein hauska neu-loa takkeja ja lakkeja, kun Suppiniemen porvarilta saa niihin ostaa mo-nenvärisiä verkojasaumojen ja helmojen koristuksiksi.

Mutta iloisinta on kuitenkin odotella aivan näinä päivinä komean lauman tuloa. Alituisesti lapset jo vartioivat, milloinka alkaa tunturista kuulua tuttu tulijain ääni, miesten paimenhuudot: "aa-haleva aa-haleva", porojen rou-kuminen ja kavioiden kapse.

Sitten riennetään joukolla edelleen suuren merenrantaan viettämään ihanaa kesää. Siellä porotkin vapaina kiusanhengistään, sääskistä ja paarmoista, hyvin menestyvät ja vaurastuvat.

Elokuussa on jo taas lähdettävä vaeltamaan takaisin sama kymmenien-penikulmain tunturitaival, jotta lapset joutuisivat aikanaan koulumiehen tupaan Koutokeinon kirkkopaikalle. Täytyyhän lasten toki päästä oppi-maan kirjastakin, että Jumala on hyvin, hyvin hyvä.