Matkamine määrä on Enontekiön Hetasta Kaavuonon perukkaan Nor-jaan yli tämän tiettömän ja puuttoman lappalaiskiveliön Haltian.

Meitä matkamlehiä on vain kaksi taivalta taittamassa. Saavumme ensin-nä kuulun Aslak Juuson pirteille. Aslak Juuso on tunturin rikkaita - mil-jonäärilappalainen. Poroelo lähentelee puoltatoistatuhatta ja rahoja on Juusolla norjalaisten pankeissa, miten paljon liekään. Kota on vielä lap-palaisen tavallisin asunto täällä "käsivarren" Lapissa, mutta Aslak Juu-solla on pirtti, vaikka puu onkin tuotava monen päivän matkalta. Koliste-lemme lähimpään, lukuttomaan pirttiseen, tyhjään ja hataraan.

Pirttejä on kaksikin, toinen aivan yksinäinen, pienempi tupanen, toinen hiukan avarampi, seinällä jaettu kahdan pirtin mökkinen. Katselemme, kuuntelemme, kolkuttelemme. Ei pienintä risausta, ääntä eikä ihmisiä! Astumme sisälle, piiputtelemme rahilla ja kummastelemme tilannetta, kunnes toverini äkkää nurkasta, taljakasan kätköistä jonkinlaista liikettä: koira vaiko Ihminen? Mikä siellä liikahtelee? Maanittelemme esiin, mutta merkillisiä, mitenkä elottomaksi vaikenee tämäkin liikehtijä, rääsy ja tal-ja-kasa, kohta kun huomaa liikkeensä ilmitulon. Liekin ollut erehdystä: lähde häntä penkomaan, kun ei kerran vastaa!

Pistäydyn toiselle, pienemmälle pirtille: ehkä ovatkin siellä kaikki lapin-kylän asukkajat. KoIautan ovelle, ja jopa herää elon jo edellisenkin ve-roksi heti ensimmäisellä lyönnillä! Ovi lentää nenilleni ja kynnyksen yli purkaa koiria kuin koskesta, äriseviä, rähiseviä, irvistäviä hurttia, kan-noilla akanrujo, kynnet ja tukanpörrö kamalasti harallaan kirkuen kuin olisin jo viimeistä kaulasuonta murhanhimossa katkaisemassa!

Siitä tulee lähteä: hullujako lie kaikki tai manattuja kaikki, menee sinne taikka tänne! Palatessani on kuitenkin toverini laittanut jo edellisessä pirtissä kahvitulet takkaan (omin luvin tietysti, kun ei eläjää, keneltä sitä kysyäkään!), lainaamme hyllyltä kahvikupit pöytään ja saamme kuin saammekin oman repun antimista kahvikuumat maarumme.

Kahvikuppi tulee, mutta siihenpä se päättyykin. Olisi kovasti jo vahvem-pikin tarpeen, poronlapa, kalantintti - olisihan se, mutta ota nyt jotakin, kun tällaista suttuu!

Merkillinen lapinkylä: tuolla lähtee liikaakin eloa ja liikettä, täällä ei ni-meksikään, vaikka olemme kuulleet sieltä kamarinkin puolelta jonkin-laisen köhäyksen, Iiekö ollut Ihminen? Heitämme kruunusen kahvikupin pohjalle vuokraksi kupeista ja polttorisun hinnaksi, tempaamme repun-hihnat olalle ja painumme matkalle. Tämä jouti jäämäänkin!

Mutta entä edelleen: minne tästä suunnata ? ! Kunnolliset kartat ja kom-passi ovat jääneet kolmannan toverimme reppuun, kun erosimme hä-nestä, ja meille vain mitättömät, vaivaiset repaleet ja kelvottomat suunti-met. Suusanallinen neuvo on ainoa mahdollinen apu, johonka pulas-samme turvata!

Mutta se taljakasa! Sehän liikkui! Kyllä se oli ihminen! - Ja jälleen on pa-lattava samalle pirtille nurkkausta penkomaan, kun ei tee mieli sinne toi-sellekaan pirtille. Äsken se jäi, mutta nyt on jo otettava tiukempi äänen-sävy. Työntyy kuin työntyykln räsyn alta akan pää, vanha ja pelästynyt, tuhottoman kurttuinen.
- Miksi ette vastaa ? ! Mistä mennään Porojärven laavulle? Sanko teiltä ruokaa?

Sääliksi käy ylen vanhaa ja pelokasta, pökertynyttä naista, mutta mikä tässä autta. Johonkin on osattava ja vatsakin valittelee! Tuloksetta kui-tenkin! Saamme siinä kuulla, että ruokaa ei talossa ole murusen muren-ta, ei kalankaan tinttiä ollut kahteen viikkoon! Totta se ei ole, sen tiedäm-me kyllä, sillä meille oli kerrottu Jussalta löytyvän aina yhden vuoden muona aittansa nurkista. Ei, kyllä mummo nyt pettää, mutta otapa tässä syömiset, kun ei kerran anneta! Neuvot saamme kuitenkin matkasuun-nan ohjeeksi ja lähdemme vihdoinkin.

Päivä on puolessa. Päivätaipaleen piti supistua puolentoista peninkul-man paikkeille Rommavuoman pirtiltä Porojärven kodalle, mutta se mat-ka on kai käyty jo kahteenkin kertaan, kun vihdoin huomaamme poro-elon Kaitsoivin niskalla, lumiläikän hohteessa. Ihastumme! Mikä on hä-tänä, sillä missä on poro, siellä paimen ja paimenella kota luikku ainakin parempia neuvoja, mistä sitä etsiä! Muttu kavuttuamme jyrkän ja loputto-man rinteen, ehkä noin kolmisen kilometrin taipaleen kivikkoa ylös men-nä viilettää tuolla jo lupinäijä pakoon yli tunturin laen, että heinätossu pöllyää! Siihen se ilo supistuu, ja marssi vain eteenpäin!

Lokimme lepäillen tunturin rinteellä Purojärven luona ja katselemme maiseman alastonta komeutta - tai ehkä paremminkin sitä, missä näkyisi kola, sillä mitä välittää väsynyt ja nälkäinen ihminen näköalan ihanuuk-sista, lienee siinä tunti, menee toinen, mutta silloin toverini saan sil-määnsä painanteesta pisteen: kivi taikka kota? On kyräillyt sen metkuja jo pitkiin aikaa kuin hauki ruohikossa, varmistunut osittain ja nykäisee sitten minun puseroni liepeestä korvaani suhahtaen, sormella näyttäen: - Kah tuota möykkyä - ! Kota taika kivenkyhmy!

Mutta vuorokauden marssinut, väsynyt ja nälkäinen tunturinkävijä ei tuh-laile voimiansa hukkaan: hän odottaa mieluummin vielä pikku hetkisen, savunako ehkä taikka muuta sen kaltaisin. Savuaa! Se möykky on kota: siis marssikaamme kahville!

Täällä ei enää pelätä, siilä Jussa on nähnyt jonkun matkamiehen en-nenkin. Koiralauma rähisee, mutta empimättä työntyy Jussa-ukon pää-nuppi, piippu ja kuontalo takkuista tukkaa seinäräsyn alitse mettä tulijoita vastaan, ja kun sitten tarjoamme "Suomen savut" lomaan, niin jopa läh-tee isännästä loppukin kankeus. Juttu luistaa liukkaasti.
- Kuinka voi presidentti? - Tapellaanko Venäjällä? Elääkö piispamme?

Lappalainen kohtaa harvoin vieraan ja kyselee kuin vimmattu.Tytär työn-tää puukulhon kahvia eteen:
- Se! ja toisella kämmmellä sokerikönttyä: -He!

Jälkimmäinen tosin näyttää iaka lailla harmaalta - missä lie kieriskellyt! - Mutta jos tekee pahaa, niin nuoleskele puhtaaksi! Tunturin kodassa ei
kursailla turhia. Seuraava anti on puukko ja poronlapa kuivattua lihaa, ja niinpä onkin talo tehnyt kaiken, mitä ihmisyys käskee.

Aslak Juuson perhe Rommajärvellä v. 1934. Henkilöt vasemmalta Biret-Anne, Inkeri Ketola (os. Juuso, s. 29.11.1919), Lars-Johan, Ingrid eli Inka-äiti sylissään Jouni. Oikealla isoäiti Elli-Maria Hetta. Tiedot antoi Saara Ketola. Kuva: Museovirasto.

Labbojen kota v. 1930. Kuva: Pau-laharju Samuli. / Museovirasto.

Elle Marja Hetta Rommavuomassa. Kuvassa oleva Elle Márjá on tämän Aslak Jouninpoika Hættan toinen vaimo, joka eli 1857-1945, oli Gá-renin ja Marjan máttaráhkkun äiti-puoli. Kaijukan vaimon äiti. Proksin Piera, s. 1867, oli naimisissa Ella Maria Aslakintytär Hættan, s. 1869, kanssa, joka oli Aslakin ensimmäi-sen vaimon synnyttämä.

Kuvan on ottanut Eino Mäkinen tai Kustaa Vilkuna 1939. Kuva otettu Ropivuomassa Suolojärven rannal-la. Vasemmalta lähtien: Pietari Lab-ba, vaimo Marja, Paulus Labba (1938 - 1976), Piera Tornensis (1927-2015), Elli Tornensis o.s Hotti ent. Valkeapää (1884-1941), Piera Tornensis (1880-1965), Inkeri Valkeapää o.s. Labba ja laitimmainen oikealla Kaarin Anna Tornensis (1921 - 2000). Kuvateksti: Nils-Henrik Valkeapää.

Pennin Jussa eli Jussa Kalttopää Kuva: Suomen Kuvalehti v.1935.

Kuva: Suomen Kuvalehti 1943.

Kuva on vuodelta 1939, paikka Ropivuoma, Inkeri Valkeapää o.s. Labba oikealla ja Kaarin Anna Saari o.s. Tornensis. Kuvateksti: Nils-Henrik Valkeapää.

Selkeneepä siinä sitten illan tullen sekin, miksi paimen tuolla tunturilla pakeni. Poika oli luullut meitä rosvoiksi! Oli ollut kuulemma joskus täällä senkinlainen ihmeotus liikkeellä. Joskus, jokin vuosikymmen takaperin oli tehty Kittilässä kaamea murha, ja tästä oli kulkenut siihen syyllinen Norjaan. Niin oli ollut ja käsitti nyt Lappi, että mitäpä sieltä etelästä muu-takaan lähtee kuin petoja ja varkaita! Niiin selitti Piennin Jussa tämän paimenen pelästyksen.

Täällä Piennin Jussan laavulla Porojärven perukassa selviää sitten meil-le Aslak Juusonki pirttien asujaintenkin pelko. Jokin aika sitten oli Nor-jasta hävinnyt tänne tuntureille sekapäinen kulkumies - tiesi sitten mikä. Oli vuonolta tullut ja tänne oli painunut kartoitta, ruoatta viikonpäivät ta-ka-perin. Pahantekijä kai: mikä muu olisi tuntureille sillä tavoin lähtenyt! Niin oli ollut, ja tavalla taikka toisella liittivät Aslak Juuson pirttien naiset meidät mainittuun mieheen ja pelkäsivät mokomia. Juuso ja rengit olivat porojensa matkassa Haltian kurussa ja naiset aivan yksinänsä kotosalla, niin että eihän ollut lainkaan kumma (noin lappalaisen kannalta), jos hiu-kan säikähtivät!

Ilta valuu yöksi. Jussa-ukon piippu turahtaa viimeisen kerran, ja siinä nyt nukkuu Lapin kota untaan Varvuilla lojuen, pitkittäin ja poikittain, peski-kulut yllään, sekaisin tyttäret, pojat sekä omat että vieraat. Silmäilen jäl-leen kiveliön kesäistä ehtoota, kotaoven aukosta sen tuntuja ihastellen. Tunturin rinta saa elon Ja jymistelee. Tuhatpäinen porokarja laukkaa jär-velle juomaan. Paimenlappi komentelee, koiralauma tottelee ja ohjailee laumaa. Nukutaan....

Aamu on tyyni,kirkas ja helteinen. Eilen vielä ähmäili Haltian laki pilvirä-sy harteilla, mutta nyt on selkeää. Poro-Jussa viittoilee kotansa nurkalta ylhäälle tunturiin ja parrantuppu pursuilee kuruja ja linkkoja, vuomia ja könkäitä - neuvoja muka, mitenkä osuta ja selvitä. Matkamme määrä on Kaavuono Norjassa, tunturin takana. Sieti olla hiukan selvillä maasta ja suunnasta.

Päivä menee taivaltaessa hyvin. Mutta sitten tekee tepposet: neuvottu kota on tiessään! Matka oli lyhyt, muttu laiskottelimme liiemmin. Meille oli neuvottu Porojärven laavulla tarkasti paikka, mistä kodan piti löyty-män: sieltä muka saisimme ruokaa ja ohjeita miten päästä edelleen. Siten oli lähdetty rohkein ottein ja perille oli tultu, mutta kodasta emme löytäneet Pihtsuskoskella enempää jäljellä kuin nokiset kivet sekä lapin-takin jätteitä. Minne lie joutunut! Tämä oli Haltiaa, sen lakeutta jo, mutta kota!

Hetki vetää totiseksi. Matkaa on Kaavuonon perukkaan kuuden, seitse-män peninkulman tietön, tuntematon taival ja repussa vain kappale po-ronlapaa, puolitoista pakettia margariinivoita ja kahvia: mihin näillä pääs-tään? Tässä panee tosiaankin ihmisen noitumaan toistunutta hölmöyt-tään, luottaa liiaksi lappalaisukkoon, kuinka "sieltä saa ja löytää" ruokaa ja ohjeita, eikä sitten varaa riiltävästi eviltä, painoi jos painoi. Ensikerta-lainen on ensikertalainen myös tunturiretkellä!

On kai kahlattava vastarannan kerolle, jos näkyisi edes sleltäkäsln jota-kin. Siellä on ainakin pajunjuurta kahvipannun alle. jos muutta ei keksi-kään. Niin tehdään. Mutta virta on aika lailla voimakas, kahlaamme me-lko läheltä kosken niskaa kun on siitä matalinta, ja tässä nykäisee tove-rini nurin ja huuhtaisee matkaansa - alla noin kaksikymmenmetrinen, seinäjyrkkä putous ja tinkimätön kuolema! Mutta nakkaa kuin nakkaakin vielä kerran kiveen, ja siinä on pelastus: hän saa siitä otteen ja pysähtyy. Ongin hänet kuiville, enkä ole nähnyt sen koommin säikähtyneempää miestä!

Mutta kota jää piiloon, tarkkailet huipun tuolla taikka tältä puolen. Saam-mepahan kuitenkin nuotion ja kahvipannun kuumaksi. Yö on vietettävä avoimen, tuulisen tunturin rinteellä Lapin taivas kattona. Varsinkin tove-riani paleltaa, sillä hän on märkä ja kurja ja hyppelee neekeristeppiä sil-mäini iloksi ja ruumiinsa lämmöksi. Aamulla kahlaamme kosken yli ta-kaisin, ja nyt on lopultakin pääteltävä, minne tästä edelleen. Norjaanko. Kaavuonon perukkaan, Piennin-Jussan kodalle takaisin, taikka Siilastu-van turviin, Ruotsin rajalla lännelle. Käännymme Siilastuvan suuntaan, se tuntui viisaalla. Norjaan käsin ei ollut edes sitäkään karttapahasta, minkä tänne oman puolen suunnalle, ja takaisin paluu olisi kaikin puolin tuloksetonta ja lisäksi niin noloakin.

Puutu ei enää ole edes vispilän varvuksi. Rinne ylenee ja lakeus lähe-nee. Nyt häviää jo turvekin jalkojen alta, ja tuon tuosta ylitämme ikuisen, pohjattoman jääläikän. Vatsa ärähtelee. Luossajärven tunturipurossa pulahtelee siellä täällä taimen ja harri, mutta käypä nyt käsiksi, kun onki-kalut puuttuvat. Kahvia ja margariinipaketti oli tosin vielä repussa, niistä saisi tiesi miten mukavankin seoksen vatsan iloksi, mutta nuotio, puu?
Millä saada kahvi kiehumaan, kun lakeus on tyhjä ja autio. Päivän ale-tessa ehtooksi teemme sitten löydön: puuta, millä keittää! Joskus, talvi-sessa pyryssä, on lappalainen lasketellut tunturin ylitse ja rysäyttänyt ahkionsa terävään kiveen. Kuinka sitten lienee käynyt itse miehen ja poron, mutta ahkio on ainakin jäänyt siihen paikkaan: sen lahonneet, ru-tikuivat jäännökset hivelevät matkamiehen silmää. Puuta! Mutta ilo on kuitenkin aikaista vielä. On puuta, mutta nyt on vesipaikka tiessään - tie-si miten kaukana. Etsitään ja petytään. Löytö on kerättävä repun päälle nippuun ja nostattava selkään - tulee kai jossakin vesikin vastaan!

Haltia näyttää taas peittelevän kasvojaan. Seisomme laella sen näköalo-ja sulatellen. Pimenee ja kylmenee. Äsken vielä paisteli Luojan aurinko matkamiehen valoksi ja lämmöksi, mutta tunnin kuluttua kiituilee same-neva avaruus jo lunta! Selvää valkoista lunta! Sellainen on tämä oikulli-nen tunturi. Meille tulee pikainen lähtö, mutta minne? Mitenkä saada oikea kurssi näillä vehkeillä - kappaleella pikkulasten kansakoulukarttaa ja ruotsalaisen kauppamiehen kaupantekijäiskompassilla! - tämän lajin välineillä oikea suunta tuonne Siilastuvun pirtille. Kilpisjärven peruk-kaan? Matkaa on suorin tein, yli norjalaisen, Suomeen pistävän Kalkko-järven niemekkeen, ties neljäkin kymmentä kilometriä, mutta kartalla se tekee vain kaksi senttiä. Ja kompassi tuollainen! Mutta yrittää pitää,meni syteen taikka saveen! Kurssi otetaan Haltin niskalta, rajapaalun nokasta.

Lumentulo tihenee! Kylmenee! Pimenee! Painumme kiireen vilkkaa Hal-tialta alas Lohijärven rantaan. Ja tässä vasta saadaan ne kahvitulet pys-tyyn. Siunattuu ahkio! Puulahonippu oli painanut selkää, ja nyt saamme palkkion! Voimallista kahvia ja joukkoon margariinivoita. Se tosin ei maistu nektarilta suuhun, tämä väkevä ja rasvainen margariiniliemi, mut-ta kyllä sillä taas heittelee yhden yön tossua!

Kyllä sitii nakuttiinkin! Pyry peittää pimenevät tunturit - ja miehillä vain nämä kesäiset, heinäkuiset varusteet, pumpulipusero, paita ja nahkaiset housut. Aika ajoin näyttää, että loppu kuin loppu, joko kylmä ja väsymys tai sitten nälkä ja eksyminen, mutta aamupuolen tultua ylenee jälleen vihastunut avaruus auringon valoksi, äkisti ja kerralla, kuten oli meidät yllättänytkin. Rohkeus palaa. Ja jopa heltyy Norjakin ja ottaa meidät vas-taan. Tapaamme nimilläin Kalkkojärven perukasta norjalaisen, rajoilla kiertelevän porolaidunvartijan ja saamme häneltä kappaleen leipää, on-gen Ja suolaa. Siinä hänenkin muona-varansa, mutta onpahan kalaa ja puutakin jo sen verran, että saa nuotion! Niin on päättynyt matkamme yli Haltian.

Raskas se oli, mutta kiintoisa matka, tuo tunturin taivallus Länsi-Lapin perimpään lappalalsklveliöön. Jonkin vuoden kuluttua päässee jo sinne-kin mukavasti autolla, ainakin lähemmäksi, Rommavuoman seuduille. Silloin on Länsi-Lappi vuorollansa ylimpänä. Petsamonkin ylittäen.