Valde näsi. / Suomalainen Suomi 1.1.1928.

Länsipohjan kysymys.


Pohjois-Ruotsissa, Norrbottenin läänin alueella asuvan suomenkielisen vähemmistön elot yleisinhimillisien ja kansainvälisesti tunnustettujen vä-hemmistöoikeusperiaatteiden valossa.

1. KANSALLISET VÄHEMMISTÖT.


Oman erikoisleimansa kansainväliseen politiikkaan on viime aikoina an-tanut kysymys vähemmistöjen oikeuksien tunnustamisesta ja turvaami-sesta. Maailmansodan jälkeen ovat nämä asiat tulleet entistään tär-keämmiksi ja hyvällä syyllä voidaan sanoa, että kansojen itsemäärää misoikeuden, ja vähemmistöoikeuksien tunnustaminen ovat saavutuk-si?, jotka luovat valopuolia maailmansodan lopputuloksiin ja himmentä-vät sitä onnettomuuksien räikeyttä, mikä niihin sisältyy.

Varsinaisen alkusysäyksen tälle kansallisuusajatuksen uusimmalle muo-dolle antoi presidentti Wilsonin kansojen itsemääräämisoikeuden julis-tus, joka sekään ei sananmukaisesti voinut toteutua, sillä maailmanso-dan voittajat olivat liian itsekkäitä järjestääkseen kaikkien vähemmistöjen olet yhtäläisten oikeusperiaatteiden mukaisesti. lisäksi on vähemmistö-oikeuksien valvominen niin arkaluontoinen ja vaikeasti järjestettävä asia, ettei senkään vuoksi kaikkia yleisesti hyväksyttyjä vähemmistöperiaattei-ta ole voitu sovelluttaa.

Mikä on sitten kansallinen vähemmistö? Tähän vastaa Gentin yliopiston professori Charles de Visscher seuraavasti: "Vähemmistön muodostaa ryhmä henkilöitä, jotka joiltakin perustavilta luonteenomaisilta piirteiltään eroavat sen väestön suuresta joukosta, mihin valtiollinen side heidät yh-distää." Jos edelleen tutustumme tämän tunnetun oikeusoppineen joh-dolla vähemmistökysymykseen, niin voimme eroittaa rotuun, kieleen ja uskontoon perustuvia vähemmistöjä. Näistä ensin mainittu, rodun erilai-suus, ei Europassa enää voi ratkaista, ainakaan europpalaisessa mie-lessä, vähemmistöjen asiaa. Nyt on vain kaksi viimemainittua tunnus-merkkiä, uskonnolliset ja kielelliset eroavaisuudet, varsinkin jälkimmäi-nen, otettava huomioon vähemmistöistä puhuttaessa.

Ryhtyessämme selvittelemään vähemmistöasiaa, joudumme myös et-simään vastausta kysymykselle: mikä on kansallisuuden tunnusmerkki? Tämähän ei ole laisinkaan selvä asia, sillä jos esim. tarkastamme päivä-lehtiemme ohjelmakirjoituksia, niin huomaamme jo, kuinka meilläkin kansakunta- ja kansallisuuskäsitteet sekoitetaan toisiinsa. Yksinpä tiede-kin kuten Kjellen sanoo on ollut "hyvin puutteellisesti selvillä tästä koh-dasta." Ellei näitä käsitteitä voida kyllin selvästi toisistaan eroittaa, niin silloin ei myöskään vähemmistökysymystä voida selvitellä oikeiden peri-aatteiden mukaisesti. Nykyaikainen valtio-opillinen tutkimus pyrkii kum-minkin määrittelemään selvästi ja yksinkertaisesti kansallisuuskäsit-teen: kansallisuus on kieleen perustuva yhteisö.


Tältä pohjalta lähdettäessä kansallisuuskäsitettä selvittämään tullaan mm. siihen, että Suomessa on kaksi kansallisuutta, suomalainen enem-mistökansallisuus ja ruotsalainen vähemmistökansallisuus. Mitkään "yh-teiset muistot" ja niiden perusteella mahdollisesti syntynyt "kansallistun-to", eivät siis vielä todista ratkaisevasti kansallisesta yhteenkuuluvai-suudesta.

Vähemmistöjen pääryhmän muodostavat siis kielelliset vähemmistöt. Sen sijaan uskonnonriidat Europassa alkavat siirtyä muistojen joukkoon ja uskonnollisia vähemmistöjä voidaan pitää vain vähemmistökysymys-ten tienraivaajina. Kun kieliyhteisöt valveutuvat ja niiden kansallinen yh-teenkuuluvaisuuden tunto herää, niin on tämä ensimmäinen oire "kan-sallisuuden" muodostumisesta. Ja kun kehitys menee niin pitkälle, että vähemmistöt alkavat vaatia itsehallintoa tai muista eroamista, niin ovat nämä silloin, prof. Visscherin mielestä, "kansallisia vähemmistöjä" sanan oikeassa merkityksessä. Mutta näin pitkälle eivät kumminkaan nykyai-kaisetkaan vähemmistöjen huoltoperiaatteet tähtää. Ne rajoittuvat etu-päässä vain niiden vaatimusten täyttämiseen, jotka esiintyvät seuraa-vissa kolmessa pääryhmässä:

"Ensimmäisen asteen muodostaa pelkkä tasa-arvoisuuden vaatimus kaikkiin vähemmistöön kuuluviin yksilöihin nähden, heidän laillinen yh-denvertaisuutensa enemmistön kanssa.

Toisella sijalla on sitten eräisiin sivistyksellisiin oikeuksiin kohdistuva vaatimus, joka tarkoittaa vähemmistöryhmän luonteenomaisten tunnus-merkkien säilyttämistä ja jatkamista.

Kolmantena esiintyy vihdoin hallinnollisen autonomian vaatimus ja tämä edustaa vähemmistöjen julistamien ohjelmien sellaista äärimmäistä vaa-timusta joka vielä teoreettisesti sopii valtion ykseyden ajatukseen."

Tornionjoen suuosan seutuja. Alatornion kirkko historiallisella Piikkiön saarella.

Kaikki kielelliset vähemmistöt eivät kumminkaan ole vähemmistöjä muu-ta kuin jokapäiväisessä kielenkäytössä. "Varsinainen "vähemmistö", sa-nan valtio-opillislainopillisessa mielessä, ei ole siellä, missä jokin ryhmä, vaikkapa lukumäärältään hyvin pienikin, on nauttinut täydellistä oikeu-dellista tasa-arvoisuutta ja missä näin ollen tähän suuntaan käyvillä vaa-timuksilla ei ole järjellistä perustetta: vähemmistökäsite edellyttää epäoi-keudenmukaista eroitusta, nykyisyydessä tai läheisemmässä tulevai-suudessa uhkaavaa." (Vert. Suomen oloja).

Vähemmistökäsitteen selvittelyssä ei ole suinkaan päästy mihinkään va-kuuttavaan yksimielisyyteen, eikä nähtävästi päästäkään, ennen kuin vähemmistöpolitiikan alalla on saavutettu riittävästi kokemusta. Tähän mennessä on vähemmistöjen oikeuksia pyritty turvaamaan valtion sisäi-sen lainsäädännön kautta ja kansainvälisillä vähemmistötakuusopimuk-silla. Monet valtiot, joiden rajojen piirissä on kansallisia vähemmistöjä, ovat valtiosäännössään turvanneet niiden oikeudet. Vieläpä on muuta-missa valtioissa, missä vähemmistö on aikaisemmin muodostanut hallit-sevan yläluokan, kuten esim. Suomessa, valtiosäännössä turvattu sen etuoikeudetkin, ainakin osittain. Presidentti Wilsonin "self-gouveme-ment"-oikeus ei ollut selvä vähemmistöoikeuksien julistaminen, mutta "on täysin totta, että on olemassa määrätty suhde kansallisuusperiaat-teen eli itsemääräämisoikeuden ja vähemmistöjen suojelemista tarkoit-tavan erikoisjärjestelyn välillä", lausuu prof. Visscher.

Maailmansodan jälkeisissä rajaselvittelyissä jäi monia vähemmistöjä vieraiden valtakansojen liepeille. Kun niistä eroltamme pois Tyrolin sak-salaisen vähemmistön, niin voimme sanoa, että miltei kaikkia muita var-ten on olemassa kansainväliset, n.s. vähemmistötakeet tai perustuslain veroiset "selitykset" vähemmistöjen oikeuksista. "Tämä järjestely on siis ilmeisesti eräänlainen korjauskeino", jolla on tahdottu parantaa pakosta-kin epätäydellistä aluejakoa."

Ryhtymättä pitemmälti tarkastelemaan vähemmistökysymystä kansain-välisen oikeuden kannalta, on vain todettava, että Kansainliitolla on oma erikoistyöalansa kansallisten vähemmistöjen suojelussa. Edellä on jo vii-tattu siihen, minkälaisia vähemmistöjen oikeusvaatimukset voivat olla. Nyt olisi tarkastettava mitä vähemmistö sopimuksilla on tavallisesti tur-vattu. Tästä sanoo prof. Visscher seuraavasti: "Ensimmäinen on täydel-linen tasa-arvoisuus yhteiskunnallisten ja valtiollisten oikeuksien nautti-misessa ja julkisiin virkoihin pääsemisessä. Sitten tulee vähemmistökie-len vapaa käyttäminen yksityisten keskinäisissä suhteissa, uskonnon harjoittamisessa, sanomalehdissä ja julkisissa kokouksissa." Erikoisesti on otettu huomioon se, että kaikilla vähemmistöillä, pienilläkin, tulisi olla tuomioistuimissa ja tärkeimmissä virastoissa oikeus käyttää omaa kiel-tään.

Näihin eivät vielä sisälly n.s. sivistykselliset oikeudet, joita vähemmistöt, vallankin nykyaikana, pyrkivät itselleen vaatimaan. Uusi väheramistö-sopimus- ja takuujärjestelmä paneekin pääpainon juuri näille »sivistyk-sellisille oikeuksille». Sen mukaan on vähemmistöillä oikeus perustaa yksityisiä laitoksia, kouluja, uskonnollisia- ja hyväntekeväisyyslaitoksia. "Sitten - ja se on paljon merkitsevämpää - pääsee vähemmistön kieli julkisen ja virallisen opetuksen kieleksi kaikkialla siellä, missä kielellinen vähemmistö muodostaa »huomattavan osan väestöstä», osan, jonka suuruutta sopimukset eivät määrää. Ja vihdoin määräävät sopimukset - ja samoin ehdoin -, että vähemmistöjen on saatava oikeudenmukainen osansa kasvatus-, armeliaisuus- ja uskonnollisiin tarkoituksiin myönne-tyistä, yleisistä, varoista.» Kaikkein pisimmälle menee vähemmistösuo-jelu silloin, kun kansalliselle vähemmistölle myönnetään täydellinen au-tonomia.

Näiden periaatteiden puitteisiin sisältyvät kumminkin vain sellaiset vä-hemmistökysymykset, joiden tarkoitus ei ole "katkoa valtiollisia siteitä". Kansainvälisesti tunnustettu vähemmistösuojelu ei siis voi antaa min-käänlaista tukea valtiollisille eroamispyrkimyksille. Vielä on huomattava, että kansainvälisen suojatakuun piiriin kuuluvat vainne vähemmistöt, joista on tehty sopimuksia tai annettu sitoumuksia. Ulkopuolelle jäävät edelleen vähemmistöt, jotka ovat olleet olemassa aikaisemmin, tai joihin sitten ei ole kiinnitetty erikoista huomiota. Näin on asianlaita siellä, missä vähemmistö ei ole herännyt oikeuksiaan valvomaan, tai sitten ei se kan-sa tai valtio, josta vähemmistö on aikoinaan lohkaistu, ole käyttänyt in-terventio eli väliintulo-oikeuttaan ja siten saattanut vähemmistöä suoja-takuun alaiseksi. Tällainen kansallinen vähemmistö on Pohjois-Ruotsin yli 30-tuhantinen suomalaisväestö.

2. LÄNSIPOHJAN ASUTUSHISTORIAA.

Länsipohjan historiallinen menneisyys verhoutuu eräänlaiseen sumu-harsoon. Tätä hämäryyttä on omiaan lisäämään se, että näiden seutu-jen asutushistoria on vielä tutkimatta ja kirjoittamatta. Vain sieltä täältä, muiden erikoistutkimusten joukosta tapaa mainintoja ja lähdeviittauksia tästä niin mielenkiintoisesta aiheesta. Ruotsissa ei siihen visseistä syistä ole syvällisemmin kajottu, eikä myöskään oma historiantutkimuksemme ole siihen sanottavammin huomiotaan kiinnittänyt. Ei ole vielä päästy va-kuuttavaan yksimielisyyteen siitä, mistä nämä Pohjan perukat ovat asuk-kaansa alkuaan saaneet. Arvelut ja väitteet käyvät eri suuntiin. Tiede-tään kyllä lappalaisten siellä kierrelleen porolaumoineen ajanlaskumme alussa, mutta näiden "seuraajista" kiistellään.

Kainulaiset eli kveenit, jotka mainitaan näiden pohjoisten seutujen asuk-kaina jo ensimmäisellä vuosituhannella, ovat antaneet historiantutkijoille aikalailla päänvaivaa. Historiantutkijoistamme jo Porthan kiinnitti huo-miotaan kainulaiskysymykseen. Hänen mielestään kainulaiset olivat hel-singlantilaisia, jotka taas olivat ruotsalaista alkuperää. Tähän käsityk-seen ovat sitten useat ruotsalaiset mielihyvällä yhtyneet, vain pari ruot-sinmaalaista historiantutkijaa on rohjennut väittää kainulaisten olleen suomalaista sukujuurta. Yrjö Koskisen ja J. R. Aspelinin kesken oli aikoi-naan väittelyä siitä, olivatko kainulaiset nykyisten Pohjanmaan asukkai-den esivanhempia vai ei.

Kuten sanottu, sisältyvät tiedot kainulaisista osaltaan tarinakirjallisuu-teen, etupäässä norjalaiseen ja islantilaiseen kansantarustoon. Muistiin kirjoitettuna lähdetietona on kumminkin mm. kuningas Alfred Suuren 800-luvulta peräisin oleva maantiede, jossa kerrotaan kuninkaan palve-luksessa olleen norjalaisen "löytöretkeilijän" Ottarin mukaan kainulaisista eli kveeneistä. Näiden ja osaksi muiden tietojen perusteella määrittelee prof. Kustavi Grotenfelt kainulaisten asuinpaikat seuraavasti:

"Ne ovat etsittävissä nykyisestä Pohjois-Ruotsista, Norrlannista, josta heidän hävitysretkensä Norjaan lappalaisten eteläpuolitse tapahtuivat. Tuo erämaa, joka eroitti ruotsalaiset kveeneistä, oli Helsinglantin poh-joispuolella siihen aikaan oleva, muutenkin meille tunnettu, laaja asuma-ton metsäseutu. Pohjoista Jäämerta Alfred sanoo Kveenin mereksi, mut-ta mitään lähempää valaistusta kveenien asuinsijoista emme tästä voi saada. Kuten jo Porthan huomautti, on Alfred nähtävästi, niinkuin monet muut vanhan ajan maantieteilijät, luullut Pohjanlahden olevan välittö-mässä yhteydessä Jäämeren kanssa."

Juuri nämä samat seudut asettavat muutkin tutkijat kainulaisten asuinsi-joiksi. Toiset vain tahtovat varata heille suuremmat liikkunisalueet, toiset taas suppeammat. Joka tapauksessa siis Pohjanlahden pohjois-rannikot muodostivat kainulaisalueen sydämen. Kainulaisilla tiedetään olleen oma kuninkaansakin sotia johtamassa ja kansaa hallitsemassa, joten heidän voidaankin katsoa muodostaneen täydellisesti itsenäisen asutus-alueen omine hallintokoneistointen.


Kuten sanottu, ovat useimmat ruotsalaiset väittäneet kainulaiseen olleen ruotsalaista heimoa. Tämän johdosta lausuu prof. Kustavi Grotenfelt, et-tä "mahdotonta olisi ymmärtää, mihin tuo Pohjois-Suomen ruotsalainen asutus jälkiä jättämättä olisi hävinnyt", ja jatkaa, "kveenien alkuperäinen suomalaisuus on aivan luonnollinen siitäkin syystä, että, kuten tunnet-tua, kveenien nimi on vielä nytkin suomalaisten yleinen nimitys Norjas-sa, joten hyvin omituista olisi, jos se alkujansa olisi aivan toista kansaa, ruotsalaista, tarkoittanut."

Kainulaisten alkuperän tarkastelussa päädymme siis siihen, että nämä kuuluivat suomen heimoon. Olivatko he sitten tämän yksi sukuhaara, vaiko osa karjalaista ja hämäläistä heimoa, kuten on väitetty, jää selvit-tämättä. Mainittakoon kumminkin, että tälle jälkimmäiselle tulkinnalle an-taa tavallaan tukea se, että muutamissa lähdetiedoissa mainitaan olleen kaksi Kainuun maata ja niin ollen kaksi kainulaiskansaa. Prof. J. W. Ruutikin mukaan olisivat kainulaiset olleet pohjoisempana karjalaisia ja etelämpänä hämäläisiä. Näistä varsinkin hämäläisperäisyydelle antaa paikannimistö ja kielitutkimus tukea.

Kuten edellisestä jo selviää, oli kainulaisten ja ruotsalaisten välillä laajat asumattomat erämaat luonnollisina rajoina. Mahtavaksi kuvattu, kunnia-kas kainulaiskansa häviää kumminkin historian näyttämöltä ja sen tilalle astuvat uudet valtatekijät, pirkkalaiset, joiden aikakauteen siirtyessämme voimme jo liikkua jonkunverran varmemmalla historiallisella pohjalla, sil-lä pirkkalaisista tavataan mainintoja historiallisessa lähdekirjallisuudes-sa.

Samoin kuin kainulaisten alkuperästä on käyty väittelyä, on myöskin pirkkalaiskysymys ajoittain ollut aivan muodissa oleva väittelyn aihe his-toriantutkijoiden keskuudessa, sillä pirkkalaisten alkuperä ei ole ollut niin selvä kuin heidän myöhäisemmät vaiheensa. Muutamia vuosia sitten ilmestynyt tri Jalmari Jaakkolan tutkimus antaa varsin valaisevan kuvan niin pirkkalaisliikkeestä kuin pirkkalaisista itsestäänkin. Tämä tutkimus onkin suurena apuna niille, jotka tahtovat tutustua Pohjanlahden pohjois-osien varhaisempiin asutusoloihin ja seurata pirkkalaisliikkeen kehitystä siellä.

Ruotsalainen prof. K. B. Viklund on paikannimitutkimuksissaan tullut sii-hen tulokseen, että suomalaisia asui Pohjanlahden pohjoisilla rannikoilla jo ensimmäisellä vuosituhannella, mutta useimmat muut ruotsinmaalai-set ovat selittäneet varhaisimman asutuksen olleen germaanilaisperäi-sen, lähinnä ruotsalaisen. Sen mukaan on pirkkalaistenkin katsottu ol-leen ruotsalaisia. Tämä Ruotsista alkunsa saanut usko on saanut puolel-leen muutamia suomalaisiakin, sillä onhan ruotsalaiseen henkeen nojau-tuva historiantutkimus ollut täällä tavallista aivan näihin aikoihin saakka. Vain jotkut harvat ovat uskaltaneet esittää ruotsalaisesta historiankäsi-tyksestä poikkeavan kantansa. Tahtomatta väittää, että Ruotsin historian tutkimus pirkkalaiskysymyksessä on tietoisesti johtanut, tai edes tahto-nut johtaa pirkkalaisia koskevaa tutkimusta harhaan, tuli aikaa voittaen luonnollisesti kuitenkin tavaksi katsoa kysymystä, mikäli se vain on ollut mahdollista, ruotsalaisesta historiantutkimuksen näkökulmasta ", lausuu tri Jaakkola.

Kun kainulaisista säilyneet tiedot ovat varsin epämääräisiä, niin syystä onkin sanottu pirkkalaisten perustaneen Länsipohjan varsinaisen asu-tuksen, jonka kehitykseen on merkittävällä tavalla vaikuttanut erikoisesti Länsipohjan maantieteellinen asema. Länsipohjaahan hallitsivat jo am-moisista ajoista lähtien nuo mahtavat virrat, jotka olivat ainoita luonnolli-sia kulkureittejä tuolla avarassa Pohjolassa. Tällainen edullinen asema on luonnollisesti vaikuttanut suuresti seudun tunnetuksi tulemiseen. Niin-pä tiedetäänkin Länsipohjan olleen jo verrattain varhain kiinteässä kos-ketuksessa suuren maailman kanssa. Lapin tarumaailman tarjoamat, tai ainakin siellä otaksutut luonnonrikkaudet, vetivät muinoin seikkailunha-luisten eräretkeilijöiden huomiota puoleensa, niinkuin ne ovat myöhäis-empinä aikoina olleet eri kansojen valtapyyteiden kohteena ja kiihottime-na, vilkastuttaen näin elämää äärimmäisessä Pohjolassa.

Tässä on myös otettava huomioon se, että nämä Pohjanlahteen kaukaa tunturien juurilta virtaavat joet ovat olleet aikoinaan vielä mahtavampia vesireittejäkin mitä ne nyt ovat. Konkreettisena todisteena siitä on se luonnollinen maankohoutuminen, (n. ½ m. sadassa vuodessa) joka näil-lä tienoin lakkaamatta on tapahtunut, ja toisaalta taas mitä Tornionjo-keen tulee, se tosiasia, että Kainuunjoki on viimeisen sadan vuoden ku-luessa eriskummallisen bifurkaattion kautta kuivannut huomattavasti Tor-nionjokea sen latvajuoksulta.

Tähän saamme myös tukea jo ennenmainituista käsityksistä siitä, että Pohjanlahti ja Jäämeri olisivat olleet välittömässä yhteydessä. Tällaista käsitystä, joka esiintyy Magnuksien y.m. keskiaikaisissa kartoissa, ei ole pidettävä paikallistuntemuksen puutteesta johtuneena, vaan on sillä tu-kena vahva todellisuuspohja. Kun esim. Tornionjokea käytettiin suorana kulkureittinä Jäämerelle, niin oliko silloin ihme, jos kartan tekijä, joka muutenkin tahtoi esittää kaikki hyvin kuvannollisesti, veti yhtäjaksoisen viivan Pohjanlahden ja Jäämeren välille.

Tällaisilla verrattomilla edellytyksillä oli Länsipohja varustettu luontonsa puolesta. Hyvien liikennemahdollisuuksien lisäksi oli siellä tarjolla run-saasti monenlaisia luonnonrikkauksia. Metsissä oli riistaa loppumatto-miin ja joissa uivat suuret hopeakylkiset lohet. Kaikki tämä tuli ennenpit-kää hämäläis-satakuntalaisten eräretkeilij öiden tietoon, joiden jo 1200-luvulla tiedetään ulottaneen eräretkensä Kemi ja Tornionjoen suuosien seuduille saakka. Kun nykyinen Pohjois-Pohjanmaan rannikko silloin kuului novgorodilais-karjalaiseen valta-alueeseen, niin purjehtivat nämä Häme-Satakunnan eräretkeilijät suoraan Keski-Pohjanmaan rannikolta Pohjanlahden pohjukkaan. Olivatko nämä eräretkeilijät ruotsalaista val-loitusta pakoon lähteneitä, vaiko pelkästään seikkailuhaluista väkeä, sitä on vaikea ratkaista. Näin sai kumminkin Pohjolan tunnetussa historiassa alkunsa n.s. pirkkalaisliike, joka on sitten niin merkittävällä tavalla vaikut-tanut myöhempäänkin asutukselliseen kehitykseen.

Pääasiallisimpana eränkäynnin kohteena oli pirkkalaisilla lappalaisten veroitus ja kaupankäynti, jonka ohessa, varsinkin myöhemmin, metsäs-tettiin ja kalastettiin. Sitä mukaa kuin pirkkalaiset eränkäyntinsä ohessa yhä enemmän alkoivat asuttaa näitä riista- ja veroalueitaan, alkaa myös varsinaisesti Länsipohjan maakunnallinen erikoistuminen. Pirkkalaisten vahvin asemapaikka oli Tornionjoen suussa. Sieltä heidän vaikutuksen-sa ulottui joka suunnalle aina Jäämeren rannikolle saakka. Kuten tie-dämme, eivät nämä Lapin valtaoikeuksien haltijain intressipiirit olleet suinkaan riidattomat, vaan jo ensimmäisten eräretkeilijöiden kohdatessa toisensa Lapin veromailla syntyi riitaisuuksia, joiden selvittelyä jatkui sit-ten pitkät ajat. Suomalaisten eräretkeilijöiden ohella liikkui Lapissa myös norjalaisia ja karjalaisia. Karjalaisten vallan voimakkaana kannattajana esiintyi Novgorod, joka tavallaan sulki pirkkalaisilta tien itään, mutta sa-malla tarjosi pirkkalaisvallalle mahdollisuudet tunkea juurensa yhä sy-vemmälle Länsipohjan kamaraan.

Pirkkalaisien erinomainen kauppa ja erätie Tornionjoen uoma Pellon seuduilla.

Ruotsin hallitusvallankin taholta huomattiin, kuinka pirkkalaisalue on var-ma suojamuuri hyökkäävää itää vastaan ja kuinka mukavasti pirkkalaiset voivat valloittaa Ruotsille alueita Lapista. Tämän vuoksi antoikin kunin-gas Maunu Latolukko pirkkalaisille yksinoikeuden Lapin verotukseen ja lohenpyyntiin Länsipohjan joissa. Se vakiinnutti pirkkalaisvaltaa entis-tään enemmän samoin kuin ne myöhemmin intressipiirien välillä käy-dyistä neuvotteluista annetut tuomiot, joissa todistajina mm. esiintyivät Satakunnan miehet.

Tämän jälkeen kiintyikin pirkkalaisten huomio enemmän Jäämeren suunnalle, jossa oli paremmat menestymismahdollisuudet, kun taas Pohjanlahden perukassa pirkkalaisvalta piti hallussaan enää verrattain kapeaa aluetta Tornion väylän molemmin puolin lukuunottamatta etäi-sempiä kauppapaikkoja. Tähän osaltaan ehkä vaikutti sekin, että kohta Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen alettiin Ruotsissa kiinnittää jonkin-verran huomiota valtakunnan pohjoisosien asuttamiseen ja siinä tarkoi-tuksessa, nähtävästi suomalaisen uutisasutuksen vastapainoksi, annet-tiin 1300-luvulla Piitimen- ja Iuulajanjokien seudut erään yhtymän asutet-taviksi. Mutta tälläkin toimenpiteellä edistettiin Länsipohjan maakuntake-hitystä asettamalla pirkkalaisia vastaan lännessä entistään selvempi ra-ja.

Pirkkalaiset eivät saaneet kuitenkaan kovinkaan kauan yksinään käytellä Länsipohjan hallinnollista valtaa, vaan saapui sinne pian uusi valtatekijä, nimittäin roomalaiskatolinen kirkko, joka sekin tahtoi osan seudun maal-lisista rikkauksista. Kirkkovallan hengen olivat kyllä jo tavallaan uutis-asukkaat tuoneet, mutta vasta kirkonmiehet sen tosiasiallisesti vakiin-nuttivat.

Keskiaikaisen valtapolitiikan tarkoituksena oli näennäisesti aluevallan tavoitteleminen, mutta asiallisesti ei sillä ollut sitä maantieteellistä mer-kitystä, joka meidän päiviemme valtapolitiikalla on. Niinpä esim. kirkon intressit olivat yksinomaan suunnatut tuottoisaan lohenkalastukseen, joskin siinä ohessa kastettiin "pakanoita"ja hoideltiin kirkolle kuuluvia maallisen vallan asioita. Tällaisessa etujen selvittelyssä tapaamme Up-salan ja Turun Hemming-piispat v. 1345 tienoilla Tomionjokisuulla, missä he sopivat siitä, että edellinen kantaa kymmennykset Tornionjoen- ja jäl-kimmäinen Kemijoen lohista.

Vuodesta 1374 vuoteen 1376 oli sitten vireillä kysymys Suomen ja Ruot-sin välisestä tarkemmasta hallinnollisesta rajasta, sillä Upsalan Hem-ming-piispan kuoltua ei hänen seuraajansa enää tyytynyt entiseen ra-jaan. Kuningas Albrekt määräsi rajan Oulujokeen, mutta mahtava lää-nitysherra Bo Joninpoika, jonka haltuun Suomikin kuului, ei ollut tähän tyytyväinen, vaan kumosi kuninkaansa päätöksen ja asetti vuorostaan rajan jotenkin entiselleen, nimittäin Kaakamajoen tienoille. Oikeastaan tämäkin oli vieläkin selvä intressiraja enemmän kuin raja maantieteelli-sessä merkityksessä. Vasta myöhemmin, vuosina 1415, 1445 ja 1452 toimitettiin rajatarkastuksia ja tällöin myös määrättiin paikotellen rajan maantieteellinen asema.

Unionin aikaisen horrostilan vuoksi saivat pirkkalaiset ja kirkko vapaasti määrätä Pohjan perien hallinnollisista asioista, mutta kun Ruotsi vihdoin selvisi tanskalaisesta painajaisesta, niin riitti sen huomiota Pohjolaankin. Kustaa Vaasan merkantilistisessa näkökulmassa kangastelivat Lapin rikkaudet hyvin puoleensa vetävästi ja niin päättikin hän ottaa niistä selvää. Kuninkaan urkkijat lähetettiin seuraamaan pirkkalaisia näiden kauppa- ja veroretkillä. Tukholmaan palattuaan kuninkaan asiamiehet sitten kertoivat, kuinka loisteliaasti pirkkalaiset elivät ja kuinka he rikas-tuivat Lapin luonnonrikkauksista ja lappalaisten veronkannosta.

Tästä johtui, että pirkkalaisten maksettavaksi määrättyä veroa koroitet-tiin ja kruunun veronkantajat alkoivat myös liikkua Lapissa. Lopulta, v. 1554, julkaisi Kustaa Vaasa eräreduktionsa, jonka jälkeen pirkkalaisille jäivät ainoastaan kauppa ja osaksi kalastusoikeudet. Kun lappalaiset olivat useimmiten köyhiä, niin määrättiin, että pirkkalaiset saivat vasta sitten alkaa kaupanteon, "kun pappi oli pitänyt jumalanpalveluksen ja vouti kantanut kruununveron". Kauppaa ei saanut harjoitan, lukuunotta-matta Jäämeren rannikkoaluetta, muulloin kuin joulu ja pääsiäismarkki-noilla. Kaiken kukkuraksi piti rikkaiden pirkkalaisten antaa joka kahdes-kymmenes poro kruunun veronkantajille.

Näistä kruunun toimenpiteistä huolimatta säilyttivät pirkkalaiset aseman-sa Länsipohjassa. Samoin kuin kaikki etelämpää tulleet uutisasukkaat voivat hekin, pakotettuina luopumaan lappalaisveroituksesta, ryhtyä seu-dun asutusta laajentamaan. Länsipohjasta tuli nyt entistään selvemmillä rajoilla varustettu maakunta, jonka keskustassa oli mahtava Tornionväy-lä. Tämä joki ei ollut pelkästään luonnollinen liikennereitti, vaan se oli myös tärkeä taloudellinen yhdysside ja henkinen valtasuoni, joka sykki ympärilleen eloa ja toimintaa. Se oli edelleenkin verraton kulku- ja kaup-patie, jonka veroista ei ollut toista näillä tienoilla.

Tämän erillisen maakunnan, Länsipohjan, rajoina olivat idässä Kaaka-majoen tienoot ja siitä pohjoiseen vedenjakajaharjanteet Tornion- ja Ou-nasjoen välillä sekä lännessä suomalaisen ja ruotsalaisen asutuksen ra-ja aina eteläpuolelle Kainuunjokea, eli sinne, mihin ruotsalaisen "massa-asutuksen" oli ollut pakko pysähtyä kohdatessaan väkevämmän vastuk-sen korvenraivaajasuomalaisista. (Ks. karttaa). Maakunnan lännenpuo-leinen osa paisui mahtavien Tornionjoen sivuhaarojen vaikutuksesta voi-makkaaksi. Samalla kun nämä oivalliset vesitiet johtivat suomalaisia uutisasukkaita yhä syvemmälle Pohjois-Ruotsiin, olivat ne myös joka-päiväisiä kulkuväyliä.

Siellä täällä pitkin jokivarsia pystytettiin asumuksia, joiden rauniot jälki-polville kertovat siitä vilkkaasta liikenteestä, mikä näillä Pohjolan virroilla entisaikoina vallitsi. Viljelykselle valloitettu jylhä ja monin paikoin karukin seutu taas todistaa puolestaan siitä tarmokkuudesta, millä tuo ensim-mäinen suomalainen asukaspolvi Lapin peikkoja pelkäämättä tunkeutui näihin etäisiin seutuihin. Tällöin myös luotiin pohja sille pirkkalaiskulttuu-rille, joka on antanut väriä kaikille Länsipohjan maakunnan erikoisuuksil-le. Kun Länsipohja ei joutunut enää myöhempinä aikoina idästä vyöry-vän hävityksen tantereeksi siinä määrin kuin muut suomalaiset seudut, niin säilytti Länsipohja erikoisuutensa, jotka vieläkin kansan luonteessa, sen puhtauskäsitteissä ym. selvästi näkyvät ja kohottavat pirkkalais-kulttuurin arvoa.

Lohenpyyntiä Karungin järvellä.

Tulemme ajankohtaan, jolloin oikukas historia tekee kohtalokkaan kään-teen ja silpoo tämän maantieteellis-taloudellis-sivistyksellisen kokonai-suuden, saattaen maakunnan eri puoliskot eri valtiomahtien hallintoon. Ruotsille onnettomasti päättyneen sodan jälkeen tehtiin rauha Haminas-sa v. 1809 ja sen tuloksena reväistiin Länsipohjan maakunta selkäran-gastaan kahtia. Valtiollinen rajamuuri asetettiin jakamaan kahtia asuja-miston, joka ei vain yhteisen äidinkielensä perusteella ollut oikeutettu muodostamaan kansallista yhteisöä, vaan joka oli vuosisatojen kuluessa niin yhteen sulautunut, ettei se voinut helposti ja ilman pakkokeinoja eläytyä toisiin oloihin ja toisiin sivistysyhteisöihin.

Länsipohjan kohtalon ratkaiseminen aiheutti yhden Haminan rauhanneu-vottelujen pulmallisimpia riitakysymyksiä. Voittajavaltio, mahtavuutensa kukkuloille päässyt Venäjä, tahtoi sanella ankarat rauhanehdot, mihin sillä oli sitäkin paremmin tilaisuus, kun samanaikaisesti sattui Ruotsissa vallankumous, kuningas syöstiin valtaistuimelta j.n.e. Venäjä vaati Ahve-nanmaan lisäksi vielä Länsipohjankin ja tahtoi näin ollen valtakuntansa äärimmäiseksi rajaksi Kainuunjoen.

Näin tiukkoja vaatimuksia venäläisessä delegatiossa ajoi suomalaissyn-tyinen kreivi Alopaeus, sillä hän oli ensiksikin Venäjän valtameripolitiikan läpitunkema ja toiseksi näki hän rajanvedon oikeutetummaksi, jos raja asetettaisiin kulkemaan pitkin kansallisuuksien rajaa. Kun kumpainenkin sopimuspuoli piti tiukasti kiinni vaatimuksistaan, niin ei ollut muuta kei-noa kuin rauhanneuvottelujen keskeyttäminen. Ruotsalainen valtuuskun-ta pyysi hallitukseltaan ohjeita, vaan ei kumminkaan sen kehoituksista huolimatta suostunut Venäjän ehtoihin.

Hallitus tahtoi nimittäin monestakin syystä saada rauhan aikaan, mutta Ruotsin valtuuskunnassa ollut kenraali Stedingk, ollessaan Ruotsin lä-hettiläänä Pietarissa, oli tullut tuntemaan Aleksanterin imperialismin "suuripiirteisyyden" ja luotti siihen, ettei tämä välittäisi sittenkään paljoa-kaan tuollaisesta maakaistaleesta, mistä nyt oli kysymys, vaan olisi tyy-tyväinen, jos saisi vain "varman jokirajan" tänne yhdelle valtakuntansa äärelle. Ja kun lopulta kysyttiin itsensä keisarin mielipidettä, niin tämä itsevaltiaan varmuudella veti kartalle punaisen viivan kulkemaan pitkin Tornion- ja Muonionjokia. Pikalähetin mukana seuranneessa kirjeessä oli määräys rauhan pikaisesta solmiamisesta, mihin ruotsalaiset olivat luonnollisesti heti valmiit.

Tämä oli siis Länsipohjan kohtalo idän ja lännen viimeisessä suuressa välien selvittelyssä. Tästä väkivaltaisesta rajanvedosta on lausuttu mo-nia mielipiteitä. Suomalaiselta taholta esitetyt ajatukset vat useinkin saa-neet ruotsalaiset vastaansa. Siksi onkin monta kertaa jätetty enempi ka-joaminen tähän muka "arkaluontoiseen asiaan". Mutta tällaiseen arkaile-vaan suhtautumiseen ei ole mitään aihetta, sillä objektiivinen tulkinta on kaikissa asioissa täysin oikeutettua. Totuuttahan ei voida näissä, parem-min kuin muissakaan asioissa, selvitellä muuta kuin yhdellä tavalla. Prof.
Voionmaa onkin sanonut, että "Peräpohjolan suomalaiselle kansallisuu-delle tehtiin veristä vääryyttä, kun Ruotsin ja Suomen raja v. 1809 vedet-tiin pitkin Tornionjokea ja melkoinen kappale kansallista Suomea leikat-tiin irti luonnollisista alkujuuristaan ja istutettiin vieraaseen valtioon."

Myös ruotsalaiselta taholta on pyritty tekemään johtopäätöksiä Länsi-pohjan silpomisesta. Niinpä vapaaherra L. Stael v. Holstein, sikäläinen oikeusoppinut, kirjoittaa v. 1918 kirjassaan "Ett enigt Norden" tähän ta-paan: Vuoden 180 rauha johti pohjoisten maakuntiemme (tarkoittaa lä-hinnä Länsipohjaa) silpomiseen, mikä tietysti (nyt) Ruotsin ja Suomen välisessä sopimuksessa olisi hyvitettävä. Lienee asianmukaista, että Ruotsin raja siirretään takaisin Kemijoelle (raja oli Kaakamajoella) ja Inariin, sillä ilman tällaista rajajärjestelyä mikään Suomen itsenäisyyden tunnustaminen Ruotsin puolelta ei voisi tulla kysymykseeni).

Ja "Nya Dagligt Allehanda" kirjoittaa, että "kun Ruotsi itäisen naapurin painostuksesta luovutti maitaan, irtautui niin hyvin entinen Suomi kuin osia omasta Ruotsin ikivanhasta maasta. Raja siirtyi silloin Oulunläänin rajalta yli Kemijoen Tornionjoelle, ja Ahvenanmaa luovutettiin, nähtävästi
etupäässä ruotsalaisten vallankumouksellisten turvallisuuden takia His-toria todistaa, ettei tasavaltalainen hallitusmuoto voi taata rauhansäily-mistä Senpä vuoksi voinee olla oikeutettua olettaa, ettei vapaa Suomi voi kokonaan vapautua idän voimakkaasta vaikutuksesta". Vielä puhuu kirjoittaja "Suomen Jäämerta osoittavasta käsivarresta", joka pitäisi oi-kaista.

Tällaisille imperialistisille ajatuksille ei pitäisi kumminkaan antaa pienin-täkään sijaa pohjoisten rajaolojen ja vielä vähemmän Länsipohjan kysy-myksen selvittelyssä, sillä rajaolothan on historia aikojen kuluessa muo-vaillut ja siksi on meidän niitä kunnioitettava. Käsitys valtiollisista rajoista on syöpynyt niin syvälle yleiseen tietoisuuteen, ettei ole syytä nousta olevia oloja vastaan. Kun näihin menneisiin poliittisiin tapahtumiin ka-joamme, täytyy se tehdä siinä vakaumuksessa, että tekemällä ne itsel-lemme selviksi, voimme myös tajuta oikean taustan nykyoloille. Emme luonnollisesti välty tällöin esittämästä ruotsalaisesta ajatustavasta poik-keavaa käsitystämme, joka näkee menneestä ajasta muutakin kuin his-torian lehdillä hyvin kauniisti kuvatut "sankariteot" ja muut loistokohdat.

Tällaisia objektiivista entisyyden selvitystä vaativat monet nykyiset ja vastaiset rajapoliittiset ja muut valtakuntien yhteiset asiat, joiden selvitte-lyyn on käytävä tasaveroisina naapurikansoina, muistamatta luuloteltuja kiitollisuuden velkoja tai muita rästejä. Niinpä, jos Suomi ja Ruotsi tahto-vat saada suhteensa nykyisestään kiinteämmiksi on tähän ryhdyttävä il-man ennakkoluuloja ja ennenkaikkea ottamalla kansallisuusperiaate joh-totähdeksi. Tästä näkökulmasta naapuruussuhteiden edellytyksiä tar-kasteltaessa huomataan kaikkein ensimmäiseksi näköaloja kaihtimassa Pohjois-Ruotsissa asuvan, yli kolmikymmentuhantinen suomalaisväes-tön, jonka Ruotsin kansa aikoo täydelleen itseensä sulattaa.

Hautajärven kylä Svansteinin kappeliseurakunnassa.

3. PASTORI DAVID SKOGMANIN TYÖ JA SUUNNITELMAT.

Tärkeänä merkkimiehenä Länsipohjan suomalaisten historiassa on mai-nittava pastori David Skogman, joka v. 1865 kierteli Suomen Kirjallisuu-den Seuran stipendiaattina Vermlannissa, Länsipohjassa ja Ruijassa. Tämä innokas tiedemiehen alku ei ehtinyt kumminkaan juuri muuta teh-dä kuin pistäytyä näillä suomalaisseuduilla ja laatia suunnitelmia vastai-sia tutkimustöitään varten. Tuonen viikate katkaisi David Skogmanin elä-mänlangan hänen ollessa vasta 27:llä ikävuodellaan. Mutta tästä huoli-matta ehti hän kerätä arvokasta aineistoa rajojemme ulkopuolella elävis-tä suomalaisista, mistä sitten on ollut suuri hyöty myöhemmille tutkijoille.

David Skogmanista sanoo F. O. Viitanen, että "jokseenkin samantapai-nen, joskaan ei niin huomattava merkitys kuin Goitlundilla on Keski-Ruotsin suomalaisiin nähden, on pastori David Skogmanilla Pohjois-Ruotsin suomalaisiin nähden." Siitä kirjeenvaihdosta, mikä tapahtui Skogmanin ja toiselta puolen Suomen Kirjallisuuden Seuran, Yrjö-Koski-sen, Julius Krohnin, V. Kilpisen, Vald. Enebergin, B. F. Godenhjelmin, K. A. Gottlundin, turkulaisen kustannusliikkeen Lillja & Co:n ym. kanssa, nähdään, kuinka suurella innostuksella Skogman ryhtyi työhönsä ja kuinka kauaskantavat olivat hänen suunnitelmansa.

Kierrellessään näillä suomalaisseuduilla kirjoitteli Skogman hyvin ahke-rasti ystävilleen ja hengenheimolaisilleen, jotka taas puolestaan koetti-vat parhaansa mukaan evästää häntä suuressa tehtävässään. Niinpä kirjoittaa Yrjö Koskinen:

"Tietysti emme voi aivan usein lähettää sinne miestä. Sinun siis täytyy painaa jälkesi syvään ja lujaan, ettei ensimmäinen tunturituuli niitä keväi-se tuntumattomiksi. Katso vain, ettet turhan vuoksi herätä Skandinavis-ten valtiollista epäluuloa, joka saattaisi lisätä sen puoleisten suomalais-ten rasitusta. Pääasia on, että voimme näille kansalaisillemme toimittaa suomenkielistä sivistystä ja sillä tavoin pysyttää heidät suomalaisina."

Kun Yrjö Koskinen edelleen antoi ohjeita Skogmanille, niin katsoi hän tärkeäksi, että tämä matkoillaan kiinnittäisi aivan erikoista huomiota seu-tujen asutushistoriaan, joka suurimmalta osaltaan oli vielä selvittämättä - "Kuitenkin on tarpeellista, että historiallistakin puolta valvotaan, koska se epäilemättä on toista tärkeämpi. Olletikin on kaksi tai kolme kysymystä, jotka ansaitsevat erinomaista tarkastusta, nimittäin 1. Alkuväestöstä, 2) Kainulaisista ja 3) Pirkkalaisista ."

Kun Skogman oli sitten saanut kerätyksi jonkun verran aineistoa, voi hän ryhtyä suunnittelemaan niiden käyttämistä. Hän päätti kirjoittaa Skandi-navian suomalaisista teoksen, jossa käsittelisi:
1) Skandinavian alkuväestöä,
2) kainulaisia,
3) pirkkalaisia,
4) Länsipohjan suomalaisten historiallisia oloja,
5) Ruijan suomalaisten historiaa,
6) Länsipohjan suomalaisten tilastollisia oloja,
7) Ruijan suomalaisten tilastollisia oloja,
8) pohjois-skandinavialaisten kieltä,
9) eteläisen Norjan ja keskisen Ruotsin suomalaisten entisyyttä -ja
10) eteläisen Norjan ja keskisen Ruotsin suomalaisten nykyisiä oloja.

Mutta näiden suunnitelmiensa ei Skogman nähnyt koskaan toteutuvan, sillä suurin osa aineistoa jäi käsikirjoituksina Kirjallisuuden Seuran arkis-toon. Nekin suunnitellun teoksen neljä ensimmäistä lukua, jotka painet-tiin Skogmanin kuoleman jälkeen Suomi-kirjan 8: teen osaan, jäivät vaille viimeistelyä ja eivät niin ollen mitenkään anna selvää kuvaa Skog-mannin tiedemieskyvyistä.

Mieltäkiinnittävää Skogmanin aikaiseen Länsipohjan kysymykseen näh-den on se tapa, millä sanomalehdet suhtautuivat siihen. Maamme silloi-sista sanomalehdistä Åbo Underrättelser, Helsingfors Tidningar, Suome-tar, Sanomia Turusta, Tähti y. m., julkaisivat palstoillaan Länsipohjan suomalaisia koskevia kirjoituksia, vieläpä keräsivät kirjojakin Länsipoh-jaan lähetettäväksi. Ruotsissa ja Norjassa taas Skogmanin toimet herät-tivät myrskyä, ja kun ei enää muuta keinoa ollut, niin syytettiin häntä va-koilusta Venäjän hyväksi.

Skogmanin päivien jälkeen oli Länsipohjan kysymys vuosikymmenet kuolleessa pisteessä, vain silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä joku kirjoitus; kunnes se vihdoin 20-30 vuotta sitten Ruotsissa herätettiin henkiin määrätietoisena epäkansallistuttamispolitiikkana.

Suomalaistyyppejä Länsipohjasta.

4. KANSANOPETUKSESTA JA KIRKOLLISISTA OLOISTA LÄNSIPOH-JASSA. N.S. LÄNSIPOHJAN KOULUKOMITEAN MIETINTÖ.

Pisimmälle Länsipohjan ruotsalaistuttamistyössä on päässyt Ruotsin kirkko ja koululaitos. Nehän toimivat kumpainenkin saman kirkollisen johdon alaisena, joka arvostelee asioita enemmän "isänmaallisesta nä-kökulmasta» kuin evankelis-luterilaisen tunnuslauseen mukaan, joka kuuluu: kaikkien kansojen tulee saada kuulla Jumalan suurista totuuk-sista omalla kielellään ".

Länsipohjassa ovat seurakuntien papit vannoutuneet ruotsalaisuuden esitaistelijoiksi ja voivat tätä ohjelmaansa toteuttaa mm. toimiessaan paikallisten kouluneuvostojen puheenjohtajina ym. Jo tämänkin perus-teella huomataan, kuinka elimellisesti kirkko ja koulu ovat toisiinsa kie-dotut. Niinpä paikallisten johtokuntien on opettajavaaliin nähden tyydyt-tävä siihen ehdollepanoon, jonka seurakuntien »kouluraati» määrää.

Suomen kielen syrjäyttäminen Länsipohjan kansanopetuksesta ei suin-kaan ole tapahtunut aivan kädenkäänteessä, joskin siinä on havaittavis-sa eräinä aikoina ripeämpiä otteita. Ruotsin kieli on saatettu opetusoh-jelmiin vähin erin, kokeilujen ja suunnitelmien jälkeen, kunnes suonien kieli v:n 1921 tunnetun koulukomitean mietinnön mukaan poistettiin lo-pulta kokonaan. Pääasiassa ruotsalaisiin lähteisiin, mainittuun kouluko-mitean mietintöön y.m. nojaten, tarkastelemme seuraavassa lyhyesti Länsipohjan opetustoimen kehitystä yksistään suomenkielisestä yksis-tään ruotsinkieliseksi.


Vielä 1860-70 luvun vaihteessa oli Länsipohjan koululaitos aivan suo-menkielinen ja asutus oli täysin suomalaista.

"Ainoastaan yksityisissä kylissä saattoi tavata jonkun ruotsia puhuvan henkilön, joka oli muuttanut ruotsalaiselta seudulta, kun taas suomalais-seuduilla syntyneet melkein poikkeuksetta olivat ilman vähäisintäkään ruotsin kielen taitoa. Kaikki opetus kouluissa tapahtui suomen kielellä". (Herman Nilsson Haaparannasta).

Tähän Ruotsin 1870-luvun Länsipohjan politiikan alkuhistoriaan saam-me vielä lisävalaistusta eräästä Norrbottens Kurkin juhlajulkaisusta, jon-ka pääkirjoituksen otsikko kokonaisuudessaan kuului näin:

"ETT KULTURELLT 50-ÅRSJUBILEUM SVENSKA TORNEDALEN. En biskopsvisitation, som ledde till en uppmarsch för svenskheten vår östra gränsbygd. Skol pojkenhlev som den ofrivilliga anledningen till svenska språkets införande som undervisningsämne vid Tornedalens skolor".

Kuten tästä huomaamme, on siis kulunut 5° vuotta siitä, jolloin Länsi-pohjassa, Hietaniemen koulussa, alettiin kokeilla umpiruotsalaisella ope-tuksella. Niiden lasten kanssa, jotka saivat ruotsinkielistä opetusta, päästiin sellaiseen tulokseen, josta piispa Lars Landgren voi tehdä roh-kean johtopäätöksensä ja ryhtyi suunnittelemaan koko koululaitoksen ruotsalaistamisesta.

Aluksi päätettiin ottaa ruotsinkieli vain rinnakkaiskieleksi ja tässä tarkoi-tuksessa toimitettiin uusia oppikirjoja, joissa entisen suomenkielisen tek-stin rinnalla oli nyt ruotsinkielinen teksti. V:sta 1885 otettiin ruotsi varsi-naiseksi opetusaineeksi useissa kouluissa. Valtion kouluissa alettiin siir-tyä yhä lähemmäksi yksikielistä opetusta, kun taas kuntain ylläpitämis-sä kouluissa oli edelleen suomi varsinaisena opetuskielenä ja ruotsi op-piaineena.

Työlupa Korpilompolon kirkonkylässä

Näin meni koulujen ruotsalaistaminen 1800-luvun lopussa hiljalleen eteenpäin, huutajan tuomiokapituli kehitteli piispa Lindgrenin suunnitel-mia edelleen niin koululaitoksen kuin kirkonkin suhteen. Ensin alettiin kirkoissa saarnata kerran kuussa ruotsiksi, mutta myöhemmin otettiin useissa länsipohjan seurakunnissa käytäntöön joka toinen sunnuntai suomenkielinen ja joka toinen ruotsinkielinen jumalanpalvelus.

Rippikoulukieleksi tuli ruotsi jne. V. 1911 jätti huutajan tuomiokapituli kouluylihallitukselle ehdotuksen Länsipohjan koululaitoksen laajentami-sesta ja suomen kielen opetuksen poistamisesta Haaparannan pikku-kouluseminaarista. Ehdotuksen perustuksella hallitus määräsikin, ettei syksystä 1912 lähtien Haaparannan seminaarissa laisinkaan opeteta suomen kielellä eikä suomen kieltä. (Pohjois-Ruotsissa, Murjekissa, on seminaari, missä valmistetaan lappalaisia varten lapinkielisiä opettajia, kun sen sijaan suomen kieltä ei viljellä yhdessäkään Ruotsin opettajase-minaarissa).

Tämä vei viimeisekin edellytykset suomenkieliseltä opetukselta ja ruot-salaistamistyö alkoi mennä nopein askelin eteenpäin. Määrärahoja uu-sien koulujen perustamiseen ja propagandatyöhön kaksinkertaistettiin vuodesta vuoteen.

Ensin suunniteltiin, että lasten alkeisopetuksessa käytettäisiin suomea apukielenä ja vasta sitten varsinaisessa kansakoulussa otettaisiin ruotsi opetuskieleksi. Tässä tarkoituksessa kääntyi Luulajan tuomiokapituli Up-salan yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professorin K. B. Viklundin puoleen kehoittaen häntä laatimaan oppikirjan, jota voitaisiin käyttää suomalaisten lasten alkeisopetuksessa. Näin alulle pantu hanke uudesta oppikirjasta edistyi kumminkin varsin hitaasti ja sitten sen saattoivat ko-konaan varjoon uudet, suuremmat suunnitelmat koululaitoksen kieliky-symyksen järjestämiseksi.

Maailmansodan alkuaikoina kiintyi koko Ruotsin huomio erikoisesti Län-sipohjan "koulukielikysymykseen". Ennenpitkää otettiinkin tämä asia va-kavan pohdinnan alaiseksi myös Ruotsin valtiopäivillä. Ensimmäisen alotteen asiassa teki v. 1917 toisen kamarin jäsen, Axel von Schneider, joka esitti, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin täydellisen tutkimuksen toimittamisesta Länsipohjan koululaitoksen suhteen, ottamalla myös huomioon ne toivomukset, joita Länsipohjan työtupien säätiö oli esittä-nyt toimintansa laajentamiseksi, sekä jättäisi sitten valtiopäiville ne eh-dotukset, jotka sanottu tutkimus aiheuttaisi.

Tehtyä ehdotusta yhtyi kannattamaan toisen kamarin erikoisvaliokunta, joka niinikään totesi, että väestölle olisi tärkeä oppia puhumaan kahta kieltä ja sen vuoksi kansanopetusta olisi entisestään tehostettava.'!) Eh-dotus jätettiin hallitukselle, joka seuraavana vuonna antoi kuninkaallisel-le kouluylihallitukselle tehtäväksi tutkimuksen toimittamisen. Tämä taas asetti käsiteltyään asiaa 5-henkisen komitean tehtävää suorittamaan. Komitean puheenjohtajaksi määrättiin Luulajan tuomiokunnan piispa O. Bergovist ja muiksi jäseniksi rovastin rouva Amanda Nyman Haaparan-nasta, kansakoulujen tarkastaja N. I. F. Ahlqvist Skellefteåsta, kansa-koulunopettaja E. U. Eriksson Karungista ja agronoomi V. L. Vanhainen Luulajasta. Komiea ryhtyi pontevasti työhönsä ja jätti sen tuloksena v. 1921 viidettäsataa painoarkkia käsittävän mietintönsä hallitukselle.

Kuten jo edellä mainittiin, aloitettiin Länsipohjassa voimakas propagan-datyö ruotsin kielen käytön suhteen. Tämä oh mitä tärkeintä pohjustusta koulukomitean työlle, jonka oli hankittava paikallisten "asiantuntijoiden" lausuntoja. "Valistustyötä" tekivät useat esitelmöitsijät, jotka kiertelivät paikkakunnalta toiselle puhuen siitä, kuinka välttämätöntä kansalle on, että se oppii ruotsin kielen, joka on "valtakunnan kieli" ja kuinka siitä tu-lee sivistynyt vasta sitten, kun se oppii hallitsemaan kahta kieltä. (Viime kesänä kerrottiin Länsipohjassa tämän kirjoittajalle, kuinka noiden esitel-mätilaisuuksien jälkeen ei sallittu edes mitään keskustelua, vaikka jotkut kuulijoista olivat sitä vaatineet.)

Ryhtyessään työhön selvitti komitea, kuten on luonnollista, ensiksi väes-tösuhteet ja tutki Länsipohjan asutuksen alkuperää. Keräämänsä tilaston mukaan "todisti" komitea Länsipohjassa olevan, yksistään suomen kieltä puhuvia 17,659, (tämä on todellisuuden kanssa pahoin ristiriidassa) kak-sikielisiä 15,154 ja yhteensä siis 32,813. Mitään sitovan varmaa loppu-päätelmää Länsipohjan väestön alkuperän suhteen ei komitea tee, vaan toteaa, että "tässä saadaan vielä liikkua olettamuksissa". Ja komitea "olettaa" että asutuskehitys on tapahtunut päinvastaiseen suuntaan kuin kielikehitys, eli, että "suomen kieli on valloittanut entisiä ruotsalaisia asu-tusalueita". Tätä suomen kielen oletettua voittokulkua on komitean mie-lestä edistänyt vielä se, että tämä korotettiin kirkko- ja koulukieleksi La-pissa". Samaa todistaa myös läänin käskynhaltijan viisivuotiskertomus v. 1895, jossa sanotaan, että ruotsalaiset siirtolaiset sulautuvat jälkiä jät-tämättä suomalaiseen kansallisuuteen."

Jukkasjärven kirkko.

Väestön kansallisen alkuperän selvittää komitea seuraavissa ponsissa:

"että se seikka, että väestö puhuu suomea, ei millään tavalla ole mikään sitova todistus siitä, että se polveutuu suomalaisista,

että eivät myöskään suomalaiset sukunimet sitä todista,

että suomen kielen eteenpäin tunkeutuminen on ollut voimakkaampi kuin suomalaista kansallisuutta olevien henkilöiden siirtyminen seudul-le,

sekä että suurin osa vain suomea puhuvasta väestöstä on puhtaasti
ruotsalaista alkujuurta.»

Tässä on komitea antanut kielitieteelle samanverran arvoa, kuin mitä ruotsalainen Kjellén sille antaa selittäessään kansallisuuden olemusta ja sanoessaan, että "vertailevan kielitutkimuksen loistavat tulokset ovat joh-taneet tällaiseen taikauskoon, kuten kaikki uudet menetelmät ja kek-sinnöt". Mutta muuten on komitean kansallisuuskäsitteen tulkinta vielä relatiivisempaa, kuin mitä se Kjellénnillä oli. Tällainen "väestön kansal-lisuuden" selville ottaminen oli komitealle tärkeä ennenkaikkea siksi, että se uskoi näin saavansa työlleen siveellisen pohjan ja katsoi siksi tämän osan tutkimustaan "merkitsevän erittäin paljon niiden kielikysymysten ar-vostelussa, jotka kuuluvat tämän selvityksen puitteisiin."

Tutkiessaan väestön luonnetta tulee komitea siihen tulokseen, että väestön luontainen itsepäisyys saattaisi kyllä vaikeuttaa "vanhan vaihta-mista uuteen, vaikka tämä uusi olisi paljon parempi." Sitten kuvataan nii-tä luonnonrikkauksia, joita Norrbottenissa on ja jotka jo yksistään pakoit-tavat valtiovallan kiinnittämään huomiota tämän väestön osan oloihin. Niinikään annetaan mietinnössä jotenkin tarkat ja yksityiskohtaiset tiedot Länsipohjan kielikysymyksen vaiheista ja aivan avomielisesti kerrotaan, kuinka pontevasti ruotsin kielen valtaanpääsyä on siellä ajettu.


Muuten pitää komitea koulukielikysymystä vain sisäisenä käytännöllise-nä kysymyksenä, jolla itse asiassa ei ole kovinkaan laajaa merkitystä. Tässähän ei ole laisinkaan kysymys lasten opetuksesta vieraalla kielellä, sillä,
"kuten aikaisemmin on todistettu, on suurin osa vain suomea puhuvasta väestöstä ruotsalaisia, jotka vähitellen ympäristönsä vaikutuksesta ovat muuttuneet ruotsinkielisistä suomenkielisiksi ja joiden lapset siis on kas-vatettu suomenkielisissä kodeissa ja sen vuoksi oppineet suomen kielen ensimmäisenä kielenään, vaikka ovat puhdasta ruotsalaista alkuperää. Näiden lasten varsinaisena äidinkielenä ei voi pitää suomea."

Tällä todistuksellaan tahtoi komitea osoittaa, etteivät mitkään yleisinhi-milliset tai kansainväliset oikeusperiaatteet tarvinneet tulla kysymykseen Länsipohjan vähemmistöoloja järjestettäessä. Oli vain huolimattomasti annettu suomen kielen tunkeutua Ruotsin alueelle ja nyt piti ruotsin kieli saattaa jälleen oikeuksiinsa. Edellä oleva luultavasti kumoaa ne väitteet, joita on esitetty sen puolesta, ettei Länsipohjan kouluolojen järjestämi-nen kuulu laisinkaan kielipolitiikan piiriin.


Koulukomitea pyysi lausuntoja mm. papeilta, jotka toimivat kouluneu-vostojen puheenjohtajina sekä eräiltä muilta henkilöiltä ja opettajilta. Lausunnot olivat miltei kaikki samaan henkeen laadittuja. "Suomenkie-listä opetusta ei saa olla, koska ruotsalaistamistyö siten viivästyisi ja vanhemmissa heräisi tyytymättömyyttä". (Kontrahtirovasti Alexanders-son Hietaniemestä.) Korpilompolan kirkkoherra Pettersson asettui kum-minkin toiselle kannalle. Tämä ainutlaatuinen ruotsalainen kirkonmies oli nimittäin sitä mieltä, että

"jokainen haluaa mieluummin saada uskonnonopetuksen äidinkielellään. Niiden kielellisten vaikeuksien, jotka tekevät välttämättömäksi yhden ja saman asian ikuisen toistamisen, täytyy lopuksi herättää haluttomuutta itse aineeseen ja itse kristinoppiin, kun käytetään tuntematonta ruotsia: kaikki se, mikä puhuu sydämeen, menee hukkaan, pyhä häväistään; muissa aineissa, kuten jokainen tietää, ei kielivaikeuksien tarvitse johtaa sellaiseen tulokseen.


Että annetaan ruotsalaistamistyön mennä siihen asti, ettei kansa saa op-pia kristinoppia äidinkielellään, on äärimmäisen arkaluontoinen asia, ku-ten aikaisemmin norjalaisten kansallisuuspyrkimykset lappalaisten kes-kuudessa ja nyt viimeksi saksalaisten pyrkimykset puolalaisten keskuu-dessa osoittavat. Kaikkia, mikä osoittaa sorron varjoakaan tässä suh-teessa, näyttää olevan kartettava, muuten voi tapahtua, että europpalai-nen mielipide tahtoo myös sanoa sanansa asiassa, kuten 1901, (Ruotsin alotteesta!) jolloin koko Europpa tuli kuin yhdeksi huudoksi, että "saksa-laiset opettajat olivat ankarasti rangaisseet puolalaisia lapsia kun nämä olivat kieltäytyneet lukemasta katkismustaan saksaksi".

Siihen yleiseen ajatukseen, minkä silloin lausui eräs äiti, yhtynevät useimmat: "Tahdon mielelläni antaa lasteni oppia saksaa, jotta he olisi-vat sivistyneitä, mutta tahdon, että he osaavat katkismuksensa puolaksi, jotta he voivat rukoilla kanssamme". Sopivasti muuttamalla voidaan nä-mä sanat sovelluttaa suomalaisseudun oloihin." Ja sama kirkkoherra jat-kaa, useampi kuin yksi pelkää, ettei hänen lastensa uskonnollinen kas-vatus tule tyydytetyksi koulussa vieraan kielen vuoksi."

Junosuannon kirkkoherra Georg Bergfors oli taas sitä mieltä, että koului-hin olisi saatava aivan umpiruotsalainen opetus, sillä

"lapsi osaa yleensä suomea, eikä hänen niin ollen sitä tarvitse oppia".

Samalla kun papit tekevät ehdotuksia kertovat he myös ansioitaan;

"Suomea puhuvia lapsia on lähetetty joka kesä ruotsalaisille seuduille kehittymään ruotsin taidossa)). »Ruotsalaisia lehtiä ja aikakauskirjoja on levitetty", jne. "Koulun opettajien ja opettajattarien äidinkieli pitäisi sään-nöllisesti olla ruotsi." "Opetuksen olisi kohta alusta alkaen otettava pää-määräkseen ruotsin kielen läpiajaminen kouluissa". "Ei ole vain sopivaa, vaan myös välttämätöntä, että ruotsinkieltä käytetään kaikkien ruotsa-laisten koulujen opetuksessa". "Suomen kielen opetusta ei saa esiintyä, koska suomen kieli silloin saisi yliotteen ruotsin kielestä suomalaisseu-dulla ."

Tähän suuntaan käyvät seurakuntien päämiesten vastaukset heille teh-tyyn kysymykseen: "Pidättekö sopivana, että opetusta annetaan myös suomen kielellä?" (Huom. kysymyksen omituinen muoto.) Näiden, sa-moin kuin opettajien y. m. lausuntojen perusteella, katsoo komitea sel-väksi sen, että Länsipohjan koululaitos on ruotsalaistettava koko laajuu-dessaan. Sitten se monelta näkökannalta osoittaa, kuinka tärkeää on, että "väestö tällä poliittisesti arkaluontoisella alueella tuntisi yhteenkuu-luvaisuutensa Ruotsiin".

Ensimmäisenä ehtona se pitää, että hankitaan ummikkoruotsalaisia opettajia, "koska vain ruotsin kieltä puhuvilta seuduilta tulleilla opettajilla on monissa tapauksissa tarpeelliset edellytykset hedelmälliseen koulu-työhön sekä huomattaviin saavutuksiin monissa suhteissa ." Edellä jo puhuttiin siitä, miten komitea hankki suunnitelmilleen "siveellisen oikeu-tuksen". Jälempänä se esittää myös muita tekijöitä, joista suurin on luonnollisesti se, että koska "ruotsi on valtakunnan kieli, niin on sitä jo-kaisen Ruotsin kansalaisen osattava." Komitea palauttaa lisäksi mieliin, kuinka suomen kielen rytmikäs, melkein melodinen korko vaikuttaa, että se niin helposti liukuu yli huulien - ja kuinka tämän vuoksi Länsipohjassa

»oli syntymässä samanlainen vaara kuin se, joka ilmeni eräissä Keski-Ruotsin maakunnissa (Vermlannissa y. m.) 1600-luvulla suomalaisen väestön vuoksi, kunnes v. 1682 annettiin hallituksen ankara plakaatti (Meilläkin tunnettu ruotsalainen politiikan tutkija Rudolf Kjellén taas sa-noo kirjassaan "Valtio elinmuotona": "Sellainen kielen vaihtaminen voi tapahtua vapaaehtoisesti, kuten silloin, kun Spreen varrella asuvat ven-dit vähitellen lakkaavat puhumasta serbskiä ja pitävät saksaa käytännöll-isempänä, tai samoin kuin Graubundenin romaaniset murteet yhdyslii-kenteen vuoksi sulautuvat "Schweizer Deutschiksi". Sama on keski-Ruotsin suomalaismetsien historia" - Koulukomitea tietää siis tämän asian paremmin!—)

Komitea ei pidä enää toivottomana taistelua suomen kielen voittokulkua vastaan, sillä tähänastisten toimenpiteiden kautta on jo päästy niin pit-källe, "ettei sisäisessä ruotsalaisessa mielessä enää ole olemassa mi-tään kielikysymystä Suomea vastaan olevalla rajaseudulla ." Kielikysy-mys on siis komitean mielestä siirtynyt muistojen joukkoon ja nyt on vain suunniteltava tästä aiheutuneet käytännölliset toimenpiteet.


Lopuksi komitea katsoo, että "koska kysymyksessä olevien seutujen väestö on itse tehnyt alotteen ruotsinkielisen opetuksen saamiseksi kou-luihin, ja koska se sittemmin on esittänyt toivomuksenaan, että kasvaval-le nuorisolle on annettava tilaisuus saada kouluissa parempaa ja syvem-pää ruotsin kielen opetusta, ei valtiovallalla ole mitään syytä vastustaa väestön tahtoa tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun tämän väestön muodostavat Ruotsin kansalaiset, joilla on oikeus vaatia lapsilleen sel-laista opetusta. Päinvastoin täytyy valtion tehokkaasti edistää väestön vaatimuksia tässä suhteessa. Mitä tulee suomen kieleen, ei luonnolli-sesti saa esiintyä mitään sortoa sen merkityksen ja käytön vähentämi-seksi, mutta koska tämän kielen ottaminen varsinaisten kansakoulujen lukusuunnitelmiin asettaisi opetuksen tulokset yleensä ja erikoisesti ruotsin kielessä saadut tulokset vaaranalaiseksi, eivät asiantuntijat pidä sellaista toimenpidettä suotavana."

Malarenki ja Aavasaksa.

Nojautuen asiantuntijoiden lausuntoihin yhtyy komitea täydelleen siihen käsitykseen, että

"niiden uhrausten kautta, joihin valtio on ryhtynyt, on ruotsin kielen tun-temus tunkeutunut suomalaisseudun melkein kaikkiin osiin, samalla kuin suomen kielen aikaisempi, melkein yksinään hallitseva asema on tullut murretuksi. Suomenkielisen väestön asemassa tapahtunut muutos on eittämättömästi kohottanut sen korkeammalle sivistystasolle, opettanut sen pitämään arvossa ruotsalaista henkistä sivistystä ja herättänyt kun-nioitusta ja rakkautta ruotsalaiseen sivistykseen yleensä".


"Vaikka asiantuntijat siis tunnustavat ne suuret edistysaskeleet, jotka viimeisten neljän vuosikymmenen aikana on tehty, katsovat he kummin-kin hyvin voimakkaiden syiden puhuvan sen puolesta, että valtion tahol-ta ryhdytään edelleen toimenpiteisiin mainittujen seutujen kehityksen yhä suuremmaksi kohottamiseksi. Tärkein syy sellaiseen jatkuvaan toi-mintaan on luonnollisesti se, että yleiset olosuhteet, mitkä ovat ainakin rajaseudulla vaikeasti järjestettävissä, nykyisenä aikana ovat erittäin arkaluontoisia sen huomion vuoksi, jota ulkoapäin on kiinnitetty tähän pohjoisimman Ruotsin osaan. Tämä vieras harrastus on esiintynyt agi-tatsionina, minkä ilmeinen tarkoitus on ollut kaikella tavalla vastustaa ruotsin opetusta Norrbottenin suomenkielisissä osissa."

Laajassa koulukomitean mietinnössä puhutaan vielä kouluolojen vastai-sesta järjestämisestä, opettajien valmistuksesta ym. Komitea ehdottaa kansakoulujen jatkokursseja etupäässä ammattiopetusta varten unoh-tamatta silti niiden enempää tehtävää.

"Yleisellä jatkohoidolla on muun ohessa tehtävänä laajentaa ruotsin kie-len taitoa yli sen, mitä kansakoidussa on voitu oppia, ja myös niissä jat-kohoidoissa, joita sanotaan korvauskouluiksi ja joihin lähetetään epä-edullisimpia kouluja käyneet oppilaat, täytyy kaikki aika käyttää aikai-semmin ruotsin kielessä hankittujen tietojen lujittamiseksi ja laajentami-seksi koska nämä muuten jonkun ajan kuluttua melkein unohtuvat."

Tämä on komitean varsinainen kanta jatkokoulujen ohjelmasta. Mutta eräässä tapauksessa, nimittäin vapaaehtoisesti, voidaan harrastaa suomen kielen oikeinkirjoituksen oppimista, mutta varsin mutkikas on kumminkin se tie, jonka kautta siihen saa luvan. Kuten jo edellä mainit-tiin, ovat työtuvat olleet suurena apuna varsinaiselle koululaitokselle. Siksi onkin luonnollista, että mainittu koulukomitea, puhuessaan muista toimenpiteistä kansansivistyksen edistämiseksi ei unohda työtupiakaan.


"Kesällä 1895 teki toimittaja J. Stadling sanomalehti Aftonbladetin ulot-teesta matkan Norrbottenin ylä-osien läpi, ollen hänellä tarkoituksena tutkia siellä yleensä sivistyksen ja erikoisesti ruotsalaisen sivistyksen edistämismahdollisuuksia. Lehdelle lähettämässään kirjoituksessa ko-rosti toimittaja S. tarmokkaiden toimenpiteiden välttämättömyyttä väes-tön, ennen kaikkea nuorison, kohottamiseksi siitä syvästä sivistymättö-myydestä, missä se eli."

Tämän sanomalehtimiehen aiotteesta, kerrotaan mietinnössä edelleen, saatiin herätetyksi prof. Retziuksen ja hänen rouvansa harrastusta asiaan. Heidän tekemiensä lahjoitusten turvin voitiin sitten perustaa en-simmäinen työtupa Matarengiin v. 1896. Sitten selostetaan työtupien suurta "rakkaudentyötä":

"Vattiovallan voimakkaasti tukemissa pyrkimyksissä ruotsin kielen taidon levittämiseksi näiden seutujen suomea puhuvien kansalaisten keskuu-teen on näet työluvilla ollut hyvin tehokas ja tärkeä osa, ja on sen ohes-sa muistettava siitä laajasta harjoituksesta puhekielessä, joissa ruotsia käytetään jokapäiväisenä keskustelukielenä ."

(Nykyään toimii Länsipohjassa 13 työtupaa, jotka on perustettu "tunte-mattomien lahjoittajien" myötävaikutuksella ja joita ylläpidetään osaksi lahjoitusvaroilla osaksi valtioavun turvin. Uusia työtupia on ehdotettu ra-kennettavaksi. 14:s työtupa on rakenteilla Karungissa. Työtupien avulla on käynyt mahdolliseksi eristää lapset miltei kokonaan kodin vaikutus-piiristä, joka näihin asti on jarruttanut ruotsalaistuttamistyötä. Työtuvissa eivät lapset rangaistuksen uhalla saa käyttää äidinkieltään. Työtupien ohjesäännössä v. 1924 mainitaan, että "työtuvan paikallishallinnon tulee huolehtia, että suomenkielisellä paikkakunnalla laitoksessa käytetään ruotsia keskustelukielenä" ... "Johtajattaren tulee työtuvassa aina itse puhua ruotsia lasten kanssa sekä hellittämättömästi kehoittaa lapsia käyttämään ruotsia keskustelukielenä, myöskin vapaa aikoina." Kaiken-näköisillä lahjuksilla ja muistomitalleilla palkitaan sitten "ansioituneet" opettajat ja johtajattaret).

Länsipohjan koulukomitean mietintö "Betänkande och förslag rörande folkskoleväsendet de finskatalande delarna av Norrbottens län" päättyy ehdotukseen, että Länsipohjan kansanopetusmäärärahan nimekkeestä "Määräraha kansanopetuksen edistämiseksi valtakunnan pohjoisosissa asuvien suomalaisten keskuudessa» poistettaisiin sana "suomalaisten", koska komitea edellä katsoo todistaneensa, että huomattava osa suo-meapuhuvasta väestöstä on ruotsalaisia."

Komitean mietinnön arvostelussa annamme puheenvuoron ensin sen jäsenelle, agronoomi V. L. Vanhaselle, joka on liittänyt mietintöön varsin laajan ja asiallisen vastalauseensa, mikä olisi paljon paremmin sopinut hallitukselle ohjeeksi Länsipohjan kouluolojen järjestämisessä kuin tämä komitean teos. Vastalauseen tekijä on tutustunut perinpohjoisesti Länsi-pohjan asutushistoriaan, ja kansallisen kotiseututyön uranuurtajana on hän suorittanut omasta harrastuksestaan mm. paikannimitutkimuksia, joiden avulla tahtoo nyt kumota komitean enemmistön "käsityksen" sel-laisesta asutuskehityksestä, että ruotsalaisuus seudulla olisi vanhempi ja suomalaisuus vain tunkeileva tulokas. Tässä siteeraa vastalauseen tekijä prof. Viklundia seuraavasti:

"Eräässä Nordisk Tidskriftin artikkelissa 1895 olen koettanut osoittaa, että Norrbottenin rannikkoseudun osan väestö on muinaisina aikoina ollut suomalaista ei vain Torniossa, kuten nykyään, vaan melkein koko Kainuun pitäjässäkin. Sen ohessa viittaavat jotkut suomalaiset paikanni-met vielä kauempanakin etelässä siihen, että suomalaisia uutisasukkai-ta, ehkä myöhempänä aikana, on asettunut keskelle vanhaa ruotsalaista väestöä; eteläisin näistä paikannimistä, Hortlax, on Piitimen pitäjässä. Luulajan ja Piitimen suomalaiset nimet tekevät myös selväksi, että suo-malainen vaikutus näissäkin seuduissa voidaan katsoa ikivanhaksi."

Komitean luulot "rotusekotuksesta" pitää vastalauseentekijä huvittavana, ja sen, että näiden seutujen väestöä on pidetty ruotsalaiseen rotuun kuuluvana katsoo hän johtuneen siitä, "että on verrattu täkäläistä kansaa mongoolikuvaan siinä vanhassa hyvässä uskossa, että suomalaiset to-della ovat mongooleja ja näyttävät tyypillisiltä mongooleilta ".

Tätä selvemmin ei enää voida tulkita sitä eroavaisuutta, mikä ruotsalai-sen käsityksen mukaan on suomalaisella ja ruotsalaisella kansanosalla. Tilastollisen todistusaineiston katsoo vastalauseentekijä olevan kaikkea muuta, mutta ei luotettavaa, jopa "täydellisesti erehdyttävää".

Komitea on pannut pääpainon asiantuntijoiden lausunnoissa väestön omaan haluun saada kouluihin ruotsinkielinen opetus. Tämän johdosta mainitsee vastalauseentekijä seuraavaa:

"Sitä omituista seikkaa arvioitaessa, että täkäläinen väestö ei näytä pa-nevan minkäänlaista arvoa äidinkieleensä sellaisenaan, täytyy ensi kä-dessä ottaa huomioon se asema yhteiskunnassa, jossa väestö oli, kun ruotsalaistamistyö aloitettiin. Olen kerran aikaisemmin koettanut viran-omaisille valaista tätä asiaa ja kirjoitin silloin mm: 'Kansan asema Tor-nionjokilaaksossa oli todellakin täysin kestämätön nykyisen kehityskau-den alussa. Sillä oli, osaksi takapajuisuutensa vuoksi sivistyksellisessä suhteessa ja osaksi sen hallitsevan aseman vuoksi, mikä ruotsinkielellä oli yhteiskunnallisessa elämässä, täydellisesti suljettu jokainen mahdol-lisuus voida täyttää paikkaansa yhteiskunnassa ja voida valvoa etujaan siinä.......

Korkeammalla sivistysasteella olevalle väestölle olisi, vallitsevat olosuh-teet huomioonottaen, ollut hyvin lähellä mahdollisuus koettaa saada ai-kaan sellainen muutos, mikä olisi valmistanut kansan kielelle toisen ja edullisemman aseman yhteiskunnallisessa elämässä, kuin mikä sillä en-nen oli ollut minkä ei olisi pitänyt olla kohtuuden rajojen ulkopuolella, kun ottaa huomioon sen seikan, että tämä väestö asuu täydelleen itsek-seen."

Vastalauseen tekijä ei katso myöskään oikeaksi sitä tapaa, millä väes-tön kanta koulukieliasiassa otettiin selville. Ennakolta tapahtuneiden val-mennusten kautta oli

"väestö saanut päähänsä, että "komitea oli syntynyt suomalaisen agitat-sionin vuoksi, sekä sen tarkoitus oli tutkia, oliko olemassa mitään halua Suomeen liittymisee." On varsin kuvavaa se, millä tavalla näistä neu-vottelukokouksista selostettiin sanomalehdissä. Niinpä voitiin uutinen aloittaa toteamalla, ettei ollut olemassa mitään mielialaa Suomeen liitty-misen puolesta..."

(Tällaisia "neuvottelukokouksia" piti mm. v. 1923 silloinen pääministeri ja nykyinen ulkoministeri prof. Trygger eri puolilla Länsipohjaa. Tapaa, jolla väestön kanta otettiin missä selville, ei nykyaikaisen käsityksen mukaan voida pitää oikeudenmukaisena.)

Kristinopin opetuksesta ruotsinkielellä mainitaan vastalauseessa mm.:

"Pelätään - kuten komitea sanoo - 'että uskonnollinen mieliala tulee häi-rityksi, jos mainittu opetus käy ruotsiksi’. Minä voin lisätä, että ei vain pe-lätä, vaan katsotaan tiedettävänkin, että vähemmän lahjakkaat lapset jäävät kokonaan vaille kristinopin opetuksen vaikutusta, kun sitä opete-taan vain ruotsiksi, jota lapset, joilla ei ole suurta lahjakkuutta, ymmärtä-vät vain osaksi. Kaikki uskonnollista harrastusta omaavat henkilöt, joi-den kanssa minulla on ollut tilaisuus puhua tästä asiasta, ovat nimittäin esittäneet pelkonsa mainitussa suhteessa. Että nämä epäilyt eivät ole aiheuttaneet esityksiä viranomaisille, riippuu varmaan tornionjokilaisen muille käsittämättömästä varovaisuudesta". Pelätään että suomenkie-lisen uskonnonopetuksen vaatiminen voi saattaa vaatijalle nimen "fen-nomaanu ja ehkä rettelöitäkin ja sen vuoksi on parasta olla varovainen."

"Vallitsevan täysiruotsalaisen opetuksen kaikista puutteista on suurin
se, että se alentaa uskonnonopetuksenkin, jonka pitäisi olla pohjana
kaikelle muulle opetukselle ja kaikelle kasvatukselle, kuivaksi, koneelli-seksi, sieluatappavaksi - kieliopetuksekseksi".

Mitä taas niihin tuloksiin tulee, joihin umpiruotsalaisella opetuksella päästään, niin siitä on vastalauseen esittäjä sitä mieltä, että


"jos kansakoulun tehtävänä olisi vain ruotsin kielen opettaminen, niin sil-loin en tuhlaisi sanoja tähän kysymykseen, mutta kansakoululla on, ku-ten tunnettua, paljon suurempiakin tehtäviä. Sen päämääränä on kan-san kasvattaminen. Sen on annettava oppilaille varma henkinen pohja edelleen kehittymistä ja itsekasvatusta varten."

Tehtyään varsin painavan huomautuksen sen kysymyksen muotoa vas-taan, joka esitettiin "asiantuntijoille", lausuu vastalauseen tekijä Länsi-pohjan kouluohjelmasta seuraavia ajatuksia.


"Ottaen huomioon, että suurelle osalle vähemmän lahjakkaita lapsia on kansakoulun täysiruotsalaisesta opetuksesta hyvin vähän hyötyä, sekä ottamalla huomioon ne pedagogiset edut, jotka äidinkielisestä opetuk-sesta on, olen sitä mieltä, että on otettava harkittavaksi, eikö täällä suo-malaisseudulla, kuten yleensä kaikkialla on laita koulutyössä, ole lapset ensin opetettava lukemaan äidinkieltään. Ruotsin kielen opetukseen ryh-dyttäisiin vasta sitten, kun lapset ensin ovat ehtineet oppia lukutaidon ja sitä laajennettaisiin sitten vähitellen niin, että ruotsi kansakoulun ylem-millä luokilla tulisi varsinaiseksi opetuskieleksi ja suomen kieli aineeksi".

Komitean kantaa arvostellessaan esittää sama henkilö mielipiteenään, että komitea on kauttaaltaan käsitellyt asiaa liian keveästi. Sitä on hänen mielestään käsitelty atta minkäänlaista huomiota siihen, että onhan suo-mi kuitenkin kansan äidinkieli. Asiantuntijat eivät ole välittäneet mitään kansan toivomuksista katkismuksen saamiseksi vanhaan asemaansa kristinopinoppikirjana. Länsi-Götan rahvaan taistelua opetuksen järjestä-miseksi vain joka toiseksi päiväksi ei myöskään pidetä ratkaisevana te-kijänä koulu-uudistuksen toimittamista varten jne. - Mutta kun on kysy-mys suomen kielen opetuksesta, silloin on joku selville ottamaton kan-san mielipide ratkaisevana tekijänä asiantuntijoille".

"Mitä tulee kouluneuvostojen puheenjohtajain lausuntoihin kielikysymyk-sessä, tuntuu minusta kuin johtuisivat ne jostain pelon tunteesta suomen kieltä kohtaan. Lausunnot sellaiset kuin, että: "suomi silloin saa ylivallan ruotsista suomenkielisellä seudulla" jne., ne eivät ole ajatuksellisen puutteensa vuoksi soveliaita asetettavaksi niin tärkeän kysymyksen pe-rustaksi kuin tämän tyydyttävälle ratkaisemiselle. Vielä vähemmän on niin laita sellaisen väitteen suhteen, että "ruotsalaistamistyö siten viiväs-tyisi".

Sellaiset lausunnot viittaavat siihen, että on sotkettu koulutyön päämää-rät ja keinot. Päämäärä ei ole kuten näistä ja monista muista samanlai-sista lausunnoista voisi tulla houkutelluksi luulemaan ruotsalaistaminen vaan kasvatus". Vastalauseessa kiinnitetään myös huomiota opettaja-kysymykseen. Komitean kantaa pidetään heikosti perusteltuna. "Voi-daan syystä asettaa kyseenalaiseksi, onko henkilöllä, joka ei osaa las-ten kieltä, todella edellytyksiä päästä sellaiseen henkiseen yhteyteen lasten kanssa, että hän kelpaa kasvattajaksi. Kansakoulu ei ole, kuten tunnettua, kieliopetuslaitos. Ajateltakaa opettajaa, joka ei osaa lasten kieltä!"


Vieraskielisestä opetuksesta johtuneena pitää vastalauseen esittäjä si-täkin, että nuorison rientoihin nähden on tapahtunut täydellinen taantu-minen.. "Suomalaisnuoriso on auttamattomasti jälellä ruotsinkielisten seutujen nuorisosta .." Nuorisoseuraliikkeestä puhuttaessa mainitaan vastalauseessa, että

"eräs nuorisoyhdistys perustettiin n. 20 vuotta sitten, mutta sen toiminta on nykyään, kuten tunnettu, täydellisesti rappiolla, kun taas sama liike Suomen puolella, huolimatta suomalaisen nuorison suuresta takapajui-suudesta kouluopetuksen suhteen, on päässyt leviämään paljon enem-män".

Tämän kirjoittaja monta vuotta Suomen Tornionlaakson nuorisoseurois-sa toimineena, voi täydelleen yhtyä edelliseen, mikä koskee nuoriso-seuratoimintaa. Mitä taas kouluopetukseen ja valistamiseen tulee, niin on siitä huomautettava, että sen jälkeenkun mainittu vastalause on kir-joitettu, on Tornionlaaksossa Suomen puolella tullut voimaan oppivelvol-lisuus ja perustettu Tornionlaakson Valistusliitto, joten valistustyön alalla on menty huomattava askel eteenpäin.


Koulukotien ja työtupien katsoo vastalauseen esittäjä siirtävän lasten kasvatusta yhä enemmän kodilta yhteiskunnalle, mikä ei hänen mieles-tään ole terveeseen suuntaan tapahtuvaa kehitystä.

"Vanhemmat siten vapautetaan tai heiltä riistetään sanat saa valita kuin-ka tahtoo heidän velvollisuutensa tai oikeutensa." Vastalauseen lopussa huomautetaan, kuinka Ruotsi on ennen kansallisten vähemmistöjen oi-keuksien ollessa kyseessä ollut inhimillisyyden esitaistelija. Todistaak-seen tämän siteraa vastalauseen esittäjä Dagens Nyheterin 15.12. 1919 numeroa seuraavasti:

"Pohjoismainen rauhanliitto on, kuten ennen on mainittu, erinäisille hen-kilöille ja yhdistyksille lähettänyt kiertokyselyn maailman kielikysymyk-sestä: "Millä elävällä tai kuolleella kielellä on suurimmat mahdollisuudet tuli eri kansain hyväksymäksi kirjeenvaihto- ja puhekieleksi maan oman kielen rinnalla?".


Tähän kyselyyn on yleiskirkollisen maailmanliiton ruotsalainen komitea antanut vastauksen, missä keinotekoinen kieli kokonaan tuomitaan hen-kisenä välittäjänä. - Meidän liikkeemme, sanotaan vastauksessa, on mi-tä lähimmässä yhteydessä kansan kirkollisten yhdyskuntain ja uskonnol-listen liikkeiden kanssa. Meillä on siinä tilaisuus todeta, mikä valtava merkitys äidinkielellä on kansan uskonnolliseen elämään ja yleensä ko-ko sen korkeampaan henkiseen sivistykseen. Jos tahtoo päästä kansan sieluun, täytyy tuntea sen kieli."

Joku on sanonut, että Ruotsin kirkkoon sopii entisen papin sanat "Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan tehkää, niin kuin minä teitä opetan".

Toisessa paikassa on ollut jo kirkkoherra Petterssonin lausunnon yhtey-dessä puhetta Posenin vähemmistön kirkollisista oloista ja Ruotsin aloit-teesta tämän vähemmistön uskonnollisten oikeuksien turvaamisesta siellä. Tästä siteerataan edellämainittua lehteä seuraavasti:

"Upsalassa kokoontunut konferenssi on nyt käsitellyt loppuun Puolan kirkolliset asiat. Konferenssi hyväksyi eilen lausunnon siitä, mikä asema Preussista irroitetulla Posenin uniteeratulla kirkolla on oleva emäkirkon suhteen. Tämä lausunto, joka on käsitettävä pätevältä puolueettomalta taholta annetuksi neuvoksi ja jolla on suurin merkitys yleistä mielipidettä luovana tekijänä, on vielä myöhään tarkistamatta. Tarkistettuna maini-taan puheenaolevassa lausunnossa mm.


"Kirkon tehtävä, ihmissielujen johtaminen Jumalan luo evankeliumin kautta, asettaa sen periaatteellisesti yläpuolelle kansallisten vastakoh-tien. Jokaisella on oikeus vaatia, että evankeliumia julistetaan sen jäse-nille sen äidinkielellä, myös kun tämä kieli ei ole maan kieli. Kirkon pal-velijoiden tulee sen vuoksi sielunhoito-toiminnassaan mikäli mahdollista, palvella jokaista yhteiskunnan jäsentä käyttämällä hänen äidinkieltään. Julkisissa jumalanpalveluksissa ja opetuksessa on sitä kieltä käytettävä, mikä on useimpien yhteiskunnan jäsenten äidinkieli. Siinä suhteessa on huolehdittava, että jumalanpalvelus ja opetus järjestetään vähemmistölle sen äidinkielellä...."

Tähän loppuukin vastalause, joka on omiaan selventämään, mitenkä tuo koulukomitean edustama yleisruotsalainen ajatustapa suhtautuu sellai-siin asioihin kuin vähemmistön luonnollisimpien ja yleisesti tunnustettu-jen oikeuksien turvaamiseen. Omassa maassa pyritään parhaan mu-kaan väestöä valmistamaan joka suhteessa siihen, että se voisi tyydyt-tää uskonnollisetkin tarpeensa "valtakunnan kielellä", mutta "PUOLAN KIRKOT SAAVAT HYVIÄ NEUVOJA UPSALASTA", kuten "D. N:n" otsik-ko kuuluu.

Kynsivaara Svanteinin seuduilla.

5. UMPIRUOTSALAISTA KANSAKOULU OPETUSTA ARVOSTEL-LAAN.

Länsipohjan koululaitosta alettiin tämän jälkeen sanan täydessä merki-tyksessä yhdenmukaistuttaa valtakunnankoululaitoksen kanssa. Mää-rärahojen ja opetuspalkintojen jakoon nähden tehtiin luonnollisesti se poikkeus, että ne olivat huomattavasti korkeammat suomalaisseudulla. Uusia koulukoteja ja työtupia perustettiin ja aina vain ilmaantui "tunte-mattomia lahjoittajia", jotka eivät suinkaan säästäneet varojaan tässä "kansallisessa asiassa". -Lahjoittajien "humaanisuudesta" ja "rakkauden-työn" tarkoituksesta saa selvemmän kuvan, kun muistaa, että sama "tuntematon lahjoittaja", joka antoi perustamismäärärahan 15 työtapaa varten, määräsi myös erän "Valtakunnalliselle yhdistykselle ruotsalai-suuden säilyttämiseksi ulkomailla".

Julkisuuteen annetuissa koulujen tarkastuskertomuksissa ilmaistiin kyllä poikkeuksetta tyytyväisyys koululasten tietoihin, mutta takanapäin vah-vasti epäiltiin opetusmetoodin, samoinkuin koko opetusohjelmankin, tar-koituksenmukaisuutta. Vaikka esim. työtuvissa, joiliin lapsia otettiin jo ensimmäisenä kouluvuotena ja joissa ensimmäisestä päivästä lähtien oli puhuttava vain ruotsia, voitiinkin saada pohjaa koulujen umpiruotsalai-selle opetukselle, niin siitä huolimatta jäivät koulutyön tulokset yleistie-toihin nähden varsin laihoiksi.

Kouluaika oli käytettävä pääasiassa uuden kielen oppimiseen. Sen vuoksi oltiinkin kouluylihallituksen taholla, ainakin eräiden sen jäsenten, sitä mieltä, että Länsipohjan koululaitosta voidaan vielä järjestellä, jos sellaiseen todellakin ilmaantuu tarvetta. Ilmeisesti tässä tarkoituksessa esitti opetusneuvos Bruce käydessään v. 1927 Matarengin kotiseutu-kursseilla siellä olleille opettajille, että nämä kunink. kouluylihallitukselle osoitetussa kirjeessään lausuivat ajatuksiaan uuden opetussuunnitel-man muodostelemisesta suomalaisseudun kouluja varten.

Kehoitusta noudattikin kymmenkunta ylemmän Tornionlaakson opetta-jaa ja he lähettivät kouluylihallitukselle laajan kirjelmän, jossa ensiksi to-tesivat, että lapsia opetetaan heille vieraalla kielellä ja sitten ehdottivat, että lasten äidinkieli, suomi, otettaisiin jossakin määrin sekä opetuskie-leksi, että oppiaineeksi. Edelleen opettajat huomauttivat, että tähän suuntaan tapahtuva opetussuunnitelman muuttaminen ei silti tarvitse ai-heuttaa ruotsin kielen opetuksen supistamista, vaan voitaisiin tätä varten tarvittava aika ottaa voimistelulle varatuista tunneista, sekä perustelivat esitystään opettajatoimessaan saavuttamillaan kokemuksilla.


Niinpä onkin ollut asianlaita, etteivät oppilaat, jotka kouluun tullessaan eivät opetuskieltä ole laisinkaan ymmärtäneet, ole voineet saamastaan opetuksesta käyttää hyväkseen kuin osan. Suurin vaikeus on ollut us-konnonopetuksessa, jonka vuoksi jo siveellisen luonnon kasvattaminen oppilaissa, vaatii suomen kielen ottamista opetuskieleksi tässä ainees-sa. Niiden oppilaiden suhteen taasen, jotka eivät puuttuvan kielellisen lahjakkuuden vuoksi kykenisi saavuttamaan kouluaikana tyydyttävää ruotsin kielen taitoa, esittävät opettajat kirjelmässään, että näillekin vä-hälahjaisemmille pitäisi varata tilaisuus kielellisten tietojen saamiseen. Suomen kielen sanovat opettajat olevan väestölle vielä niin tärkeän, että jo senkin vuoksi käytännölliseltä kannalta katsottuna seudun asukkaiden äidinkieli pitäisi määrämitassa ottaa jälleen opetuskieleksi ja oppiaineek-si."

On selvää, että tällainen soraääni herätti vasta- ja myötätuulta ilmoille. Ne opettajat, jotka olivat siinä hurskaassa luulossa, että kun vain pääs-tään tämän murrosajan ohi, niin kyllä sitten käy laatuun umpiruotsalai-nenkin opetusohjelma, tuomitsivat ankarasti opettajatoveriensa alotteen, vieläpä varoittivat näitä, ettei "pitäisi leikkiä tulella". Esityksentekijät eivät kuitenkaan luopuneet kannastaan ja saivat vielä mm. Haaparannan pik-kukoulunopettajaseminaarin rehtorinkin puolelleen. Niinikään esittivät alotteentekijät julkisesti ohjeet kysymyksen edelleen kehittämiseksi, mai-niten mm.

"Jotta mainittu kysymys saataisiin todellakin asiallisesti arvostelluksi, näyttää enemmän kuin oikeutetulta, että suomalaisseudun koulujen kie-likysymys tulee keskustelun alaiseksi asianomaisten koulupiirien opetta-jakuntien ja kouluneuvostojen välisissä lainsäätämissä kokouksissa, joi-den pöytäkirjoin otteet sitten melkoisesti helpoittaisivat asianomaisia suomalaisseudun opetussuunnitelman kyseenalaisessa sovittelussa".

Vetoomuksessaan "Opettajille alemmassa Tornionlaaksossa", huomaut-tavat alotteentekijät, että


"tärkeimmät toivomuksemme ovat seuraavat:

1) Suomenkielinen kristinopin opetus kahtena ensimmäisenä kouluvuo-tena,

2) Suomen kielen käyttäminen apukielenä tarpeellisessa laajuudessaan koko kouluaikana kaikissa oppiaineissa paitsi ruotsin kielen välittömässä
opetuksessa,

3) Suomen kielen kirjoituksen ja lukemisen opetuksella (käännösharjoi-tukset mukaanluettuina) V ja VI luokalla 1 tunti viikossa", ja jatkavat: "on toivottavaa, että virkaveljet suomalaisseudulla vielä tahtovat ja voivat katsella toimitta suoraan silmiin, kun on kysymyksessä tämän erittäin tärkeän koulukysymyksen arvosteleminen. Ei kukaan voine oikeastaan kieltää, että koulut kaikkialla suomalaisseudulla ei ainoastaan Yli-Tor-nionlaaksolla saavat taistella yhtä suurissa kielellisissä vaikeuksissa. Myöntäkäämme tämä, neuvokaamme parannusta epäkohdissa, älkääm-me ainoastaan lohduttako itseämme sillä, että on niitä vaikeuksia koulu-työllä myöskin muilla tahoilla".


Opettajien myöhäisemmät kirjoitukset sanomalehdissä täytyy pakosta-kin sivuuttaa, niin mielenkiintoisia kuin ne muuten ovatkin.

Vastakkaisia mielipiteitä esitettiin myöskin. Ensin kirjoitti haaparanta-lainen kansakoulun opettaja Herman Nilsson, joka lähti katsaoksensa kielikysymyksen historian alusta 1870-luvulta, ja lohduttaa siinä anomuk-sen tekijöitä sillä, että

"aivan toisia olivat vaikeudet niille opettajille, jotka ensiksi ryhtyivät kieli-opetustyöhön opetusosastoissa, jotka olivat verrattomasti suuremmat kuin nykyiset, ja jotka työskentelivät varsin alkuperäisten olosuhteiden vallitessa. Jos ryhtyisin näistä kertomaan, ei kukaan nuoremmasta opet-tajapolvesta uskoisi niitä."


Opettaja on siis täysruotsalaisen opetuksen kannalla, niinpä ei esim. uskonnon opetuksessa tarvita suomea, sillä "kun lapsen on ensikerran itselleen selvitettävä käsitteet "laupeus", "luottamus", "armo", "usko", "nöyryys", niin eikö ole varsin yhdentekevää käytetäänkö ruotsalaisia sanoja "barmhärtighet", "förtröstan", "nåd", "tro", "ödmjukhet", vaiko suo-malaisia".


Kantansa pukee op. Nilsson seuraaviin ponsiin:


"1) Täysiruotsalainen opetus edelleenkin ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen asti.

2) Kolmivuotinen pikkukoulu, jonka ensimmäinen vuosi (6-7 ikävuosina) olisi käytettävä ainoastaan kieliopetukseen, mikä koulun järjestelyn tai muiden olosuhteiden pakottaessa järjestettäisiin kesänajaksi tai mahdol-lisesti parin kesän ajaksi.

3) Koululaitoksen keskittäminen edelleen perustamalla uusia työlupia
ja koulukoteja suurempiin kyliin.

4) Mahdollisimman laajojen kirjastojen perustaminen, niin että kaikki kansakoulunkäyneet nuoret voisivat saada huvittavaa ja sivistävää lu-kemista, sekä lopuksi, että koidu saa toimia häiriintymättömässä rauhas-sa vapaana suomikiihkoisten agenttien vaikutteista."


Näihin ponsiin yhtyi entinen Vittangin pastori, nykyinen Gideån kirkko-herra Georg Bergfors, joka sivuntäytteisessä kirjoituksessa Norrbottens Kuriri`ssa lausui ajatuksiaan Länsipohjan koulukysymyksestä ja siteerasi paljon "Skola och Samhälle"-lehdessä ja muissa olleita kirjoituksiaan, suositellen erittäinkin sitä, että lapset otettaisiin kouluihin jo 6 vuoden vanhana, "jolloin nämä ovat kaikkein vastaanottavaisimpia".


Näiden kummankin esittämiä ajatuksia ryhtyi sitten analysoimaan Haa-parannan alakoulu-seminaarin rehtori fil. tri. Hugo Tenertz - joka on syn-tyään tornionlaaksolainen Norrbottens Kuririn tämän vuoden 142, 143 ja
146; ssa numeroissa. Ensiksi selvittelee hän kysymyksen periaatteellista puolta ja mainitsee tällöin, että


"siihen, mitä me kutsumme suomalaisseudun kielikysymykseksi, sisäl-tyy ainakin kolme erihysymystä, joiden sekoittamisesta on haittaa sel-vyydelle ja oikealle käsitykselle. Anomuksentekijät kouluylihallitukseen ovat pitäneet erillään nämä kysymykset, ja myös kansakoulunopettaja Herman Nilsson on sitä yrittänyt, joskin sekoittaen perusteet. Ensinnäkin on surkuteltavaa, ja osoittaa vähäistä miettimistä tai ehkä hyvän tahdon puutetta, että useat kirjoittajat tekevät tämän kielikysymyksemme kan-sallisuuskysymykseksi, joka olisi jossakin ristiriidassa Ruotsin ja ruotsa-laisen kulttuurin kanssa."


Arvostelija pitää liian optimistisena käsitystä siitä, että suomalaisseudul-la voitaisiin lapset jo 6 vuotisina toimittaakouluun, kasten vastaanottavai-suuden katsoo hän kirkkoherra Bergforsin käsittäneen kokonaan väärin. "Ei ole vaikea heitä saada papukaijamaisesti toistamaan sana sanalta päältäpäin katsottuna myös keskustelun muodossa mutta todellista op-pia saadaan vähän."


Perusteltuaan sitten väitteitään siitä, että kielikurssit eivät sovellu lapsil-le, mainitsee tri T. mm. "jokainen, joka vähänkin on tutkinut lapsen sie-lunelämän ilmaisuja tietää, etteivät nämä 6 vuoden ijässä sovellu kieli-kursseille". Tätä metodia kieliopetuksessa pitää rehtori T. siis soveltu-mattomana kuin myöskin sitä, ettei äidinkielelle suoda edes apukielen paikkaa.


Kirkkoherra Bergfors lausuu, että,

"puhe apukielestä, käännösharjoituksista jne. on täydellisesti tarpeeton. Nämä keinot vahingoittavat varmasti enemmän kuin hyödyttävät". Tä-män johdosta lausuu rehtori T.,että "pitemmälle menevää äärimmäisyys-suuntaa ja yksipuolista katsantokantaa kieliprohleemiin nähden on vai-kea löytää. Ei edes ennenmainittu komitea ole uskaltanut sellaista väitel-mää tehdä."


Sitten kirjoittaja vetoaa yleiseen kasvatusoppiin ja sen nojalla todistaa käsityksensä metodikysymyksestä.


"Äärimmäisyyskiihkoilijoiden harhaluulo, joka on läheisessä yhteydessä edellämainitun kanssa, on Imilottelu, että suomen kielen poisjättäminen kieliopetuksesta pahoittaa lapsen ajattelemaan ruotsiksi’ äidinkielen vä-lityksellä. Sellainen päämäärä kansakoulussa (hra B;n mukaan jo pikku-koulussa) on todennäköisesti kirjoittajan mielessä, kun hän vaatii, että lasten on ajateltava ja puhuttava ruotsiksi yhtä helposti kuin suomeksi hyväntahtoinen utopia. Todelliseksi hevoslääkitykseksi katson kirjoittajan suositusta, "että lapset (välttämällä suomea opetuksessa) pahoitetaan tunkeutumaan sanojen sisältöön". Tämä on samaa kuin vaatia satoa sieltä mihin ei ole kylvetty."



Kun kirkkoherra Bergfors vetoo itseensä ja selittää, että "äitini ja isäni ei-vät tarvinneet mitään apukieltä eli kääntämisiä opettaessaan minulle ruotsin kielen alkeet, ensimmäinen opettajani yhtä vähän", niin vastaa tähän tri T.; "se on todennäköisesti oikein, mutta yhtä todennäköisesti he eivät puhuneet myöskään vierasta kieltä: rinnastaa äidinkielen ja jonkun muun kielen oppiminen on, kuten ennen olen jo huomauttanut, karkea virhe."


Mitä taas siihen kirkkoherra Bergforsin ehdotukseen tulee, että opetta-jiksi olisi hankittava ummikkoruotsalaisia, niin siihen vastaa kirjoittaja, et-tei tämä ole laisinkaan hra B:llä asiallinen väite, vaan suorastaan "peri-aatteellinen kysymys että "ruotsalaissyntyisellä" on ylimalkaan parem-mat edellytykset saavuttaa hyviä tuloksia kuin suomalaisseudun pojalla tai tyttärellä". Kirjoittaja pitää lapsellisena sitä hra B:n vertausta, että "yli-opistoissamme käytetään kieliopetuksessa ulkomaalaisia opettajia" ja huudahtaa: "Eikö hra B. itsekin käsitä, että 6-7 vuotias suomalaisseudun saloilla on aika paljon erilaisella kieliasteella kuin ylioppilas ruotsalaises-sa yliopistossa."


Edelleen on kirjoittaja sitä mieltä, että


"sitten kun lapsi on käynyt kansakoulun - en vaadi edes keskikoulua - ottakoon kernaasti ruotsalaissyntyinen, suomen kieltä taitamaton hal-tuunsa jatkuvan kieliopetuksen. Mutta nyt on kysymys pikku- ja kansa-kouluasteesta. Välttääkseen niin suuria virheitä, joiden uhriksi sepustaja (kirkkoherra Bergfors) itse on joutunut, vaaditaan ettei opettajalla ole ainoastaan tilapäisiä pintapuolisia kielellisiä tietoja, vaan että hän omaa todellisen taidon suomen kielessä. Muuten voidaan opettajan ponnistuk-sia lähinnä verrata sokkosilla olemiseen, jolloin hän yhtä usein voi osua väärään kuin oikeaan.



Tämäntapaisesta arvaama-metoodista on allekirjoittaneella varottavia esimerkkejä omalta kansakouluajaltaan. Myös kouluopetuksessa täytyy psykolooginen yhteys olla opettajan ja oppilaiden välillä. Ja tämän vaa-timuksen tahtoisin juuri kieliopetuksen suunnitelman ja tehokkuuden nä-kökulmalta ulottaa käsittämään myös suomalaisseudun kansakoulujen opettajat. Auktoriteettiuskoon perustuva oppi, joka koskee yksipuolista suoranaista metodia, on ikävä kyllä houkutellut useita kouluneuvostoja päinvastaisiin toimenpiteisiin".


Lopuksi kirjoittaja asiantuntemuksella selittää kuinka tärkeää olisi, että opettajat saisivat jonkunverran seminaarissa opetusta myös suomen kielessä. Näiden edellä esitettyjen, samoin kuin muidenkin, tri T:n esit-tämien ajatusten johdosta on häntä mm. vaalikiihotuksen aikana syytetty "fennomaanisuudesta" ja "aitosuomalaisuudesta", mitä on pidettävä var-sin törkeänä syytöksenä, kun tietää, että ne kumpikin ruotsalaisessa kat-sannossa edustavat epäisänmaallisuutta, mongoolisuutta, ym. Samoin ovat luonnollisesti anomuksen tehneet kansakouluopettajat saaneet tuon "halventavan" nimityksen "fennomaanit."



Kuten edellä olevasta on jo useammankin kerran käynyt selville, sekoite-taan Ruotsissa tahallaan valtiollisen yhteenkuuluvaisuuden ja kuulumat-tomuuden, sekä vähemmistön käsitteet toisiinsa ja aina kun täällä sano-malehdissä tai muuten otetaan puheeksi sen puolen asiat, niin katso-taan tämän olevan joittenkin pyyteitten nimessä tapahtuvaa "sekaantu-mista Ruotsin sisäisiin asioihin."


Tähän ei vielä lopu keskustelu kielikysymyksestä. Siitä on mm. sanonut sanansa niin arvovaltainen mies kuin Luilla jan tuomiokunnan piispa Bergqvist, joka on haastatteluissaan koettanut pukea mainitun opettajien alotteenkin niin lievään ja vaarattomaan muotoon, että "siinä ehdotetaan ainoastaan, että uskonnonopetus pikkukouluissa tapahtuisi suomen kie-lellä". Tällainen "erehdys" on kumminkin pätevältä taholta oikaistu. Piis-pa Bergqvistin ajatukset käsittää, kun muistaa, että hän kantaa suurim-man vastuun siitä kohtalokkaasta kokeilusta, jota hänen puheenjohdol-laan toimineen koulukomitean mietinnön mukaisesti on Länsipohjan kouluissa jo lähes vuosikymmenen ajan harjoitettu.

Siianlippousta Kukkolan koskella. Taustalla Ruotsin puoli.

6. LÄNSIPOHJAN KYSYMYS JA YLIOPPILAAT.


Länsipohjan kysymystä on pohdittu myös ylioppilaspiireissä. Skogmanin aikana se oli enemmän silloisten suomalais-kansallisen liikkeen johto-miesten asiana, ylioppilaiden ollessa siitä jokseenkin syrjässä. Lähes 10 vuotta sitten ryhtyi Tornioon perustettu Länsipohjan toimikunta ajamaan asiaa, m. m. vedoten julistuksessaan kaikkien suomalaisten myötätun-toon ja apuun. Mieliala Suomessa ei kuitenkaan vielä ollut kypsynyt täl-laisille kansallisille pyrinnöille. Ja sitäpaitsi Ruotsin viranomaiset kohdis-tivat toimikunnan jäseniin häikäilemättömän parjaustulvan ja vainon, mm. kieltämällä heiltä raja-asukkaille kuuluvan oikeuden käydä Ruotsin puolella. Kun asia pari vuotta sitten herätettiin uudelleen eloon, niin ryh-tyi sitä ajamaan nuorempi polvi, vanhemman pysyessä suorastaan syr-jässä.


Kun edellä selostettu Länsipohjan koulukomitean mietintö valmistui ja kun sitä ryhdyttiin lähemmin tarkastelemaan, niin huomattiin siinä sel-västi yleisesti tunnustettujen vähemmistöoikeuksien mitä karkein louk-kausyritys. Tämä luonnollisesti herätti nuoressa ylioppilaspolvessa, joka oli juuri ryhtynyt ajamaan kansallisia kysymyksiä, suurta katkeruutta. Sil-loin tehtiin rohkea päätös: aijottiin vedota Ruotsin sivistyneistöön, en-nenkaikkea ylioppilaisiin.


Kokouksessaan 24 p. maaliskuuta 1926 käsitteli Suomen ylioppilaskunta Länsipohjan kysymystä ja päätti


"kehoittaa ylioppilaskunnan hallitusta kääntymään Ruotsin ylioppilaskun-tien puoleen pyynnöllä, että nämäkin puolestaan mahdollisuuksiensa mukaan koettaisivat Suomen ja Ruotsin hyvän naapuruuden ja ystäväl-listen suhteiden vahvistamisen tarkoituksessa vaikuttaa siihen, että Ruotsissa tultaisiin huomaamaan Länsipohjan suomalaisen väestön kie-lellinen ja kansallinen erikoislaatuisuus ja siitä johtuva oikeus kielensä käyttämiseen virastoissa ja oikeuksissa sekä, että Ruotsin valtiovalta ot-taisi tämän kielellisen ja kansallisen erikoislaatuisuuden huomioon myöskin väestön opetusalojen järjestämisessä ja toteuttaisi näissä suh-teissa kansainliitonkin tunnustamat oikeamieliset periaatteet kansallisten vähemmistöjen oikeuksista."


Ylioppilaskuntien hallitukset käsittelivät asiaa japäättivät lähettää kaikille Ruotsin korkeakoulujen ylioppilaskunnille kirjelmän, jossa ensiksikin to-detaan se, että Suomen ja Ruotsin ystävyyssuhdetta on viimeaikoina erittäin innokkaasti lujitettu ja kuinka tällainen, toiminta, jotta se tulisi to-della läheiseksi, vaatii, että tätä ystävyyttä häiritsevät seikat pyritään poistamaan. Edelleen jatketaan kirjelmässä:



"kysymyksen esilleottamisen Suomen ylioppilaskunnassa on edellämai-nitun lisäksi ollut aiheena kunkin kansan sivistyneistölle luonnostaan kuuluva velvollisuus huolehtia ulkopuolella rajojen asuvien heimolaisten-sa kansallisuuden ja kielen säilyttämisestä sekä varsinkin se, että näin arkaluontoisesta asiasta puhuminen käy parhaiten ylioppilaiden kesken, jolloin muotojen jäykkyys ja ennakkoluulot eivät vaikeuta asiaa"...


Sitten kiinnitetään huomiota Länsipohjan suomalaisten erikoisuuksiin, asuma-alueeseen, väestösuhteisiin ja ennenkaikkea niihin kielellisiin vai-keuksiin, joissa tämä väestö elää.


Seuraavana syksynä saapui Upsalan ylioppilaskunnan johtokunnan vas-taus, jossa ensiksi ilmoitettiin, että johtokunta on käsitellyt asiaa ja aset-tanut komitean laatimaan siitä mietinnön. Tämä "komitean mietintö" lä-hetetään nyt Suomen Ylioppilaskunnan ja Teknillisen Korkeakoulun Yli-oppilaskunnan Hallituksille. Komitean mietinnössä on ensiksi väestöti-lasto, jolla tahdotaan kumota Suomen ylioppilaskuntien tiedot Länsipoh-jan väestön lukumäärästä. Sitten mainitaan, että papit ja virkamiehet tai-tavat suomea, vieläpä mainitaan nimeltäkin eräitä suomen kielen taitoi-sia virkamiehiä. Opetusoloista antaa komitea vain ylimalkaisen lausun-non, mutta viittaa edellä mainittuun koulukomitean mietintöön, josta saa yksityiskohtaisemmat asiatiedot.


Tämä sama mietintö onkin nähtävästi ollut pääasiallisimpana ainesva-rastona ylioppilaskomitean mietinnölle. jonkun verran huvittavalta tuntuu oloja tuntevasta komitean vetoomus Länsipohjan väestön suureen us-konnollisuuteen, joka muka todistaa, ettei uskonnonopetukseen nähden pitäisi olla mitään valittamista, sillä "voidaan kysyä, onko jossakin Poh-jois-Ruotsissa tai Pohjois-Suomessa seutua, jonka väestö olisi uskon-nollisempaa kuin Länsipohjan suomea puhuvissa osissa." Länsipohjan uskonnollisuus johtuu kumminkin siitä uskonnollisesta suunnasta, jonka väestö on omistanut eikä ruotsinkielisestä uskonnonopetuksesta, kuten edellisestä saa käsityksen. Muuten on tätä asiaa jo edellä selostettu.


Postiekspeditööri Hannes Hetan karkoitusjutun(* tahtoo "komitea" kumo-ta, "sillä Hetalla on sama oikeus kuin jokaisella Ruotsin kansalaisella oleskella omassa maassa missä hän tahtoo". Komitea ei kumminkaan mainitse mitään siitä, saisiko Hannes Hetta tässä tapauksessa pitää val-tion viran, mikä on katsottava asian ytimeksi. Hetan asiassa on nimittäin totuus se, että hän siirrettiin "fennomaanina" pois suomalaisseudulta. Ei-kä tähän juttuun tuo mitään lievitystä sekään selvitys, ettei henkilöä, joka liitti koulukomitean mietintöön vastalauseensa, ole karkoitettu tai estetty esittämästä mielipiteitään, "mikä muuten on sopusoinnussa yleisen ruot-salaisen oikeuskäsityksen kanssa", lopetetaan kirjelmä. Tiedossa kum-minkin on, missä pinteessä esim. julkinen sana on Länsipohjassa, josta emme kumminkaan huoli ottaa esimerkkejä, jotta se ei vieläkin ahtaam-malle joutuisi.


*) Hetta oli kehoittanut tilaamaan suomalaisia sanomalehtiä ja opiske-lemaan Suomessa ja siitä syystä "siirretty" pois Länsipohjan suoma-laisseudulta.


Toiset ylioppilaskunnat vastasivat varsin lyhyesti ja samaan henkeen.


Vastaukset eivät kumminkaan tyydyttäneet täkäläisiä ylioppilaspiirejä, vaan päätettiin lähettää uusi, entistään perusteellisempi vetoomus; nyt vain Upsalan ylioppilaskunnalle. Tämän vuoden huhtikuun 30 p:nä lähe-tettiin sitten kirjelmä, jossa ilmaistiin erimielisyys asiassa ja osoitettiin, kuinka Upsalan ylioppilaskunta on vastauksessaan käsitellyt kokonaan toisarvoisia seikkoja, sivuten vallan pääasian ja periaatteen. Edelleen viitattiin Tornionlaakson opettajien kirjelmään Ruotsin kouluylihallituksel-la, sekä Länsipohjan kirkollisiin oloihin, mm. Ruotsin Karungin kirkko-herran vaaliin ja virkaanasettajaistilaisuuteen. Näillä tahdottiin osoittaa, ettei väestö ole niinkään tyytyväinen kielellisiin oloihinsa. Kansainvälis-ten yleisten vähemmistöperiaatteiden valossa osoitettiin taas, kuinka Länsipohjan väestölle ei ole juuri mitään vähemmistöoikeuksia.

Kirjelmän lopussa lausutaan:


"Tahtoen edelleenkin seisoa niiden vaatimustemme takana, että Ruot-sin sivistyneistön, joka ei nähtävästi tunne Länsipohjan oloja, etunenäs-sä olevat Ruotsin ylioppilaat olisivat velvolliset toimimaan Länsipohjan kysymyksessä siihen suuntaan, että toiskieliselle kansanosalle ja sen kielelle hankitaan ne oikeudet ja edut, mitkä niille nykyaikaisessa valtios-sa oikeudenmukaisesti kuuluvat, luotamme siihen, että ruotsalaiset yli-oppilaat tekevät kaiken voitavansa Länsipohjan kysymyksen järjestä-miseksi onnelliselle kannalle...."


Upsalan ylioppilaskunta käsitteli asiaa, mikä aiheutti pitkän keskustelun, jolloin pantiin suomalaista sekaantumista vastaan jyrkkä vastalause ja terävästi esitettiin, että "Länsipohjan kysymystä ei todellisuudessa ole olemassakaan", kuten siitä Ruotsin lehdissä kerrottiin. Virallinen vastaus oli perin lyhyt: Siinä ilmoitetaan, ettei kirjelmä aiheuta mitään toimenpi-teitä ja muuten viitataan aikaisempaan Upsalan ylioppilaskunnan toimi-tuttamaan "tutkimukseen". Länsipohjan virkamiehistä esitetään niin op-timistinen käsitys, että he kyllä pitävät huolen siitä, ettei mitään epäoi-keudenmukaisuutta saa olla.


Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ei katsonut vieläkään asian tulleen pois päiväjärjestyksestä, vaan ehdotti, että Länsipohjan kysymys otettai-siin käsiteltäväksi viime kesänä pidetyssä Pohjoismaisessa ylioppilas-kokouksessa samalla kun se esitti toivomuksenaan, että suomen kielelle tunnustettaisiin tasa-arvoisuus mainitussa kokouksessa toisten pohjois-maisten kielten rinnalla. Tämä oli jo jotakin liikaa ja herätti hirmuisen vastalauseiden ryöpyn Ruotsin sanomistossa.


Hauskimmalla tavalla kirjoittaa tästä Upsala Nya Tidningen.


"Olisi siis tarkoitus, että nämä suomalaiset ylioppilaat saisivat toimeen-panna pohjoismaisessa ylioppilaskokouksessa Ruotsia vastaan suunna-tun kiihkokeskustelun keskustelun, jota he omalta puoleltaan ehkä joh-taisivat vain suomen kielellä. Moista häikäilemätöntä pyyntöä voitaisiin verrata siihen, että ruotsalaiset ylioppilaat pyytäisivät saada keskustella siitä, miten heidän ruotsia puhuvia maamiehiään paraillaan kohdellaan Suomessa, mutta oletamme, että ohjelmassa ei ole mitään paikkaa kan-salliselle suomalaiselle kiihkopolitiikalle."


Suomen suomalaisten ylioppilaiden ehtoihin ei voitu suostua sillä ruotsa-laiset eivät tahtoneet, visseistä syistä, ylioppilaskokouksesta mitään "po-liittista kokousta" ja Suomen ylioppilaat tekivät päättävän varman johto-päätöksen jäämällä pois mainitusta kokouksesta. Muunlainen ratkaisu olisi osoittanut ylioppilaittemme perääntymistä sellaisessa periaatteelli-sessa asiassa, joka on tuleva vielä kerran uudestaan esille. Tämä oli myöskin omiaan selventämään lahden toisella puolen käsityksiä siitä, et-tä täällä on toinenkin kansan ryhmä kuin se, mikä näihin asti on maata edustanut Ruotsiin päin ja että tämä kansanosa vihdoinkin herää suo-malaisena Suomea edustamaan.


Myöhemmin kesällä pidetyssä Parisin ylioppilaskokouksessa joutui Län-sipohjan kysymys aivan sattumalta eri maiden ylioppilaiden huomien kohteeksi, kun Suomen ja Ruotsin ylioppilaskuntien liittojen toimintaker-tomukset esitettiin. Mäissähän selostettiin suomalaisten aivan lyhyesti, ruotsalaisten sangen laajasti edellämainittua Pohjoismaista ylioppilas-kokousta ja syitä siihen, miksi suomalaiset jäivät siitä pois.


7. LÄNSIPOHJAN KYSYMYS NYKYHETKELLÄ JA VASTAISUUDES-SA.


Ruotsin johtavat piirit ovat aina väittäneet, ettei ole olemassa mitään "Länsipohjan kysymystä" ja samaa mieltä olivat Upsalan ylioppilaatkin. Ei edes tahdota tunnustaa olevan mitään vähemmistökysymystä, vaikka ruotsalaisessa kirjallisuudessa "erehdytään" tuhkatiheään puhumaan "suomalaisseudun kielikysymyksestä", jonka ei voida käsittää tarkoitta-van muuta kuin vähemmistökysymystä.



Pohjois-Ruotsin suomalaisseudusta ei tavata myöskään mainintaa var-sinaisessa vähemmistökirjallisuudessa, jota eri kielillä on ilmestynyt var-sin runsaasti. Edellä olemme kumminkin luullaksemme kyllin selvästi esittäneet perustelut väitteellemme siitä, että Ruotsissa on olemassa vä-hemmistökysymys sen vuoksi, että Pohjois-Ruotsin, Länsipohjan, suo-malaisväestö muodostaa niin asutusalueensa erikoisuuden ja sen ta-loudellisen eheyden kuin kielellisen ominaisuutensakin puolesta mitä selväpiirteisimmän kansallisen vähemmistön ja että sen ja ruotsalaisen kansallisuuden välillä vallitsee määrätty enemmistö- ja vähemmistösuh-de, sekä että Länsipohjan kysymys on selvä vähemmistökysymys, kos-ka vähemmistön erikoislaatuisuuksia kohdellaan epäoikeudenmukaises-ti.


Niinikään ovat Ruotsin johtavat piirit olleet aina kärkkäitä sanomaan, että tämä on Ruotsin sisäinen asia, eikä siihen ole kenelläkään sivullisella ai-hetta puuttua. "Puusta katsoen" luulisi näin olevankin ja ennenhän sellai-nen tulkinta oli tavallaan oikea, sillä ei käsitetty vähemmistökysymyksen pohdintaa muuta kuin imperialistisessa mielessä. Nyt ovat kumminkin olot muuttuneet ja "maailmanopiniooni", käyttääksemme Hufvudstads-bladetin termiä, tahtoo myös lausua käsityksensä vähemmistökysymyk-sistä. Ruotsin "vähemmistöhuolto" Ahvenanmaahan nähden oli ehkä perua tältä vanhemmalta käsityskaudelta, kun taas täällä Suomessa ei ole koskaan puututtu Länsipohjan suomalaisten oloihin näissä ajatuk-sissa. Ruotsalaiset ovat kyllä olleet valmiita tällaista käsitystä levittä-mään Länsipohjassa, mutta ovat sentään julkisuudessa vakuuttaneet, ettei "agitatsionilla ainakaan nykyisin ole sellaista tarkoitustakaan". (Piispa Bergqvist.)


Älköön siis tätäkään esitystä pidettäkö minään "sekaantumisena" ruot-salaisessa mielessä, vaan objektiivisena tosiasioiden esilletuomisena. On vielä muistettava, että kaikki ne asiat, mitkä koskevat Länsipohjan kansanopetusta, kirkollisia oloja, virastokieltä jne., kietoutuvat eroitta-mattomasti toisiinsa ja yhdessä muodostavat Länsipohjan kysymyksen. Ei siis ole mitään asiallista perustetta esim. sillä väitteellä, ettei Länsi-pohjan koulujen opetussuunnitelman laatiminen ja siitä esitetyt mielipi-teet ole missään tekemisessä "kielikysymyksen" kanssa.


Minkälainen on sitten perusolemukseltaan tämä Länsipohjan kysymys? Tähän saamme vastauksen tarkastellessamme, mikä johtava periaate Ruotsin valtiovallan Länsipohjan politiikassa on kautta aikojen ollut. Huo-maamme kohta, kuinka se on ollut yleensä kaksinaista. Sitä mukaa kuin väestölle on tarjottu kaikennäköisiä etuja, tai sitten saatu vapisemaan "venäläisvaarasta", sitä mukaa on myös asteettain näistä "eduista" otet-tu korvaus: on supistettu vähemmistöoikeuksia. Tällainen "vähemmistö-huolto" on ollut niin taitavaa ja hienosti suunniteltua, ettei sille voida esit-tää juuri missään vertauskohtia. Muuallahan on epäkansallistuttaminen tapahtunut raakaan voimaan turvautumalla. Länsipohjassa sen sijaan on ensin kokeiltu kaikkia muita keinoja. Tämänpä vuoksi ei olekaan vielä voitu sanottavasti horjuttaa Ruotsin "korkeaa länsimaisuutta" huolimatta sen barbaarisesta vähemmistökohtelusta.


Yhden osan tästä Länsipohjan kysymyksen ytimestä muodostaa se, et-tä asujamiston tajuntaan on syvälle isketty käsitys siitä, että ruotsin kieli ja yleensä kaikki, mikä on ruotsalaista, on paljon ylempänä sitä, mitä sanotaan suomalaiseksi. Tämän pohjalla on muodostunut sellainen si-vistyskäsitys, että kielitaito määrää sivistyksen, vaikka sitten joku olisi äidinkielellään kyennyt hankkimaan kuinka suuren sivistyspääoman ta-hansa. Aikaisemmin, silloin kun Länsipohjan ruotsalaistaminen varsinai-sesti aloitettiin, tätä suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välistä suurta juopaa suurennettiin vielä siten, että edellinen tahallaan sekoitettiin "ryssäläisyys" käsitteeseen.


(Kuvaavana esimerkkinä mainittakoon, että kun Suomen Tomionlaak-sosta koululapset tekivät vierailun rajan vastakkaisella puolella olevalle koululle, millä vierailulla tämän kirjoittajakin oli kerran mukana niin saat-toivat sikäläiset koululapset todeta, että "emäryssä tulee edellä ja peni-kat perässä.") Ei ole siis ihme, että vuosisadan vaihteessa jo tämänkin takia ruotsalais-tamistyö tuotti hyviä tuloksia.


Toisena osana voisimme pitää sitä, mikä esiintyy mm. siinä vastalau-seessa, joka liittyy edellä selostettuun koulukomitean mietintöön, nimit-täin, että väestölle on tehty miltei mahdottomaksi tulla toimeen omalla kielellään. Aikaisemmin, jolloin virkavaltaisuus Länsipohjassakin esiintyi aivan tyypillisenä, ei ollut hyvä kääntyä esim. lääninhallituksen puoleen suomenkielisellä kirjeellä, jos aikoi kerran saada asiansa otetuksi oikeal-la tavalla huomioon. Nyt kerrottiin viime kesänä tämän kirjoittajalle saat-taa kyllä lähettää lääninhallitukseen suomenkielisenkin kirjelmän, mutta varmaa myös on, että vissit ennakkoluulot ovat kumminkin syöpyneet tässäkin suhteessa väestöön. Kun virkamiesten kielitaidon kanssa on niin ja näin, niin on selväää, että he pitävät eräänlaista luokkarajaa suomen kieltä ja ruotsin kieltä taitavien välillä.



Työmailla, vallankin valtion ja suurten puutavaraliikkeiden, ovat miltei poikkeuksetta yksinomaan ruotsinkieliset työnjohtajat, joilta kielitaitoiset saavat aina parempia työpaikkoja ja urakoita. Kuinka harvinaista suo-men kielen käytäminen asiakirjoissa ja muualla on, huomaa esim. siitä, että kun Pajalan rautatiekomitea keräsi eri kyläkuntain miesten lausun-toja rautatieasiasta, niin aloittivat Juhonpietin kylänmiehet kirjeensä ku-ninkaalle seuraavasti; "Suomen kielellä, joka on meidän äidinkielemme, olemme saaneet tietää sen kirjeen sisällön, jonka Pajalan rautatiekomi-tea on laatinut."


Kolmantena puolena voisimme esittää sen epälojaalisen taloudellisen rajaseutukilpailun, jota Ruotsi on Suomeen nähden harjoittanut. Kun Ruotsissa saatiin valtiovallan taholta runsaita määrärahoja suomalais-seudun taloudellisten olojen kohottamiseksi, osoitettiin joka kerta kun huomattavampi parannus saatiin aikaan, kuinka Ruotsin puoli on Suo-men puolesta "tässäkin suhteessa" edellä. - Vielä parikymmentä vuotta sitten olivat Ruotsin Länsipohjan politiikassa voitolla n.s. strategisen suunnan miehet, jotka arvelivat olevan hukkaan heitettyä kaiken sen, mikä uhrataan sille alueelle, jonka kautta Venäjän imperialistinen silmä on suunnattu kohti Atlantia.


Mutta tämä "venäläisvaara", tässä merkityksessä, sysättiin syrjään ja pantiin palvelemaan toisia, kiihkokansallisia harrastuksia. Nyt alkoi Ruot-sin valtiovalta kiihkeästi ajaa Länsipohjan taloudellisia kysymyksiä. Yksi heikkous oli kumminkin tässä elinehtojen parantamistyössä: se kuoletti suureksi osaksi väestön oman alotteliaisuuden. Kaikkihan tuli kuin lah-jana. Kun esim. rautatieasiaa ajettiin, niin ei siinä ollut paikallisella väes-töllä juuri mitään osuutta. AIotteet tehtiin muualta ja ne ajettiin päätök-seen enimmäkseen "kansallisina asioina" enemmän kuin todellisina pai-kallisen asujamiston elinkysynvyksinä. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä
ovat ne lausunnot ja sanomalehtikirjoitukset, joita on esitetty Pajalan rautatieasiassa, joka muuten, ilman tätä "ruotsalaisen kulttuurin" levittä-mistarkoitusta olisi kaikin puolin kannatettava asia.


Näillä kaikilla on väestön käsitteet pyritty sekoittamaan ja muovailemaan vallan omituisiksi. Näin on myöskin annettu vauhtia epäkansallistamis-pyyteille. Tällä kertaa ei kumminkaan Ruotsissa voida kovinkaan paljon ylpeillä taloudellisilla paremmuuksilla, sillä Suomen Tornionlaakso on mennyt ripeästi eteenpäin. Ja mikä on huomattavinta, siellä on kehitys kauttaaltaan terveellä pohjalla. Mitään ei ole saatu "lahjaksi", vaan kaikki on tullut paikallisen asujamiston hellittämättömän alotteliaisuuden ja oman toiminnan kautta.


Maantiet ovat jo miltei yhtä hyviä kuin Ruotsin puolella, rautatie menee 10 kilometriä etemmäksi pohjoiseen ja asutustoiminta on ehdottomasti varmemmalla pohjalla kuin Ruotsissa, jossa on sen suhteen tehty varsin kohtalokkaita kokeiluja. Siis vertailemalla Ruotsin raja- seudun oloja Suomen oloihin, tuskin enää voidaan sanoa edellisiä paremmiksi ja siksi Ruotsin puolelta onkin pitänyt turvautua entistä enemmän epälojaaliseen rajaseutukilpailuun, joka vallankin rautatie- ja satamapolitiikassa on vielä näyttelevä huomattavaa osaansa.



Jotenkin tällainen tausta on Ruotsin Länsipohjan politiikalla nykyisin. Ku-ten huomaamme on sillä ollut monta keppihevosta, riippuen ajan vaati-muksista. Vahvin niistä on nähdäksemme tällä hetkellä "väestön oma tahto", joka on kaikki kaikessa, vaikkei mitään kansanäänestystä ole-kaan toimeenpantu. Tulevaisuus on näyttävä, kykeneekö nykyaikainen humaniteetti yleisinhimillisyys täällä mitään aikaan saamaan ja huomaa-ko Ruotsin sivistyneistö nykyisen ruotsalaisen politiikan kestämättömyy-den.


Länsipohjan ruotsalaistajat käyttävät lisäksi yhtenä puolustuksenaan si-tä, "ettei silti ole tarkoitus hävittää suomen kieltä", vaikka ei sitä kouluis-sa käytetäkään. Tarkoitus on vain saada väestö oppimaan ruotsia, sillä "jos osaa vain yhden kielen, niin on puoli-ihminen, mutta kun osaa kaksi kieltä, niin on kaksoisihminen", kuten Tornionlaaksossa sanotaan ja jommoisena se asia aina esiintyy mm. piispa Bergqvistin ohjelmassa. Mutta sitä ei tahdota vahingossakaan osoittaa, minkä kustannuksella tämä "kaksoisihminen" tavallisesta mökkiläisen tai talonpojan lapsesta tehdään.



Juhlapuhujat kyllä selittävät, että Tornionlaakso on ainutlaatuinen seutu-kunta sen vuoksi, että siellä puhutaan kahta kieltä, mutta eivät tunnusta sitä totuutta, että kieli, jota ei hoideta, lakastuu, eikä myöskään sitä, että nämä kielet ovat jo arveluttavassa määrin sekaantumassa toisiinsa ja on syntymässä, kuten eräs Länsipohjassakin hyvin tunnettu ruotsalainen tohtori on sanonut, "rotvälska", kielisekasotku, jota ennen pitkää voidaan verrata kainulaismurteeseen, jota on niin ruotsalaisen kuin suomalaisen-kin yhtä vaikea ymmärtää. Vaikka Länsipohjan kieli kuuluu varsinaiseen Tornion murrealueeseen, missä puhutaan kohtalaisen selvää suomea, niin siitä huolimatta alkaa jo olla esimerkkejä siitä, kuinka Länsipohjan puhekieli erkanee entistä enemmän kirjasuomesta.


Puhekielestä vähenee suomalainen sanavarasto ja tilalle otetaan ruotsa-laisia lainasanoja, joille sitten väännetään puhekielen päätteet. Ruotsa-laistajien kauniit puheet ja lakkaamatta toistuvat vakuutukset, ettei suo-men kieli tule häviämään kansan keskuudesta, ovat saaneet Länsipoh-jan suomalaiset vähitellen uskomaan sen, eivätkä he huomaa, että äi-dinkielikin ilman hoitoa vähitellen häviää eikä myöskään sitä, että ruot-salaisten harjoittama suomen kielen hävitys on tarkoituksellista ja jär-jestelmällistä.


Ruotsin Länsipohjan politiikka kantaa suuren edusvastuun siitä, että se on jättänyt suomalaisseudun nuorison siveellisen kasvatuksen oman on-nensa nojaan. Jo vuosikymmen sitten osoitettiin edellämainitussa vasta-lauseessa, kuinka nuoriso siellä on paljon jälessä Suomen puolen nuori-sosta. Nyt on tämä erovaisuus suuresti lisääntynyt sen vuoksi, että Suo-men Tornionlaakson nuorison keskuudessa tapahtuva valistustoiminta, joka on pantu varsinaisesti alkuun vasta puolikymmentävuotta sitten, on ehtinyt kantaa hyviä tuloksia, kun taas Ruotsin puolella on tapahtunut ilmeinen taantumus.



Tämä ei ole kunniaksi länsimaiselle Ruotsille, eikä sitä voida auttaa mil-lään keinotekoisilla yhdistyksillä, kuten on yritetty. Ainoa, mikä siellä pi-tää tällä kertaa nuorison siveellistä ryhtiä yllä, on se syvä uskonnolli-suus, jonka vanhempi väki on omaksunut ja jonka vaikutukset kasva-tuksen kautta myös siirtyvät jossain määrin nuorisoon. Mutta joka ta-pauksessa on tämä nuorison rientojen vertailu omiaan herättämään kiu-sallista huomiota, jota ei voida poistaa muuten kuin tarjoamalla Länsi-pohjan nuorisolle samat edut, mitkä ovat heimoveljillä ja sisarilla rajan tällä puolen.


Kaikesta huomaa, että Länsipohjan väestön tulevaisuus on harmaata. -Näiltä heimoveljiltämme on suljettu kaikki mahdollisuudet suomalaisina täyttää paikkansa yhteiskunnassa ja sen vuoksi ei heillä näytä nykyisin (jlevan muuta keinoa, jos kerran tahtovat elää, kuin omaksua ruotsin kie-li ja ruotsalainen sivistys. Mutta tämä tulee kohtalokkaaksi väestölle, jo-ka elää varsin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Sen pitäisi ensin hävittää kaikki mikä sillä on omaa ja suomalaista, ja sitten vasta alottaa alusta uusi kehitys. Tämä on kumminkin vaikeaa, sillä suomalaisuus on lujas-sa, ja se seikka, että Länsipohja on elimellisessä yhteydessä Suomeen, estää sen kansan kokonaan vajoamasta kansalliseen pimeyteen.


Niin kuin nähdään, ei Länsipohjan väestön kansallinen kuolema olisi me-netysvain suomalaisessa mielessä, vaan myöskin ruotsalaisessa. Jos tämä kansa olisi saanut omaksua äidinkielisen sivistyksen, niin olisi se kehittynyt ajan mukana, sen sijaan että se nyt on sivistyksellisessä suh-teessa jotenkin samalla tasolla, kuin millä se oli silloin kun ruotsalaista-mistyö pantiin alulle. Ja näin on siitä huolimatta, että silloin ei ollut niitä edellytyksiä sivistyksen saantiin, mitä myöhempi aika on tuonut tulles-saan. Mutta Länsipohjan suomalainen kansa on vielä pelastettavissa siten, että Ruotsi ryhtyy sen sivistystarpeita tyydyttämään väestön äidin-kielellä. Tämä on myöskin ainoa oikea keino kasvattaa Länsipohjalle oma virkamiehistö ja muu sivistyneistö, joka nyt on suurimmalta osal-taan kansalle ja sen harrastuksille vierasta.


Liite 1.


RUOTSINMAALAISTEN AJATUKSIA LÄNSIPOHJAN KYSYMYKSES-TÄ.

Eräs sivistynyt henkilö Pohjois-Ruotsista, kirjoitti joku aika sitten tämän kirjoittajalle seuraavaa:


"Kun ruotsalaisissa sanomalehdissä tuon tuostakin ja varsinkin viime ai-koina on verrattu sitä tapaa, jolla ruotsalaisia kohdellaan Suomessa ja suomalaisia Ruotsissa, on paikallaan, että Ruotsin suomalaisena teen vertailuja mainitussa kysymyksessä. Ruotsin sanomisten mukaan on se tapa, jolla suomalaiset kohtelevat ruotsalaisia, kaiken arvostelun alapuo-lella, kun sitä vastoin "meillä suomalaisilla täällä Ruotsissa on tavatto-man hyvät olot".


Kuinka on nyt meidän suomalaisten laita? Onko meillä todellakin niin hyvät ja ihanat olot kuin ruotsalaiset uskottelevat? Niin, näitä kysymyksiä tahtoisin lähemmin kosketella. Tilanteen selvittämiseksi täytyy minun ensiksi selvittää mitä Ruotsin suomalaisilla tarkoitetaan.


Ruotsin suomalaiset ovat vähemmistökansa, kuuluvat suomalaiseen heimoon ja asuvat Norrbottenin läänissä Suomen rajajokien seuduilla. Varsinkin Tornion- ja Kainuunjokilaaksoissa, Ylä- ja Alakainuun pitäjiä lukuunottamatta, joissa väestön enemmistö on ruotsinkielistä. Suoma-laisten lukumäärä Pohjois-Ruotsissa on noin 30,000. Heidän elinkei-nonsa ovat pääasiassa maan- ja metsänviljeleminen ja kaivostyö Norr-bottenin kaivosalueilla.


Kouluopetusta annetaan yksinomaan ruotsinkielisissä pikku- ja kansa-kouluissa. Suomen kieli kouluissa on Ruotsin lain mukaan kielletty. Siis ei ole äidinkielistä opetusta, kuten Suomessa ruotsiapuhuvilla lapsilla. Täällä meidän täytyy lukea ruotsia kouluissa tahdoimmepa tahi emme. Voi ilman muuta arvata, mitä sellaisesta opetuksesta tulee, kun lapsi tu-lee täysin suomalaisesta kodista ja sen pitää alkaa käyttää ruotsia lu-kukielenään. Useimmiten siitä tulee yksi ainoa käsitteiden sekasotku. Ja kun säädetty kouluaika on lopussa, niin ovat lasten tiedot niin ja näin. Ne tiedot, joita lapsella on kun hän on lopettanut koulun ja astuu elämään, on hän saanut isältä ja äidiltä, ja silloin luonnollisesti suomeksi.


Nyt voi ajatella, että muutamat vanhemmista haluavat antaa lapsilleen jatkuvaa opetusta, mutta miten voi tämä tapahtua, kun alkeisopetus on niin huono? Yleensä ovat sisäänpääsyvaatimukset Ruotsin oppilaitok-sissa vaikeat jopa ruotsinkielisillekin lapsille. Kuinka silloin voisi suomen kieltä puhuva lapsi päästä sisälle? Tästä huomaa selvästi, että suomea puhuvat lapset ovat suljetut pois jatkuvasta kouluopetuksesta Ruotsissa. Ja ruotsalaiset voivat silloin näyttää, kuinka alkeellisella asteella oleva kansa suomalaiset on. Ajatella, suomalaisilla on samat koulut kuin ruot-salaisilla, mutta kun niinkin suuri prosentti ruotsalaisia pyrkii yhä ylem-mäksi, niin ei kukaan suomalainen onnistu kuin poikkeustapauksissa.


Ei pälkähdä koskaan jonkun ruotsalaisen päähän huomauttaa siitä, mil-laisissa olosuhteissa suomalaiset lapset saavat ensimmäisen opetuk-sensa, mutta Suomessa saavat ruotsalaiset lukea omaa kieltänsä ja kuitenkin sanotaan ruotsalaisia Suomessa, ruotsalaisen käsityksen mu-kaan, sorrettavan.



Toivomme olisi luonnollisesti, että suomalainen oppikoulu perustettaisiin Tornionlaaksoon suomea puhuvia lapsia varten. Ruotsi voitaisiin ottaa rinnakkaiskieleksi, jos niin haluttaisiin. Toinen meille suomalaisille ikävä seikka on sotapalvelus. Kuten tunnettua suoritamme useimmissa ta-pauksissa sotapalveluksemme Bodenissa. Suomalaiset ovat syvimmäl-tään lainkuuliaista kansaa. Mutta koska emme saa aamusta iltaan kuulla upseereilta ja tovereiltamme muuta kuin "finndjävel" (perkeleen suoma-laiset) niin ei voi ihmetellä, että me epätoivolla katselemme sotapalve-lusaikaamme. Se, että sellainen kulttuurikansa, kuin ruotsalaiset, kohte-lee sellaisella tavalla vähemmistöväestöä, on todellakin kauheaa. Ja kuitenkin suorittavat suomalaiset sotapalvelusta Ruotsissa.


Kaikkina aikoina on suomalaisia pidetty hyvinä ja uskollisina työmiehinä. Ja tällaisina pitävät myös nyt ruotsalaiset suomalaisia. Tämän näkee työläisten ja kotiapulaisten hankinnassa. Ja on kyllä hyvä, että on työ-mahdollisuuksia. Mutta mikä on silmiinpistävintä, on se, millä perusteilla työmiehiä ylennetään päällysmiehiksi. Tässä muutamia esimerkkejä:


Kirunan kaivosyhtiöillä on noin 1,600 työmiestä. Näistä on noin 900 suo-malaisia. Työssä olevista on yhtiö ylentänyt 150 päällys- miehiksi. Nyt voisi luulla, että näistä 150 päällysmiehestä on ainakin puolet suomalai-sia, koska enemmän kuin puolet työmiehiä on suomalaisia. Mutta näin ei ole asianlaita. Ei yksikään mies näistä iso:sta ole suomalainen. Huomaa, ei yhtään suomalaista ole ylennetty päällysmieheksi kaivosyhtiössä. Tehtyjen tarkastusten mukaan on asianlaita samanlainen kaikkialla, mis-sä suomalaisia työskentelee. Näyttää, että huonosti palkattuun kaivos- työhön he kyllä ovat omiaan, mutta ei mihinkään muuhun.


Ovatko todellakin suomalaiset niin alhaisella asteella verrattuna ruotsa-laisiin? Tällainen on todellakin käsitys ruotsalaisten keskuudessa tässä maassa. Olen keskustellut useiden etevien henkilöiden kanssa ja ottanut selvää heidän käsityksestään suomalaisista. Ja yleinen vastaus on, että "finndjävlaneilla" on niin hyvät olot kuin he ansaitsevat. He ovat liian al-haisella asteella olevaa kansaa, jotta voisivat itsenäisesti ajatella.



Sitä, että tällaisten olosuhteiden vallitessa suomalainen nuoriso Ruot-sissa epätoivolla katsoo tulevaisuuteen, ei voi ihmetellä. Millä tavalla me saisimme muutoksia parempaan päin, on minulle arvoitus. Ainoa ratka-isu kai on vedota heimolaisiin Suomessa ja kehoittaa heitä tarkasta-maan oloja täällä Norrbottenissa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa me-nemme pian perikatoamme kohti."


Varsin vilkasta huomiota niin täällä Suomessa kuin Ruotsissakin ovat saaneet osakseen ne ajatukset, joita tunnettu ruotsinmaalainen sano-malehtimies Carl Mothander esittänyt vähemmistökysymyksistä. Suo-men kansallisuusoloista puhuessaan hän lausuu, että, "on totuus, ettei yhdellekään vähemmistölle maailmassa ole varattu niin kestäviä takeita kansallisuutensa säilymisestä, kuin Suomen ruotsalaisille". Länsipohjan kysymyksestä kirjoittaa taas Carl Mothander Aamulehdessä seuraavaa:


"Kun mielenkiintoni on herännyt oikeudenmukaista ja sekä Ruotsille että Suomelle edullista ratkaisua kohtaan niissä riitaisuuksissa, jotka ovat es-teenä sille todelliselle sydämellisyydelle, jonka pitäisi vallita kahden naa-purimaan välillä, joilla sitäpaisti on niin paljon yhteistä, olen myöskin vä-hitellen tullut huomaamaan, että meidän pieni suomalainen kansallisuus-kysymyksemme Länsipohjassakin on vihdoinkin saatava terveeseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun.


Tämä kysymyshän nostaa päätään silloin tällöin taas laskeutuakseen levolle, kun on vaihdettu joitakin sangen vähän sydämellisiä tiuskaisuja. Mutta se elää pinnan alla kuten märkä huonosti lääkityssä haavassa, ja aikaansaa sangen helposti hiukan kuumetta mielissä. Siksi minusta ruot-salaiselta taholta jo olisi aika tehdä tarpeeksi syvä leikkaus vanhaan haavaan, jotta tämä, ei missään tapauksessa lääkitsemätön häiriö vähi-tellen saataisiin pois päiväjärjestyksestä. Ehkä se taipuvaisuus ymmär-tämykseen myöskin suomenkielisen kansallisuuden elämänkysymyksiä kohtaan, joka rupeaa näyttämään kaikkein ensimmäisiä nousun oireita Ruotsissa, myöskin voi antaa meille moraalista rohkeutta tehdä täysin totuudenmukaisella tavalla ornionlaakson kielikysymys tunnetuksi kai-kelle kansalle.


Tässä kuten useimmissa muissakin elämän kiistakysymyksissä on tär-keätä koettaa ymmärtää periaatteellinen puoli. Nyt on kieltämätön tosi-asia, että Länsipohjassa elää jokseenkin yhtenäinen 25- 30,000-lukui-nen suomea puhuva heimokunta. Nämä, jotka aina ovat osoittautuneet hyviksi ja uskollisiksi Ruotsin alamaisiksi, eivät omalla kielellään omaa muita yhteiskunnallisia sivistysmahdollisuuksia, kuin että suomea kansa-koulun alemmilla asteilla käytetään alkeisapukielenä opetuksessa. Tätä ei myöskään voitane tosiasiana kieltää.



Kun olemme tämän todenneet, siirrämme katseemme Suomeen. Siellä on runsaasti kymmenen kertaa suurempi ruotsalainen vähemmistö, jolla on mitä laajaperäisin kulttuuriautonomia. Vieläpä ruotsin kielellä on sel-lainen asema ja ruotsalaisella heimolla sellainen vaikutusvalta, että se on paljoa suurempi kuin mitä yleensä kansallisilla vähemmistöillä tava-taan.


Ruotsalaisella taholla on tällöin käsillä se väite, että molempien vähem-mistöjen erilainen lukumäärä, niitten sivistystason eriäväisyys jne. tekee kaikki vertailut mahdottomaksi. Että tällaisia eriäväisyyksiä onkin, on eittämätön totuus, mutta tässä on toistaiseksi kysymys periaatteesta. Et-tä periaatteen vuoksi voi antaa vähenimistöperiaatteen olla voimassa myöskin pieneen ja kulturellisesti alhaiseen kansanheimoon, on Viron nuori tasavalta todistanut. Viron ruotsalainen vähemmistö ei ole kolman-nestakaan siitä, mitä suomalainen väestö Ruotsissa, ja kulturellisesti se varmaankaan ei ole sen korkeammalla tasolla. Mutta sillä on hyvin laaja sivistysautonomia.


Onko kukaan tehnyt itselleen selväksi, kuinka paljon tämä viisas virolai-nen hallituspolitiikka on vaikuttanut nyt niin erinomaisen sovun ylläpitä-miseksi Viron ja Ruotsin välillä? Ruotsalainen skeptikko (kansallisissa seikoissa tietämätön) viittaa ehkä tässä siihen, että tämä virolaisten po-litiikka on osoitus siitä kiitollisuudesta, mitä maassa tunnetaan "vanhaa hyvää ruotsalaista aikaa" muisteltaessa. On kieltämätöntä, että virolai-silla on täysi syy olla kiitollisia Ruotsia kohtaan niistä monista syvällisistä yhteiskunnallisista uudistuksista, jotka tänä aikana pantiin toimeen.


Mutta yhtä suurella syyllä on ruotsalaisten osoitettava kiitollisuuttaan suomalaisia kohtaan monta vuosisataa kestäneestä pitkästä ja uskolli-sesta rajänvartioinnista. Jos tämä uskollisuus rikottiinkin Anjalassa, niin nähtäköpn tämä vähemmistön uskottomuus sitä taustaa vastaan, minkä Ruotsin halu nähdä Suomi jonkinlaisena vähäarvoisena Siperia- taka-maana luo. Anjalan voi sitäpaitsi jos jätetään lukuunottamatta eräitten onnenonkijoitten herkkyys venäläisiä lahjuksia kohtaan nähdä toiseltakin puolen, eikä se silloin ole enemmän petturuutta kuin mitä Engelbrektin ja Kustaa Vaasan nousu tanskalaisia vastaan olivat. Se on siinä mielessä otettuna suomalaisen kansallishengen orastusta.


Ruotsilla ja Suomella on puhumatta lainkaan 600-vuotisesta yhteisestä historiasta niin paljon yhteisiä intressejä, että hyvä naapuruussuhde, to-dellinen veljestunto, olisi saatava aikaan. Mutta tällaista ystävyyttä var-ten vaaditaan paljon molemminpuolisia uhrauksia mahdollisten väärin-käsitysten välttämiseksi. Suomen kannalta katsottuna ei Ruotsin asenne Suomen vapaussodan aikana ja sen jälkeen ollut sellainen, että suoma-laiset ilman vastaväitteitä voivat hyväksyä puheen veljeydestä. Se petty-mys, joka tunnettiin virallisen ruotsalaisen avun jäädessä tulematta, voi-tettiin ehkä kiitollisuudesta vapaaehtoisia ruotsalaisia kohtaan, jotka kii-rehtivät Suomen avuksi.



Mutta tuskin oli tämä sovinto saatu aikaan, niin tuli Ahvenanmaan kysy-mys. Tässäkin oli periaate etualalla: kansallisuusperiaate. Tämän kysy-myksen ratkaisu, jonka periaatteessa olisi pitänyt tuoda Ahvenanmaan Ruotsille, tuli meille vastaiseksi ja huolimatta äkkiä leimahtaneesta, suur-ruotsalaisesta chauvinismista taipui tällä hetkellä sotilaallisesti ja taloudellisesti vahvempi Ruotsi tuomion edessä. Tällaisen asenteen puolesta puhuivatkin kaikki syyt. Mutta Ahvenanmaa saavutti hyvin laa-jan autonomian pikemmin suomalaisten mielipidettä vastaan kuin sen mukaisesti.


Tornionlaakson kysymys syntyi samana päivänä kuin Ahvenanmaankin. (Tällä kirjoittaja tarkoittaa nähtävästi jo mainitun Länsi- pohjan toimikun-nan työtä. Sanotun toimikunnan julkaisemassa tark. Lähteen kirjoitta-massa julistuksessa nimittäin rinnastettiin Ahvenanmaan kysymys Län-sipohjan kysymykseen. Julistus julkaistiin lukuisissa Ruotsin sanomaleh-dissä herättäen siellä suurta huomiota ja tyrehdyttäen jonkun verran Ruotsin natsionalistis-imperialistisia harrastuksia Ahvenanmaan suh-teen. Ruotsi teki itsensä ahvenanmaalaisen itsehallinnon syntyessä syypääksi suureen laiminlyömissyntiin: se jätti antamatta Länsipohjan suomalaisille laajennetun kulttuuriautonomian jonkinlaisena hyvittävänä vastineena ahvenanmaalaiselle itsehallinnolle.



Tässä ei olisi tarvinnut olla kysymys itsehallinnosta vapaaehtoisesti an-nettu kulttuuriautonomia olisi epäilemättä tyydyttänyt suomalaisen Suo-men kansallistuntoa ja ollut oikeudenmukainen. Ei ole verrattava Tor-nionjokilaakson suomalaisia ja Suomen ruotsalaisia, vaan Länsipohjan suomalaisia ja ahvenanmaalaisia keskenään. Lukumäärä on suunnilleen sama, ja ahve- nanmaalaisten etumatka ei ole korunkaan suuri sivistyk-sellisessäkään suhteessa.


Me ruotsalaiset sanomme mielellämme, että meillä on jonkinlainen mie-lenkiinto, miksikä ei suorastaan velvollisuus, pitää huolta Suomen ruot-salaisen kulttuurin edistyksestä. Suomalaiset tuntevat varmaankin sa-maa mielenkiintoa Ruotsin suomalaista kulttuuria kohtaan. Tai asetta-kaamme mieluummin sana "kieli" "kulttuuri"-sanan tilalle. Tämä viimeksi-mainittu johtaa niin usein kaikenlaisiin harhakäsityksiin. Me pidämme tavallisesti suomalaisten mielenkiintoa Tornionjokilaakson suomalaisia kohtaan jonkinlaisena puolustamattomana sekaantumisena omiin sisäi-siin asioihimme. Mikseivät suomalaiset puolestaan pitäisi meidän suh-tautumistamme Suomen ruotsalaisiin samanlaisena puolustamattomana tunkeutumisena vieraalle alalle. Ja vielä paljon hermostuttavampana, kun kerran ruotsalaisuus Suomessa on taloudellisesti ja henkisesti valta-kunnalle paljon merkittävämpi asia kuin meidän suomalaisuusasiamme Länsipohjassa. Periaatteessa lienee naapurimaitten mielenkiinto yhtä puolustettavissa.


Vielä ei ole edes n. s. aitosuomalaisten taholta tehty yritystä koettaa pai-naa alas Suomen ruotsalaiset ja vielä vähemmän ahvenanmaalaiset Tornionjokilaakson suomalaisten kansalliskulttuuriselle tasolle. Tässä ai-tosuomalaisten joskus esittämässä väitteessä on koko lailla ajattelemi-sen arvoista totuutta, joka meidän ruotsalaisten pitäisi ottaa huomioon.


Nykyisin lienee kielikysymyksen ja Suomen ruotsalaisen vähemmistön nykyinen tila saanut Suomen ja Ruotsin suhteet sille kannalle, että pa-remman naapurisovun takia meidän tulisi pitää viisaampana antaa Län-sipohjan suomalaisille vapaaehtoisesti tilaisuus saada nauttia ainakin joitakin valtiollisia sivistysmahdollisuuksia omalla kielellään. Jos me omalta puoleltamme huomautamme tällaisiin suomalaisiin vaatimuksiin, ettei meillä ole mitään syytä koettaa säilyttää Länsipohjan suomalais-asutusta, niin se ei ole muuta kuin vastaavanlaisen suomalaisen selityk-sen esiin provosoimista.



On vaikeata arvostella, onko Länsipohjan suomalaisilla mitään halua säilyttää omaa kieltään. Arvovaltaiset ruotsalaiset miehet kieltävät tä-män, yhtä arvovaltaiset suomalaiset myöntävät sen. Totuus lienee, ettei-vät useimmatkaan mielellään näkisi oman kielensä häviävän, mutta heil-lä ei poliittisesti ole mitään mainittavia irridenta-tunteita. Varmaankin he olisivat tyytyväisempiä Ruotsissa, jos heidän omalla kielellään olisi suu-rempia vapauksia. Jos ajateltaisiin, että Länsipohjassa voitaisiin aikaan-saada joitakin suomalaisia eristäytymispyrkimyksiä aitosuomalaisissa on kyllä sellaisiakin päitä olisi alituinen viittaaminen kielikysymykseen sel-lainen ase, joka ei lopultakaan voisi olla tehoamatta.


Suomen tasavalta on parempi vetonauha tässä suhteessa kuin mitä ve-näläinen Suomi aikoinaan oli. Joka tapauksessa sekä viisaus että oi-keuskin vaativat Ruotsia mitä pikimmin antamaan Länsipohjan suoma-laisille ainakin jossakin määrin laajennettuja sivistysmahdollisuuksia suomen kielellä. Aluksi suomenkielisiä kansakouluja ja suomenkielinen lukiolinia Luulajan oppikouluissa. Vasta tätä tietä tultaisiin huomaamaan, onko todella olemassa vakavaa halua suomen kielen säilyttämiseksi. Tietenkään ei ruotsin kieltäkään saisi huomattavassa määrässä jättää syrjään. Se virkamieskunta, joka tarvitaan Länsipohjan suomalaisseu-duissa, olisi täten ensisijassa luotava. Ruotsalaiselta kannalta katsottuna ei tämä olisi lainkaan sen vaarallisempaa kuin mitä esim Ahvenanmaan ruotsinkieliset virkamiehet ovat Suomelle.


Tietenkään ei lyhyt sanomalehtikirjoitus anna tilaisuutta yksityiskohtai-sesti käydä käsiksi tähän kysymykseen, ja monia vastaväitteitä voidaan varmaankin esittää puolelta jos toiseltakin. Mutta luulen, että tässä olen esittänyt suurin piirtein katsoen oikean ratkaisun niitten erimielisyyksien helpoittamiseksi, jotka muuten enemmän ja enemmän voivat häiritä naa-purisopua. Ja tämä osoittamani tie olisi luultavasti ainoa molemmille puolille mieluinen tie."