Frans J. Rantanen. / Emäntälehti 1.7.1934.

"Lantalainen"


Toukokuun numerossa kerroimme vähän lappalaisesta, esitelkäämme nyt myös "lantalaisemäntä" - toinen Lapinmaan eläjä ja asuja.

Lantalaiseksi lappalainen nimittää lähimmäistään, joka yrittelee henken-sä pitimiksi karjanhoitoa, riistanpyyntiä, kalastusta, joka asustelee pir-teissä ja pyydystelee aittaansa, mitä milloinkin sattuu. Ja lantalainen on lappalaisen mielestä joko suuremman tai vähemmän arvoinen kuin hän itse, sen mukaan mitä maata tämä ihminen on. Jos hän on lappalaista verenjuurta, on hän luopio ja mennyttä kalua, jos oikea lantalainen -Suo-men suvusta, isien verottaja ja virkamies, vainolainen - kumartaa hän si-tä.

Ja ennen kaikkea on lantalainen osapuoli Taka-Lapin tuntureilla. Poro, lappalainen ja kota ovat Luojan laatimia muotoja - mutta lehmä Lapissa ryytyy ja peruna paleltuu.

Ei ollut sieluntilamme kirkkaista kirkkaimpia tavatessamme Nieritalon Idan ja Nieri-liskon tupasen Lätäsenon partaalla.

Kartan mukaan piti sen oleman Nierijärven vaiheilla.

Olimme rakastuneet ikihyviksti Lätäsenon koskiin ja viettäneet aurinkoi-sia päiviä taimenta paistellen ja hekumassa eläen, kunnes sade katkaisi tämän kesäisen nautinnon - oikea erämaan ruoska, kylmä ja kirpeä, kuin pahan palkka hamasta Aatamin päivistä on ollut. Lähimpään asumuk-seen, Nieritaloon, oli kartan mukaan kolmisen peninkulmaa. Ja ilta oli jo käsissä. - Eihän sieltä Nierijärveltä mitään löytynyt, ei taloa, ei tupasta, jos vaikka miten erämaata haravoit

Lapin kesäisen yön, kurjan ja sateisen. Mistäs löytyi, kun ei siellä sitä ollut. Oli joskus sinne rakennettu, mutta muutettu sittemmin, tiesi milloin. Mutta sattumalta osuimme kuin osuimmekin aamun verkalleen yletessä tuvalle, jälleen Lätäsenon kainaloon, Nieri-Idan lämpimiin.

- Ja olivatkos ne herrojen kartat sitten mitä! hutaisi niille Nieri-Ida kaikki-viisaalla kädellään.

No, kun herraskaisia oltiin, oIi Ida-rievulla hätä siitä, että häneltä puuttui taljoja alusiksi vieraille. Olihan hänellä tosin jonkinlaisia, mutta, ymmär-täähän sen jo vieraskin että taisi niissä taljoissa kenties olla.... kävele-väistä yhtä ja toistakin rotua. Mutta kun on niin väsynyt, että pitkäkseen painuu, halusit tai et, niin ei piitata pikkuseikoista.

Tunturin lantalaisia, äiti ja tytär Nieritalo.

Kuuluisa Siilaslupa — valtion tunturipirlti Kipisjärvellä "kolmen" valtakun-nan rajapyykillä

Muuten on tämä Nieri-Ida emännistä yritteleliäipiä. Ryystelimme siinä kahvia aamutuimiin mahdottomasti. Häneltä se tosin puuttui, mutta vie-raalla oli. Ryystelimme ja tarinoimme. Kun muu väki vielä nukkuu ja erä-maa uinailee, ja varhainen aamu on jälleen aurinkoinen ja lämmin, kun vain me, Ida ja allekirjoittanut, istumme siinä keittonuotion kivillä ja her-kuttelemme kahvilla, kuulemme kappaleen erämaantaistelua.


Ei ollut valopuolta se kertomus, minkä tuo lantalaisäiti siinä pihakivillä kertoi.
- Näithän, vieras, lisko-isännän tuolla pirtissä, sanoo hän.
- Tottakai.

Olimmehan siellä havainneet nurkassa ihmisentapaisen rääsyihin käärit-tynä, mutta oliko tämä sitten mies vai vaimonpuoli, rampa vai muuten vajamittainen, sitä emme vielä tietäneet. - Siis mies, hänen aviomiehen-sä. Ja kuulema jo kymmenettä elinvuottaan siellä virui, ruumiiltansa menneenä, sielultansa sammuneena. - Mies riepu!

Joskus vuosia sitten oli hänkin ollut yrittelevä ihminen, silloin kun tämä Ida häneen liittyi. Juuri hän oli rakentanut tuon karttoihin piirretyn pirtin sinne Nierijärven rannalle ja aloittanut elämänsä uskalikkona lantalaise-na Lapin "jumalain" ja tunturinsa armoilla. Mutta nämäpä eivät katsel-leetkaan suosiollisesti isiensä elinmuotoja hylkivää miestä, vaan palellut-tivat perunan ja nyppäsivät nevansilmäkkeeseen tuontuostakin lehmän kahden pään karjasta. Sittemmin siirrettiin pirtti tähän Lätäsenon ja ka-lavesien saapuville, mutta hääviä ei ollut elo siinäkään. Ja mies murtui.


Kuinka siitä sitten selvittiin, sitä ei emäntä itsekkään tajua. - eikä halus-ta muistelekaan. Ehti niitä perillisiäkin siinä sikiämään tyttö ja poika. Ja lisäksi on Ida-emäntä itsekin tuollainen puolinilkku, toinen jalka jonkin-verran lyhyempi toista. - Ja sellaiseksi piti tapaturma tehdä tytärkin. Poi-ka oli tosin ruumiiltansa terve, mutta hengeltään tuollainen isäänsä jolla-kin tavoin heiveröinen luonnoltaan. - Saitpa sinä varvastella, huokasi hän

Näillä äidin harteilla lepäsi perheen kohtalo kokonaan - erämaan kova kohtalo. Poroeloa ei heillä ollu. Koko elatus oli haalittava tuntureiden "vil-jasta" ja vesiltä. Kesällä pyydysteltiin kalaa ja talvella riekko; ja jokin kärppärääsy, mitä se hyvä Luoja sattui sieltä tunturista kulloinkin salli-maan. Ja nämä sitten kiikuttelee Ida-emäntä tiettömien penikulmien taa Ruosiin taikka norjalaiselle Koutokeinoon vaihtaaksensa kahvipapusia ja vähän jotakin elämän makupuolta huollettavilleen.

Ounastunturin lakea, eteläänpäin.

Ida-emännän kasvitarha.

Siihen tapaan valuu Nieri-Idan murheellinen tarina. Eikä siinä niitä poik-keuksia kertomiin saakka ole - sitä samaahan se on ollut aina syntymäs-tä saakka. Lääkärinapu on hänestä sadan kilometrin tavoittamattoman taipaleen takana, eikä muutakaan opastavaa kättä ole Nieritalossa nähty milloinkaan. Minkä sait tunturilta ja vesiltä, sen söit, kun et saanut, sait haukata tyhjää. - Niin on siellä eletty ja eletään.

Läksimme siitä emännän kanssa aamukalaan. Ja tulihan niitä kopallinen lihavia taimenia ja vähän muitakin, mutta suola puuttui - armottomasti puuttui sekä häneltä että meiltä. Mutta olihan toki kourallinen puurojau-hoja ja lehmästä saimme kostuketta, että niin sitä jälleen siitäkin selvittiin taas aamu kerrallaan.

Ja kun työnnymme tunturiin, kohti norjalaisten vuonoja, hynttäsee Ida peräämme pyytelemään, että
- tulisitko vielä takaisin, vieras, etelänihminen. Tulethan vielä katsomaan tätä ryytimaatani ja perunaa.

- No, jo tok.

Kierrämme siinä pirtin nurkitse navetan taa ja onhan siellä - kaalintaimia ja sipuli.

Ja neuvoisit nyt häntä, kun eivät ne kasva eivätkä kerkiä valmistua.

Hän oli saanut kerran siemeniä Norjasta ja kuullut, että sipuli vain istu-tetaan. Ja tämä oli jo kolmas kesä, kun hän näillä kokeili, - ja tulos aina vain tuollainen. Niin. — Peruna siinä tosin rehevänä vihoittaa ja, mikäli hallalta säilyy, lupailemme kohtuullista satoa, mutta mitä sanoisimme-kaan tuosta muusta? Olisihan sääli särkeä ihmisen yritteliästä mieltä. Toivoimme vain Herran ihmettä, että siitä jotakin syntyisi. Hänkin on emäntä, ja tuo murheellinen sipulinsirkka on niin liikuttavan puhuva Opastelemme vähäisen kykymme mukaan, sanoimme että se antaisi ehkä hyvänkin tuloksen, jos kesää riittää.

Niin häipyy jälleen tunturinsa taa matkamieheltä Nieritalo - erämaan ko-va kohtalo. Äidillä ja isällä kärsimystä kehdosta hautaan. Tyttärellä ja pojalla sitä samaa. - Elämää, oikeata inhimillistä elämää, ei siellä milloin-kaan eletä