"Lantalainen"
Toukokuun numerossa kerroimme vähän lappalaisesta, esitelkäämme nyt myös "lantalaisemäntä" - toinen Lapinmaan eläjä ja asuja.
Lantalaiseksi lappalainen nimittää lähimmäistään, joka yrittelee henken-sä pitimiksi karjanhoitoa, riistanpyyntiä, kalastusta, joka asustelee pir-teissä ja pyydystelee aittaansa, mitä milloinkin sattuu. Ja lantalainen on lappalaisen mielestä joko suuremman tai vähemmän arvoinen kuin hän itse, sen mukaan mitä maata tämä ihminen on. Jos hän on lappalaista verenjuurta, on hän luopio ja mennyttä kalua, jos oikea lantalainen -Suo-men suvusta, isien verottaja ja virkamies, vainolainen - kumartaa hän si-tä.
Ja ennen kaikkea on lantalainen osapuoli Taka-Lapin tuntureilla. Poro, lappalainen ja kota ovat Luojan laatimia muotoja - mutta lehmä Lapissa ryytyy ja peruna paleltuu.
Ei ollut sieluntilamme kirkkaista kirkkaimpia tavatessamme Nieritalon Idan ja Nieri-liskon tupasen Lätäsenon partaalla.
Olimme rakastuneet ikihyviksti Lätäsenon koskiin ja viettäneet aurinkoi-sia päiviä taimenta paistellen ja hekumassa eläen, kunnes sade katkaisi tämän kesäisen nautinnon - oikea erämaan ruoska, kylmä ja kirpeä, kuin pahan palkka hamasta Aatamin päivistä on ollut. Lähimpään asumuk-seen, Nieritaloon, oli kartan mukaan kolmisen peninkulmaa. Ja ilta oli jo käsissä. - Eihän sieltä Nierijärveltä mitään löytynyt, ei taloa, ei tupasta, jos vaikka miten erämaata haravoit
Lapin kesäisen yön, kurjan ja sateisen. Mistäs löytyi, kun ei siellä sitä ollut. Oli joskus sinne rakennettu, mutta muutettu sittemmin, tiesi milloin. Mutta sattumalta osuimme kuin osuimmekin aamun verkalleen yletessä tuvalle, jälleen Lätäsenon kainaloon, Nieri-Idan lämpimiin.
- Ja olivatkos ne herrojen kartat sitten mitä! hutaisi niille Nieri-Ida kaikki-viisaalla kädellään.
No, kun herraskaisia oltiin, oIi Ida-rievulla hätä siitä, että häneltä puuttui taljoja alusiksi vieraille. Olihan hänellä tosin jonkinlaisia, mutta, ymmär-täähän sen jo vieraskin että taisi niissä taljoissa kenties olla.... kävele-väistä yhtä ja toistakin rotua. Mutta kun on niin väsynyt, että pitkäkseen painuu, halusit tai et, niin ei piitata pikkuseikoista.
Tunturin lantalaisia, äiti ja tytär Nieritalo.
Kuuluisa Siilaslupa — valtion tunturipirlti Kipisjärvellä "kolmen" valtakun-nan rajapyykillä
Muuten on tämä Nieri-Ida emännistä yritteleliäipiä. Ryystelimme siinä kahvia aamutuimiin mahdottomasti. Häneltä se tosin puuttui, mutta vie-raalla oli. Ryystelimme ja tarinoimme. Kun muu väki vielä nukkuu ja erä-maa uinailee, ja varhainen aamu on jälleen aurinkoinen ja lämmin, kun vain me, Ida ja allekirjoittanut, istumme siinä keittonuotion kivillä ja her-kuttelemme kahvilla, kuulemme kappaleen erämaantaistelua.
Kuinka siitä sitten selvittiin, sitä ei emäntä itsekkään tajua. - eikä halus-ta muistelekaan. Ehti niitä perillisiäkin siinä sikiämään tyttö ja poika. Ja lisäksi on Ida-emäntä itsekin tuollainen puolinilkku, toinen jalka jonkin-verran lyhyempi toista. - Ja sellaiseksi piti tapaturma tehdä tytärkin. Poi-ka oli tosin ruumiiltansa terve, mutta hengeltään tuollainen isäänsä jolla-kin tavoin heiveröinen luonnoltaan. - Saitpa sinä varvastella, huokasi hän
Näillä äidin harteilla lepäsi perheen kohtalo kokonaan - erämaan kova kohtalo. Poroeloa ei heillä ollu. Koko elatus oli haalittava tuntureiden "vil-jasta" ja vesiltä. Kesällä pyydysteltiin kalaa ja talvella riekko; ja jokin kärppärääsy, mitä se hyvä Luoja sattui sieltä tunturista kulloinkin salli-maan. Ja nämä sitten kiikuttelee Ida-emäntä tiettömien penikulmien taa Ruosiin taikka norjalaiselle Koutokeinoon vaihtaaksensa kahvipapusia ja vähän jotakin elämän makupuolta huollettavilleen.
Ounastunturin lakea, eteläänpäin.
Ida-emännän kasvitarha.
