Eräästä Karl Resen matkakertomuksesta:

Lapin enimmin käytetty tie


Niin pian kuin kantajamme olivat ehtineet kokoontua seuraavana aamu-na, ryhdyttiin varustuksiin pitkää jalkamatkaa varten. Meitä oli yhteensä enemmän kuin kolmekymmentä henkeä, jotka läksimme matkalle etelää kohti. Koko lukumäärästä oli enemmän kuin kaksi kolmatta osaa kotiin palaavia kalastajia, jotka olivat karaistut ponnistuksia ja vaivoja kestä-mään sillä ajalla, jonka he olivat olleet Jäämeren kalastuksessa.


He olivat myöskin jo Neidenvuonon ja Tschuolisjärven välisellä taipaleel-la olleet tilaisuudessa tottumaan jalkamatkoihin Lapin erämailla. Voidak-semme pysyä heidän mukanaan saimme sen tähden olla varustetut pa-nemaan parastamme kävelynrheilussa. Edellä mainittujen kirjailijain ker-tomusten kautta olimme varustetut niitä uskomattomia vaivoja ja vastuk-sia vastaan, joita meidän piti kohdata.

Odotimmekin siitä syystä jotakin, jota emme ennen olleet kokeneet. Mut-ta vaikka olimme varustautuneet kaikkea vastaan, mitä mielikuvituksem-me sillä alalla voi keksiä, niin todellisuus kuitenkin voitti kaikki, mitä olimme voineet ajatella.

Ensimmäinen tunti meni erittäin hyvin. Käytävänämme oli sangen hyvä ja selvä polku, joka kuivaa ahoa myöten vei kauniin hongikon läpi. Mutta yht' äkkiä tulimme eräälle paikalle, jossa tie haarantui, jonka tähden mei-dän, jotka olimme kulkeneet jonkun matkaa toisten edellä, täytyi odottaa heitä. Meitä neuvottiin kääntymään oikealle, polku kävi yhä vähemmän huomattavaksi ja pian sen jälkeen katosivat viimeisetkin merkit tiestä.

Olimme lähellä erästä puroa, Alajokea, jonka yli oli mentävä. Kukin etsi itselleen kahlaamapaikan niin hyvin kuin taisi. Niiden, joiden pieksunvar-ret eivät ulottuneet jonkun verran polven yläpuolelle, täytyi riisua ne ja-lastaan ja kulkea paljain jaloin puron pohjassa olevia pieniä kiviä myö-ten, jotka olivat teräviä kuin puukot.

Kaikeksi onneksi ei ollut pitkälti rannasta toiseen. Toisella rannalla kukin kiipesi ylös siitä, missä hän oli tullut maalle ja vasta vähitellen kokoon-nuimme edempänä jälleen näkyväksi tulleelle polulle. Ahon halki juoksi siellä täällä pieniä puroja ja ojia, joista matkamies saa erinomaista juo-mavettä, jota hän kyllä osaa pitää arvossa, kun rasittava kävely on teh-nyt suun ja kurkun kuivaksi. Kaikki eivät kuitenkaan ole sellaisia. Enim-millä on mutapohja ja vetelät rannat ja silloin tarvitsee olla jossakin mää-rin varovainen ja voimisteluun harjaantunut päästäkseen niiden yli jäl-leen kovalle maalle.

Olimme tulleet noin 15 virstaa Törmäsestä, kun huomasimme, että koi-vut yhä enemmän pääsivät vallalle metsässä. Vielä kaksi virstaa kuljet-tuamme emme tavanneet enää yhtään mäntyä. Kaunis tunturihuippu nä-kyi edessämme. Sen juurella juoksi pieni puro, jonka rannalle asetuim-me päivällistä syömään. Monta pientä nuotiota sytytettiin ja jokaiselle niistä pantiin yksi tai useampia kahvipannuja.

Useimmilla matkamiehistä oli pannu mukanaan, ainoastaan muutamat olivat kolmen tai neljän yhteiset. Se joukko posliinin siruja, joita oli ylt'- ympäri hajallaan maassa, näytti osoittavan, että sitä paikkaa usein pide-tään lepopaikkana. Sinäkin päivänä tuo kirjava posliinijoukko lisääntyi. Muutamat joukosta päästivät vihaisia sanoja, kun näkivät, että kahvi-kuppi tai teevati, jota uskollisesti olivat kantaneet Vesisaaresta asti, oli mennyt rikki juuri sinä päivänä. Mekin menetimme teevadin, jonka pala-set saivat jäädä sinne.

Paljaalle tunturihuipulle oli noustava. Sen nimi on Umpua, ja sillä kasvaa ainoastaan muutamia harvoja yksinäisiä tunturikoivuja ja siellä täällä jo-ku pajun vesa ja joku yksinäinen kanerva. Korkeimmalta huipulta on laa-ja, mutta ei suinkaan kaunis näköala. Kaikki on autiota niin pitkälti kuin silmä kantaa. Jotkut kukkulat antavat hiukan vaihetusta yksitoikkoisuu-teen, mutta ruma ja surullinen on koko luonto.

Yksin ne harvat vesiallikotkin, jotka siellä täällä keskeyttävät laajojen soiden synkkää yksitoikkoisuutta, näyttävät kuolleilta ja kammottavilta. Ei yhtään eläintä eikä lintua näkynyt, kaikki oli kuollutta ja elotonta. Tuuli, joka päivällä matkustaessamme oli tuonut meille tarpeellista viileyttä tuntui tuolla ylhäällä kylmältä ja jäätävältä. Jos yksin täytyisi kulkea siel-lä, niin ei suinkaan olisi hauska.

Mitkään merkit eivät ilmaise tien suuntaa, eikä löydy mitään polkua pal-jailla, kovilla kivillä. Eksyminen, joka olisi hyvin mahdollinen, olisi sama kuin monivuorokautinen harhaileminen ja lopuksi kauhistavainen kuole-ma nälän tai petojen hammasten saaliina. Parin, kolmen metrin korkuis-ten kiviröykkiöiden rakentaminen tien viitoiksi olisi helppoa ja huokeata, sillä siihen kelpaavia irtonaisia kiviä löytyy yltäkyllin kaikkialla lähistössä.

Kun on päästy alas Urupään etelärinnettä pitkin, tulee vastaan toinen samanlainen paljas tunturihuippu, Kaunispää, josta kaikkea samaa voi-daan sanoa kuin hiljan olemme sanoneet Urupäästä. Huippujen nimittä-minen »pääksi" osoittaa että pitkä aika on kulunut siitä kun lappalaiset ovat olleet ainoina asukkaina niillä seuduin.

Näkymä Kaunispään tunturilta keväällä 1955. Kuva: Kalervo Setäjä. Lusto. / Metsämuseo. / finna.fi

Kaunispää v. 1952. Kuva: Matti Poutvaara. Museovirasto. / finna.fi

Lappalaiset ovat luultavasti sanoneet niitä oaiviksi", josta suomalaiset suoraan kääntämällä ovat saaneet "pään". Minun tietääkseni ei Suo-messa suinkaan ole tapana nimittää vuorenhuippuja siten. Kaunispään toisella puolella alkoi taas ilmestyä mäntyjä, ja yhteen niistä näimme lu-vun 22 piirrettynä. Olimme siis kulkeneet niin monta virstaa Törmäses-tä.

Kun polkutien rakentamista sille välille ehdotettiin, niin eräs yksityinen henkilö antoi omalla kustannuksellaan mitata ja kasvaviin puihin, missä niitä oli lähellä, tehdyillä virstanmerkeillä osoittaa tien suunnan. Ne mer-kit tekevät puolestaan matkan paljon vähemmän väsyttäväksi ja yksitoik-koiseksi; tuntuu ikään kuin helpommalta, kun tietää, kuinka pitkälti on kerinnyt, sekä sen mukaan voi laskea ajan, milloin mahdollisesti pääsee perille.

Noin neljännespeninkulman päässä Kaunispään eteläpuolella tulimme kulovalkean hävittämään metsään, jossa kuivettuneet hongat seisoivat aaveentapaisina muistoina menneeltä ajalta. Yhä vieläkin keskeyttivät matkan yksitoikkoisuutta purot ja suot, joiden yli pääseminen oli vaikeaa ja erittäin rasittavaa. Kun olimme saaneet kahlatuksi niiden poikki, oli maa heti niiden toisella puolella täynnä teräväsärmäisiä kiviä, jotka raas-tivat veden pehmittämiä kengänpohjiamme siihen määrään, että uudet pohjat menivät aivan pilalle sillä kahden päivän matkalla.

31:llä virstalla tulimme Kaksilauttaselle joelle, jossa kahlaaminen oli sa-manlaista kuin Alajoessa sillä erotuksella, että edellinen puro oli sekä syvempi että leveämpi. Täältä lähetimme viimeisen tervehdyksemme Jäämerelle, sillä ne vedet, joiden kautta meidän myöhemmin oli kulke-minen, juoksevat Pohjanlahteen.

Kaksilauttasen rannalle olisi tupa rakennettava matkustavaisia varten. Purosta, joka on jokseenkin virtainen, saisi sekä kesällä että talvella hel-posti juomavettä. Maassa kasvaa sen paikan ympärillä runsaasti jäkäliä talviruoaksi ajoporoille. Siinä on kesä- ja talvitien risteys ja metsää polt-topuiksi on aivan lähellä ympäristöllä.

Ilta oli jo tullut ja me aloimme kaivata lepoa. Koska mielellämme tah-doimme maata katon alla, poikkesimme talvitielle ja tulimme muutamia virstoja kuljettuamme eräälle v. 1870 rakennetulle autiotuvalle, joka on lähellä Tankajoen ylistä juoksua. Vaikka tupa v. 1880 jälleen saatettiin täysin hyvään kuntoon, niin että siinä oli ovi, ikkuna, lattia kaksi seinässä kiinni olevaa sänkyä, kaksi pöytää ja penkkejä sekä ympäri seiniä että irtonaisina lattialla, tavattiin se kuitenkin taas aivan surkeassa tilassa. Ainoastaan lattia oli enää jäljellä v. 1880 hankitusta sisustuksesta; kaikki muu oli vähitellen haihtunut savuna ilmaan ja lasiruudut olivat säpäleinä maassa ulkopuolella.

Se on luonnollinen seuraus siitä, että tuvalta puuttuu kaikkea hoitoa. Kun läpikylmettyneet ihmiset, joilla ei ole kirvestä mukanaan tulevat sin-ne kylmänä talviyönä, jolloin pakkanen usein nousee 40°:seen ja senkin yli, polttavat he lämpöisikseen, mitä he voivat käsiinsä saada. Heillä ei useinkaan ole muuta neuvoa, elleivät he itse tahdo pienine lapsineen jäädä kuolijaaksi jähmettymään kylmään tupaan.

Vaikka heidän tekonsa, kun he polttavat kaikkien matkustajien muka-vuudeksi hankitut huonekalut, onkin moitittava, niin se, joka luulee itsel-lään olevan rohkeutta sellaisissa oloissa mieluummin valitsemaan toisen vaihtopuolen, kuolijaaksi paleltuminen omaisineen, heittäköön ensim-mäisen kiven. Minä sitä tosiaankaan en tee!

Jos valtio, joka on rakentanut nuo tuvat, tahtoisi kustantaa vartijan hank-kimisen, voitaisiin sellainen saada sangen vähällä maksulla. Vartijan tu-lisi katsoa, että valmiiksi hakattuja kuivia halkoja aina olisi saatavissa, sekä heti korjata ne pienemmät vauriot, jotka vahingossa voisivat tapah-tua. Jos halkoja olisi aina saatavissa, niin matkustajat varmaan jättäisi-vät tuvan sängyt, pöydät, penkit ja lattiapalkit rauhaan. Liikaa ei olisi se-kään että tupaan hankittaisiin keittopata.

Sen turvaamiseksi varkailta voitaisiin ryhtyä samaan varokeinoon kuin eräässä koulussa Ruotsissa. Kun kauha useita kertoja oli varastettu koulun kaivolta, piirrätti johtaja uuteen kauhaan sanat: Varastettu koulun kaivolta, jonka jälkeen se koskematta sai jäädä paikalleen. Jos pataan valettaessa tehtäisiin kirjoitus: Varastettu aiitiopirtistä Suomen Lapissa, niin aivan varmaan ei kukaan veisi mukaansa tätä puhuvaa todistusta ri-kollisuudestaan.

Kuitenkin ne köyhät raukat, jotka ilman keittoastioita kulkevat sitä tietä, voisivat tuvassa valmistaa itselleen lämmintä ruokaa, joka todella tekisi hyvää, sen jälkeen kun he koko päivän ovat hiihtäneet tai kahlanneet paksussa lumessa.

Mitä tässä on ehdotettu Tankajoen ylisen juoksun luona olevalle tuvalle, sopii kaikille Lapin autiotuville. Kuinka usein nyt kysymyksessä olevassa tuvassa käydään, todistaa selvästi sekä se iso joukko lastuja, joka on kerääntynyt oven ulkopuolelle ja siinä suurimmaksi osaksi lahonnut, että se seikka, että tuvan ympäristöllä, vaikka se on vaan aivan hedelmätön-tä hiekkakangasta, nykyään monen sylen leveydeltä kasvaa runsaasti heinää.

Muiden tupien luona, joissa kävimme, ei kasvanut heinää, paitsi Petsi-kolla olevan tuvan ympärillä. Ei edes sillä paikalla, jossa Mierasjärven autiotupa oli ollut viisitoista vuotta, ollut mitään mainittavaa heinänkas-vua, vaikka maaperä oli siihen sopivampi, kuin Tankajoella.

Me keräsimme joukon kasvavaa ruohoa ja teimme itsellemme mukavan vuoteen erääseen tuvan nurkkaan, johon laskeuduimme levolle, sitten kun ison takkavalkean edessä olimme kuivattaneet hiestä ja suovedestä kosteat vaatteemme ja muutamilla lasilla teetä hankkineet itsellemme suloisen sisällisen lämmön. Raittiista ilmasta meillä ei ainakaan ollut puutetta tänä yönä, sillä sitä virtasi joka taholta ovi- ja ikkuna-aukkojen sekä monien seinässä olevien reikien ja rakojen kautta.

Seuraavana aamuna meidän täytyi koettaa päästä takaisin kesäpolulle ja sitä varten kuljimme puolitoista tuntia vuoron perään aho- ja suomai-den yli, ennen kuin jälleen saavuimme sille 40:n virstanmerkin kohdalla Törmäsestä. Autiotuvalle poikkeeminen lienee tehnyt noin puolen penin-kulman mutkan.

Metsä oli nyt kaunista koivikkoa jossa vähitellen alkoi ilmestyä kuusia. Vähän matkan päässä eteenpäin siitä paikasta, jossa olimme palanneet polulle, oli aivan sen vieressä avonainen hauta. Kantajat kertoivat, että se oli muisto eräästä surkeasta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut 10-15 vuotta takaperin.

Erästä joukkoa Jäämeren kulkijoita oli heidän matkallaan tavannut an-kara rajuilma, ja samalla oli alkanut sataa, ukkonen käydä ja salamoida. Kaikki olivat tulleet läpimäriksi ja useimmat olivat väkäisellä mielellä näh-dessään luonnon hurjan metelin ympärillään.

Ainoastaan kaksi miestä oli pilkannut niitä, jotka olivat arkoja, sekä mo-nella tavalla käyttäytynyt röyhkeästi ja sopimattomasti. Kun muut olivat asettuneet odottamaan, kunnes rajuilma menisi ohi, niin nuo molemmat miehet olivat käyneet makaamaan jonkun matkan päähän toisista, levit-täneet öljytakin päällensä ja uhkarohkeasti kehoittaneet ukkossadetta kastelemaan, jos se voisi, heidän selkäpuoltaan samoin kuin se jo oli kastellut heidän kasvonsa ja rintansa.

Samassa oli ukkonen jyrähtänyt kauhean rajusti ja salama iskenyt tun-turiin. Molemmat ylimieliset miehet makasivat kuolleina, mutta kaikki muut olivat säästyneet. Toverit kaivoivat haudan molemmille surman suuhun joutuneille siihen paikkaan, missä he niin ajattelemattomasti oli-vat uhoitelleet luonnon voimia, ja he saivat maata erämaassa, kunnes heidät talvella voitiin viedä hautausmaahan.

Taas lähestyimme erästä korkeaa tunturia, Varpupäätä, joka jo kauas näytti meille louhuiset ja jyrkät rinteensä. Ei ollut kuitenkaan helppo päästä sen luo, sillä eräs toista sataa metriä leveä suo, jonka läpi juok-see puro nimeltä Kattukainen, oli pahana esteenä tiellämme. Muutamat seurassamme olevista Jäämeren kulkijoista olivat koko matkalla ylpeil-leet siitä, että he olivat rohkeimmat ja ensimmäiset, kun oli mentävä alas puroihin ja soihin.

Vähääkään pelkäämättä ja iloisella mielellä he aina kulkivat etunenässä sekä kovalla maalla että pehmeässä liejussa. Emme koskaan olleet nähneet heidän epäröivän, ennen kuin tulimme Kattukaisen luo, mutta siinä hekin olivat aivan neuvottomia kuten kaikki muutkin.

Hajaannuimme pitkäksi ketjuksi kukin etsien itselleen sopivaa ylimeno-paikkaa, mutta ei kenenkään onnistunut löytää sellaista. Puro oli niin le-veä, ett' ei sen yli voinut hypätä ja niin syvä, ett' ei siitä päässyt kahlaa-malla, ja sitä paitsi olivat sen molemmat ranrat vetelää liejumaata.

Pitkällisen etsinnän jälkeen kuulimme jonkun päästävän iloisen hurraa-huudon, hän oli löytänyt, mitä me etsimme. Me kaikki käänsimme aske-leemme sinnepäin, mutta emme suinkaan kiireisesti, kuten mieluimmin olisimme tahtoneet, vaan aivan hitaasti ja varovaisesti, kuten vaikeasti kuljettava maanlaatu meitä pakoitti.

Tulimme siten hyvin pienelle ja kapealle sillalle, jonka joku oli tehnyt kaatamalla pari, kolme puuta tuon kiusallisen puron poikki. Sitten oli meillä taas maata, jos kohta vetelää ja liejuista aina tunturin juurelle saakka.

Varpupää melkein äkkijyrkkine rinteineen tuli nyt vastaamme. Oli kova kiipeäminen, ennen kuin pääsimme sen huipulle. Mitä tätä ennen olen sanonut Uru- ja Kaunispäästä, että nim. tie olisi viitoitettava kiviröykkiöil-lä, sama koskee täydelleen Varpupäätäkin. Kaukana kohosi Nättastun-turin kaksi kartion muotoista huippua, joita kohden meidän oli ponnistet-tava.

Sekä Mustakallion, että A. W. Forsmanin ilmoituksen mukaan olisi kaik-kein pahin osa vielä ollut jäljellä, nimittäin eräs kolmen virstan levyinen suo, jonka läpi juoksee monta puroa, sekä heti sen jälkeen Nattastun-turin jyrkkä vuorenseinämä kiivettävänä, jolloin hyppiessä kallionlohka-reelta toiselle oli vaara tarjona taittaa kätensä ja jalkansa, jos ottaisi yh-denkään harha-askeleen.

Pelkäsimme kovasti tätä kiipeämistä, sillä olimme jo sangen väsyksissä ja olimme hiljan noustessamme Varpupäälle, heti suon yli käytyämme, saaneet peloittavan esimaun siitä, mitä Nattastunturilla olisi tarjottavana.

Mutta meidän oli tarvinnut kahlata vaan pari sataa syltä leveän suon poikki, jossa ei ollut kuin yksi puro, jonka yli meidän oli onnistunut pääs-tä tuon alkuperäisen sillan avulla ja Varpupään rinne oli tosin ollut jyrkkä, mutta samalla tasainen.

Nyt sitä vastoin oli edessämme erittäin vetelä virstaa leveä suo, jonka läpi juoksee kolme tai neljä sillatonta puroa. Kauvan kyllä oli Nattastun-turi näyttänyt meille todellakin kauniita kukkuloitaan ja askel askeleelta lähestyimme tnota pelättyä suota Ei liene ollut pitemmälti kuin yksi tai kaksi virstaa sille, kun eräs kantajista ilmoitti, että löytyy parempi tie. jo-ka vie sekä suon että tunturin ohi viemättä pitempää aikaa.

Tästä tulimme tietysti kaikki varsin iloisiksi ja kantajaa kehoitettiin johta-maan matkuetta. Hän kertoi, että sama henkilö, joka oli mittuuttanut tien ja panettanut virstanmerkit sille, oli ollut tyytymätön vaikeaan vaelluk-seen leveän suon yli ja Nattastunturille kiipeämiseen sekä siitä syystä etsinyt ja löytänytkin vähemmin rasittavan kulkupaikan. Mutta sitä ei ollut kyllin selvästi merkitty, jonka tähden se myöskään ei ole yleisemmin tun-nettu. Jos usein ehdoteltu polkutie joskus tulisi tehtäväksi, niin se tietysti johdettaisiin tähän mukavaan suuntaan.

Kartta: Suomen Kuvalehti 1975.

Nattastunturi. Kuva: Åbo Akademin arkistokokoelmat. / finna.fi

Mutenia v. 1938. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto. Finna.fi

Näkymä Muteniasta Nattastuntureille. Kuva: Väinö Tanner, 1905. GTK.

Isäntä kaivaa perunoita pellosta Muteniassa v. 1937. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto. Finna.fi

Näkymä Muteniasta Nattastuntureille. Kuva: Väinö Tanner, 1905. GTK.

Tosin oli meillä tälläkin tiellä monta suota ja puroa ylikuljettavana, mutta suot olivat hyvin kapeita ja kovapohjaisia, purot taas niin kapeita, että helposti voi hypätä niiden yli. Suurimmaksi osaksi saimme kävellä kovaa maata myöten sangen kauniin metsän läpi. Nattastunturi oli meillä va-semmalla puolellamme, kun kuljimme Pyhäkurun, Nattas- ja Pyhätuntu-rin välillä olevan laakson läpi.

Notkelma oli kuitenkin aivan täynnä mahdottoman suuria kallionmöhkä-leitä, jotka pakoittivat meitä tekemään monta rohkeaa hyppyä. Niin rasittavaa kuin tämä kiveltä kivelle hyppiminen olikin, sanoivat kuitenkin kaikki kantajat, että se ei ollut mitään niihin vaivoihin verraten, joita olisi ollut kestettävänä, jos olisimme lähteneet toista tietä Nattastunturin yli.

Tunturin toisella puolella löysimme hyviä ja selviä tiemerkkejä, jotka vei-vät aina Sompiojärven rannalle Nämä tiemerkit, joista meillä ja sadoilla muilla oli ollut paljon hyötyä, ovat, niinkuin sanottu, pystytetyt yksityisen miehen kustannuksella, ainoan, joka tähän saakka on tehnyt jotakin saattaakseen tietä vähemmin vaaralliseksi ja eksyttäväksi.

Hän oli kesällä 1886 sattunut kulkemaan liian paljon kantajainsa edelle Nattastunturin ja järven välisellä tiellä, mennyt väärään suuntaan ja siten eksynyt läheiseen metsään. Muutaman tunnin harhailtuaan pelastui hän kuitenkin sen kautta, että hänen seuralaisensa arvasivat pian ruveta et-simään häntä.

Säästääkseen muita joutumasta samanlaiseen seikkailuun, joka hyvin helposti olisi voinut päättyä surullisesti teetti hän samana syksynä edel-lämainitut tiemerkit. Ei olekaan ihme, että ihmiset eksyvät tässä erä-maassa, sillä maa on pitkiä matkoja ainoastaan paljaita kallioita, joista kulo on syönyt kaiken kasvullisuuden, johon matkailijain askeleet olisivat voineet painaa jälkiä. Sen vuoksi on usein sattunut ennen, että ihmiset ovat eksyneet oikealta tieltä ja sen kautta saaneet kärsiä paljon vaivoja.

Eräänä kesäpäivänä oli eräs Sompiojärven rannalla asuva lappalainen, Jouni Hetta, yhdessä lappalaisen alituisten seuralaisten, muutamain koi-rain kanssa, mennyt katsomaan, olivatko hänen poronsa jo ehkä tulleet näille seuduille. Hänen huomionsa kääntyi kohta siihen, että koirat alkoi-vat haukkua kovasti, mutta eivät juosseet ympärinsä, niinkuin niiden ta-pa oli jäniksiä tai kettuja ajaessaan.

Hän kutsui niitä luoksensa, mutta kun ne eivät totelleet, seurasi hän haukuntaa ja löysi syvällä metsässä, kaukana oikeasta tiestä, kaksi nääntynyttä ja nälästä puolikuollutta karjalaista Jäämeren rannalta. He olivat ilman opasta lähteneet Törmäsestä mennäkseen Sompioon, eksy-neet tieltä ja harhailleet useampia vuorokausia poluttomassa metsässä, kunnes heidän voimansa loppuivat, ja he heittäytyivät maahan odotta-maan kuolemaa, joka olisi ollut tervetullut pelastaja nälän tuskista ja hyt-tysten alituisista pistoksista.

"Pyhä veli, anna ruokaa!" huusi toinen miehistä nähdessään lappalai-sen, ja ojensi hänelle täyteläisen lompakon, mutta toinen katseli vaan puoleksi tajutonna tuota odottamatonta ilmiötä. Ihmisystävällinen Jouni Hetta antoi heille silloin ainoan, minkä hän oli ottanut omalle varalleen, poronjuustopalasen, jonka hän leikkeli pieniksi muruiksi ja varovasti syötti nälkääntyneille. Sitten vei hän heidät kotaansa, jossa he saivat asunnon ja hoitoa, kunnes he toipuivat jakykenivät venheellä kulkemaan Mutenian kylään.

Miehet, jotka siten olivat pelastuneet kauheasta kuolemasta, tahtoivat välttämättä runsaasti palkita pelastajansa, mutta Jouni, joka on tunnolli-nen ja Jumalaa pelkäävä mies, selitti, että hän on ollut ainoastaan vähä-pätöisenä välikappaleena Jumalan kädessä, jonka tähden hänelle ei ol-lut tuleva mitään kiitosta eikä palkintoa, vaan ainoastaan korvaus siitä ruoasta, minkä he olivat nauttineet. Tämä korvaus teki Jounin arvelun mukaan 60 penniä. Tämä esimerkki köyhän lappalaisen oman voiton pyytämättömyydestä ei ole suinkaan ainoa tämän ihmisystävällisen kansan kesken.

V. 1885 kesällä oli niinikään eräs henkilö, nuori mies, joka seurassa useain muiden kanssa palasi norjalaiselta Jäämeren rannalta, eksynyt tässä erämaassa. Hän oli eräässä levähdyspaikassa sattunut nukahta-maan, jota hänen toverinsa eivät matkalle lähtiessään olleet huoman-neet. Herätessään oli hän yksin, jonka vuoksi hän kiirehti tavoittamaan seuralaisiaan. Mutta poluttomalla tiellä hän eksyi ja harhaili ruoatta useampia vuorokausia erämaassa, kunnes hän neljäntenä päivänä sat-tumalta joutui erään kalastajalappalaisen kodalle, kymmenen peninkul-maa sivulle oikeasta suunnasta.

V. 1888 matkusti eräs muurari Juho Eerikki Pietilä vaimoineen Sompios-ta Törmäseen. He läksivät kävelemään Elokuun 2 p:nä, mutta eivät tul-leet koskaan perille. Minne he ovat joutuneet, ei ole tunnettu, mutta kun heistä ei muutamaan viikkoon kuultu missään mitään, otaksuttiin, että nuo ihmisraukat, joilla oli ruokaa ainoastaan kahdeksi vuorokaudeksi, ovat kuolleet joko nälästä tai rasituksista tai joutuneet petojen saaliiksi.

Nämä ovat ainoastaan muutamia esimerkkejä niistä monista onnetto-muuksista, joita on tapahtunut tällä tiellä, ja joista ainoastaan harvoin on saatu varmoja tietoja, koska ei kukaan ole ottanut selville niiden henki-löiden kohtaloa, joiden on tiedetty lähteneen toisesta päästä, vaan joita ei ole koskaan nähty toisessa.

Eikö näissä ole kyllin puoltamaan kunnollista ja varmaa tietä Törmäsen talon ja Sompion järven välille? Tuleeko odottaa vielä useampia? Eikö yksi ainoa ihmishenki ole suurempiarvoinen, kuin ne muutamat tuhannet markat, jotka tämä tie maksaisi? Tuleeko tuhansien ihmisten vastakin olla vaarassa joutua mitä kauneimman kuoleman uhriksi Lapin enimmin kuljetulla tiellä?


Oli jo myöhänlainen iltapäivä, kun saavuimme Jouni Hetan majalle. Täällä oli myös Mustakallio viivähtänyt jonkun aikaa, ja hän kertoo siitä sangen hauskasti edellä mainitussa kirjassaan. Jos joku tahtoo enem-män tietoja tästä paikasta, saa hän niitä kirjasta: Om den finska Pola-rexpeditionen till Sodankylä." Siinä on Hetan maja asukkaineen kuvat-tuna valokuvan mukaan.

Lähellä oleva Sompion järvi on hyvin iso, mutta ei syvä, ja saareton. Se on melkein pyöreä, ja on saanut niinensä, niinkuin kerrottiin suksensau-van sommasta. Muinoin on tällä seudulla asunut ainoastaan lappalaisia, joiden on täytynyt kestää monta kovaa ottelua vihavenäläisten* kanssa, joista vielä elää monta tarua kansan muistissa.

Lappalaismajan lähelle tuovat Mutenian kylän asukkaat tavallisesti joka kevät venheitä Jäämerelle matkustavia varten. Erään niistä, joka meistä näytti sopivimmaile, sysäsimme vesille, ja sittenkuin koko seura oli saa-punut ja kantajamme, jotka halusivat heti palata, saaneet maksunsa, as-tuimme venheeseen, tästälähin jatkaaksemme matkaamme vesijaksoja myöten aina Lapin rajojen ulkopuolelle.

Järven toisella puolella, missä pieni joki laskee siihen, on muutamia huoneita, joita käytetään kala-aitoiksi. Sompiojärvessä on hyvin runsaasti siikoja, joita pyydetään verkoilla ja käytetään vaihtotavarana. Pienen Sompio-ojan rannat olivat monen sadan sylen matkalla täynnä vappeita verkkojen kuivaamista varten, joissa riippui pyydyksiä monta kerrosta päällettäin Monessa mutkassa kiemurtelevaa jokea myöten kuljimme alaspäin viljavien niittyjen läpi, joissa oli tiheässä heinärukoja.

Mutenian kylä, johon saavuimme illalla, on sama, johon M. A. Castren tuli rasittavan kävelynsä jälkeen Kyrön kylästä Inarista. Silloin löysi hän täällä sellaisen köyhyyden ja kurjuuden, jonka vertaista ei toivoaksem-me nykyisten eikä tulevaisten sukupolvien koskaan tarvinne nähdä. Seit-semäntoista katovuotta perättäin oli niin köyhdyttänyt seudun, että pet-tua ja olkileipää pidettiin herkkuina, joita kaikilla ei ollut varaa hankkia it-selleen.

Monet olivat jo lähteneet pois kotiseudultaan, mutta toiset toivoivat vielä, niinkuin Runebergin Töllinpoika:

- Kyll' kansan äänen kuulee Luoja

- Ja runsahaniman antaa sadon,

- Mi puutteeseen on onnen tuoja

- Ja armottoman poistaa kadon".

Kamala on se kuvaus, jonka Castren antaa täällä vallinneesta köyhyy-destä, mutta aikaisemmin oli tätä seutua vielä kovemmin koeteltu. Siitä on Jaakko Fellman tehnyt seuraavan kammottavan kertomuksen: V. 1810 oli täydellinen kato, metsät olivat typö tyhjinä riistasta ja kalat kuo-livat sukupuuttoon monesta lammesta. Jollakulla oli vielä vanhoja varas-toja, mutta ne loppuivat talven aikana, joten monen pellot jäivät kylvä-mättä. Seuraavanakin vuonna hävitti kato useimpain sadon.

Mutta 1812 ei saatu mitään satoa, karja oli syöty loppuun jo edellisinä vuosina ja karjapihat olivat tyhjiä. Sellaisessa ahdistavassa hädässä täytyi niiden, jotka jäivät kotiin, turvautua kaikenlaisiin epämukaviin ja vahingollisiin ruokiin. Yleisimmin käytettiin männynkuoria, hakkaamalla niitä ryyniksi, joista keitettiin ei ainoastaan leipää vaan myös velliä. On-nellinen se, joka voi sellaiseen soppaan panna jonkun palan kalaa. Ai-noastaan perin harvat olivat voineet saada Venäjältä jonkun naulan jau-hoja, eikä heilläkään riittänyt kuin yksi naula jauhoja leiviskään männyn-kuoria.

Monet koettivat tyydyttää nälkäänsä tapettujen hevosten ja koirien lihalla sekä kuolleiden elukkain raadoilla. Tällaisilla ravintoaineilla pitivät kui-tenkin monet itsensä hengissä koko nälkäajan, vaikka elämä olikin kur-jaa ja nääntynyttä. Usein turposivat nälkääntyneet ruumiit ja kangistui-vat niin, että tuskin voivat liikkua. Monen ruumis kuivettui niin, että vaan luu ja nahka oli jäljellä, ja kasvot mustenivat".

"Tämän surkean tilan vallitessa ilmestyi talvella 1813 hiukan lintuja ja oravia maahan. Se, jolla oli vielä voimia jäljellä, voi saada niistä itselleen ja omaisilleen vähän ravintoa. Niiden nahoilla ja höyhenillä olivat myös muutamat vaihtaneet itselleen siemenjyviä seuraavaksi kevääksi ja sai-vat hyvän sadon. Koko ylemmässä osassa Sompion kylää ei kylvänyt kukaan sinä vuonna yli yhden leiviskän, monet oinoastaan -6 naulaa, ja useimmat talot olivat autioina".

"Näinä tukalina aikoina nähtiin onnettomien asukkaiden usein kulkevan suuremmissa ja pienemmissä joukoissa pitkin maantietä, viluissaan ja alastomina. Useat heistä paleltuivat kuolijaaksi Sodankylän ja Rovanie-men välisellä pitkällä tiellä. He eivät paenneet ainoastaan sisämaahan ruokaa hankkimaan, vaan myöskin Norjaan. Monet perheet, joilla oli vie-lä joku poro, lähtivät Jäämeren rannoille, missä kerpuukki tappoi suuren osan heistä ensimmäisinä vuosina; toiset elävät vielä kalastajina. Monet läksivät myös Wienanmeren rannalle, jossa heidän pian täytyi kääntyä kreikanuskoon. Toiset, jotka muuttivat Suomeen, ovat katovuosien jäl-keen palanneet, ja ruvenneet uudestaan viljelemään talojaan, jotka oli-vat osaksi autioina, osaksi vieraiden hallussa". *)

*) Suomi 1846, siv. 100 101.

Tästä näemme, että Sodankylässä ja varsinkin Sompion kylässä on tällä vuosisadalla usein ja kauvan vallinnut nälkä ja kurjuus. Vanhempina ai-koina olivat sodan kauhut lisänä hävittämässä ihmisiä ja karjaa, ja kui-tenkin on Jumala kuullut kansan huudon ja lieventänyt maan hädän. Pa-rempi aika on koittanut. Mutenian kylässä on useita jo jotakuinkin varak-kaita taloja Pellot eivät tuota tosin vieläkään leipää koko vuoden tarpeik-si, ja usein kyllä vie halla vähäisen laihon, mutta rahvas on yhä enem-män ruvennut harrastamaan karjanhoitoa, ja siitä on sillä hyvä ja varma toimeentulo.

Luonto näkyy selvästi viitanneen asukkaita tähän elintapaan, sillä ympä-röivällä seudulla on useain peninkulmain alalla erinomaisia heinämaita, osaksi aukeita, osaksi metsäin välissä, sekä osaksi viljelykseen sopivia savipohjaisia soita. Jos koko tämä heinän paljous otetaan vastaisuudes-sa talteen, voidaan aivan varmaan elättää monta sataa elukkaa enem-män kuin nykyään.

Eräs tärkeimpiä vientilinjoja käy tämän kylän kautta, ja sitä myöten kulje-tetaan joka talvi useita kuormastoja voita Jäämeren rannalle. Siten voi rahvas osittain saada kotonaan kaupaksi karjantuotteensa, ja osittain viedä niidä maasta omilla poroillaan ja palatessaan tuoda jauhoja ja muita tarpeita Vesisaaresta.

Tschuolisjärven ja Neidenvoren välinen ajotie olisi senvuoksi suuresta arvosta ei ainoastaan koko Inarin pitäjälle, vaan myös Mutenian kylälle ja muille Sodankylän pohjoisosille. He voisivat silloin kesän aikana tal-lettaa talvella tarvittavat jauhovaransa ja muut tarpeensa Kyrön kylään, ja sieltä ensimmäisellä rekikelillä, joka täällä tavallisesti alkaa jo Mikon-päivän tienoossa, tuoda ne kotiinsa.

Nyt sitä vastoin täytyy heidän odottaa kunnes koko Inarinjärvi jäätyy, jo-ka tapahtuu vasta lähellä joulua, voidakseen päästä matkustamaan Ve-sisaareen, jossa jauhot ovat siihen aikaan paljon kalliimpia kuin kesällä, vaikka otetaan lukuun kustannukset niiden kuljettamisesta Inarin Ky-röön.

Kysymyksessä oleva ajotie tuottaisi hyötyä 12 Madetkosken ja 16 Som-pion kylän talolle, ja sitäpaitsi vielä muille taloille, jotka silloin huomaisi-vat itselleen edullisemmaksi tuoda jauhonsa Kyrön kylästä, sen sijaan että nyt ostavat ne Rovaniemeltä ja Kemijärveltä ja maksavat vielä kal-liimman hinnan pitkän maamatkan vuoksi Kemin kaupungista.

Jokavuotinen kansan tulvaileminen Jäämeren kalastuspaikoille tuottaa Sompion kylän asukkaille, jonka kautta virta käy, jokseenkin hyviä etuja, vaikka heillä on siitä hiukan vastuksiakin. Myymällä Jäämeren kulkijoille kaikenlaisia tuotteitaan ruoaksi ja evääksi on heillä jokapäiväinen raha-tulo. Kesän aikana tarvitsevat Jäämeren kalastuspaikoilta palaavat ven-heitä matkustaakseen jokia myöten alaspäin kotiinsa, ja niitä saavat he ostaa Sompiossa.

Melkein joka mies on sen vuoksi venheenrakentaja. Kun talvipakkaset estävät kaikki ulkotyöt, vestetään joka talossa yksi tai useampia venhei-tä, ja niin pian kuin kevätaurinko on sulattanut jäät, viedään ne Sompio-järven pohjoisrannalle, jossa ne makaavat kumossa ja odottavat ostajia.

Kun Jäämeren kävijät ovat kulkeneet Törmäsen ja Sompiojärven välisen vaivaloisen matkan, valitsevat he sen venheen, mikä heille parhaiten so-pii, survaisevat sen vesille ja tulevat pientä jokea myöten kylään, jossa he tekevät kaupan venheen omistajan kanssa ja jatkavat matkaansa Kemijärvelle tai Rovaniemelle, joskus aina Kemiin ja Tornioon saakka.

Jos heitä on useampia, tulee hinnasta jokseenkin vähän kunkin heidän osalleen, ja kun he kotiin tultuaan voivat myydä venheen, vähenevät heidän matkakustannuksensa sangen pieniksi. Sellaisen venheen otim-me mekin ja meidän seuralaisemme mainitulta rannalta.

Sillä matkustimme seuraavana päivänä, Elokuun 26 p:nä, eteenpäin Sompio-ojaa myöten, joka yhtyy toiseen suurempaan, Tankajoen läheltä tulevaan Riestojokeen. Kun Mutenian kyläläiset kesän aikana matkusta-vat Sodankylän kirkolle, kulkevat he Riestojokea myöten sen lähelle saakka, vetävät venhettään neljänneksen peninkulmaa Tankajoelle ja kulkevat sitä ja Kitistä myöten määräpaikkaansa ja palaavat samaa tietä takaisin.

Riestojoki laskee Luiroon ja on saanut nimensä siitä, että se ikäänkuin ryöstää pääjoen mukaansa. Luiro juoksee nimittäin idästä länteen, mutta kääntyy sillä paikalla, misssä syrjäjoki siihen yhtyy, suoraan etelään päin. Sen läheisyydessä on muutamia taloja, n.s. Rieston kylä. Tässä söimme päivällistä, jonka aikana eräs vanha ukko, Jaakko Ara, kertoi, että hänen isänsä, Olli Pelkonen oli enemmän kuin sata vuotta sitten paennut sotaväen ottoa ja lähtenyt syntymäseudultaan Pelkosenniemel-tä, Kemijärven rajapaikalta, näihin erämaihin.

Hän oli asettunut asumaan Muteniaan, jossa hän oli seudun ensimmäi-nen Suomalainen. Hänen kahdeksasta pojastaan pääsi neljä täyteen ikään ja kolme heistä perusti itselleen uutisasunnon Mutenian seuduille. Paavo sai Pokurin, Hannu sai Keskitalon, Jussi sai isän kuoleman jälkeen Mutenian, neljäs taas, Jaakko, tuli kotivävyksi Ala-Riestoon.

Viimemainitun poika, Jaakko, kertoi tämän tarinan. Olli Pelkosen veli, Antti, oli myös samaan aikaan lähtenyt tänne tänne turvaan, ja asettui Lokkaan, muutamia peninkulmia alemmaksi.

Pokuri ja Tapio ovat saaneet veneen täyden Sompiojärvellä 1937. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Naiset hakevat vettä kaivolta Muteniassa talvella 1938. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Lana kuivumassa; lana eli nieluton, suppilomainen havaspyydys Mutenian kylässä 1937. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Lampaat ulkona aterioimassa Muteniassa talvella 1937. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi