Jenny Paulaharju. / Kotiliesi 1.12.1925.

Lapin joulu.


Lappi on elänyt ihmeellisen kesänsä. Se on kylpenyt auringossa sekä tunturi- ja merituulien väkevissä tuoksuissa. Sen vedet ovat antaneet ka-laa ja sen maa on viheriöinyt ja kukkinut. Sen kansa on raatanut ja aher-tanut pitkän kesäisen työpäivänsä, kunnes se on uupunut aurinkonsa al-le nukkumaan, ja levättyään taas herännyt samaan päiväpaisteeseen. Mutta sitten on päivä jäänyt yhä pitemmiksi yön hetkiksi tunturien taakse piileksimään. Kesän vihreys on muuttunut äkkiä syksyn väriloistoiseksi "ruskaksi", jolle päiväkin on vielä noussut lyhyiksi hetkiksi valamaan lois-tettaan, kunnes on painunut kokonaan pois. Myrskytuulet ovat vieneet pian koko syksyn koreuden. Maa, vedet ja jängät ovat kohmettuneet jää-hän ja peittyneet lumeen.

Silloin pimeys, yhtä pohjaton kuin oli kesäinen valo, on levittäytynyt yli koko ylpeän Saamemaan. On tullut synkkä, raskas "kaamosaika", joka uhkaa tyrehdyttää kaiken elämänhalun ja voiman ja taamoa rohkeamie-lisimmänkin Lapin eläjän. Se hiipii tukalana painajaisena tunturien loue-kotiin, vesien varsilla asuvaisten hirsimajoihin ja virkamiesperheiden viihtyisiin suomalaiskoteihin.


Silloin, keskellä raskainta talvista yötä, koittaa se juhla, joka tuo vaihte-lua ja virkistystä sillekin kansalle, joka pimeässä vaeltaa. Tulee Joulu. "I juokke bäivvi läk juovlabäivvi", ei jokainen päivä ole joulupäivä, sanoo lappalainen, ajatellessaan tätä pitkän talvensa suurinta päivää, toisten päivien yli koroitettua.

Joulukirkkoon ruvetaan varustautumaan kaukaisimmissakin erämaissa jo viikkoja ennen juhlaa. Hädin tuskin saadaan joku palvelija tahi van-hus jäämään kotiin lapsia ja eläimiä katsomaan. Parhaissa varustuksis-saan ja parhailla ajokkaillaan sitten Enontekiön ja Inarin Lappi laskette-lee kauniille, kyläisille kirkkopaikoilleen. Mutta Utsjoen yksinäinen kivi-kirkko ja sen valkoinen pappila saavat siljonsa autioihin kirkkotupiin vain osan tunturiseurakuntaansa juhlapäiviksi vierailemaan.


Inarijoen ja ylisen Tenon kansa ajaa karauttaa useinkin rajan toiselle puolelle, Karasjoen komeaan kirkonkylään, johon ei ole ajettavana enempää kuin parin penikulman mutka Tenosta länteenpäin pitkin Ka-rasjoen jäätä. Siellä tavataan samaa saamekansaa kuin on Tenon suo-menpuolisellakin rannalla. Ei ole eroa rodussa eikä kielessä, vaikka nä-mä täällä kuuluvatkin Norjan valtakuntaan, ja toiset ovat tulleet kirkolleen aina kaukaisilta meren rannan vuonoilta asti

Lappalaisia Karasjoen kirkolla.

Jo päivää ennen jouluaattoa koetetaan kirkolle joutua, sillä aattopäivä, "ruohtubäivvi", on miltei yhtä suuri juhla kuin itse joulupäiväkin. Kirkonky-län "väärtien", kestiystävien luo useat pitkämatkaiset majoittuvat, mutta monella on myös oma pieni kirkkotupansa, jossa saa juhla-aikansa asustaa oman takan valossa ja lämmössä. Siellä sitten lepäillään ja syödään hyviä joulueväitä: merikalaa, meren rannalta ostettua turskaa tahi omien vesien rasvaista, kuivattua kalaa, poronlihaa, lehmän-, poron- tahi lampaanmaidosta valmistettua juustoa, leipää sekä voita, ja palan paineeksi ryypitään väkevää kahvia ja maitoa. Maito on niin tärkeä juota-va jouluna, että sitä koetetaan hankkia vaikka kuinka pitkien-matkojen takaa. Vanhat arvelivatkin, että reikä tulee vatsaan, jos jouluna joutuu ilman maitoa aterioitsemaan. Samoja herkkuja, joita kirkkoväki nautti eväinään, syövät kotiinjääneetkin juhlansa kunniaksi kaukaisessa yksi-näisyydessään. Heillä kun ei muuta iloa olekaan, niinkuin on niillä onnel-lisilla, jotka ovat kirkolle päässeet ja saavat nähdä siellä niin paljon uut-ta.

He saavat nähdä jouluaamuna kynttilöillä valaistun kirkonkin, jossa kuu-kausia hämärissä elelleen erämaiden asu jamen silmää aivan huikaisee ylenmääräinen valo. Siinä valossa on kyllä hyvä kiittää Jumalaa, mutta on myös hyvä ihailla toisia kirkkomiehiäkin. Sillä nähdään siellä kirkkaita verkakoristeita ja välkkyviä silkkejä tahi koreita villahuiveja parhaitten peskien päällä. On siinä valkopeskiä ja mustaa, mutta on vanhalla väellä karkea- ja pitkäkarvaisia pöykkyripeskejäkin. Toisilla on säpikkäät mustat kuin hiili ja koreasti pauloitetut nutukkaat ovat valkoiset kuin lumi.

Ja miesten sinisiä, punaisella päärmättyjä neljäntuulenlakkeja kiertää kii-ltävä nahkavierki. On kuin koreat jouluruusut olisivat putkahtaneet kuk-kaan pimeässä ja pakkasessa ja täyttäisivät nyt kirkon väriloistollaan. Kaikki on niin kaunista ja silmälle mieluisaa, että moni, varsinkin nuori ihminen eksyy huomaamattaan pois papin vakavan saarnan ladulta ja unohtuu toisia nuoria katselemaan.

Vielä viikonpäivät joulun jälkeen monet tunturilaiset viipyvät kirkolla toi-mitellen asioitaan ja tehden kaikenlaista kauppaa. Ja sellaisissa kylissä, joissa »kristityillä«, laestadiolaisilla, on oma seurahuoneensa, kuten esim. Karasjoella, pidetään seuroja viikoittain. Istutaan päivät ja melkein-pä yötkin jatkoksi himmeästi valaistussa tuvassa, jonka pitkän pöydän takana puhuvaiset miehet saarnaavat, saaden aikaan niin voimakkaat liikutukset herkkämielisessä laumassaan, että tuskin omaa ääntänsä-kään toisinaan kuulevat.

Näiden nykyisten kirkkomiesten isät eivät ole niin kyläisissä kylissä eikä niin kauneissa temppeleissä Herraansa palvoneet kuin heidän lapsensa vt. Enontekiön vanha lappi ajeli joulukirkkoonsa Palojoensuun pieneen kylään tahi aikaisemmin vielä syvemmälle sydänmaille, Lätäsenon kirk-kopaikalle. Utsjoella oli kyllä vanha kirkko samalla kauniilla kentällä kuin on nykyinenkin, mutta pieni se oli ja harmaa. Olipahan vain kuin vähän paremmanpuoleinen pirtti.


Inarin vanhalla kansalla oli taas kaunis koivujen ympäröimä pyhäkkönsä kaukaisella, yksinäisellä kentällä, Bielbajärven rannalla, metsien ja vaa-rojen katveessa. Mutta rakas oli heillekin kirkkonsa ja mieluisat kirkko-matkat. Monella vanhalla ovat elämänsä parhaat muistot juhlien vietosta markkina- eli kukkopaikoilla.

Lapin nuoria miehiä neljäntuulenlakkeineen.

Paljon oli silloin erilaista kuin nyt. Oli varottava ja huolehdittava niin mo-nia asioita, joista nykyajan kansa ei tiedä mitään, ja jos tietäisikin, niin ei välitä. Mutta vanhat niille kaikessa hiljaisuudessa vielä antavat arvon ja merkityksen.

Jouluaattona oli pirtin tahi kodan edusta aivan puhtaaksi lakaistava. Ei saanut jäädä lastua, risua eikä heinänkorttakaan lumiselle siljolle, sillä jouluyönä ajoivat pienet joulumiehet talon ohitse omilla ajokkaillaan: hii-rillä, vuohilla, jäniksillä, myyrillä ja millä mikin, ja jos heidän ajopelinsä sattui takertumaan rikkoihin, niin seurasi siitä monenlaista onnettomuut-ta talolle.

Mutta oli suurempi ja pelottavampikin kulkija jouluyönä kuin pienet, lys-tikkäät tonttu-äijät. Silloin vaelsi myös maita "juovla-staalok", joulustaalo, jolle piti varata juomavettä jokaiseen paikkaan, missä eläviä olentoja oli nukkumassa. Jollei siitä oltu muistettu huolehtia, imi se janoissaan veren nuorimman lapsen tahi eläimen päästä. Tavallisesti varattiinkin kyllä sille vesiastia, ja niin se kulki rauhallisesti sivu kotien ja kukkopaikkojen sekä painui pimentoon siksi, kunnes kansa lähti astumaan aamukirkkoon.

Bielbajärven kirkolla staalo kuitenkin oli kerran vielä jumalanpalveluksen aikana avaimenreiästä kurkistellut kirkkoon, kuitenkaan saamatta aikaan mitään kirkonpahennusta. Mutta kauas se ei koko juhlien aikana siirtynyt ihmisten lähettyviltä. Seurasi vain hyvin tarkasti Lapin kansan elämää koko juhliksi pyhitetyn ajan, toisinaan parikin viikkoa. Jos vanhat äijät ja aikamiehet kaasivatkin tinalaskuistaan väkevää viinaa pieniin visapuisiin tai hopeaisiin juomakuppeihinsa ja sitten kallistivat kurkkuunsa saaden verensä niin lämpiämään, että rupesivat ihan jumalattomasti joikaa-maan, niin ei staalo siihen asiaan sekaantunut.

Mutta rohkenivatpa lapsukaiset hiukankin äänekkäämmin puhella, leik-kiä, kolistella tavaroitaan, sivakoilla huilata tai mäkeä laskea, niin pään-meno oli kysymyksessä. Varsinkin mäenlaskusta vanhat varoittivat an-karasti, sillä mäen alla oli avosuinen staalon laukku, joka nielaisi pienet juhlan rikkojat. Joku rohkea tyttö kyllä ylpeili, että hänpä potkaisee puhki staalon laukun, mutta kun sai kuulla, että se olikin raudasta, niin ei hänen enempää tehnyt mieli sitäkään temppua koetella.

Varoitukseksi ja pelotukseksi kerrottiin lapsille surullista muistelusta kau-kaa Koutokeinon-Lapista, miten siellä oli käynyt pienille mellastajille. Ko-ko porokylän väki oli lähtenyt kirkolle. Kahteen kotaan oli vain jäänyt asukkaita: toiseen vanha mummo, pieni tyttö ja koira, toiseen vain lapset omin päinsä. Palvelijakin oli kyllä jätetty kylään, mutta hän oli porojen perässä paimenessa. Kun sitten ruohtupäivä tuli, teki mummo valmistuk-sensa: hakkasi pyhäpuut, lakaisi kentän ja laittoi juomavettä staalolle. Mutta naapurikodan lapset vain taajoivat ja joikasivat: toiset olivat olevi-naan poroja ja toiset hukkia. Muori kyllä kävi heitä varoittamassa, ettei saanut aattopäivänä ylpeillä eikä taajoa.

Mutta lapset eivät vain totelleet, ja mummo tyttärineen meni nukkumaan, sitoipa vielä koiransakin kiinni, että olisi oikein hiljaista hänen kodas-saan. Vihdoin uupuivat leikistään toisenkin kodan lapset ja paneutuivat nukkumaan. Mutta staalo oli jo kuullut heidän liiallisen melunsa, tuli yöllä kotaan ja heitti heidät pa- lavaan nuotioon. Mummolle staalo sitten il-moitti tekonsa ja käski hänen heti poroineen ja kotineen muuttaa pois koko paikalta. Muori heti muuttamaan, mutta lähetti ensin palvelijan kir-kolle ilmoittamaan lasten vanhemmille, mitä oli tapahtunut. Palvelija laski villillä stainakalla yli tunturien, aapojen ja vuomien niin kovaa vauhtia, että poro perille päästyä läkähtyneenä kaatui ja kuoli.

Suuressa hädässä vanhemmat heti lähtivät ajamaan kotia kohden ja va-pisevin sydämin näkivät jo kaukaa kotansa, jonka lähistöllä poroelo koi-rien paimentamana lepäili. Mutta hiljainen, liikkumaton oli laurrta, outo pelottava rauha näytti siellä nyt vallitsevan. Ei kuulunut lasten ääniä, ei porojen roukumista, ei koirien haukuntaa. Ja kun kauhistuneet vanhem-mat tulivat lähemmäksi, huomasivat he, että kaikki olivat muuttuneet kiviksi: kodat, porot ja koirat. Lapsista vain ei ollut jäänyt kivikuvaakaan.


Ja tämän kaiken oli pelottava staalo tehnyt, kun ei ollut pidetty jouluaa-ton rauhaa.