B.O.S. / Viikko-Sanomat 1933.

Lapin kuningas.


Iso-Samperi. Tämä nimi on tuttu kaikille Lapin ja Perä-Pohjolan asukkail-le. Metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg se oli tämän entisen Lapin "kuninkaan" oikea nimi ja oli hän kuten siihen aikaan sanottiin, forstmes-tari, eli kuten Lapin kansa lausuu, "hosmestari", jota asianomaiset piti-vätkin aikanaan hienoimpana kuin suomalaista vastiketta.

Iso-Samperi - kutsumme häntä tässä tällä kansan antamalla nimellä tuli A.B. Kemi O.Y:n metsäosaston päälliköksi 1890 tienoilla ja oli hänen asuin- tai "hallitus"-paikkanaan Rovaniemen kirkonkylä ja asuntona Konttinen-niminen, siihen aikaan huomiota herättävän mahtava, kaksi-kerroksinen puutalo. Tämänlaisia mainitun yhtiön omistamia taloja on vieläkin kaksi samanlaista rinnakkain. Toisessa talossa oli lennätinkont-tori, lennätinpäällikön asunto ja yhtiön virkailijoiden asuntoja. Konttinen sijaitsee Kemijoen varrella, Ounaskosken rannalla, vastapäätä Ounas-vaaraa. Paikka on Rovaniemen ihanimpia. Lapin "kuninkaan" liikanimi "Iso" johtui osaksi siitä, että hän oli pitkä, komea mies, mutta päätarkoi-tus tällä nimellä lienee ollut se, että kansa tahtoi näin korostaa miehen mahtavuutta suuren yhtiön edustajana sekä myös hänen suurta valtaan-sa Lapin ja Peräpohjolan hyvinvoinnin järjestelyssä. Tällä liikanimellä tahdottiin vielä - varsinkin ensi aikoina - tehdä ero erään samalla alalla työskentelevän Sandbergin, Pikku-,Samperin välillä. Viimeksimainittu oli ruotsinmaalainen suomenkieltä taitava, Pohjois-Ruotsista kotoisin oleva sahanomistaja, joka osteli metsiä Pohjois-Suomesta ja uitti puut Ruot-siin.


Iso-Samperi oli, kuten edellä sanottu, pitkä ja komea mies, jonka ryhdi-käs ja varma esiintyminen herätti kunnioitusta, jopa pelkoakin sekä pie-nemmissä herroissa, että talonpojissa, jätkistä puhumattakaan. Kun sa-non vielä, että hänen kasvonsa piirteet olivat vaikkakin tietysti sattumalta tehdyt jotakuinkin samat kuin Seitsemässä Veljeksessä Gallen-Kallelan piirtämän Simeonin toverin kasvot saapasnahkatornissa, niin luulen, että sellaisellakin lukijalla, joka ei ole nähnyt Iso-Samperia, on mielessään oikea kuva hänestä.

Kun Kemiyhtiö tai vain yhtiö, joksi A. B. Kemi O.Y:tä Pohjolassa lyhyesti kutsutaan, oli siihen aikaan melkein ainoa tukkimetsien ostaja, muuta-mia pienempiä ruotsalaisia tukkiyhtiöitä lukuunottamatta, hallitsi se sil-loin ykkinään Pohjois-Suomessa. Iso-Samperi oli myöskin mies, joka osasi käytellä tätä valtaa ja voimaa enemmän kuin tarpeeksi. Hänen mahtava sanansa ja oikkuinen luonteensa voi määrätä Peräpohjolan olot aivan mielensä mukaisesti. Hän määräsi työpalkat ja metsienostot alistumatta niistä neuvottelemaan edes esimiehensä, kauppaneuvos Snellmanin, eli kuten kansa häntä kutsui, Ati-patruunan kanssa. Yhtiön suuret sahat ovat Kemi- ja Tornion jokisuilla, mutta harvoinpa Iso-Sam-peria nähtiin vierailemassa näillä sahoilla, joita varten hän teki suuria metsä- ja metsätalokauppoja. Hän oli yksinkertaisesti liian suuri ja mah-tava neuvotellakseen sahojen isännöitsijöiden ja johtajien kanssa sellai-sista pikkuseikoista kuin mitä ja minkä verran sahat puita tarvitsivat vuo-sittain, vaan hän osti ja uitti puita jokien suille niin paljon, että se riitti.

Puhuttiinpa siihen aikaan, että Metsähallituskin oli Iso-Samperin käsissä aivan jonninjoutava virasto, jonka oli alistuvaisesti hyväksyttävä ne hin-nat, mitkä hän »armossa» suvaitsi esittää. Paikallisten metsänhoitajien kanssa hän ei alistunut minkäänlaisiin neuvotteluihin ja oli esim. Rova-niemen hoitoalueen silloisen metsänhoitaja Nymanin kanssa milteipä "verivihollinen". Valtion palvelija, vaikkakin oli sangen sävyisä ja kansan keskuudessa pidetty mies, tahtoi toiseltapuolen näyttää myöskin mah-tiansa ja niin oli näiden herrojen lähentyminen, seurustelusta puhumat-takaan, aivan mahdoton. Iso-Samperi ei muuten seurustellutkaan ke-nenkään kanssa, sillä rovaniemeläisissä ei ollut niin hyvää, joka olisi kel-vannut hänen seurakseen. Ainoastaan vastikään paikkakunnalle tullut lääkäri perheineen, jos oli ruotsalainen mieleltään ja kieleltään, kelpasi
joskus hänen seurakseen, mutta kerran eräästäkin tällaisesta tuli Iso-Samperin verivihollinen, mutta tämän jutun kerron myöhemmin.

Paitsi Kemiyhtiön metsäpuolen johtoa, kuului Iso-Samperille myöskin Kemijoen Uittoyhdistyksen johto. Kun ennen vanhaan uitettiin Kemijoes-sa tukit n.s. kiintolautoissa, jotka kevään ja kesän mittaan kulkivat virran voimalla jokisuille, ja kun tuli tämä suhteettoman kalliiksi, ryhtyi Iso-Sam-peri lauttaamaan puut irrallaan laittamalla koskipaikkoihin ja suvantoihin-kin n.k. johdepuomeja. Tämä lauttaustapa osoittautuikin sangen halvaksi ja joutuisaksi, minkä johdosta Isosta tuli vielä isompi herra kansan ja vie-läpä esimiestensäkin silmissä. Lauttauspomoiksi hän osasikin valita pys-tyvimmät miehet, joista useat - suurin osa savolaisia piälysmiehiä - jäljit-telivät herraansa mahtavuudellaan ja leveydellään. Näistä oli tyypillisin Iso-Samperin jäljittelijä, uittopäällikkö Koponen, mutta kun hän oli vain tavallinen kansan mies, puuttui mahtavuudesta se hienous, joka hänen isäntänsä mahtavuuden teki aivan toisenlaiseksi. Iso-Samperi oli sivis-tynyt ja perin hienokäytöksinen mies, josta johtuikin, että hänen käytö-ksensä ei ollut pienimmälläkään tavalla epähienoa tai moukkamaista, mitä taas Koposen mahtailu oli suurimmalta osaltaan.

Iso-Samperin matkustaessa virkamatkoillaan ei siihen aikaan hänellä
vielä ollut autoja käytettävänään, mutta osasi hän matkustaa hevosilla-kin joutuin ja ennen kaikkea komeasti. Kemi-yhtiöllä oli tietysti suuri määrä hyviä hevosia, joita ei käytetty tukinajoon, niin kuin olisi luullut, vaan Iso-Samperin ja osin pienempienkin tukkipomojen kyyditykseen. Kun "Iso" matkusti, järjesti hän niin, että parin kolmen peninkulman väli-matkoilla oli odottamassa levähtäneet hevoset ja kun kunnioitettu ja pe-lätty päällikkö tuli vaihtopaikkaan, vaihdettiin hevoset tulisella kiireellä ja matkaa jatkettiin tällä tavalla määrän päähän. Iso-Samperi ei alistunut menemään tavallisiin majataloihin tai maalaistaloihin muuten kuin pa-kosta, sillä yhtiöllä oli omat komeat talot päällikköä varten kaikissa suu-remmissa kylissä ja keskuspaikoissa. Mainitsin edellä, että matkan var-rella muuttopaikoissa odottivat levähtäneet hevoset. Kaksi niitä piti olla valjaissa ainakin valtateillä, joissa leveys salli parivaljakolla ajon. Kesällä oli komeat "rillat" ja talvella pitkä, tilava matkareki, jossa voi maata aivan kuin parhaassa sängyssä.

Kerran teki silloinen kenraalikuvernöörimme, Seyn, tarkastusmatkan Ro-vaniemeltä, johon silloin oli jo rautatie, Sodankylään. Seynillä oli tosin kulkuneuvona jo silloin auto, mutta kun ne olivat vielä silloin verraten epävarmoja kulkuneuvoja, rikkoutui Seynin auto paluumatkalla ja koko seurue, johon kuuluivat paitsi adjutantti ja henkivartia, myös Seynin rou-va, jäi tielle. Tämä oli kiusallinen tilanne tietysti sellaisille suuruuksille, mutta tilanteen pelasti Iso-Samperi, joka sattui silloin olemaan hevosi-neen ja rilloineen virkamatkoillaan. Iso ei ollut mikään ryssien häntyri ja olisi ollut mielellään antamatta apuaan sellaisille vihatuille "Suomi-syö-jille", kuin Seyn oli, mutta kun seurueessa oli naisia mukana, niin gentle-mannina hän ei voinut kieltäytyä avunannosta, vaan luovutti kulkuneu-vonsa seurueelle. Seyn palkitsi Iso Samperille tämän avunannon anta-malla hänelle seuraavana pääsiäisenä, jolloin oli sen aikuinen "tähtisa-de", kauppaneuvoksen arvon. Iso-Samperi ei ottanut kuitenkaan tätä kunnioitusta vastaan vaikkakin sen rahahinta otettiin valtiolle ulosotto-tietä, vaan kielsi jyrkästi parhaita ystäviäänkin joita ei ollut monta titulee-raamasta häntä ryssän antamalla arvonimellä ja varsinkin kun se oli an-nettu niin vähäpätöisen ansion palkkioksi. Häntä ei kukaan kutsunut-kaan kauppaneuvokseksi ja vähitellen unohtui, että hän omasi sellaisen-kin tittelin.

Keskellä istumassa Hugo Sandberg. Kuva: Metasätaloudellinen aika-kauskirja 1921.

Karhunkaataja Hugo Richard Sand-berg v. 1881-1882. Kuva: Andersson Gustaf Henrik. / Museovirasto

Metsänhoitaja Hugo Richard Sand-berg v. 1893. Kuva: K. E. Ståhlberg. / Lusto - Suomen Metsämuseo.

Metsänhoitaja Paul August Nyman (Norvasalo) v. 1893. Kuva: Ina Lind-qvist & Co, Oulu. / Lusto - Suomen Metsämuseo.

Kenraalikuvernööri Seyn puolisoi-neen vierailulla Rovaniemellä v. 1911. Istumassa keskellä kenraali-kuvernööri Frans Albert Seyn, vierel-lään puolisonsa Sofia Ivanovna, knallipäinen herra takarivissä äärim-mäisenä oikealla on everstiluutnantti Gustaf Emil af Enehjelm. Kuva: Mu-seovirasto.

Näkymä Maantiekadulta eli nykyiseltä Valtakadulta v.v 1908–1917 . Ku-vattu Kanervan liikekiinteistön katolta. Vasemmalla puolen tietä Pasma ja Haarala (myöhemmin Nyländen), oikealla Hannulan kirjakauppa, posti ja takana Konttisen kartano. Kuva: Paavalniemi Iikka. / Lapin Maakuntamu-seo.

Nelipyöräiset ajelurattaat l. trillat Pielisen museon ulkomuseoalueella v. 1986. Kuva: Ilmari Karvonen. / Pielisen Museo.

Sen mukaan mitä vanhat ihmiset kertovat, oli sovinto ja työrauha hyvä alkuaikoina Iso-Samperin ja hänen työväkensä kanssa. Kemiyhtiö osteli suuria metsiä ja kerrotaan, että eräänkin lohkokunnan metsä, muistaak-seni Kivirananlohko Kemijärvellä, oli se ensimmäinen suurveto, jolla yh-tiön sahojen tukkitarve tuli tyydytetyksi moneksi vuodeksi. Mutta 1900 vuoden jälkeisinä vuosina rupesivat sosialistiset opit tekemään tuhokul-kuaan sikäläisen työväen piirissä, eikä kestänytkään monta vuotta, kun sato oli niin kypsä, että ensimmäinen lakko oli julistettu. Kuvaavana sen ajan työväelle oli, että, vaikka sitä oli jo pitemmän aikaa kiihoitettu ja se-litetty minkälainen valtti työväellä on lakkoilemisessa, se ei edes osan-nut oikein nimittää tällaista lakkoa eikä varsinkaan sitä. mistä syystä työt lopetettiin. Metsistä palaavat miehet vastasivat kyselijöille syyksi, miksi he kesken talven palaavat pois työmailtaan, että "ne teit, perkelheet, reekin tai lahon". Iso-Samperi haali työväkeä muilta paikkakunnilta ja ta-lolliset menivät yhä lukuisammin tukkimetsiin.


Ruotsalaiset yhtiöt toivat työväkeä Ruotsista. Ei silloin ollut kansainväli-syys korkeassa kurssissa, kun naapurimaan työläiset tulivat lakon mur-tajiksi. Iso-Samperi sai silloin ensi kerran perusteellisesti työväen vihat niskoilleen, sillä olihan hän yksinkertaisesti määrännyt palkat. Tämä oli tietääkseni ensimmäinen puhdas palkkataistelu, jonka sosialistiagitaat-torit ehkäpä aivan aiheettomasti puhalsivat. Lakko ei muodostunut pit-käaikaiseksi, koska uutta työväkeä oli tarjolla ja rikkureita palasi töihin, mutta työrauha oli siitä asti, tämä tapahtui vuonna 1906 tai 1907, loppu-nut Pohjolan metsissä, sillä jo keväällä tuli uusi lakko uittotöissäkin. Kun Iso-Samperi oli korkein uittopäällikkökin, kohdistui häneen niin suuri rai-vo ja viha, että hänen täytyi pitää oikein henkivartiota. Siihen aikaan oli tosin mahdoton saada kiväärejä, koska jo Bobrikoff oli kieltänyt, niiden kaupan ja hallussapidon, mutta niitä haalittiin salateitä, sillä niin suurella herralla kuin Iso-Samperi oli mahdollisuuksia hankkia niitä vaikkapa Ruotsin puolelta. Vielä pitkät aikaa jälkeen uittolakon päättymisen ei Iso-Samperi esim. venheessä kulkiessaan istunut, vaan seisoi ja oli aina varuillaan ampuma-ase käden ulottuvilla.

Aikaa myöten kasvoi yhtiön virkakunta ja Iso-Samperilla oli apunaan joukko metsänhoitajia, insinöörejä, tuomareita ja valtava joukko työnjoh-tajia. Jätkät luokittivat viimeksi mainitut toimensa mukaan eri arvonimille. Mikä oli ukkoherra - koko työmaan päällikkö - mikä pomo, kasööri tai hartsuherra. Tämä viimeksi mainittu titteli voi olla outo useammalle luki-jalle ja tarkoittaa se samaa kuin muonitusmestari sotaväessä. Yhtiö piti huolen työmaalla tärvättävien muonavarojen hankinnasta ja jakoi ne työ-väelle halpaan hintaan. Pienempiä kihoja olivat kympit, joita jätkät usein kutsuivat "tulipiipuiksi" johtuen tämä siitä, että he ottivat usein itsekin työhön osaa näyttäen hyvää esimerkkiä laiskalle jätkälle. Näitä pikkuki-hoja oli paljon varsinkin uittotöissä.

Iso-Samperi hallitsi tätä virka- ja työnjohtajakuntaa niin kuin luja kenraali armeijaansa. Kaikki olivat varpaillaan, kun jakoi määräyksiään. Hän ei tosin ryhtynyt ohjailemaan alinta päällystöään eikä puhu tavallista jätkää koskaan, vaan antoi lujat ja täsmälliset ohjeet asianomaiselle esikuntan-sa "upseerille", joka taas vuorostaan pani herransa määräykset täytän-töön. Iso-Samperi oli, sanalla sanoen, sellainen johtajakyky, ettei niitä enää synny. Nykyinen demokraattinen katsantokanta ei hyväksynyt täl-laista johtajaa, joka pitää itseään yläpuolella, jonkinlaisena kaikkivaltiaa-na ja ylinerona, vaikkakin hän esiintyisi hienosti ja hilliten, kuten Iso-Samperi, vaan hän joutuisi pian narrin kirjoihin ja kansan ja työväen pil-kan esineeksi.

Kotioloissa oli Iso-Samperi verraten vaatimaton. Hän ei pitänyt esim. suuria pitoja, joilla moni hänen asemassaan oleva olisi tahtonut näyttää mahtiaan ja saavuttaa imartelua. Tämä johtui ehkäpä osaksi siitäkin, et-tei paikkakunnalla löytynyt hänen mieleistään kylliksi arvokasta seuraa. Vanhempana ollessaan hän kyllä piti kemuja, väliin Konttisessa ja väliin Pöykkölän maatilalla - yhtiön omistama suurehko maatila Ounasvaaran puolella - mutta uskon, että tämä oli lastensa toivomuksesta. Hänellä oli kaksi tytärtä, joista nuorin, Alli, oli perinyt isänsä suurenmoisen luonteen, mutta hänestä kerron myöhemmin. Iso-Samperi ei ollut, ainakaan van-hempana, väkijuomien väärinkäyttäjä, jos ei ollut raittiusmieskään.

Rouva Iso-Samperi, joka oli luonteeltaan hienotunteinen, vaatimaton perheen äiti, oli päinvastainen luonne kuin miehensä. Hänessä ei ollut suurestikaan ylpeydenhenkeä, mutta hän ei myöskään seurustellut ky-län muun herrasväen kanssa, koska se ei olisi ollut hänen miehensä mieleen. Aviopuolisoiden välit olivat mitä parhaat, vaikka rouva saikin usein tyynnytellä miehensä tulista luonnetta. Vaikka Iso-Samperi oli san-gen paljon matkoilla ja hänellä oli käytettävänään sen ajan ensiluokkai-set kulkuvälineet, kertoi rouva miehensä sairastavan sellaista "matka-kuumetta" ennen matkalle lähtöään, että koko talo oli sekaisin. Iso-Sam-peri tunnusti tämän itsekin, mutta niin pian kuin hän pääsi ajoneuvoihin, oli hermostuminen kuin poispyyhkäisty.

Iso-Samperi ei ollut ainoastaan etevä liikemies, vaan hän oli samalla ur-heilija ja ennenkaikkea ensiluokan metsästäjä, kaataen m.m. yli neljä-kymmentä karhua.

Ensi tilassa hän harrasti ratsastusta ja hänellähän olikin siihen mitä par-haat mahdollisuudet. Hän ei tyytynyt ratsastamaan tavallisilla suomalai-silla hevosilla, vaikka olikin kosolta parhaita syöttiläitä, vaan talliin ilmes-tyi tämän tästäkin täysiverinen, jalorotuinen ratsu - välistä hännätönkin, joka oli sillä paikkakunnalla suuri ihme - joita kouluuttivat ammattimiehet, tavallisesti joku entinen rakuuna-aliupseeri. Komea oli Iso-Samperi jalon ratsun selässä, kun hän "adjutanttinsa" - ratsujen kouluttajan, kanssa ratsasti pitkin kirkonkylän raitteja.

H.R. Sandberg. Kuva: Metsästys ja kalastus 1930.

Metsänhoitaja H.R. Sandberg on Rovanie-meltä. Edustanut Kemin tuomiokuntaa. Kuva ja teksti: Suo-men Kuvalehti 1919.

Metsästysurheilua harrasti Iso-Samperi kiihkeästi. Hän oli kaatanut yli neljäkymmentä karhua, muusta pienemmästä riistasta puhumattakaan. Kun näillä metsästysmatkoilla tarvittiin myöskin riistankantaja ja opas, etsittiin sellaiseksi sopiva poromies, joka tunsi metsät ja eli samalla hy-vä riistamies. Tällainen työ uskottiin usein eräälle poromiehelle, jota kut-suttiin Pokka-Joonaksi. Joona oli lappalaista syntyperää, vanha poro-mies, innostunut metsänkävijä sekä vielä hyvin liukaskielinen jopa, ku-ten pohjalainen sanoo, "vähän tuulella käypä". Tällä Viimeksi mainitulla tarkoitettiin, että Joona oli jollei nyt aivan kaistapäinen niin ainakin jonkin verran hupaisan yksinkertainen, joka jutteli välistä sellaistakin, jota ei tarvinnut ottaa aivan täydestä.


Ehkä juuri tämä seikka miellytti Iso-Samperia ja hänen tovereitaan, sillä
olihan herroilla rattoisaa kuunnella iltasella metsästyspirtin takkavalkean ääressä Joonaankin metsästyskokemuksia, jotka eivät olleetkaan vähäi-set. Olihan hän ollut monessa karhunkaadannassakin mukana Iso-Sam-perin kanssa.

Eräänäkin tammikuun iltana, kun istuttiin metsästysmajassa onnistu-neen huudemetsojahdin jälkeen, tiedusteltiin Joonalta, että "onkos se Joona ollut koskaan karhujahdissa ?", vastaus kuului, "onhan sitä tullut sellaisessakin oltua", ja heti hän oli valmis aloittamaan kertomuksensa, mikä hänen omien puheittensa mukaan tapahtui seuraavasti.

- Sanoin että mielelläänhän niitä muistelee sellaisille, joita ne huvittavat, mutta lisäsin, että -ehkä kerron ensin sen Sassalin pirturyyppyjutun, jota herrat eivät ole kuulleet»? Se Sassalin Matti oli kova kalamies, kuten hosmestarikin tietää, ja sen tähden kai ne kirkonkylän herrat käyttivät häntä kalaretkillään Norvajärvellä soutumiehenä. Matti oli innostunut kalamies ja mukavajuttuinen, varsinkin kun oli ryypyn saanut, josta syys-tä hän oli välttämätön näiden herrojen retkillä. Tällä matkalla oli vielä mukana silloinen kirkonkylän eläinlääkäri, joka ei tosin ollut paremmin kala- kuin matsämieskään, mutta siitä hän piti pääasiassa huolta, ettei-vät kalamiehet janoon kuolleet. Siihen aikaan eivät pirtua tunteneet muut kuin lääkärit ja siitä syystä sitä oli herroilla mukana. Se Norvajärvi oli ennen vanhaan kovin kalainen järvi ja kun nämä herrat laskivat jär-veen pitkäsiimat ja järven päässä olevaan lampeen hauenkoukut tällais-ta kalastustapaa eivät käyttäneet siihen aikaan muut kuin herraskalas-tajat niin parin yön saalis oli usein niin suuri, että oli täysi työ kantaa se kirkolle. Järven sivulla oli vielä, pieni lampi, Ahvenlammiksi kutsuttu, jos-sa kumma kyllä ei ollut muuta kalaa kuin pieniä särkiä, joita oli niin pak-sulta, että kun siihen laski tunniksi syöttöverkon, niin kalaa tuli aivan liiaksikin. Norvajärvi oli siis ihanteellinen paikka koukkupyytäjille.

Tälläkin retkellä oli saatu hyvä kalansaalis, jonka kunniaksi keitettiin kahvit, syötiin ja otettiin ruokaryypyt. Eikä tietysti unohdettu Sassalin Mattiakaan, jolle huomautettiin vielä, että "ei saa purasta". Tämä olikin kovin mieluinen huomautus Matille, joka kulautti kurkkuunsa koko mukil-lisen. Herrat kuitenkin katsoivat suu auki soutumiestään, että mitä temp-puja hän oikein tekee ryypyn päälle, kun suu on aivan sepposen seljäl-lään ja toisella kädellä hän liehtoo ilmaa suuhunsa. Asia selvisi herroille pian, kun eläinlääkäri sanoi, että "taisin unohtaa sekottaa vettä siihen ryyppyyn". Kun Sassali oli aikansa haukotellut ilmaa, sanoi hän, että "kylläpä tahtoo ottaa puhevuoron"

- Niitä kauhujuttuja ei kai kannata kertoa, joissa olen ollut mukana hos-mestarin kanssa, vaikka niissä olisi monta jännittävääkin kohtaa. Muis-telempa erästä karhujahtia, jossa olin kerran laukunkantajana parin her-ran kanssa. Herrat olivat ostaneet Namman Jussilta karhunkierroksen, joka oli Nammanperän metsissä, ja kun saavuimme taloon ja olimme nukkuneet yömme, sonnustimme itsemme karhujahtiin Jussin opastuk-sella. Hiihtelimme hyvän neljänneksen ja monta sudenvirstaa eikä kier-rokselle oltu vielä päästy. Yksi herroista, iso, lihava ja laiska mies alkoi väsyä ja tuskitteli, että eikö jo pian olla kierroksella. Jussi vakuutteli, että ollaan jo siinä kankaassa, jossa pesä on. Aloimme kiertä kangasta ja kun pesä ei vain tahtonut löylyä, niin herrat vaativat Jussilta kierrosraho-ja takaisin ja uhkasivat veloittaa Jussia vielä hyvällä päiväpalkalla sekä omasta että minun puolestani. Jussi oli jo itsekin totisena, kun pesää ei löytynyt, mutta kehoitti minun tutkimaan vielä tarkemmin erään pienen kummun, nuuskien itse muita nyppylöitä. Olinpa aivan saada halvauk-sen, kun lumikinos allani alkoi liikkua ja suksieni välistä kohosi ylös val-tava karhunpää. Säikähdin itse karhun ärjäistessä, etten muista muuta kuin että istuin lumikinoksessa, toinen sivakka poikki mäystimen etu-puolelta. Karhua ei näkynyt missään ja herrat kiroilivat sekä ruotsiksi että suomeksi. Herrat sadattelivat minua, että "Se, sun vietävä pani tuon Joonan istumaan karhun selkään, ettei sitä voinut ampua oikeaan paik-kaan". Minä olin lysähtänyt karhun selkään karhun ärjäistessä ja kun ampujain piti varoa minua, sattui kuula sivakkaan ja katkaisi sen. Se oli kai muuten minun onneni, sillä ellei katkennut suksi olisi tökännyt lu-meen, niin kuka tietää kuinka pitkän vapaan kyydin olisin saanut ja olisihan se karhukin lopulla ryhtynyt syynäilemään ratsumiestään.

Herrat ja Namman Jussi lähtivät painamaan karhun perään ja kun lunta oli vahvalti, toivottiin, ettei se pääsisi kovin etäälle. Pian se tavoitetuinkin kontion noustessa jyrkkää vuorenseinää ylös. Oli siinä hyvä maalitaulu, mutta kuula ei kuitenkaan tappanut, sillä kontio palasi jälkiään myöten takaisin, aikoen vainoojansa kimppuun. Ampuja odotteli tyynenä hyök-kääjää, jonka kulku oli hidasta paksussa lumessa, ja kun se pääsi noin kymmenen metrin päähän, jäi se siihen aivan lopen väsyneellä läähättä-mään, punainen kita auki. Nyt oli metsästäjä voiton puolella ja hän us-kaltautui hiihtää otsoa vieläkin lähemmäksi, antaen sille kuulan keskelle otsaa. Kun karhua tarkasteltiin, oli ensimmäinen kuula sattunut elukan takaosaan, eikä ollut heti tappava.

Mutta tällä karhunkaatoretkellä on vielä loppujuttunsakin. Karhu vietiin sellaisenaan kirkolle, sillä herrat halusivat viettää karhunpeijaisia, ja otus piti olla saapuvilla, että toisetkin sen näkisivät. Ja kyllä ne peijaat vietet-tiinkin perusteellisesti. Ei herrojen tarvinnut kahden viettää tätä suurta juhlaa, vaan kerääntyi sinne muitakin kylän herroja. Ja loppujen lopuksi koko peijaistalo syttyi tuleen ja paloi karhuineen päivineen maan tasalle. Kun olin lopettanut kertomukseni, tiedustelivat herrat, että "onkos se Joona ollut koskaan suden ajossa"?

-Olen toki, vastasin, ennen poromiehenä ollessani. Kuten herrat tietävät, ovat poromiehet erittäin kiukkuisia susille, jotka tekevät armotonta jäl-keä porolaumassa. Olin. silloin poromiehenä Poikajärven paliskunnassa ja majailimme parhaillaan Poikajärven talossa, kun meille ilmestyi Yli-tornion kairan poromiehiä, jääden yöksi taloomme. Miehet kertoivat aja-vansa hukkaa, joka oli tehnyt pahaa jälkeä Ounasjoen länsipuolella, mutta susi oli nyt heidän takaa-ajamana suunnannut kulkunsa mainitun joen yli Poikajärveä kohti. Kun tapa on sellainen, että niin pian kuin susi siirtyy paliskunnan rajan yli toiseen paliskuntaan, jatkavat sen paliskun-nan miehet ajoa. Poikajärven Janne, parhaissa voimissa oleva palis-kunnan esimies ja monen suden ja karhun tappaja, ilmoitti itse jatkavan-sa ajoa varhain seuraavana aamuna ja määräsi minut paliskunnan poro-miehenä seuraamaan mukana.

Janne Poikajärvi v. 1938. Kuva: Metsämuseo.

Kemi Oy:n I metsäpäällikön, Hugo Richard Sandberg, (samperi). "Lapin keisari" täytti 80v. 4.6. S. on Rova-niemen suojeluskunnan kunniapääl-likkö ja kautta maan tunnettu erän-kävijä, joka mm. on kaatanut 40 kar-hua. Teksti: Hakkapelitta 1929. Kuva: Lapin Metsämuseo.

Siitä tulikin sellainen sudenajo, etten ikinä unohda. Aamulla varhain vei-vät torniolaiset poromiehet meidät hukan jäljille, ottivat hyvästit meiltä, ja niin ryhdyimme jatkamaan ajoa. Janne lähti painaltamaan edellä ja minä perässä. Kun olimme kotvan hiihtäneet, ilmoitti Janne, että hukalla on ai-nakin neljänneksen etumatka, joten emme saavuta sitä tänään, mutta huomenna panemme sen kovalle koetukselle. Jatkamme tänään ajoa niin myöhään kuin näemme jäljet ja huomenna varhain alamme uuden kirin. Näillä paikoin pitäisi palkia poroja, sanoi Janne, joten hukalle ei jä-tetä paljonkaan aikaa tuhojen tekoon. Ensimmäinen ajopäivä kääntyi piankin illaksi, jonka tähden etsimme kelohongan ja teimme rakoval-kean. Kun kuivailimme ensin hikiset vaatteemme, etsimme laukuistam-me keittokauhat esille ja keitimme teen ja lämmitimme poronkuu-velliä, jota Poikajärven emäntä oli pannut jäätyneen tönkin mukaamme. Taval-lisesti poromies nukkuu rakovalkealla, joka ei olekaan hullumpi yösija, kun se on mukavaksi järjestetty, mutta nyt ei tahtonut uni maittaa. Janne kai ajatteli, että mahtaako se hurtta ehtiä montakin poroa tappaa tänä yönä, ja odotteli vain päivän koittoa. Ei minullakaan tullut unta, vaikka olimmekin olleet aika kilpahiihdossa. Kun aamu alkoi valjeta sen verran, että erotimme suden jäljet, nousimme suksillemme.


Olimme hiihtäneet toista tuntia, kun tulimme viimein hukan yösijapaikal-le. Mutta ei ollut hukkakaan pannut maata ilman ateriaa, vaan oli tappa-nut jotakuinkin pienelle alalle yhdeksän poroa. Ei suinkaan se syödäk-seen olisi tarvinnut tällaista määrää lihaa, eikä se ollut syönytkään muu-ta kuin litkinyt vain veren. Susi on sellainen lurjus, että se tappaa huvik-seen enemmän kuin tarvitsee ravinnokseen. Janne tarkasteli porojen korvia ja huomattuaan niissä pari omaakin merkkiään, puri hän ham-masta ja sanoi, ettei se enää ensi yönä tapa poroja. Kun oli merkitty paikka, missä poron-raadot olivat, jatkettiin ajoa. Janne jätti heti lakkinsa minulle ja sanoi, että "jos näet muita vaatekappaleita suksen ladulla, niin korjaa ne pois". Ei tarvinnutkaan kauan hiihtää, ennen kuin jäljillä näkyi jotakin mustaa, ja tultuani lähemmäksi tunsin sen Jannen villapaidaksi. Vähän väliä korjasin jäljiltä jonkun vaatekappaleen, ja viimeisenä oli ki-vääri hankeen pistettynä. Ajattelin, että aikookohan hän tappaa suden puukolla tai pelkillä suurilla voimillaan. Olimme jo hiihtäneet aika huiko-sen, ja tunsin seuduista, että olimme Kemijärven puolella, Pyhätunturin läheisyydessä. Hidasta oli minun kulkuni suuren kantamuksen kanssa, mutta kun aikani olin lykkinyt lylyä, niin lapasin Poikajärven Jannen tar-kastelemassa isolla aavalla, aivan Pyhätunturin juurella, edessään ma-hallaan lumessa rötköttävää sutta. Ihmettelin, että millä keinoilla hän sen on tappanut, kun pyssykin jäi jälkeen. Janne arveli, että kyllä kai se sai halvauksen tästä kovasta ajosta, ja alkoi panna ylleen pois heittämiään vaatteita.

Mutta mitä ihmettä! Vaatekappalten joukosta ei löytynytkään liivejä, joi-den taskussa oli m.m. hyvä ankkurikello. Vakuutin, että olin korjannut tal-teen kaikki, mitä jäljillä näin. Janne muisteli, että eikös se hukka ollut eräässä paikassa tehnyt lenkin ja tullut omille jäljilleen. Muistin minäkin sen, ja kun Janne sanoi niillä tienoilla pudottaneensa liivit, niin emme tulleet muuhun tulokseen kuin että hukka on nälissään syönyt hikiset lii-vit suihinsa. Kun rakovalkean ääressä nyljimme suden ja tarkastimme sen suolet, niin löysimme sieltä liivinkappaleita ja Jannen ankkurikellon sekä yhden patruunahylsyn. Janne vakuutti, että liivin taskuissa ei voinut olla pelkkää hylsyä, koska ei oltu ammuttukaan, vaan on se ollut ladattu ja jollakin ihmeellisellä tavalla lauennut suden vatsassa. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin se, että kello oli suden vatsassa, elukan juosta höl-kötellessä, nakuttanut nallin kaulaan sillä seurauksella, että panos lau-kesi, ja niin teki hukka itsemurhan. Ja joll`eivät herrat usko tätä juttua, niin sopiihan sitä kysyä Poikajärven Jannelta, joka ei valehtele.

Siihen ne jutut sinä iltana päättyivät, ja varhain olivat herrat seuraavana aamuna jalkeilla. Heti kun päivä vaikeni, lähdettiin matkalle. Metsästys-majalla oli keveä poronpulkka, jonka otin mukaani siltä varalta, että kan-tamukseni tullessa kovin suureksi vedätän sillä linnut majalle. Tiesin, et-tä jos parvi löytyisi, niin kyllä siitä suurin osa jäisi meille. Olihan herroilla sellaiset aseet, että kyllä niillä tiputteli metsoja. Meidän ei tarvinnutkaan hiihdellä pitkää matkaa ennen kuin ensimmäinen parvi saavutettiin. Iso-Samperi kehotti vierastan aloittamaan ammunnan ja neuvoi häntä aloit-tamaan alimmasta linnusta. Jos osuma on heti kuolettava ja lintu ei pää-se paljon päristelemään, istuvat toiset puussa kaikessa rauhassa, vaik-ka alimmaiset alkavat pudota maahan. Metso ei lähde talvipakkasella pitkälle lentomatkalle, sillä siipien alla on vähän höyheniä ja kainalo-kuoppia pian paleltaa.

Vieras olikin tarkka ampuja. Kun hän oli ampunut kymmenkunnan lau-kausta, joilla jokaisella putosi metsohankeen aivan kuin olisi saanut hal-vauksen, jatkoi Iso-Samperi ampumista, sillä parvessa oli ainakin kolmi-senkymmentä komeaa metsoa. Kun sattui olemaan kova pakkanenkin, niin laukaus ei ollut kovempi kuin leikkipyssyn naksaus. Linnut istuivat rauhallisesti puussa ja napertelivat havuja. Iso-Samperi pudotteli myös-kin muita lintuja, kunnes viimein eräs metso putosi pahasti oksalle ja säi-kähdytti toiset lentoon. Oli siinä jo hyvä saalis aamupuhteeksi, sillä kor-jasin pulkkaani kahdeksantoista metsoa. Kun olimme verraten lähellä metsästysmajaamme, päätettiin palata sinne aamiaiselle. Herrat olivat tyytyväisiä näin hyvin alkaneesta päivästä. Majalla laitettiin aamiainen häthätää. Oli siinä sapuskat sellaiset, etten ole talonpoikaishäissäkään syönyt sellaisia herkkuja, sillä minähän tyhjensin sen minkä herrat jätti-vät.

Aamiaisen jälkeen jatkettiin jahtia ja suuntasimme kulkumme majataloa kohti, jossa odottivat Iso-Samperin hevoset. Toivoimme matkalla yllättä-vämme vielä metsoparven, sillä aamullinen parvi pakeni sinnepäin, Mei-tähän onnisti taasen, sillä löysimme parven, joka oli melkein yhtä suuri kuin aamullinen. Herrat tiputtivat tästäkin parvesta parikymmentä kappa-letta, ja kun talvimetso painaa noin 5 kiloa, oli minulla vetämistä. Eivät herrat ainakaan kaikkia lintuja vieneet "rantaan", tarkoittaa rovaniemen kielellä kotiaan, vaan minua kehotettiin viemään erääseen torppaan, jo-ka oli matkamme varrella, muutamia lintuja, koska siellä asui köyhää väkeä. Annettiinpa vielä paperirahakin sinne vietäväksi. Torpanväki oli aivan ihmeissään, kun hiihtelin pihalle sellaisen lintumäärän kanssa ja kun vielä nakkasin emännälle pari kolme metsoa, niin emäntä epäili mi-nun tulleen hulluksi. Kun vielä heitin setelirahan pöydälle, kehottaen emännän ostamaan sillä mitä itse haluaa ja tarvitsee, niin emännän ih-mettely oli sanatonta tuijotusta. Näyttelin vähän aikaa oikein reilua pont-saria, mutta ennen lähtöäni sanoin, ketkä lahjojen lähettäjiä olivat. Emäntä olisi keittänyt kahvit minulle, mutta sanoin, että minun on kiiruh-dettava herrojeni mukaan.

Iso-Samperin loisto alkoi ajan mukana himmetä. Uittoyhtiö tuli jo aikaisin eri johdon alaiseksi. Yhtiön pääjohto huomasi pian Iso-Samperin van-haksi ja pani hänet eläkkeelle. Hän sai jo ennen mainittuun yhtiön omis-tamaan Pöykkölän taloon täyden nautinto-oikeuden kuolinpäiväänsä saakka. Iso-Samperi ei ollut tämän jälkeen enää mikään "Iso", vaan ta-vallinen ihrainen, joka aloitti jo keskustelun muiden tavallisten ihmisten kanssa ja ottipa osaa nyt heidän rientoihinsakin. "Ukko-Samperi", jollai-seksi hänen nimensäkin oli muuttunut, nähtiin usein kylän metsämiesten joukossa esim. koirakilpailujen palkintotuomarina.

Iso-Samperin loistoaikoina jätkä aterialle ryhtyessä risti kätensä ja "siu-nasi" ruokansa sanoilla: Hugo Richard Samperi.

Suomen ensimmäisen konesavotan, Iso-Samperin savotan muistokiven paljastustilaisuus Savukosken Lattunassa v. 1957. Paljastettavan muisto-merkin päällä on karhuntalja. Kuva: Öhrling. / Lusto - Suomen Metsä-museo.

Suomen ensimmäisen konesavotan, Iso-Samperin savotan, muistokiven paljastustilaisuus. Kuvassa tilaisuuteen osallistuneita henkilöitä, taustalla Lattunan kämpän rakennuksia. Kuva: Öhrling. / Lusto - Suomen Metsä-museo.