Kansan Lehti 1935.

Lapin laitumilla.



Viime vuosina on matkailijani lukumäärä Suomen Lappiin jatkuvasti kas-vanut. Pohjolan valoisat kesäyöt, korven koskemattomuus, vesien kah-lehtimaton voima sekä maisemien äärettömyys ja rauha vaikuttavat ten-hoavasta. Varsinkin Petsamo ja Kuusamo ovat hyvin suosittuja matkai-lupiireissä. Länsi-Lapissa sensijaan, Pallastuntureita lukuunottamatta.on matkailuliike melko vähäistä. Harva asutus ja vaikeasti kuljettava maas-to, jossa ei ole edes polkuja, teistä puhumattakaan, ovat ja tulevat vielä kauan olemaan luonnollisena esteenä matkailulle. "Mutta ken viitsii näitä vaivoja uhmata ja vain kartta ja kompassi tiennäyttäjinä uskaltaa lähteä "käsivartta" samoamaan, hänelle avautuu erinomainen tilaisuus nähdä ja oppia tuntemaan ei yksinomaan Ruotsin ja Suomen rajaseutuaja sen kansaa, vaan myöskin keskellä "käsivartta" sijaitsevan suurenmoisen tunturiseudun ja siellä asuvat nomaadi- eli paimentolaislappalaiset"

Näin B. Öhman, Enontekiön nimismies. Hän oli laatinut matkasuunnitel-man niille viidelle tamperelaiselle retkeilijälle, jotka juhannusaaton aat-tona anno Domini 1934 astuivat pohjoiseen menevään junaan päämää-ränään Kauliranta, josta edelleen postiautolla Enontekiölle, mistä varsi-nainen jalkamatka alkoi.


Pitkä junamatka kului rattoisasti Aavasaksalle matkustavien turistien seurassa. Aviomiehen tittelit ja merkit oli jätetty kotiin, mitäpä niillä mat-kalla. Haittaavat vain luonnollista seurustelua. Automatka Kaulirannasta Hettaan on myös elämisen arvoinen asia. Nyt jää "lannaumaa" toden-teolla selän taakse ja paljon outoa sekä mielenkiintoista tarjoutuu nähtä-väksi. Ilma on huomattavasti kirkkaampaa kuin etelässä, joten näkyväi-syys on suuri. Siitä syystä välimatkojen arvioimisessa erehtyykin helpos-ti. Niinpä arvelimme Yllästunturille, joka ensi kerran näkyi Sieppijärvelle sinertävänä silhuettina taivasta vasten, olevan matkaa 25-30 km., kun sinne todellisuudessa on ainakin 50 km. linnuntietä. Muonio, välimatka-etappi Kaulirannan ja Hetan välillä on yllättävän komea ja siisti kirkonky-lä. Sinne näkyivät hyvin Paliastanturien uljaat ryhmät, jotka tenhoten ve-tivät puoleensa. Aika kuitenkaan ei sallinut mitään "syrjähyppyjä", vaan oli matkaa jatkettava suoraan Hettaan, jonne saavuimme juhannusyönä kello 1, kesäyön auringon loistaessa kirkkaana taivaalla. Hetta on vähäi-nen kirkonkylä Ounasjärven rannalla, jonka eteläpuolella kohoaa komea Ounastunturi. Asukkaita on vähän ja asumuksia harvassa.

Ensimmäinen yö pohjolassa kului paremminkin kukkumisen kuin nukku-misen merkeissä. Reput olivat autossa saaneet sellaisia tärskähdyksiä, että niitä piti hiukan lääkitä. Valokuvaajien mielestä Onnastnnturi esiintyi tässä valaistuksessa niin edukseen, että täytyi välttämättä lähteä sitä "filmaamaan" kello 4 aamulla.

Otimme kiitollisuudella vastaan nimismiehen kutsun käydä hänen luo-naan ennen lähtöämme erämaahan saadaksemme viimeiset ohjeet. Hän oli kutsunut sinne myöskin vanhan Lapinoppaan, konstaapeli Ro-van. Hän on "käsivarren" parhaita oppaita, tuntien siellä melkein jokai-sen kivenkin, hän kun on ollut m.m. monen tieteellisen retkikunnan op-paana. Hän toimeenpani pakkauksissamme ankaran sensuurin,
- Ei grammaakaan yli 20 kilon, oli Rovan ehdoton määräys.

Vähennykset tapahtuivat pääasiassa ruokatavaroista, ja kertyi "takava-rikoitua" tavaraa lähes 10 kiloa, mikä erä luovutettiin Rovalle. Joku meis-tä vitsaili, että taisikin konstaapeli katua, kun ei määrännyt pakkauksiem-me painoa 15 kiloksi.

Jo alkumatkalla pitkin Tornionjoki-laaksoa kulkevalla autoreitillä saa ihailla komeita jokimaisemia. Kuva Turtolasta Pellon sillalta.

Kauliranta-Enontekiö -linjan pos-tilinja-auto Muonion postin edes-sä, taustalla Olostunturi v. 1932. Kuva: Postimuseo. / Museoviras-to.

Karessuannon poliisiasemalla v. 1943 vas. konstaapelit Sulo Rova, Aarne Niemelä ja ? Hämäläinen. Vallesmanni Bertil Öhmanin sekä konstaapeli J. E. Baas. Kuva: Or-vo Öhmanin albumista.

Vallesmannin virkatalo Hetassa v.1936. Kuva: Orvo Öhmanin al-bumista.

Juhannuspäivänä kello 15 lähdimme Hetasta kohti erämaata. Aurinko pilkisteli veitikkamaisesti pilvien lomasta. Veitikkmainainen oli myöskin ilme Rovan pojalla toivottaessaan meille #hauskaa matkaa". Hän opasti meitä alkumatkalla n. 6km. Itse kulkeneena saman reitin tiesi hän, ettei se vallankaan meidän taakkojemme kanssa ollut pelkkää huvia.

Ensimaisen päivän taival oli verrattain helppo. Porrastettua jänkää ja vä-lillä kuivia kangasmaita. Karttaa ja kompassia ei tarvittu vielä, sillä Palo-järvelle saakka kulkee valtion postipolku. Vain kerran perusteellisesti le-vähtäen taivalsimme Leppäjärveile asti, jonne saapuessamme olimme melko pehmeitä poikia, olkapäät arkoina ja jalat kankeat kuin pukeilla. Vankan aterian jälkeen kuitenkin jo vaelsimme kuin uusina miehinä noin 10 km. taipaleen Palojärvelle. Kaunis Palojärvi sekä hyvä maasto teltto-jen pystyttämistä varten houkuttelivat jäämään tähän leirille. Olimmekin jo levon tarpeessa, sillä 34 km. oli jäänyt seläntaakse ja se tuntui kyllä näin alkajaisiksi jäsenissä.

Palojärven kyläryhmä näkyi n. kilometrin päässä. Muutaman talon pii-pusta nousi jo savu, vaikka kello näytti vasta 2 aamulla. Kylässä asuu 5 suomalaista poronomistaja-veljestä, joista Antti Palojärvi on Enontekiön rikkain poronomistaja. Aamupäivällä taivalsimme kylään. Tällainen vie-railu erämaassa on niin harvinainen, että siitä riittää puhetta asujamille vielä vuosienkin kuluttua. Torjuttuamme ystävällisen ja kovasti houkut-televan kutsun jäädä odottamaan siikasoppaa lähdimme taivaltamaan kohti Salvasjärveä. Nyt oli maasto aivan toisenlaista kuin edellisen päi-vän taival. Hyllyvää jänkää suurin osa, ei monta kuin hypit mättäältä mättäälle. Ja 20 kiloa selässä oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Selviydyt-tiinhän siitäkin sentään. Jos huumori milloin laski nollaan, otettiin pieni tauko ja keitettiin kahvia, joka juotiin mustana, taikka tukeva papurokka, ja tilanne oli taas mitä parhain

Nousu Salvastunturille oli ensimmäinen varsinainen tunturielämys. Tääl-tä avautui eteemme ääretön erämaa. Ympäristön alakuloisuus teki jon-kunverran painostavan ja masentavan vaikutuksen, sillä tämä ei ollut vielä varsinaista tunturiseutua. Mänty- ja korkeampi koivumetsä oli jo jäänyt taaksemme, yleten koivu lehtopaikoissa ainoastaan miehen kor-kuiseksi.

Kymmenkunta räyskivää ja ärhentelevää koiraa hyökkäsi pyrynä meitä vastaanottamaan saapuessamme Saivasjärven kesämökille. Sanoivat niiden haukkuvan "lannanvaatteita". Itse mökissä oli vastaanotto mitä ystävällisin. Tuota pikaa oli kahvi pöydässä. Olipa kermaakin, hapanta, ylivuotista (kuivattua) poronmaitoa, johon emme oikein ottaneet suostu-aksemme. Yön nukuimme herroiksi porontaljojen päällä, jalkamme olivat niin huonossa kunnossa, että Saivasjärveltä pääsimme lähtemään vasta illalla. Nyt oli parilla meistä oikein lapintossut jaloissa. Kipeät jalat eivät sietäneet enää pieksuja. Pauloin aoli tosin vain köydenpätkät, mutta ei se haitannut, hyvältä ne tuntuivat jalkaan, tossut ja paulat. Ensin kuljet-tiin Lumpuvaaralle, josta matka jatkui melko hyvää maastoa pitkin Kuol-poaivin yli kohti Stuoroaivia. Osa meistä kävi tällä taipaleella suuntaa tarkistaessaan ensi kerran Norjan puolella.

Kello 1 yöllä jätimme erään porotokan, jota olimme ihailleet, matkan suuntana Urtivaara. Oli kylmä, vesilammikot jää ritteessä. Raskas oli Ur-tivaaralle nousu, mutta sieltä tarjoutuva näköala sai väsymyksen kaik-koamaan. Kaikkialla, katsoit minne tahansa, näkyi tuntureita. Takana olivat Pallastunturit. Lännessä muita korkeampina näkyivät Ropi ja Tsai-ma, sekä edessäpäin suoraan luoteeseen kohosivat muiden yläpuolella Ylätunturien mahtavat, yli 1.000 metriä korkeat lumipeitteiset, pilvien reunustamat ja auringon kultaamat huiput kuin satujen linnat. Näky oli lumoava, väsymys tipotiessään. Niinpä jatkoimme matkaa vielä Norjan puolelle Palkisjärvelle, jonka rannalle pystytimme leirin. Kello oli 8 aa-mulla, joten oli jo aika käydä nukkumaan. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut juuri mitään, sillä aurinko paistoi kuumasti, joten teltta oli kuin pätsi. Lisäksi oli eräs meistä ollut vielä niin virkeä, että oli mennyt kalasta-maan, ja juuri kun olimme päässeet parhaaseen uneen, kuului ulkoa ai-kamoinen elämä ja kalastajan riemastunut naama näyttäytyi teltan ovi-aukossa.
- Hei pojat, katsokaa, mitä olen saanut! Se on varmasti lohi. ei mikään muu kala voi sellaista pärskinää pitää.

Iltapäivällä läksimme huonosta nukkumisesta hieman kärtyisessä mie-lentilassa, auringon paahtaessa ja sääskien syödessä talsimaan yli vai-keakulkuisten Puusas- ja Nierivuomain, päämääränä Pingiskoski Lätäs-enon varrella. Kosken kohina kuului jo kauas ja loppuosa matkaa oli kui-vaa kangasta. Tuntui suurenmoiselta astella kovapohjaista tannerta, kun oli koko päivän saanut hyppiä mättäältä mättäälle kuin kurki suossa. Pin-giskoskelle saavuimme kello 1 yöllä ja aivan kohisevan kosken partaalle, jyrkän rantatörmän reunalle pingoitimme telttamme. Syötyämme hieman enemmän kuin vatsamme oikein sietivätkään kävimme nukkumaan lin-tujen viserrellessä ja kosken pauhatessa tuutulaulua.


Herättyämme kävimme lähimmästä talosta tilaamassa veneen Lätäs-enon ylimenoa varten. Kävi selville, että talon ainoa kunnollinen vene oli pois mutta vanhalla, kolme tai neljä vuotta maissa olleella venerähjällä saimme luvan yrittää, jos uskallamme, vuolaan virran yli. Uskallettava-han se oli, jos mieli jatkaa matkaa. Onnellisen, vaikkakin vaiherikkaan ja jännittävän ylimenon jälkeen jatkui matka Ahdjahoaivin ja Vuobmakos-aivin yli kohti Vuontisjärveä, jossa piti poiketa porolappalaisen taloon.

Hetasta pohjoiseen kulki matka kauan tasaisia jäkäläkankaita

Porotokka ajettuna niemeen vaa-dinten lypsyä varten Salvasjärvel-lä v. 1935. Kuva on Karl Nickulin tai Ilmari Itkosen ottama. Kuva: Museovirasto.

Yleiskuva Salvasjärven kesäky-lästä 04.06.1964. Kuva: Linkola Martti. / Museovirasto.

Retkeilijät Salvasjärven kesätuval-la v. 1935. Kuva: Sorma, Toivo. / Museovirasto.

Tunturin yli päästyämme otimme suunnan liikaa oikealle ja jouduimme pahalta löyhkäävälle, loputtoman pitkälle jängälle. Nyt olimme joutuneet todella "Lapin lumoihin". Jokaisella askeleella vajosi vähintäin polviin saakka ja sääsket olivat syömätuulella, joten pikiöljypullo oli ahkerasti käytännössä. Tästä oli taas seurauksena, että pikiöljyn sekainen hiki va-lui silmiin ja aikaan sai tuskallisen kirvelyn. Aurinko paahtoi. Suo löyhkä-si. Tiheät varpukoivut haittasivat kävelyä ja jängällä ei näyttänyt olevan äärtä, ei rajaa. Taisipa siinä joku kirosanakin päästä huulilta mielen huo-jennukseksi.

Mutta loppu illan sekin koettelemus lopulta ja mieli virkistyi huomattavas-ti, kun erään korkean tievan (= lyhyt harju) laella näimme lipputangon, minkä tiesimme olevan merkkinä siitä, että tievan takana on talo. Tievan laelle kavuttuamme näimmekin mökin Vuontisjärven pohjoispäässä si-jaitsevassa hirmuisen syvässä rotkossa. Näköalat olivat silmää hivele-vät. Lumirinteisiä tuntureita näkyi kaikkialla minne katsoi. Muita ylem-mäksi kohosi pohjoisessa kaunis, muurahaiskeon muotoinen Tsaima-tunturi. Lännessä näkyi tähänastisista tuntureista korkein, Ropi (940 m.). Pieniä, kirkasvetisiä tunturijärviä pälvi siellä täällä ja kaiken yläpuolella kaartui sininen taivas kuin äärettömyys. Vastakohdat ovat Lapissa suu-ret. Äsken jänkä ja loputtomalta tuntuva alakuloisuus, nyt korkeuksiin ko-hoavat tunturit, jotka saavat väsyneenkin mielen virkistymään.

Käynti Piennin Jussan luona oli eräs retkemme kohokohtia. Jussa, pir-teä, 60-vuotias lappalais-ukko oli sattumalta kotona toivottaen meidät tervetulleiksi. Sisällä talossa oli kaikki välkkyvän puhdasta. Pöydillä lii-nat, vuoteita peittivät puhtaat raidit j.n.e.

Aikarauta näytti jo kolmea yöllä, kun me suuret poronlihakiivut, Jussan lahjoittamat, reppujemme päällä jätimme tämän keitaan erämaassa. Jussa joikasi komeat kurraat meille läksiäisiksi. Matka kulki nut Tsaiman eteläpuolelta Virnien poikki Tshouhthisoaivin yli kohti Rommajärveä, jossa on erään porolappalaisen talo. Tämä taival piti olla Jussan sanojen mukaan "aivan kuin kruununtietä”. Se oli todellakin "komeata kruunun tietä”. Saimme kahlata ainakin kolmen leveän ja hyvin vuolaan joen yli. Matalammissa paikoissa vesi ui reilusti yli pieksunvarren. Ja Virnit, joi-den kartasta päättäen piti olla tasaista kangasta, olivat, kartasta ja kom-passista huolimatta, vähällä saattaa aaltomaisuuksillaan päämme aivan pyörälle. Täällä oli luntakin. Pohjoisen puoleisilla rinteillä saattoiolla 3-4 m. vahvuisia kinoksia, jotka tekivät kävelemisen hyvän työlääksi. Kuru-jen pohjalla virtaavat joet olivat paikoitellen lumen ja jään peitossa. Sen-vuoksi emme tahtoneet löytää Tshouhthisoaivin kupeella virtaavaa jo-kea. Kunnes karttaa ja maastoa lähemmin tutkittuamme totesimme sei-sovamme aivan sen päällä.

Muuan lappalaistalo näkyi jo penikulmien päähän, joten sinne oli helppo osata. Saavuimme sinne yöllä. Kotiväkenä oli ainoastaan kaksi hieman pelokasta naishenkilöä ja liuta vääräsäärisiä, heikkonilkkaisia, silmät pyöreinä ihmetteleviä lapsia. Siisteys ei ollut moitteetonta, mutta vie-raanvaraisuudessa ei ollut moittimista. Kahvit he tarjosivat heti kun olivat ensi säikähdyksestä toipuneet.

Täällä levähtäessämme kävi meille selviöksi, että Haltialla käynti oli jä-tettävä, sillä olimme hyvän joukon toista vuorokautta jäljessä matka-suunnitelmastamme. Lisäksi olivat muutamien jalat niin pahoin rikki, ettei kiiruhtaminen olisi tullut kysymykenkään. Näin ollen pidimme viisaimpa-na oikaista Terbmisjärven kautta suoraan Siilastuvalle.

Vielä samana yönä tarvoimmeTerbmisjärvelle, jonne saavuimme aamul-la kello 10 tienoissa. Jylhänkauniimpaa leiripaikkaa saa hakea. Itse järvi, verrattoman kirkasvetinen, on n. 5 km. pitkä. Leveimmältä kohdaltaan se on n. 1 km. levyinen. Sen eteläpuolella, aivan pystysuoraan järvestä ko-hoaa mahtavana järkäleenä 1,025 m. korkea Terbmisvaara, jonka laelta tunturipurot kapeina nauhoina syöksyvät kohisten ja sauhuten alas. Jär-ven pohjoispuolella kohoaa melkein yhtä jyrkästi, mutta jättäen kuitenkin kapean rantakaistaleen, 1,025 m. korkea Jollonoaivi sekä Maasselvaarin korkein osa, 891 m. Pingoitimme telttamme Jollonoaivin juurelle, keitim-me vahvan puuron ja nukuimme "ruoan päälle” kuin tukit. Tunturihaukat kiljuivat ja pilvet matoivat alhaalla luvaten sadetta.

Naimakkajärvi, takana Ruotsin puolen tuntureita.

Kohtauspaikka Palkisjärven pääs-sä.

Ihanteellinen leiripaikka Lätäsenon Pingiskosken rannalla

Piennin Jussa, 60-vuotias lappa-laisukko opastamassa tietä Tsai-malle.

200-kilometrinen jalkamatka on päättynyt ja Siilastuvalla odottaa sauna ja hyvin ansaittu lepo oi-keassa vuoteessa.

Heräsimme sateen rapinaan. Ukkonen jyrähti muutaman kerran ja tuntu-rit ulvahtivat kumeasti vastaan. Se kuulosti jonkinverran kaamealta, mitä tunnetta luonnon jylhyys vielä tehosti. Tuntui kuin tunturit olisivat alka-neet jylisten vyöryä päällemme. Sateesta huolimatta sonnustauduimme matkaan. Päämääränämme oli Kilpisjärvi ja Siilastupa. Sade ja sumu tekivät matkanteon hirmuisen hitaaksi. Maasto oli hyvin kivistä, paikotel-len suorastaan louhikkoa ja näinollen kovin liukasta jopa vaarallistakin kulkea. Tuon tuostakin oli joku meistä "pötköllään”. Lisäksi tunturipurot tulvivat, joten niiden yli meno oli sangen työlästä. Sumu pakoitti usein turvautumaan karttaan ja kompassiin. Silloin tällöin löi tuuli sumupilven hajalle paljastaen näkyviin lumipeitteisiä vuorijärkäleitä. Nämä suuren-moiset näyt kannustivat väsynyttä vaeltajaa yhä eteenpäin.

Kapusimme Saanatunturin pohjoispään ylitse. Siellä Kilpisjärven veh-maat lehdot sekä kirkkaat ulapat avautuivat kuin ilmestys ensi kerran eteemme. Kilpisjärveä ei suotta sanota ympäristönsä puolesta Suomen komeimmaksi järveksi, sillä joka puolella kohoavat suoraan vedenrajasta tunturit, muutamat aivan päätähuimaavan jyrkkinä, kohti korkeutta. Puut-tomasta ja karusta tunturiseudusta saapuneille tekevät sen kauniit leh-dot ja hopeaisina välkkyvät ulapat ihmeellisen virkistävän vaikutuksen.

Olimme melko tavalla ryövärien näköisiä viikon vanhoina partoinemme pikiöljjyn mustaamme kasvoillemme, kun sunnuntai-aamuna kello 9 ai-kaan saavuimme Siilastuvalle. Siitä huolimatta oli vastaanotto mitä ystä-vällisin. Matkailumajan isäntä kiiruhti hetimiten saunaa lämmittämään ja emäntä kantoi pöytään mitä talossa oli parasta, m.m. suuren ja ylen her-kullisen savustetun siian josta hetken kuluttua oli vain ruodot jäljellä. Maitokannut ja leipälautaset tyhjenivät niin nopeasti, että emännän sil-miin tuli jo, syystäkin, huolestunut ilme. Sitten vahvaa norjalaista tupak-kaa piippuun ja, kukas tässä olikaan väsynyt ja nälkäinen ?

Olimme viikon ajalla nukkuneet vain n. 30 tuntia. "Ei ihminen ole mikään moottori”, sanoi isäntämme, "levätä myös pitää” ja me olimme samaa mieltä, uinahdimme yhteen menoon 15 tuntia.

Seuraava päivä oli sateinen, joten nähtävyyksien katseleminen ei käy-nyt päinsä, m.m. kolmen valtakunnan pyykillä käynti täytyi jättää. Mutta olipa meillä asuntomme ovelta näköaloja kerrakseen. Edessä lainehti Kilpisjärven selkä, jonka takana häämöitti lukematon joukko tuntureita, m.m. korkeaja laelta äkkipysty Parrastunturi. Oikealla näkyi kuuluisa Pikku Mallaj uurelta rehevine kasvullisuuksineen. Sieltä voi löytää noin 240 eri kasvilajia. Aivan asuntomme takana kohosi kohti korkeuksia toistatuhatta metriä korkea Saunatunturi.

Aikomuksemme oli kävellä Könkämäenon ja Muonionjoen vartta Palo-joensuuhun, mutta sadetta pitäessämme saimme aatteen laskea matkan koskiveneissä. Se olisi useammille meistä ennen kokematon elämys ja sitäpaitsi paljon vaivattomampaa kuin kuin käveleminen. Samana iltana talon renki saattoi meidät matkailijayhdistyksen moottoriveneellä n. 20 km. päässä olevaan Muotkatakan lahteen, josta sateen liottamia maita pitkin taivalsimme Keinovuopioon, joka on ensimmäinen asunto joen yläjuoksulla. Siellä ei ollut venettä vapaana, joten jatkoimme kävelyäm-me.

Ennätimme keittää teetä ja onkia aika suuren hauen Poussukoskesta ennenkuin aikaisemmin tilaamamme noutajat saapuivat. Aamun koitos-sa aloimme laskea alaspäin. Jo kaukaa kuului ensimmäisen kosken ko-hina. Veneen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Peränpitäjän katse terästyi, nousipa hän jo seisomaankin ja soutajankin tahti tiheni huomattavasti. Vauhti kiihtyi yhä. Olemme kosken kovimmassa kohdassa. Pauhu on suorastaan huumaava. Rannat vilajavat vinhasti silmissä. Pärskähtääpä veneeseen hiukan vettäkin sen raapaistessa kiveä. Jokaisen kädet len-tävät vaistomaisesti veneen laitoihin. --- Jokohan nyt---.

Itsesäilytysvaisto toimii! Ja silmistänäkyy että jokainen mittaa välimatkaa rantaan, vieläköhän voisi kalliin henkensä jollakin tavoin sinne hyppäyt-tää jos niinkuin .Mutta ei hätää, pian solahtaa vene onnellisesti suvan-toon. Ja peränpitäjä pistää tupakaksi, joten mekin uskallamme irroittaa kätemme veneen laidoista, johon ne ovat suonenvedon tapaisesti puser-tuneet muuten vain, sillä täytyyhän käsiäänkin jossakin pitää. Seuraa-vista koskista laskimme jo paljon vapautuneemmin, ei tullut mieleenkään pois hyppäämiset jännittävimmissäkään paikoissa. Nautimme aivan täy-den rahan edestä ja se ei ole vähän, koskenlasku maksaa. Joen varret olivat vehmaita ja tunturit huomattavasti pienempiä sekä vähemmän lu-mirinteisiä kuin Kilpisjärven seuduilla. Lammaskoski oli reitin pisinkoski (10 km.) ja kuohuisin, mahdoton laskea paitsi tyhjällä veneellä.

Seuraavana päivänä meidät kydittiin Kaaresuvantoon. Tällä välillä ovat reitin pisimmät laskettavat kosket. Eräs väli käsittää lähes "pelikuorman" koskia jokseenkin yhteen menoon. Niistä Liinakurkkiot ovat voimakkaim-mat. Kysymykseen, "mitä sitten tehtäisiin jos tuonne kuohuihin jouduttai-siin”, vastasi peränpitäjä lakoonisesti:
- ei mitään.

Koko keskimatkan aikana rasahti veneemme ainoastaan pari kertaa ki-veen, toisella kertaa niin pahoin, että vene tuli puolilleen vettä, joten täy-tyi kiireesti laskea maihin tyhjentämään sitä. Harvoin koskenlaskijoille muuten erehdyksiä sattuu, sillä syntyneinä ja kasvaneina joen varsilla he tuntevat melkein jokaisen kivenkin siinä. Tämä meidän kolauksemme johtui nousuvedestä, jolloin monet "tututkin” kivet ovat veden peitossa.

Luspan kohdalla alkaa näkyä jo mäntymetsää ja koivutkin alkavat olla pidempiä. Maa on vielä aaltoilevaa, mutta varsinainen tunturiseutu on jo jäänyt taakse.

Iltamyöhällä saavuimme Kaaresuvantoon ja totesimme sen, varsinkin Ruotsin puolella, vauraaksi kyläksi. Poikkesimme Suomen puolella erää-seen taloon levähtämään ja läksimme yötä myöten laskemaan kohti Palojoensuuta, koskimatkamme päätepistettä, jonne saavuimme kello 3 aikaan yöllä. Olimme kahden vuorokauden aikana tehneet matkaa noin 175 km., laskien viitisenkymmentä koskea. Keskimatkastamme voi sa-noa, että se muodosti retkemme elämysrikkaimman osan. Siinä oli vauh-tia, vaihtelua ja jännitystä yllin kyllin.

Automatka Palojoensuusta Muonioon ja edelleen Kaulirantaan oli rasit-tava. Nukutti niin vietävästä mutta autossa on lopen väsyneen vihovii-meinen nukkua. Tuon tuostakin joku meistä viidestä tipahti penkiltä alas suureksi iloksi ja mielenylennykseksi muille autossa-olijoille. Pitkällä ju-namatkalla nukuimme sitten lainat takaisin.

Yhteenvetona koko retkestä sanottakoon, että se oli kaikin puolin antoi-sa.Varjopuolena oli loma-ajan lyhyys, joka pakoitti liian pitkiin päivämat-koihin ja teki näinollen hieman retkestä rasittavan. Mutta se ei paljoa merkitse verrattuna niihin rikkaisiin elämyksiin ja kokemuksiin, joita mat-kameille tarjosi. Plus-puolelle voidaan vielä laskea sekin, että tuo. "pie-nehkö, pyöreähkö" meni ison joukon lähemmäksi selkärankaa. Kerta-kaikkiaan, ilman suurempia vuodatuksia voi sanoa: Lappi on suurenmoi-nen. Se lumoaa merkillisesti. Ken kerran on siellä käynyt ikävöi sinne uudelleen.