Tuuli Reijonen. / Suomen Kuvalehti 1940.

Lapin lapsi kuolee.


Lapin lapsi itkee, itkee kylmyyttä. Itkee maidon puutetta, itkee nälkään-sä. Koltta äiti on kietonut sairaan pienokaisen kirjaviin huiveihin. On tul-lut Yläluostarin kirkkoon lapsensa puolesta rukoilemaan. Äiti on pyhäta-mineissaan. Korkea, punainen huivi loistaa kuin iloinen kärpässieni syk-syisessä maastossa. Mutta kasvot ovat surulliset, lapsi sairastaa, jokai-nen äiti tietää mitä se merkitsee.

Munkki lukee lukunsa, antaa siunauksensa ja äiti lähtee kotitaipalelleen hivenen iloisempana kuin tänne tullessa. Mutta tie on pitkä ja lapsi uikut-taa lakkaamatta. Tuntureiden huiput ovat jo valkeat. Jäämereltä puhal-taa hyytävä tuuli. Kohta peittää lumi Lapin syksyisen, häikäisevän värik-kään kauneuden ja edessä on loputon talvi. Mitä se tuokin tullessaan!

Asunnot ovat poltetut, uusia rakennetaan kuumeisella kiireellä, mutta pelottavan myöhään on pantu alulle rakennustyöt. Asutaan pakkasen kourissa lautakopeissa ja teltoissa. Kiertävä sairaanhoitajatar, joka on työskennellyt Taka-Lapissa viitisentoista vuotta, kertoo, että milloinkaan ennen ei lasten kuolavaisuus ole ollut niin suurta kuin tänä syksynä. hän levittelee eteemme huolestuttavia numeroita. Yleensähän rajaseudulla on syntyvyys on suuri, Lapissa se on suurin. ja kuolevaisuus ylittää tällä kaikki muut Suomen seudut. On perheitä, joiden kymmenestä lapsesta on kuollut kuusi. Näin oli asianlaita jo normaaliaikoina. Tätä taustaa vas-ten voi käsittää, minkälaiset olot nykyisin ovat.

Punaisen Ristin lääkäri Rovaniemellä tuo eteemme uutta tilastoa. Surul-lisia numeroita. Riisitauti, ihotaudit ja tuberkuloosi raivoavat lasten kes-kuudessa. Terveyssisaret kertovat omia murheellisia kokemuksiaan. Ja kuka silmät avoinna joutuu kulkemaan Lapin erämaissa, ei vain virka- ja valtateitä yksityisautoilla ajaen, vaan samoten kylästä kylään, seudusta seutuun, hänelle aukeaa joka askeleella järkyttäviä näkyjä.

Auttavia käsi on kyllä ojentunut hätää lievittämään. Punainen Risti, Suo-men huolto ym. avustusjärjestön tekevät valtavaa työtä. Tämän suuren-moisen koneiston polttopiste on Rovaniemen Rovala erinomaisen jous-tavine henkilökuntineen. Vajaan vuoden aikana on Lapin lääniin perus-tettu 6 lastenkotia, useita sairaaloita ja synnytystupia. Reserviläisper-heitten invaliidien ja siirtoväen huolto kuuluu myös ohjelmistoon, samoin työtuvat, valistustoiminta, viljelyshuolto, taloustavaroitten keräys. Hyvän joukon yli 20 milj. markan edestä on avustuksia jaettu. Sen mittasuhtei-ta osoittavat mm. seuraavat numerot: v:n 1940:n ensimmäisenä ½-vuo-tiskautena jaettiin lääniin 70 000 paria uusia jalkineita, 19 554 tytön pu-kua, 16 787 pojan pukua, 8804 vauvan pakkausta j.n.e. Ja kuitenkin kai-kesta tästä huolimatta, puute on huutava.

Pikkupoikelan komea poikasarja. Vasemmalta lukien ensimmäinen, kol-mas ja neljäs menettivät talvella henkensä isänmaata puolustaessaan. Oikealla Pikkupoikelan emäntä 10-päisen poikasarjan kirkaskatseinen äiti pikku Jaakon ja Annin kanssa kotiportailla.

Kolttalapsia Madroona ja Simo.

Jämeriä lentäjiämme Petsamon len-toasemalla. Eturivissä toinen va-semmalta luutnantti Uotinen, jolla on hallussaan Petsamo-Helsinki-lennon nopeussaavutus 4t. 25 min.

Kaksi sankarinuorukaista, Fredrik ja Yrjö Venäläinen, jotka jäivät poh-joiselle rintamalle.

Uusi elämä alkaa. Lapin sotaorpoja Helsingin asemalla.

Lapin lapsi itkee....

Pieni Matroona on säikähtänyt vieraita, jotka sunnuntai-aamun rauhassa ovat yhtäkkiä ilmestyneet hänen hiljaiseen kotikyläänsä. Matroona on 4-vuotias Lapin tyttö. Hänen kätensä ja kasvonsa ovat ihan mustikkaiset. Hän on aamuvarhaisena kiivennyt lähimmän vaaran rinteelle Simo-vel-jen kanssa syömään nälkäänsä jäätyneitä mustikoita, joita täällä on niin ylitsevuotavan runsaasti.

Mikä kansantaloudellinen tuhlaus, välähtää vieraan mieleen katselles-san tätä maan runsautta, joka valuu hukkaan asumattomissa erämaissa. Ensi vuonna on täällä pantava toimeen suuret marjankeruutalkoot.

Matroonalla on yllään nilkkoihin asti ulottuva kukikas kretonkileninki. hän on tarrautunut Simon käsipuoleen ja pitää isommasta veljestään koris-tuksenomaisesti kiinni. Hän ei välitä tädin hellittelystä, ei sotilassetien ystävällisestä karamellitarjouksesta. Hän itkee epätoivoisesti ja on kuin hänen itkuunsa olisi puristunut koko erämaalasten tuska ja hätä.

Täti on ymmällä, sotilaat seisovat neuvottomina. He ovat urheita lentä-jäpoikia, valioluokkaa, jotka ovat juuri saavuttaneet Helsinki-Petsamo-lennon upean ennätysajan 4 tuntia 25 minuuttia. Ja tuossa on nuori vän-rikki, Amerikan suomalainen vapaaehtoinen, siviiliammatiltaan hiihto-treenari. Hän on monessa taistelussa kunnostautunut, mutta Lapin las-ten edessä hän on avuton. Meidän on jätettävä lapsi viimein veljensä huostaan, mutta hänen nikottava, epätoivoinen itkunsa jää pitkäksi aikaa soimaan jokaisen korviin.

Tapaamme Helgan. Helga on rohkeampi. Helga kietoo ruskeat, sano-mattoman laihat käsivartensa tädin kaulaan ja kuiskaa:

-Voi, kuinka tädillä on kaunis kaulahuivi. PUNAINEN. Saisinko... saisin-ko minäkin sellaisen?

Lapin lapsen silmät on erikoisen herkkä kauneudelle. Kolttalapsi rakas-taa kirkkaita värejä. Sitä paitsi he ovat musikaalisia. He laulavat ja leikki-vät sydämensä kyllyydestä, näin vakuuttavat heidän opettajansa kou-luissa. Mitä siitä, jos laskento tekee haittaa ja lukeminen vielä yläluokal-lakin kangertelee. Sydämensä pohjasta lapsi laulaa ja purkaa tunteitaan.

Tapasin suuren kouluyhteiskunnan etäisessä Parkkinassa. Kaikki pohjoi-simmat koulu olivat palaneet. Ne olivat kerätyt nyt yhteisiin suojiin ai-noaan palamatta säilyneeseen kylää, Parkkinaan. Lapsia oli kolmisen-sataa, opettajia toistakymmentä. Siellä oli suomalaisia, venäläisiä, lap-palaisia, kolttia. Tuossa istuu kolttapoika Mooses, hieman uneliain, pois-saolevin katsein. Mutta hän vastaa aina terhakasti. Läksynä on Aleksis Kiven Suomanmaa. Ja toisessa luokassa istuu koltta-Helga ja kammai-lee ääntiöiden ja kerakkeitten oppimisessa. Hänen kaulaansa kiertää ko-rea helminauha ja laihoilla kasvoilla asustaa arka, suloinen hymy.

Lapset kuuntelevat tarkkaavaisina. Joskus pää kääntyy ikkunaan ja au-tojono valtatiellä vetää huomion puoleensa.- Pian tulee talvi ja auringo-ton aika. Talvi on oikeastaan aika pelottava, aikuinenkin tahtoo tulla sil-loin alakuloiseksi, saatikka lapsi. Lapissa huomaa vaihtelun selvästi.

-Lapin lapsi on hyvin herttainen, vakuuttavat kaikki opettaja yhdestä suusta. Vaikka kehitykseltään hän on epäilemättä etelän lasta tuntuvasti hitaampi.

Meltauksessa tapaan Tuulan. Näkisittepä Tuulan! Hän on kotoisin Suo-järveltä. Isä kuoli, äiti lähetti tytön ja pojun lastenkotiin. Tuula on nyt Mel-tauksen upouudessa, kodikkaassa hoitolassa.

-Minä olen miss Suojärvi, sanoo Tuula itsetietoisuuden suloisesti ja hei-luttaa ja heiluttaa veikeästi punaruutuista uutta esiliinaansa.

-Kuinka Tuula nyt noin sanoo, oikoo johtajatäti. Täti ei ollenkaan pidä Tuulasta, kun Tuula tuolla tavoin juttelee.

-Ei se mitään teen, sanoo pikku Tuula, vaikka täti ei minusta pidä, minä pidän kuitenkin tädistä. Minä pidän kaikista ihmisistä.

Anja ja Aino ovat Meltauksen lastenkodin laulumestareita. He ovat sota-orpoja, sisarukset. He ovat kuin kaksi marjaa. Erinomaisen varmoina he heläyttävät ilmoille tutun sävelen:

Kotikontujen tienoota tervehtien

Tämä laulumme kaikukoon,

yli peltojen, vetten ja tunturien

aina hangosta Petsamoon.

Pienet sotaorvot jatkavat lauluaan hellittämättä loppuun asti. Mutta tä-din käteen on pujahtanut pikku Tuulan hentoinen käsi. Hän vaistoaa omalla tavallaan hetken herkkyyden ja se puhkeaa esiin huokauksena:

-Täti, milloin Tuula pääsee takaisin Suojärvelle? Tuulalla tekisi niin mieli kotiin, niin kovasti mieli.

Kolttalapsia Parkkinan koulun pihamaalla.

Meltauksen vastaperustettu lasten-koti sijaitsee kauniissa ympäristössä vuolaan virran rannalla Etelä-Lapis-sa. Koti on maamme kauneinpia.

Muutama viikko saa lastenkodissa ihmeistä aikaan. Kalpea, arka tulo-kas on muuttunut avokatseiseksi ja iloiseksi pienokaiseksi.

Näkymä Parkkinasta 11.4.1940. Kuva: Sotamuseo.

Liinahamarin-Rovaniemen tie elää kuumeisen kiihkeätä työaikaa. Auto tulee ja menee. Etelän bensiinipulaan tottuneesta liikenne tuntuu yllättä-vän suurelta. Jäämeren valtatie on kultasuoni, joka imee etelästä väkeä puoleensa. Kuin kaupunkien lyhtyrivit reunustavat teitä öisin autojen le-vottomat kiiltomatovalot. Mutta heti niiden takana leviävät suuret, kos-kemattomat, hiljaiset erämaat.

Sodankylän pohjoisosissa on kaksi taloa, jotka ovat raskaasti saaneet maksaa sotatalven veroa. Lappi on osallistunut yhtä suurin panoksi, kuin muukin Suomi kansamme puolustukseen.

Venäläinen-nimisessä talossa on isäntä vanhoja kullanhuuhtojia. Emän-nän sormessa on sormus, jonka kulta on isännän aikoinaan omin käsin huuhtomaa. Kodin kaksi ainoata poikaa Fredrik ja Yrjö kaatuivat rinta-malla. Mitä köyhässä kodissa kahden pojan menetys merkitsee, sen voi jokainen ymmärtää.

Naapurin Pikkupoikelassa tiedetään myös, mitä sota on. Tässä suu-ressa tuvassa on kasvanut 10 poikaa, yksi kuoli lapsena. Nyt meno kol-me. Melkein yhtä aikaa kaatuivat, suruviesti saapui toinen toisensa pe-rästä. Lattialla leikkiin nyt kaksi sotaorpoa, Jaakko ja Anna. He ovat raip-paita lapsia. Jaakko tosin pillahtaa itkuun, kun kuvaa yritetään ottaa, mutta Anna katsoo vierasta luottavin silmin. Vanha emäntä ja miniä hää-rivät kotiaskareissa. Silmät eivät sumene, kasvot eivät värähdä, kun he kertovat talven menetyksestä. Mutta käsi joka ojentaa poikia, kuvaa vie-raalle nähtäväksi, vavahtaa ja miniä painaa päänsä hetkeksi pikku Jaak-koa vasten, kuin tuskaansa häveten, kun tämä sopertaa:

-Auto vei isän. Nyt isä ei tule koskaan enää takaisin.

Meltaus, Simo Salla, Kittilä, Sodankylä, Alatornio - nämä ovat niiden las-tenkotien paikat, jotka ovat juuri valmistuneet tai parhaillaan tekeillä. Ne ovat valonmajakoita Lapin pitkässä takatalvessa. Pimeyttä vastaan tais-tellaan uljaasti. Rovaniemellä on lisäksi Suomen ensiluokkaisimpiin kuu-luva viime vuonna valmistunut lastenkoti. Upea kuin linna. Mutta kaikis-sa ovat tilat rajoitetut, lapsia on siirrettävä paremmille syöttömaille ete-lään. Suurten erämaiden kätköihin on jäänyt sitä paitsi lukuisia perheitä, joissa kuolema tiheästi vierailee ja jotka eivät ole tullet syystä tai toisesta avustuksesta osalliseksi.

Miltä sinusta tuntuisi, lukija, jos vaihteeksi ajattelisit itseäsi hiukan toises-sa ympäristössä, kuin omasi nyt on, siellä, missä lapsirikkain väestö, Suomen tulevaisuus niin toivorikkaana kasvaa?

Lautakoju jonka rakosista vilkkuu taivas. Ulkona räntäsade, tuisku tai pakkanen. Pieni peltikamiina huokuu tunniksi lämmintä, toisena on jo hyytävän kylmä. Aamulla ovat vedet jäässä. Lapset, jotka kuukausimää-ri eivät ole nähneet maitotilkkaa, telmivät lattialla. Pienimmät, riisitaudin syömät, ovat vuoteissa, sillä lattia on liian kylmä heille ja kaikille ei riitä kenkiä. Illat ovat pimeät, sillä ei ole öljyä, ei ole kynttilöitä. Ei ole radiota, millä aikaansa viihdyttäisi.

Ja Jäämereltä tuulee....