Liisa Herttainen. / Suomen Kuvalehti 1933.



Kun Mikkelinpäivän aamu valkeni Rovaniemellä, olimme me siellä ja meillä vankka päätös lähteä heti huristamaan Kuolajärven Sallaan. Matkahan ei ollut muuta kuin 188 kilometriä, ja meillä oli "Heikki".

Mutta Rovaniemellä oli markkinat ja siellä oli koko Lappi ja iso kappale etelätä. Ihan mitään ajattelematta päivä vierähti puoleen ihmisvilinässä. Kansakoulunopettajatkin kaikilta tahoilta tunturien takaa olivat tulleet pitämään kokoustaan markkinahumussa. Me saimme kokea, ettei mark-kinoilta niin vain lähdetä. Vankasta päätöksestämme huolimatta oli kello jo yhden vaiheilla ennenkuin pääsimme Rovaniemesta eroon vesisa-teessa. Oli satanut jo aamulla ja yhä sitä tippumista riitti.

Pian me matkalla tapasimme Kuolajärven Sallan osuuskunnan auto-bussin, "sekajunan", joka kohteliaasti antoi Heikille tietä ja alkoi sitten uskollisesti seurailla kantapäillämme 50 kilometrin tuntinopeudella.

Puolimatkassa Kemijärvelle me pysähdyimme "erämaan junien" kahvi-kämpälle Hautalassa. Piti oikaista jäseniä ja saada kupillinen kahvikul-taa, joka on aivan kuin hunajaa näiden taivalten vaeltajalle. Otimme vain puolen tunnin pysäyksen ja sitten sitä taas lähdettiin, meidän ketterä Heikkimme taas tuulen halkaisijana.

Ajettuamme tovin tapasimme tiepuolessa laatuvaunun. Kolmatta tuntia oli se nomistaja jo värjötellyt sateessa ja myrskyssä. Tietysti me pysäh-dytimme Heikin tiedustellaksemme, mikä laatuvaunua vaivaa, kun se ei tykännyt tiellä olla.

Siinä oleva herrasmies pyysi nöyrästi,että ottaisimme mukaamme hänen poikansa, jotta tämä voisi toimittaa Kemijärveltä toisen auton hakemaan heidät tiepuolesta pois. Luonnollisesti me teimme tilaa ja otimme pojan mukaan. Mutta ajatelkaahan, me tunsimme laatuvaunun omistajan sa-maksi herraksi, joka kesällä oli Heikistämme sanonut, että - "Ford ei ole mikään auto". Voitte kuvitella sitä nokan nostamista, jonka Heikkimme nyt teki tuntiessaan herrasmiehen késälliseksi herjaajakseen. Hiukan rykäisten ja takapuoltaan keikauttaen se lähti liikkeelle. Ja vielä muuta-man sadan metrin päässä se aivan odottamatta kiepsahti poikittain tielle - vissiinkin vielä kerran katsahtaakseen tuohon herrasmieheen. Vasta sitten sen luonnosta mutkat suorenivat, ja se alkoi tasaisesti hyrrätä määränpäähän.

Ajaessamme vesisade vain yltyi, Lopuksi se muuttui rännäksi. Ja sitä al-koi tulla sitten niin sakeasti, ettei voinut ajaa kuin muutaman kilometrin kerrallaan, kun tuulilasi oli välillä käytävä puhdistamassa. Lopulta me olimme täydessä lumimyrskyssä. Tuuli ulvoi ja raivosi ympärillämme, kallisteli Heikkiä puoleen ja toiseen ja puri lumen jäätävästi tuulilasiin. Heikin kuskaaminen oli vaivalloista. Mutta Kemijärvelle me tulimme ja pysähdyimme jälleen kahville. Autosta ulos purkautuvat ihmiset kuulos-tivat käyttävän rumia sanoja ilmasta. Sellaisia ovat miehet. Minä olin nai-nen, mutta kyllä minunkin olisi pitänyt silloin olla mies, jotta en olisi tar-vinnut olla pelkkänä kuuntelijana

Matkustajat saivat kahvit, mutta tuntuivat "sekajunan" kuskilta kysele-vän, että vieläkö sitä sitten jatketaan tällaisessa ilmassa?
- Joo, vastasi kuljettaja rauhallisesti.

Lappi on Lappia ja Lapin myrskytkin ovat Lappia. Ne on otettava sellaisi-na kuin ovat. Niin sitä jälleen pantiin hyrrät pyörimään ja kilometrit vieri-mään, meidän Heikkimme taaskin etukärjessä. Mutta nyt oli meno epä-tasaista. Maa oli jo vahvasti lumen peitossa. Heittoja ja nytkäyksiä seu-rasi alinomaa kuran roiskiessa aina korkealle ilmaan. Niinpä esittelinkin ajajalleni, kun 100:s kilometri alkoi lähestyä, että eikö olisi parhainta yö-pyä ensimaiseen parhaaseen paikkaan. Hän taipui siihen. "Sekajuna-kin" oli jo jäänyt taaksemme näkymättömiin.

Joutsijärven majataloon päästyämme me pyysimme tulta uuniin, söimme ja laitoimme elämämme mukavaksi. Jonkin ajan kuluttua ilmestyi sitten "sekajunakin", mutta hurautti suoraapäätä itsensä lautalle ja ajoi Joutsi-järven yli.
- Hyvästi vain, kyllä kestää ennenkuin olette perillä, huusimme me meni-jöille.

Koko yön sitten tuuli ulvoi nurkissa, Ja aamulla herätessämme olivat ik-kunat aivan lumessa. Ulkona ei tahtonut uskoa omia silmiään. Lunta oli joka paikassa melkein puoli metriä ja autosta ei näkynyt muuta kuin kap-pale katon harjaa. Yhä vielä oli koko maailma yhtenä ryöppynä. Puitten kellastuneet lehdet huojuivat oksien mukana raskaan lumen painamina ja talojen ja ulkorakennusten seinät olivat pyrystä valkeina. Tuntui mah-dottomalta ajatella matkan jatkamista.

Me olimme olleet aika pöllöjä, kun emme sittenkin olleet jatkaneet mat-kaamme illalla "sekajunan" seurassa, ja sitä me nyt päivittelimme. Ta-lossa arveltiin, että "sekajuna" kai pian palaisi matkaltaan. Sitä me nyt aloimme jännityksellä odotella. Jos se pääsisi palaamaan, kai me sitten pääsemme jatkamaan sen aukaisemaa uraa. Ja todellakin. Kolmen tie-noissa iltapäivällä se ilmestyi toiselle rannalle ja alkoi siellä vilkuttaa sil-miään lauttamiehelle. Puolituntia myöhemmin se jo oli toisella rannalla.
- No, miten meni, oliko paljon lunta, kyselivät "sekajunan" ympärille kertyneet ihmiset.
- Ei lunta, vaan puita ja puhelinpylväitä, oli kuskin vastaus.

Sallan suojeluskuntatalon luona olivat puhelinlangat heikossa kun-nossa. Se aiheutui kai pylväistä.

Sallan kylä lumimyrskyn jälkeen. Ristillä merkityt kohdat merkitsevät kaatuneita puhelinpylväitä

Silloin me katsahdimme toisiimme.Se oli merkki, että nyt me lähdemme. Kiireesti me menimme rannalta majataloon ja selvitimme siellä tilimme. Ja sitten auton luo. Heikki sai takapyöriinsä kettingit ja sitten sitä yritettiin liikkeelle. Lunta oli pihassa paljon, mutta monen miehen voimalla me pääsimme tielle. Muuan puolialaston olento värisi automme kupeella ja pyysi kyytiä. Hän pääsi mukaan.

Alkumatka näytti joltiseltakin. Mutta pian tuli toista. Kolmosen vaihde ei jaksanut vetää lainkaan. Täytyi vaihdella vain kakkosta ja ykköstä. Siksi nopeus ei ollutkaan muuta kuin 10 kilometriä tunnissa. Niinkuin aaveet kohosivat lumipatsaat jäähdyttäjän edessä, muodostivat omituisia kyyk-kyselkäisiä ja isopäisiä kummituksia, jotka kasvoivat kasvamistaan ja kurkotetuin käsivarsin kaatuivat koneen suojan päälle. Se oli auton kirk-kaissa valoissa koko hauska katseltava. Tuon tuosta täytyi Heikkiä pe-räyttää ja ottaa vauhtia lumivallien yli pääsemiseksi. Väliin täytyi taas jäähdyttäjää puhdistaa lumesta. Se oli matkan tekoa! Mutta eteenpäin sitä vain ponnisteltiin ja Heikki oli hirveän sitkeä yrittämään. Salmivaaran kylässä pysähdyttiin kahville. Olimme ajaneet 28 kilometriä ja se oli kes-tänyt 3 tuntia.

Vähältä piti ettemme taaskin yöpyneet, sillä lunta ryöppysi yhäti ja mat-kaa vielä oli edessä Sallaan 46 kilometriä. Mutta Salmivaaran ihmiset vakuuttivat meille, että olimme jo sivuuttaneet kaikkein lumisimman tai-paleen. Kuusivaara on näet kautta aikojen ollut kuuluisa lumenpaljou-destaan. Siksi me lähdimme hyvien ihmisten rohkaisemana ja Heikkiin luottaen. Seuraavalle bensiinitankille oli 14 kilometriä ja mittari näytti 10 litraa autossa. Mitäs muuta kuin matkalle! Onnellisesti me tulimme polt-toaineen ostopaikalle, vaikka taival olikin ottanut meiltä kaksi tuntia.

Kuullessaan auton tulevan ja luullen sitä "sekajunaksi" kokoontuivat ky-län uteliaat ihmiset nähdäkseen parahiksi Heikin miehuullisen häviämi-sen pyryn sekaan. Alkoi uusi lumikummitusukkojen tirkistely tuulilasin läpi, sama jäähdyttäjän yhä uudistuva puhdistaminen ja valkoisten lumi-pilvien pöllähteleminen auton ympärillä. Kilometrin toisensa jälkeen pon-nisteli Heikki menoaan. Mutta hidasta ja vaivalloista oli taivallus. Puita ja puhelinpylväitä oli vähän väliä tiellä ja aikaisemmin ilmassa tien yli kul-keneet puhelinlangat sekautuivat nyt Heikin ympäri. Voi sitä raivaamista ja vuovaamista!

Kello 10 aikaan illalla näkyivät vihdoinkin Sallan tulet ja puoli tuntia myö-hemminme olimme majatalon lämpimissä uteliaitten ihmisten piirittämi-nä. Kaikista kokemuksistamme huolimattame kuitenkin seuraavana aa-muna silmät pyöreinä katselimme maailmaa. Lunta oli kaikkialla korkei-na kinoksina ja kaikki puhelinpylväät nurin. Ne makasivat teillä pitkin ja poikin ja loput taloihin nojaten.

Vasta seuraavana iltana myöhään ilmestyi viimein "sekajunakin". Sen matkustajat olivat saaneet värjötellä matkalla 20 tuntia. Mutta kun kol-mantena päivänä lähdimme Rovaniemelle takaisin, niin paistoi päivä. Ja silloin silmä sai nähdä mitä ihaninta. Jylhät vuorten harjat ja korkeat lu-mireunaiset rannat kuvastuivattummaan, peilikirkkaaseen järvenpin-taan. Metsät seisoivat satumaisen kauniina. Puiden lehdet eivät olleet vielä putoilleet, vaan loistivat kuvaamattomissa värivivahteissa, lumisten puiden kimaltaessa kirkkaassa paisteessa. Sitä näkyä ei pystyisi taitei-lijankaan käsi jäljentämään.


Heikin ponnistellessa taas etelää kohti oli tiellä lunta miehen korkuisissa kinoksissa ja kaatuneita puita lukemattomia. Puolimatkassa, Isonkylän kohdalla, oli liikenne tyyten pysähdyksissä. Matkustajat saivat siinä marssia puoli kilometriä kinoksien läpi päästäkseen alempana tiellä odottavaan autoon. Siitä paikasta ei päässyt läpi ennenkuin tie oli lapioitu auki.

Muutaman autoilijan vaunulle oli Rovaniemen ja Kemijärven välillä käy-nyt onnettomasti. Myrskypäivänä oli autoilija pysähdyttänyt vaununsa erään puhelinpylvään kohdalla. Pylväs oli myrskyssä kaatunut auton katolle ja ruhjonut sen sisään.

Parhaat tai pahimmat tepposensa oli myrsky kuitenkin tehnyt Rovanie-mellä. Siellä se oli hajoittanut markkinaväen kaikkiin ilman suuntiin. Se oli repinyt teltat torilla, heitellyt ihmisten tavarat sikin sokin ja pidellyt varsinkin sirkuspahaista kuin pahempaakin synninpesää. Kaikki markki-nahumut ja ilot menivät ihmisiltä niin sekaisin, että he hampsivat kamp-peensa kokoon, kellä sellaisia oli, ja kaikki järjestään painuivat pakoon koko kauppalasta.

Sitten seurasi heti täysi rekikeli ja ihmiset ajella hössöttelivät heinähaa-sioilleen.Tukkimiehetkin näkyivät painuvan tukkien ajoon. Talvityöt olivat siis täydesti menossa. Pakkasta seurasi useana päivänä 2-15 asteen välillä ja lammet ja joet olivat jääkuoressa.

Lapin talvi putosi kuin posliiniastia hyllyltä. Mutta se meni myös rikki niinkuin posliiniastia.