V. I. Mikkonen. / Suomen kennelliitto 1936.

Lapin pystykorva eli porokoira.




Uudessa metsästyslaissamme on verrattain ankarat - ja osittain epäsel-vätkin - koiria koskevat määräykset. Kuten tunnettua voidaan riistan rau-hoitusaikana vapaana juoksenteleva koira ilman muuta tappaa. Tämä tiukka säännös, jonka hyvänä puolena on se, että se antaa tehokkaan aseen riistanhoitajalle taistelussa irtaimien koirien aiheuttamia tuhoja vastaan, mutta jonka huonona puolena on se, että se saattaa helposti viedä kohtuuttomuuteen ja muuttua pahansuovan mielen purkautumisen välineeksi, ei koske koiria, joita käytetään karjan paimentamiseen. Täs-sä erikoisasemassa ovat lähinnä lappalaisten porotokkia vartioimaan opetetut Lapin pystykorvat ja maamme itäosissa varsin yleisesti nauta-karjan paimentamiseen käytetyt maatiaispystykorvat.

Tarkastakaamme ensiksi lyhyesti viimeksimainittuja koiria. Niiden tarkoi-tuksena on ennen kaikkea olla suojana petoja vastaan, varsinkin niissä rajaseudun kunnissa, joissa karhut tekevät tuhojaan. Vanha karhua haukkuva Karjalan pystykorvarotu on kuitenkin, kuten julkaisumme viime numerossa olleesta "Karjalan karhukoira"-kirjoituksesta kävi ilmi, tyystin häviämässä. Nykyiset Itä-Suomen pitäjien "paimenkoirat" ovat yleensä vereltään ja taipumuksiltaan varsin pahasti sekoittuneita, ne eivät tarjoa oikeastaan mitään turvaa petoja vastaan - ovatpahan vain paimenten seurana mutta sen sijaan ne ovat monastikin innostuneita ja taitavia. "kaikkiruokaisia" yksin metsästäjiä, jotka "paimennusmatkoillaan" teke-vät pahaa jälkeä riistakantaan aikana, jolloin varsinaisten metsästyskoi-rain on oltava kiinni.

Kun toisaalta on eittämätöntä, että karjan paimennukseen opetetusta ja pystyvästä koirasta, jolla ei ole niin voimakkaita metsästystaipumuksia veressään, että se niiden vuoksi unohtaisi varsinaisen tehtävänsä, on hyötyä siellä, missä karjan laiduntamiskautena petoja liikkuu, olisi koe-tettava päästä siihen, että saataisiin kehitetyksi tähän tarkoitukseen so-piva paimenkoirarotu - ja, mikäli mahdollista, kotimainen paimenkoira-rotu.

Allekirjoittanut onkin sitä mieltä, että Suomessa on tähän tarkoitukseen sopivaa koira-ainesta: Lapin pystykorva eli porokoira. On kuitenkin otet-tava huomioon, ettei Lapin pystykorva ole nykyisellään koirarotu siinä mielessä kuin esim. jalostettu pystykorvamme, vaan että tämä käsite on verraten laaja ja tarkoittaa hyvinkin erilaisia koiraaineksia. Toisin sanoen ei ole olemassa yhtenäistä koirarotua, jonka leviämisalueena olisi Lappi, vaan koirientyyppi vaihtelee melkoisesti sen eri puolilla.

Lapin pystykorvia emäntineen. Vasemmalla näkyvän koiran pää ja väri hyvää tyyppiä. Elsa Siep-pi (vas.), Inkeri Peltonen ja ? Peltovuoma (o.s. Sara) istuvat kodan edessä. Kuva: Esa Hilli. / Museovirasto.

Koira Suomen "käsivarresta" (Siilastuvalta Kilpisjärven rannalta).

Enontekiöläinen pystykorva syvissä mietteissä

Matti Näkkäläjärvi koirineen; tokkaa lähdetään kiertämään hiihtäen Enontekiöllä 14.01.1965. Kuva: Martti Linkola. / Museovirasto.

Perä-Pohjolan eteläosissa, joissa jo poronhoitoa harjoitetaan, on maati-aiskoirakanta pahasti sekoittunut. Jonkinlaiseen alkuperäiseen Lapin paimenkoiraan - josta alempana tulee tarkemmin puhe - on tullut run-saasti ruskean maatiaispystykorvamme verta - vai sanoisiko jälkimmäi-seen edellisen verta -, ehkäpä myöskin vanhan Karjalan karhukoiran se-kä Pohjois-Ruotsin koirakantain verta (jättäen huomioonottamatta ajo-koirain, Saksan paimenkoirain y.m. viime vuosien tulokkaiden aiheutta-mat sekoitukset). Näissä koirissa on yleensä voimakas metsästystaipu-mus.

Lähempänä alkuperäistä porokoiraa ovat jo Petsamon kolttien koirat; niiden karva on pitempi, rakenne järeämpi kuin esim. kemijärveläis-kuolajärveläisen koiratyypin, mutta niiden ruskehtavassa tai ruskean-valkoisen kirjavassa värissä - ja muutenkin koko ulkomuodon yleisvai-kutelmassa - tuntuu eteläisempien pystykorvakantojen vaikutusta.

Tekee mieleni väittää, että Pohjois- ja Länsi-Inarin sekä Utsjoen poro-miesten koirat jo olennaisella tavalla eroavat Itä ja Etelä-Lapissa yleisis-tä maatiaispystykorvatyypeistä. Paikoitellen sielläkin, varsinkin juuri Ina-rin jäkäläkankaita kiertelevien porotokkien kintereillä, näkee koiria, joissa on tuntevinaan maatiaispystykorvan - ja ehkäpä myöskin jonkin vanhan, vaikkapa Karjalasta peräisin olevan, vankan mustan pystykorvarodun vaikutusta. Näiden seutujen koirat ovat kooltaan huomattavasti suurem-pia ja voimakkaampia, mutta myöskin karkeampia kuin esim. Suomen pystykorva. Kun niitä tarkemmin katselee, havaitsee, että tyyppi pohjal-taan on aivan toinen kuin jalostetun pystykorvamme. Karva on pitkähköä ja hyvin tiheää, pää jykevä, kuono suippo, korvat ovat tosin pystyt ja terävät, mutta kaukana toisistaan, häntä kaartuu veltosti yli selän, raajat ovat voimakkaat, ruumis verrattain pitkä, väri vaihtelee kellanvalkoisesta ja ruskeankirjavasta valkean-ruskean-mustan kirjavaan ja kokomus-taan.

Länsi-Inarin tunturilappalaisten porokoiriin on voinut tulla verta myöskin Pohjois-Ruotsin mustasta pystykorvasta - ellei sekin ole alkujuuriltaan samaa koirarotua, joka lähtien Äänisjärvestä ja Laatokan mailta idästä on kerran kiertänyt Vienan ja Karjalan, Kuollan ja Perä-Lapin kautta länttä kohti, leviämisalueensa äärimmäisenä rajana Ruotsin pohjoisosat (ei voi torjua vaikutelmaa, että Pohjois-Ruotsin mustan pystykorvan, joka ajaa karhua ja hirveä, perustyyppi ei kovinkaan paljon eroa Karjalan kar-hukoirasta, ainakaan ei eroaisi, jos jälkimmäistä olisi jalostettu kuten edellistä). Näissäkin porokoirissa saattaa olla taipumuksia riistan ajoon.

Piehtar Labban kota Enontekiön Tserbmisjaurilta, vasemmalla istuva vois olla Niila Labba, sitten Tuomma Labba ja Inka Labba. Koirat kaikki hyvää enontekiöläistä tyyppiä, valitettavasti paras niistä on kääntänyt takapuolensa valokuvaajalle.

Petsamon Suonikylän kolttain koi-ra. Vasemmalla näkyy koiran "koppi": katoksella peitetty maakuoppa, oi-kealla on ahkion muotoinen juoma-allas, joka perheen muuttaessa asuinpaikkaa kiinnitetään ahkion pe-rään. Huomaa: koira on kesälläkin kiinni! — Valok. K. Nickul.

Utsjokelainen ( kuva ilm. Vuotsosta) porokoira ja poika v. 1935. Kuva: Museovirasto.

Juhani Valkeapää ja porokoira "Lunki"(?) Kovan lapinkylässä v. 1964. Kuva: Martti Linkola. / Museovirasto.

Koiran hirttäminen Petsamon Suonikylässä v. 1926. Kuva: Itkonen Toivo Immanuel. / Museovirasto.

Alkuperäisimpänä allekirjoittanut haluaa pitää sitä Lapin pystykorvatyyp-piä, jota Länsi-Lapin, tarkemmin sanoen Enontekiön poromiehet käyttä-vät porojensa paimentamiseen ylisillä tunturimailla. Se vastaa likipitäen Ruotsissa standardisoitua porokoiraa; onko Enontekiön koirakanta meil-le tullut Ruotsista - usein kyllä kuulee Enontekiöllä sanottavan, että sen ja sen koiran emä on tuotu Koutokeinosta (Ruotsin puolelta) vai alku-peräistä, kuten mielestäni on syytä olettaa, ei liene ratkaistavissa. Mutta se ei vaikuta itse pääasiaan. Nämä koirat ovat voimakkaita ja karkeate-koisia. Niiden karva on pitkää ja tiheää, pää on leveämpi, kuperampi ja vähemmän jalo kuin rotupuhtaan pystykorvamme, korvat ovat lyhyet, verraten kaukana toisistaan ja tylpät, häntä joko kaartuu selän yli tai suuntautuu alaspäin. Yleisin väri on kokomusta tai mustanvalkeankirja-va. Näissä koirissa ei ole, jos ne ovat tuntureilla syntyneitä ja kasvaneita porokoiria, ollenkaan metsästystaipumuksia. Luonteeltaan ne ovat ystä-vällisiä, uskollisia ja erikoisen älykkäitä.


Tämän koirakannan yksilöitä tavataan Perä-Lapin muissakin osissa. Niillä on paimentamistaipumus voimakkaana veressä ja huolellisesti opetettuina ne kehittyvät niin taitaviksi, että yhden porokoiran sanotaan vastaavan porotokan koossapitäjänä kahta pororenkiä. Osoitukseksi siitä arvosta, mikä Lapissa hyvälle porokoiralle annetaan, mainittakoon, että valmiiksi opetettu porokoira maksaa 3.000-4,000 mk:aa ja että pal-kiset välistä maksavat 6-8 mk:n päiväpalkkoja porokoiraa kohti.

Näistä koirista voidaan jalostaa, jos Suomen Kennelliitto ottaa sen asiak-seen, kotimainen paimenkoirarotu. Eivätkä nämä koirat sovi ainoastaan paimenkoiriksi, vaan myöskin kartano- ja vahtikoiriksi, vieläpä hirvikoi-riksikin. Viimemainittuun tarkoitukseen käy erinomaisesti niiden porojen käsittelyssä käyttämä taktiikka: kun vauhkoutunut poro syöksyy tokasta erilleen, koira koettaa saada sen pysähtymään ja kääntymään takaisin tai taitavasti "kammeten" kääntämään juoksuaan, niin että se lopulta joutuu tokkaan takaisin. Hirven kanssa on koiran toimittava varovaisesti, se ei saa pitää kovaa ääntä eikä otusta ahdistella; porokoiralla on sellai-nen työskentelytapa verissä.

Enontekiön tunturilappalaisten porokoirakanta on tällä hetkellä siksi hyvä ja laaja, että järjestelmällisen siitostyön lähtökohta kyllä saadaan, jos asiaan tosi mielessä tartutaan. En epäile, etteikö Lapin muissakin osissa olisi sellaisia poron paimentamiseen opetettuja pystykorvia, jotka eivät riistasta välitä, mutta käsitykseni on, että Länsi-Lapin tunturimaista var-mimmin löydetään tarkoitukseen soveliasta siitosmateriaalia. Eräitä yksi-löitä onkin jo joutunut tänne etelään, mutta nämä "tuonnit" ovat olleet yksityisiä ja hajanaisia. Merkitystä voi olla vain sellaisella aloitteella, joka lähtee Suomen Kennelliiton piiristä tai johon Kennelliitto tavalla tai toisel-la myötävaikuttaa.

Ja sallittakoon allekirjoittaneen lopuksi lausua pieni epäkohteliaisuus meille suomalaisille: Ruotsissa on nämä asiat hoidettu paremmin kuin meillä, siellä on jo aikoja sitten standardisoitu kaikki mahdolliset kotimai-set koirarodut. Kenneltyöhömme on saatava enemmän oikeata kansal-lista itsetuntoa: meidän velvollisuutemme on pitää huolta ja jalostaa sitä perintöä, jonka olemme esi-isiltämme saaneet, ja siihen perintöön kuu-luvat myöskin Lapin pystykorva ja Karjalan karhukoira.