Eila Jokela. / Suomen Kuvalehti.

Lapin tervaskantoja.


Vielä runsas kuukausi sitten Lapin erämaissa hymyisi valju kesä. Joki-varsien harvoiksi jääneet viljavainiot kellertyivät. Ylhäällä taka-Lapin ve-sien partaalla kalamiehet viettävät juhlahetkiään. Käsivarren kirkkaat jär-ven luovuttivat kuhiaan. Juutunjoen kuohuissa harri houkutteli pyytäjiä. Koko Lapissa lepäsi seesteinen rauha.

Hiljaista on pohjoisen erämaissa nytkin. Syy on vain peittänyt ne pursua-vaan väriloistoonsa. Turhaa on alkaa tuota pohjoisen maakunnan luon-toa kuvailla, se on tehty niin moneen kertaan. Mutta sen on jokainen La-pissa kävijä pannut merkille, että sen syksyn kauneuteen tuntuu sisälty-vän tuskaa. On kuin sen väreissä nyyhkyttäisi pettymys siitä, ettei lyhyt kesä ehtinyt antaakaan sitä, mitä se aluksi näytti lupaavan. Sillä oli vain pohjaton kirkkaus, mutta lämpöä siinä oli vain tuokio. Ja niin on vastas-sa ankea syys, jolloin selkosten loputtomissa tuntuu liikkuvan muinais-ten seitojen henget. Lappi on pelottavimmillaan ja kauneimmillaan juuri näihin aikoihin.

Tätä syksynpimeää, alakuloista Lappia vasten piirtyy muutamia hahmo-ja, jotka ovat osa heitä ympäröivästä, rannattomana huokuvasta kive-liöstä. He ovat Lapin vanhoja helmenkalastajia. Mitä miettineen tällä het-kellä vanha Huhti-Heikki Lonnajärveltä? Siellä on Heikki vuosikymme-net viettänyt täydellistä erakon elämää. Pikkuruinen, puoleksi maan si-sällä oleva mökkipahanen antoi suojaa sadetta ja pakkasta vastaan. Järvessä oli vedenviljaa, metsässä riistaa. Lähin naapurikaan ei ollut häiritsevän lähellä - olipahan se Raju-Jooseppi 60 kilometrin päässä. Ei-kä Huhti-Heikki kaivannut sen kummempaa maalikylää kuin Raja-Joose-pin törmä-aukea, jossa hän pistäytyi kerran pari vuodessa. Huru-Erkin paikka Ivalon Kattajärvellä oli jo metropooli. Sinne saakka Heikki oli vai-vautunut vain yhden ainoan kerran Talvisotaan mennessä.

Ja Huru-Erkki oli tyytyväinen elämäänsä. Kalasteli sen verran kun miel-lytti. Harrasti raakunanpyyntiä. Selkeänä kevätiltana lähti hän sauvo-maan Luttojoelle. Siellä hän nosti raakkuja veneen upoksiin. ja niitä hel-miä välillä löysi välillä ei. Ei Huhti-Heikki erikoisesti saalistamisen vuoksi helmiä pyydystänytkään. Muuten vaan huvikseen. Ja sai niitä helmiä nostaakin veneeseensä, mutta ei niiden hallintaan aina päässyt. Kerran-kin kävi niin, että Heikin vene kaatui muutamassa Luton koskessa ja sin-ne painui laukkukin. Siinä oli silloin kourallinen helmiä. Niin on niukka Lappi antimissan. Varsinkin jos ahneeksi heittäytyy, ei se anna mitään.

Mutta helmien menettäminen ei horjuttanut Heikin tasapainoa. Mennä köpitteli vaan äijä mökkirähjäänsä, sytytti piisiin valkean ja pani tupakak-si. Ja alkoi lukea. Niin juuri - lukea, sillä Heikki lukee paljon. Mutta ei muuta kuin filosofisia kirjoja. Platonista lähtien. Ja jos hän oikein mielui-sen maalikyläläisen tapaa, saattaa hän urahtaa jotakin keskustelunkin tapaista. Yleensä Huhti-Heikki ei vieraista liikoja välitä, on tottunut myk-kään yksinäisyyteen.

Huhti-Heikin asumus Petsamon Lounajärven rannalla v. 1937. Taustalla näkyvä Rastim-tunturi oli tuolloin Neuvostoliiton puolta, Huhti-Heikin asu-mus Suomen puolella. Etualalla asuinkämppä, sitten kellari, puutarha-penkki ja istuinpölkyt, joiden takana sauna. Kuva: Arvi Saverikko. / Lusto - Suomen Metsämuseo.

Vanha erakko, joka on vuosikymme-net kolunnut perä-Lapin koskia ja kairoja.

Eränkävijä, helmenpyytäjä Huhti-Heikki v. 1927. Kuva: Mikkola Erk-ki. / Museovirasto.

Huhti-Heikin asumus Lounajärven rannalla v. 1937. Vasemmalla ole-vassa saunassa on kiuas perman-non alla, alakerrassa; varsinaisen saunan permannossa on löylynheit-to luukku. Oikeanpuoleinen raken-nus on asuinkämppä, keskellä oleva kumpu on kellari. Kaislikkoisessa rannassa puinen soutuvene. Kuva: Arvi Saverikko. / Lusto - Suomen Metsämuseo.

Raakunpyytäjä nousee maihin saa-liineen. Kuva: E. Närvi.

Raakku keihästetään 3-piikkisellä atraimella ja nostetaan veneeseen Raja-Joosepissa v. 1933. Kuva: Il-mari Manninen. / Museovirasto.

Raakkuja avataan Raja-Joosepissa v. 1933. Kuva: Ilmari Manninen. / Museovirasto.

Raakkuja tähystetään puisen n. 1⁄2-metrisen lasipohjaisen torven läpi Raja-Joosepissa v. 1933. Ku-va: Ilmari Manninen. / Museovi-rasto.

Raja-Joosepin eli Jooseppi (Josef) Juhonpoika Sallilan tila Luttojokivar-ressa v. 1936. Kuva: Arvi Saverikko. / Lusto- Suomen Metsämuseo.

Niin ennen, jolloin Heikki sai omassa rauhassaan miettiä elämänmenoa ja sen tarkoitusta etäisien Lonnajärvensä rannalla. "Toista" on ollut vii-meisten kolmen vuoden aikana, jolloin Heikki on ollut suuren maailman kohussa Ivalon ja Inarin rajamailla Ukonjärvellä. Siellä Heikki on tunte-nut olevansa seuraelämän polttopisteessä - sinne kun aina silloin tällöin, muutaman kerran kuukaudessa, on saattanut eksyä joku eränkävijä.

Ei, kaukana Luton kairoilla Heikki on kotonaan. Siellä on hänen valta-kuntansa, siellä asumattomien, loputtomien korpien Kainalossa.

Harvoin sinne kulkija osuu. Ja jos pirttiin poikkeakin, ei se mainittavasti muuta isännän enemmän kuin tulijan päiväjärjestystä. Murahdetaan jo-tain hyväksipäiväksi. Sitten istutaan. Erikoisia ukkoja nuo Lapin erakot. Heidät on karu erämaa muovannut kaltaisikseen karheiksi järkäleiksi. Ei-vät he liikoja puhu toisilleen, eivätkä muillekaan. Mutta sisäänpäin pai-nunut, tuijottavan rauhallinen katse antaa aavistuksen erakkojen verk-kaisesta ajattelusta. Väliin he antavat vakaan katseensa liukua pirtin si-nertävästä ikkunalasista näkyvää taivaanrantaa Myöten. Mutta usein-miten se pysähtyy piisivalkean lieskaan. Ulkona saattaa tuuli ulvoa, sa-de pieksää louhikoita, mutta valkean ääressä istujia myrskyn äänet eivät häiritse. Saattavat he siinä lausahtaa sanan silloin, toisen tällöin.

Jotakin sen tapaista, että tuossa koskenniskassa on raakkuja kovastikin, jos vain vanhat merkit pitävät paikkaansa. Mutta siinä on pahansisuinen kivi. Se kyllä luontonsa näyttää, jos venheenkokka siihen kolahtaa. Kulo nuoleskeli pari kesää sitten alempana jokivarrella oleva kangasta. Raakkupaikka on senkin kohdalla. Nyt helmet ovat tietysti punaisia.

Istuvat äijät taas hiljaa, pitkän rupeaman. Ajatuksen näyttävät kulkevan edestakaisin loputonta rataansa. Jos kysäiset, mitä he miettivät, öräh-tävät he vastaukseksi jotain siihen suuntaa, että kyllä nämä kairat pane-vat aprikoimaan. Omaa itseään ja elämänmenoa.

Kumma maa tuo Lappi. Miehen se vangitsee erämaihinsa. Saa sieltä yrittää lähteä, mutta äläpäs, että pääsisit irti. Olet lujassa kuin tervas-kanto. Ei, ne ovat kirjoittamattomat kairojen lait, jotka sitovat miehen tai-kapiiriinsä.

Ja siellä selkosten raskaassa hiljaisuudessa, alituisessa yksinäisyydes-sä oppii vihdoin löytämään sielulleen merkillisen tasapainon. Se on tuo Lapin erakon tuijottava rauha, joka maalikylän asukkaasta saattaa tun-tua kammottavalta. Sitä tuskin Lapin mies huomaa, Istuu vain käsi pos-kella tuijottaen tai kuljeskelee kairoissaan kuin kuningas valtakunnas-san.

Helmenkalastajain piisissä lieskaloimu syvenee. Tervaskanto hulmahtaa viimeiseen, säkenöivään liekkiin, ja romahtaa kekäleiksi. Vuosisatainen puunjärkäle on lakannut olemasta. Kappale Lappia on hävinnyt. - Noin sitä mekin kerran kaadumme ja sammumme. Siihen se päättyy ihmisen elämä, keikkuipa hän harvat vuotensa maailman napapaikoissa tai ko-lusi perä-Lapin koskia, puhelee erakko. Taitaa olla paras tämä meidän osamme.

Lappi opettaa erakkonsa näkemään itsessään ihmisen, pienen ihmisen. Mutta samalla kuin hän siellä karun luonnon keskellä näkee itsensä avuttomana, saa myös tuntea olevansa noitten autioitten selkosten valti-as. Ja se Lapin miehen kuolema - sitten kun sen aika tulee - siinäkin jo-takin juhlavaa. Onpa kuin kelohonka rojahtaisi kurun syvyyteen...