Jenny Paulaharju. / Kansan kuvalehti 1931.
Lapintytöt postitaipaleella
Posti-Pirkko, Hetan ja Muonion välisen, kuusipenikulmaisen kairan, rus-kea silmäillen, naurava ja iloitseva postinkantaja, on hellittänyt olaltaan monien pitkien vuosien taakan, parikymmenkiloisen postilaukun, jättääk-seen sen tyttärensä lapsien hentojen hartioiden kiikuteltavaksi. Ei Pirkko kyllä vielä ole vanha eikä väsynyt, ei ole jalka raskas eikä mieli myrtynyt, mutta tarvitseehan Johanna-tyttärenkin kymmenpäisen joukon päästä ajoissa voimiaan koettelemaan ja leipäänsä etsimään.
Ja niin lähtee nyt Hetan Kurunpään pienestä Lassin talosta joka perjan-tai, päivän puoleen jouduttua, kaksi kirkassilmäistä ja nopsajalkaista lau-kunkantajaa pitkälle erämaan taipaleelle, kohti Muonion komeaa kirkko-paikkaa. Kuulakkaina kevätpäivinä, pahimpien tulvavesien laskeuduttua, tämä joka viikkoinen vaellus alkaa, loppuakseen vasta pimeällä syksyllä, polkujen ja jänkkätelojen jäädessä lumen alle.
Äiti on tavallisesti matkamiehiään taipaleelle saattelemassa, jollei muul-loin olisikaan, niin on ainakin silloin, kun raskas postilaukku keikkuu 15-vuotiaan Jennin hartioilla ja tämän perässä piipertää pieni 9-vuotias Eila sisko, eväspussin kantajana.
Tunturimaan sitkeä, jäntevä nainen viilettää voimakkain vedoin tyttösen-sä veneellä yli kirkasvetisen Ounisjärven, kiikuttaen sitten laukun törmää ylös, aina tiensuulle asti, mistä pieni polku lähtee halkomaan penikulmai-sia erämaita ja kuljettelemaan matkassaan postityttäriä. Sinne äiti jättää omansa metsän ja polun hyväin haltiain huomaan.
Eivätkä nuoret vaeltajat kiveliöitä pelkää. He tietävät kyllä, ettei metsä hyvälle kulkijalle kiusaa tee, eivätkä ilkeäin ihmisten nostamat pahat-kaan pysty viattomiin lapsiin. Se vain on varottava, ettei lähde seuraa-maan maahiaisten houkutuksia, poiketen pois oikealta tieltä.
Kivikkoinen, aina ylöspäin pyrkivä polku yrittää näin matkan alussa liiak-sikin voimia kysyä. Mutta juuri raskaimpaan nousuun on hyvä haltia asettanut laakean "Lepokiven", jolla hetken huokaistua, helposti jaksaa-kin loppunousun Petäjävaaran autiotuvan kentälle.
Se on mieluisa kenttä, vaikka onkin vain kivikkoaukea, jossa vanha, ränsistynyt tupa yksin ympäristöään hallitsee. Mutta eivät tyttäret sen katon alle pyri, jollei satu olemaan aivan ankara ilma. Mikäpä sen tietää mitä sellaisessa vanhassa tuvassa voisi sattua näkemään ja kuulemaan. Mutta tuvan takana on pieni iloinen tunturipuro, jonka rannalla kauniit kesäkukat koreilevat. Siellä otetaan eväät esille, haukataan voileipää ja ryypätään palan paineeksi vettä päälle.
Siitä sitten painutaan Petäjävaaran isolle jängälle, jonka teloja kuivana kesäpäivänä on iloista kapsutella. Varsinkin silloin kun jänkkä on keltai-senaan hilloja, on se odotettu ja mieluinen pysähdyspaikka. Mutta syk-syn sateilla, illan pimetessä, tuntuu melkein kurjalle kaahailla liukkailla puilla, joilta vähänkin syrjään horjahtaessa, jalka uppoaa kylmään, mus-taan muraan aivan polvea myöten.
Jängältä on taas vaaralle kavuttava. On sellaisia vaaroja kuin Päävaara, Aihkivaara ja monta muuta. Synkkä, rääsyinen kuusikko kiertää vaaran juurta niin tiheänä ja pitkä oksaisena, että sinne voi piiloutua sadetta pi-tämään. Mutta siellä voi kyllä joskus saada karhunkin naapurikseen ok-sien alle kyyröttämään. Kerrankin oli metsän-äijä Päävaaran rinteellä, tien poskessa, vihellellyt ja karjunut, kun lapset siitä sivuitse mennä ki-pittivät. Eikä se heitä niinkään säikähdyttänyt kuin piekanahaukka joskus tekee. Se on sellainen tavallinen pissihaukka vain, mutta se piukahtaa niin ilkeästi, kohta juuri kuin vihainen kissa. Pikku-Eilakin on sitä joskus säikähtänyt, että on melkein suunniltaan joutunut pois.
Lapin postitytöt taipaleella.
Äiti saattelee tien-suulle asti.
Mutta riekkoja ja metsoja, metsän hauskoja käkertäjiä, ei kukaan pelkää. Metsot vain lentävät aivan lasten editse yli polun ja riekot narrailevat pe-räänsä katsomaan pesäänsä pensaikossa. Lintuja ei kuitenkaan saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi, mutta jäniksen sai Jenni kerran kiinni. Kat-selivat sinisilmä ja mollosilmä siinä hetken toisiaan, kunnes tyttö hätkäh-ti, että se voikin ehkä purra. Ja samassa jänis riuhtaisi itsensä irti niin äkkiä, että pieni pehmeä karvatukko jäi vain ällistyneen kiinniottajan hyp-pysiin.
Ylhäältä vaaralta näkyy sitten niin kaunista ja suurta maailmaa, että kul-kijat sitä ilokseen levätessään katselevat kuin parasta kuvakirjaa. Tuolla kulkee Ounas- ja Pallastunturien sininen juonto, ja tuolla päilyy ihana Valkeisenjärvi kuin kirkas erämaan silmä. Toiselta vaaralta avautuvat eteen ihmeelliset tarujen järvet Akka ja Muori. Muori on salaperäinen, pyhä saivojärvi, josta aukko vie toiseen pohjan alaiseen järveen. Sieltä nousee joskus valtava kalansampi tai muu outo veden asukas pinnalle veurehtimaan. Ja saivon kirkkaalla vedellä on ihmeellinen parantava ja puhdistava voima. Hiljaisina vaeltajat sivuuttavat sellaisen pyhän järven. Ei sen kuuluvilla ole hyvä taajoa eikä kovin huutaa huhuilla.
Ensimmäinen ihmisasunto matkan varrella on vanha tuttu Puolitaival, kaksikolmatta kilometriä Hetan kirkolta. Mutta eivät postimiehet toki vielä tähän yövy, eivätkä etäisempään Köngäsenjärven mökkiinkään, vaikka siinä onkin muuten hauska hetken huoahtaa.
Mustan, pienen pirtin isäntänä on vanha, hallava vaari, pitkäpartainen ja koukkuselkäinen, aivan kuin oikea metsänhaltia ja hänen pieni muorinsa on myös harmaaja kumara. Mutta sen parempia eivät kutkaan osaa olla lapsille kuin nämä erämaan pirtin vanhukset. He antaisivat halusta kah-viakin mielivierailleen, jos sitä sattuisi heillä olemaan. Mutta kalan he ainakin voivat keittää ystävilleen voileivän särpimeksi.
Vasta Vaaran taloon, neljä penikulmaa saman päivän nimiin taivallettu-aan, kivikoita kapsuteltuaan ja jänkkiä sekä järviä kierreltyään, laukun-kantajat yöpyvät. Täällä onkin emäntänä lasten oma täti, joka hyvin syöt-tää ja juottaa ja vuoteissa nukuttaa uupuneet matkamiehet.
Täältä saa jo sitten aamuvirkkuna astella ratsutietä Ylimuonioon ja siitä edelleen oikeaa ruunun tietä Muonion komealle kirkolle. Ja sinne kun lauantaina pääsee perille, niin pyhänä on jo lähdettävä takaisin niin ho-pusti, ettei ehdi kirkossakaan käydä. Laukku on nyt vain raskaampi kuin tullessa, mutta taival on sama ja kiirettä on pidettävä, että jouduttaisiin Puolitaipaleeseen yöksi ja maanantaina puolipäivissä kotiin.
Mutta kun 19-vuotias iso sisko joutui kerran yksin syyspimeässä kivikko-ja koluamaan ja jänkkäteloja kaahailemaan, hän ei välittänyt pyrkiä ih-misasunnoille yöksi. Paineli tyttö vain synkkään kuusikkoon vanhan ter-vahaudan kotaan, ojentautui sinne havujen päälle, löi laukun päänsä alle ja nukkui hyvin yönsä, vaikka musta metsä raskaasti kohisi ja yölinnut käheästi ääntelivät kodan ympärillä.
Vanhan kodan haltiat antoivat rauhallisen yösijan hyvälle, sievälle vie-raalleen.
