Posti-Pirkko, Hetan ja Muonion välisen, kuusipenikulmaisen kairan, rus-kea silmäillen, naurava ja iloitseva postinkantaja, on hellittänyt olaltaan monien pitkien vuosien taakan, parikymmenkiloisen postilaukun, jättääk-seen sen tyttärensä lapsien hentojen hartioiden kiikuteltavaksi. Ei Pirkko kyllä vielä ole vanha eikä väsynyt, ei ole jalka raskas eikä mieli myrtynyt, mutta tarvitseehan Johanna-tyttärenkin kymmenpäisen joukon päästä ajoissa voimiaan koettelemaan ja leipäänsä etsimään.
Ja niin lähtee nyt Hetan Kurunpään pienestä Lassin talosta joka perjan-tai, päivän puoleen jouduttua, kaksi kirkassilmäistä ja nopsajalkaista lau-kunkantajaa pitkälle erämaan taipaleelle, kohti Muonion komeaa kirkko-paikkaa. Kuulakkaina kevätpäivinä, pahimpien tulvavesien laskeuduttua, tämä joka viikkoinen vaellus alkaa, loppuakseen vasta pimeällä syksyllä, polkujen ja jänkkätelojen jäädessä lumen alle.
Äiti on tavallisesti matkamiehiään taipaleelle saattelemassa, jollei muul-loin olisikaan, niin on ainakin silloin, kun raskas postilaukku keikkuu 15-vuotiaan Jennin hartioilla ja tämän perässä piipertää pieni 9-vuotias Eila sisko, eväspussin kantajana.
Tunturimaan sitkeä, jäntevä nainen viilettää voimakkain vedoin tyttösen-sä veneellä yli kirkasvetisen Ounisjärven, kiikuttaen sitten laukun törmää ylös, aina tiensuulle asti, mistä pieni polku lähtee halkomaan penikulmai-sia erämaita ja kuljettelemaan matkassaan postityttäriä. Sinne äiti jättää omansa metsän ja polun hyväin haltiain huomaan.
Eivätkä nuoret vaeltajat kiveliöitä pelkää. He tietävät kyllä, ettei metsä hyvälle kulkijalle kiusaa tee, eivätkä ilkeäin ihmisten nostamat pahat-kaan pysty viattomiin lapsiin. Se vain on varottava, ettei lähde seuraa-maan maahiaisten houkutuksia, poiketen pois oikealta tieltä.
Kivikkoinen, aina ylöspäin pyrkivä polku yrittää näin matkan alussa liiak-sikin voimia kysyä. Mutta juuri raskaimpaan nousuun on hyvä haltia asettanut laakean "Lepokiven", jolla hetken huokaistua, helposti jaksaa-kin loppunousun Petäjävaaran autiotuvan kentälle.
Se on mieluisa kenttä, vaikka onkin vain kivikkoaukea, jossa vanha, ränsistynyt tupa yksin ympäristöään hallitsee. Mutta eivät tyttäret sen katon alle pyri, jollei satu olemaan aivan ankara ilma. Mikäpä sen tietää mitä sellaisessa vanhassa tuvassa voisi sattua näkemään ja kuulemaan. Mutta tuvan takana on pieni iloinen tunturipuro, jonka rannalla kauniit kesäkukat koreilevat. Siellä otetaan eväät esille, haukataan voileipää ja ryypätään palan paineeksi vettä päälle.
Siitä sitten painutaan Petäjävaaran isolle jängälle, jonka teloja kuivana kesäpäivänä on iloista kapsutella. Varsinkin silloin kun jänkkä on keltai-senaan hilloja, on se odotettu ja mieluinen pysähdyspaikka. Mutta syk-syn sateilla, illan pimetessä, tuntuu melkein kurjalle kaahailla liukkailla puilla, joilta vähänkin syrjään horjahtaessa, jalka uppoaa kylmään, mus-taan muraan aivan polvea myöten.
Jängältä on taas vaaralle kavuttava. On sellaisia vaaroja kuin Päävaara, Aihkivaara ja monta muuta. Synkkä, rääsyinen kuusikko kiertää vaaran juurta niin tiheänä ja pitkä oksaisena, että sinne voi piiloutua sadetta pi-tämään. Mutta siellä voi kyllä joskus saada karhunkin naapurikseen ok-sien alle kyyröttämään. Kerrankin oli metsän-äijä Päävaaran rinteellä, tien poskessa, vihellellyt ja karjunut, kun lapset siitä sivuitse mennä ki-pittivät. Eikä se heitä niinkään säikähdyttänyt kuin piekanahaukka joskus tekee. Se on sellainen tavallinen pissihaukka vain, mutta se piukahtaa niin ilkeästi, kohta juuri kuin vihainen kissa. Pikku-Eilakin on sitä joskus säikähtänyt, että on melkein suunniltaan joutunut pois.