Uusi Kuvalehti n:o 3, 1.6.1952.

Lapinhäissä Karesuvannossa


Kenraalimajuri Oinonen (Väino J.) oli tässä kerran kevättalvella odotta-massa, kun tulin aamulla töihin verstaaseeni valtioneuvostossa. Ei hä-nellä tuntunut senkään hirveämpää asiaa olevan kuin kutsu lapinhäihin Enontekiölle. Oinonen tuntee saksalaissodasta lähtien Käsivarren Lapin kuin oman kämmenensä, hän on kirjoittanut siitä mainion kirjan ja kaiken kukkuraksi hän on Käsivarren Lapin poropaliskunnan kunniaporoisäntä. Näihin avuihinsa ei Oinonen tosin kutsuansa perustanut, vaan oli hänel-lä oikein kirjallinen todistuskappale morsiamen äidiltä, kuuluen kutsu Oi-nosen sotaäänellä lukemana seuraavasti:

". . .mutta nyt on tämmönen asija että met byytämme teitä Väinö ja Mart-ta ystävällisesti että tulisitta Meitän tyttären häihin bääsijäiseksi. Elli Mar-jan hän mene naimisiin Anni Siiri Labban bojan kansa Nilsan kansa, ja nett byytävät teitä että olisitta ystävälliset ja tulisitte häihin, olis hauska kuin tulis helsinkistä häävieraita. Häät on Kotavuobijon Eemelin Talossa ja Tulka siihen korttehin ja taho muitakin tuttujasi tänne häihin, ei nyt muuta tervenämett olemme kaikki,

Jussa ja Susanna Valkeapää

Kirjoita jos tulette ja tervetuloa vain jäämme kuitenkin otottamhan."

Selvä pyy, vastasin, pitäähän toki häissä käydä. Mutta sitten tulin niin kuin katumapäälle. Olin vaikean sairauden ja leikkauksen jälkeen (en ampumisen, en puukotuksen, enkä potkaisun takia, rakkaat, leikkiveriset tamperelaiset) vielä huonokuntoinen ja siksi aloin perääntyä. Oinosen rohkaiseva vastaus oli:

- Sairaallepa juuri Lapin kevät passaa. Siellä joko paranee tai sitten tuodaan takatyvenä pois.

Selvä pyy sekin. Ajattelin varmaan niin kuin Harrin Jussi, että hei elämää eikä mitään kituelämää, ja lupasin sille Oinoselle olla pääsiäisenä lapinhäissä Enontekiön Karesuvannossa.

Nils-Piera Labba tunturissa v. 1968. Kuva: Sarvisto, Soile. / Museovirasto.

Miten sinne mentiin, se ei kuulu kertomuksen juoneen. Kun toisena pää-siäispäivänä tulimme maaherran autolla Kotavuopion Eemelin taloon Karesuannon kylässä, lääninrovasti Kallio rouvineen, maaherra Hannula ja minä, oli siellä kenraali Oinonen Martta-rouvineen jo odottelemassa. Mutta helsinkiläisiä häävieraita ei Oinonen ollut saanut houkutelluksi kuin minut, mitä isäntäväki - eikä syyttä - ihmetteli.

Kotavuopiossa juotiin ennen vihkimistoimitusta hääkahvit. Avaraan pirt-tiin olikin rakettu komea hääpöytä. Oli kolmikerroksinen hääkakku, kor-kea kuin Baabelin torni, oli epälukuinen määrä pienempiä kakkuja, yksi ainakin rajan takaa hankittu, koska siihen oli kirjoitettu "Glad påsk". Veh-näleipää ja pikkuleipää oli jos millä mitalla. Morsian ja sulhanen istuivat värikkäissä lapinpuvuissaan pienen pöydän takana selkä vasten ikku-naa. Ennen kuin menemme pitemmälle suoritamme morsiusparin esitte-lyn.

Morsian, juuri 17 vuotta täyttänyt Elli Marja Valkeapää, puhdaspiirteinen, hieman kesakkoinen, kauniisti hymyilevä, suloinen neito on porolappa-laisen Jussa Valkeapään kodasta. Sulhanen Nils Bruno Labba oli morsi-antaan huomattavasti vanhempi, lähes 40-vuotias, pienikokoinen, vaite-lias mies. Sulhanen, Nilsa, kuten häntä nimitettiin, oli Käsivarren kuului-san porolappalaisen Anni Siiri Labban poika. Anni on paremmin tunnettu nimellä Ahku, jona Yrjö Kokko on hänet ikuistanut `Neljän tuulen ties-sään`.

Siinä tämä nuoripari nyt istui odottelemassa papin lopullista sanaa. Vie-raita pyöriskeli ympärillä ja yritteli keskustelua heidän kanssaan. Sulha-nen oli hyvin harvapuheinen, morsian vastaili ujosti hymyillen. Tornion apteekkarin rouva tuntui valittelevan, että Elli Marja joutuu liian nuorena miehelään, ja tiedusteli Nilsalta, mitä tämä sanoisi, jos hän ottaisi Elli Marjan viideksi vuodeksi luokseen ja lähettäisi Nilsan siksi ajaksi tuntu-riin.

- Mitä sie siitä sanoisit?

- Na, mitäpäs mie, urahti Nilsa.

Ja kun keskustelu jatkui, kävi selväksi, että kyllä Nilsa olisi valmis tietyn-laiseen vaihtokauppaan: Elli Marja apteekarskalle ja Nilsa tunturiin, jos Nilsalle annettaisiin riittävästi hokmannia mukaan.

Hetassa v. 1952; vasemmalta: Eemeli Kotavuopio (Tonnan Eemeli), Marja Juuso, Elli Kalttopää, Inka Labba, Juhan Oula Juuso ja Anni Maria Päiviö vanhempiensa Anni ja Nils Thomas Päiviön kanssa. Kuva: Pout-vaara Matti, / Museovirasto

Nyt keskeytämme kertomuksemme juoksun näihin hokmannin tippoihin. Ne ovat Käsivarren lappalaisen autuuden täyttymys. Lappalaiset ovat - kuten tunnettua - persoja viinalle, vai olisiko syytä sanoa, että lappalai-setkin ovat jne. Mutta viinasta paras on hokmannin viina, so. Hoffmannin tipat. Tämä vanhan kansa lääke sisältää eetteriä, jonka vuoksi sen päih-dyttävä vaikutus pienestäkin annoksesta on nopea, mutta humalan ki-haus menee taas yhtä nopeasti ohi. Tämä ominaisuus - niin lappalaiset selittävät - on hyvä Lapin kylmissä olosuhteissa talvisin. Jos tämä on ol-lut lajin valintaan vaikuttanut käytännöllinen näkökohta, on hokmannin tipoista tullut ajan mittaan myös makukysymys: mikään viina ei maistu lappalaisen suussa niin makealta ja mieluisalta kuin juuri hokmannin ti-pat.

No niin. Näihin tippoihin Nilsa olisi siis morsiamensa Elli Marjan vaihta-nut. Tietenkin leikkipuhetta, mutta totta siinä arvatenkin oli se, että hok-mannin tipat on se kirkas ja makea, jonka lappalainen asettaa hyvin kor-kealle arvosijalle maallisen vaelluksen hänelle tarjoamista nautinnoista.

Hokmannin tippojen yhteydessä on muuten paikallaan todeta, että Nil-san häät olivat aivan raittiit. Tämä on harvinaista Lapissa, tai olisiko taas sanottava, Lapissakin. Selitys on siinä, että kun Nilsa oli saanut nimis-mieheltä 10 litran viinaluvan, hän oli mennyt pääsiäisen alla viinanosto-matkalle Tornioon. Mutta onnettomuudekseen hän tuli sinne päivää liian myöhään, sillä viinakauppa oli kiinni - ja pysyi - pääsiäiseen saakka. Kun Nilsa taitaa olla vähän niin kuin viinaan menevä mies, oli pettymys hä-nelle suuri, kun sai palata tyhjin toimin Karesuantoon. Kerrottiin Nilsan selitelleen matkalta palattuaan, että hän ei tykkää siitä, kun häissä ol-laan humalassa ja siksi hän ei hankkinutkaan viinaa häihinsä. Joo!

Kahvittelun päätyttyä lähdettiin häätaloon, kansakoululle. Aluksi oli ollut aikomus suorittaa vihkiminen Ruotsin puolella Tornionjokea Karesuan-non kirkossa, mutta kun Enontekiön rovasti ei saa vihkiä maan rajojen ulkopuolella eikä Ruotsin pappi saa vihkiä suomalaisia, oli aikomuksesta luovuttava, vaikka Nilsa oli ollut sitä mieltä, että vihkiminen ei ole oikea, jollei sitä suoriteta kirkossa. Kansakoulu oli kuitenkin parempi kuin pirtti ja niin oli toimitus järjestetty tapahtuvaksi Karesuannon kansakoulun suuressa luokkahuoneessa. Sinne kuljettiin maantieltä hanhenmarssia peräkkäin, sillä hanki kannatti vain tienpohjan kohdalta; jos siitä harhau-tui, oli vyötäisiään myöten lumessa.

Luokkahuone oli tupaten täynnä kansaa, kun maaherran kera etsimme etualalta istumapaikkaa. Morsiusparin laaja suku oli saapuvilla, kaikki värikkäissä lapinpuvuissa pikkulapsia myöten. Silmää tosin hieman louk-kasi, kun muutamilla nuoremmilla lappalaisilla oli rumat pussihousut muuten moitteettoman lapinpuvun kanssa. Luokkahuoneen perällä oli lantalaisia, suomalaisia läheltä ja kaukaa.

Koulun opettaja soitti harmonilla häämarssin ja morsiuspari tuli läänin-rovasti Kallion jäljestä huoneeseen ja sijoittui korokkeelle. Juhlan kunni-aksi oli korokkeelle nostetulla pikku pöydällä kaunis tulppaaniasetelma. Se oli sijoitettu tyhjään kranaatinkuoreen, mikä muistutti mieliin, että sota oli kulkenut kylän kautta.

Korokkeelta käsin näkyi morsiamen ja sulhasen pukuloisto kaikessa koreudessaan. Molemmat olivat lapinpuvuissa kiireestä kantapäähän. Morsiamella oli kaunis lapinlakki päässä, harteilla runsas violetin ja vih-reän värinen liina, rinnassa 6 suurta ja pientä kultariskua (tähän voi lisä-tä Nummisuutarin Eskon tavalla: "minä luin ne"). Pitkän verkaisen peskin alta näkyivät ihonmyötäiset vaaleansiniset verkahousut, jotka olivat pu-naisilla pauloilla vyötetyt joutsenvalkeisiin nutukkaisiin. Elli Marjalla oli sylissään kaunis kimppu ihania neilikoita. Nilsan asu oli monessa suh-teessa samanlainen: liina oli yhtä kaunis kuin Elli Marjan, samanväriset housut ja nutukkaat. Iso neljän tuulen hattu oli painettu syvälle silmille. Näin seisoivat Elli Marja ja Nilsa papin edessä, edellinen kainona mutta varmana, Nilsa taas morsiantansa lyhyempänä ja silminnähtävän her-mostuneena.

Aluksi laulettiin virrestä 253 kolmas säkeistö, sitten lääninrovasti suoritti vihkimisen. - Tahdotko sinä Elli Marja Valkeapää ottaa tämän . . . Elli Marja vastasi varmalla äänellä: - Tahdon. - Tahdotko sinä Nils Bruno Labba ottaa tämän . . .

Nilsa ei saa sanaa suustaan, kohentelee vain hermostuneena vartalo-aan. Elli Marja tönäisi Nilsaa kylkeen ja käänsi päätään häneen päin. Alkoihan se vähitellen tulla, sillä Nilsa tuntui mumisevan: - Minä Nils Bruno Labba tahdon ottaa tämän Elli Marja Valkeapään . . . ja rakastaa häntä . . .

"Kotavuopiossa juotiin ennen vihkimistoimitusta hääkahvit. Avaraan pirt-tiin olikin rakennettu komea hääpöytä. Oli kolmikerroksinen hääkakku, korkea kuin Baabelin torni, oli epälukuinen määrä pienempiä kakkuja, yksi ainakin rajan takaa hankittu, koska siihen oli kirjoitettu `Glad påsk`. Vehnäleipää ja pikkuleipää oli jos millä mitalla.`"

Tässä rakennetaan herkullista kahvipöytää vieraiden houkutukseksi.

"Sain vierustoverikseni Käsivarren Lapin suurimman porokarjan ja ker-keimmän kielen omistajan Aslak Juuson. Tunnen entuudestaan Kaapin Jounin, jonka kanssa me olemme `väärtit`, ja jos on Jouni oiva kertoja, niin on sitä Juusokin."

Hääpöydässä Juuso kertoi monta opettavaista tarinaa kihlaantumisis-taan.

"Kun vähän epäilin, että juttu on liian hyvä ollakseen tosi, vakuutti Juuso silmänsä terään, että totta se vain on ja vahvistukseksi sanoi tytön ni-menkin, se oli Paulus Nillan tytär Koutokeinosta, se luonnonontuva tyttö. Kai se sitten on uskottava."*

Ties kuinka pitkän ja lujan lupauksen Nilsa olisi antanut, mutta lääninro-vasti keskeytti hänet, ja niin mentiin eteenpäin. Sormuksen etsiminen ei tuottanut toki vaikeuksia, sillä se löytyi helposti Nilsan oikean käden pik-kusormesta. Lääninrovasti puhui muutaman sydämellisen sanan, laulet-tiin pari virrenvärssyä ja alkoi onnittelujen sarja: ensin kävivät antamas-sa kättä omaiset, sitten me vieraat: minä oman maan hallituksen puoles-ta ja maaherra oman läänin puolesta. Siinä näkevät naapurimaatkin, että kyllä täällä kielelliset vähemmistöt hyvin hoidetaan!

Niin oli toimitus päättynyt. Palattiin Kotavuopion taloon, jossa kahvipöytä oli vaihtunut runsaaksi ruokapöydäksi. Mutta ennen sitä otettiin nuores-taparista ja heidän omaisistaan monet valokuvat kansakoulun pihalla. Aurinko paistoi vaisusti pilvenverhon takaa.

Ruokapöydässä sijoittuivat Elli Marja ja Nilsa pöydän päähän ja omaiset heidän lähelleen. Minä törmäilin kauniin morsiamen viereen, mutta lää-ninrovasti toimituksen yhtenä osapuolena valtasi sen paikan. Sain vie-rustoverikseni Käsivarren Lapin suurimman porokarjan ja kerkeimmän kielen omistajan Aslak Juuson. Tunnen entuudestaan Kaapin Jounin, jonka kanssa me olemme "väärtit", ja jos on Jouni oiva kertoja, niin on sitä Juusokin. Keskustelu Juuson kanssa pidentää suuresti tätäkin mat-kakuvausta.

Kun Juuso oli nuoren aviomiehen sukulainen, tiedustelin, onko Nilsa kauankin riiaillut Elli Marjaa. - Raskaasti kaksi vuotta, oli vastaus. Oliko-han tämä ensimmäinen morsian, kun Nilsa on ehtinyt noinkin vanhaksi? Juuso jätti puoliksisyödyn poronluun lautaselleen ja huiskautti kättään. - Ei toki, monet kihlat on Nilsakin jo ehtinyt mistata. Se on näet sillä taval-la, että jos kihlakauppa purkautuu pojan syystä, niin hän "mistaa" anta-mansa sormuksen tytölle ja jos taas tyttö perääntyy, niin hän antaa kihlat takaisin pojalle. Mutta Nilsan kohdalta oli käynyt niin, että "monta sor-musta on Nilsalta tätä ennen mistautunnu".

Minä siinä tiedustelin edelleen, onko Lapissa tavallista, että ensimmäi-nen kihlaus ei johda tulokseen. Ei se harvinaista ole, Juusonkin kohdalla sattui useampia kihlauksia, ennen kuin avioliitto syntyi.

Hääpöydässä Juuso kertoi seuraavan opettavaisen tarinan ensimmäi-sestä kihlaantumisestaan. Hän oli ollut nuori köyhä pororenki, ja kun muuan norjalainen tyttö, jonka isällä oli ollut tuhansia poroja, oli suostu-nut hänen kosintaansa, oli hän mennyt tytön kanssa kihloihin. Selitys siihen, että köyhä pororenki oli saanut taivutetuksi upporikkaan isän tyt-tären, oli siinä, että tytär oli jo vanhemmalla puolen ikää ja lisäksi pahasti lyyhä.

- Muuten se oli mukava ihminen, mutta oli luonnonontuva. Minä ajattelin kuitenkin aluksi, että mitäs se haittaa, kun poronreessä istuu, selitti Juu-so.

Mutta Juuson piti viedä nuorikkonsa Ruotsiin, josta ostettiin kihlat. Kun ei ollut poroja, piti Juuson vetää ontuva morsian kelkalla yli Könkämä-enon jään.

- Vein palavissa päin, mutta silloin jo päätin, että en vejä kaiken ikkää.

Tämä tapahtui joulun aikoihin. He tulivat Ruotsin puolelle sukulaistaloon ja talonväki ihmetteli, että "tuoko se on sun vieras. Minä pyysin yhteistä yösijaa, sanoen naista neppaimekseni, serkukseni". Yösija annettiin, mutta emäntä varoitti, että ettehän vain riko kuudetta käskyä. - Ei Her-rankaan nimeen, oli Juuso vakuuttanut.

Kihlat oli tyttö pannut rintaleppiinsä (sisätasku peskissä rinnan kohdalla). - Minulla oli ahman ajatukset. Olin päättänyt ottaa kihlat salaa pois. Tytär oli kesy minulle ja minun käsi silitteli hänen poveaan. Mutta tytär ei nuk-kunut ennen kuin aamuyöstä, jolloin hän alkoi kuorsata. Käteni oli ollut töissä kaiken aikaa ja kun tytär nukahti minä otin kihlat rintalepistä, nou-sin hiljaa vuoteesta ja palasin yötä myöten Suomen puolelle.

Tyttö oli herännyt aamulla ja onnettomana lähtenyt etsimään sulhastaan ja kihloja. Kun hän oli viikon parin perästä tavannut Juuson, hän oli se-litellyt etsineensä tätä. - Niin olen minäkin hakenut sinua, oli Juuso vas-tannut. Silloin oli tytär onnettomana tunnustanut, että hän oli kadottanut saamansa kihlat. Tähän Juuso, että se on paha juttu, sillä hän on köy-hänlainen poika, eikä hänellä ole varoja ostaa uusia kihloja. Tytär oli lohdutellut Juusoa, että kyllä hänellä on rahaa, hän ostaa uudet kihlat kadottamainsa tilalle. - Mutta ne ei ole minun kihlat, oli Juuso sanonut. Ja niin tuli tästä kihlauksesta loppu.

Sellainen oli Aslak Juuson kertomus ensimmäisestä kihlautumisestaan ja sen purkautumisesta. Kun vähän epäilin, että juttu on liian hyvä ol-lakseen tosi, vakuutti Juuso silmänsä terään, että totta se vain on ja vah-vistukseksi sanoi tytön nimenkin, se oli Paulus Nillan tytär Koutokeinos-ta, se luonnonontuva tyttö. Kai se sitten on uskottava.

Toisen kerran sanoi Juuso olleensa taas kihloissa nuoren mutta köyhän tytön kanssa. Muuan rikas vanhapoika oli iskenyt silmänsä tyttöön ja pyysi saada hänet Juusolta. Sattui sitten niin, että morsian, hänen isän-sä ja tämä vanhapoika olivat samaan aikaan koolla ja vanhapoika lupasi maksaa Juusolle paitsi kihlojen hinnat myöskin "liikoja". Lopuksi oli so-vittu, että vanhapoika maksaa Juusolle 200 kruunua "liikoja", ja siihen oli Juuso suostunut. Morsian oli tullut pahalle mielelle, "vesi laski sen sil-mistä", mutta kyllä siinä sovinnossa erottiin, kun Juuso oli selittänyt, että "leipä vahvenee" molemmille.

Tämä oli Juuson toinen kihlaantuminen. Kolmannesta ei ehditty puhua, mutta vasta neljännen kihlamorsiamen kanssa Juuso sitten oli naimisiin mennyt. Tämä vaimo istui nyt Juuson vierellä.

Näitä juttuja minä jouduin kuuntelemaan Nilsan häissä, kun lääninrovasti oli hänelle kuuluvan vallan nojalla valloittanut minulta paikan morsiamen vierestä. Mutta minä kuuntelin toki mielelläni, sillä jutut olivat erikoislaa-tuisia. Jos ne olisin tässä osannut vangita paperille uskollisesti Juuson värikästä kertomistapaa seuraten, olisi lukijalla nyt sama täyteläinen nautinto kuin minulla ruokapöydän ääressä Nilsan häissä.

Ruoan jälkeen juotiin vielä väkevät Lapin kahvit, "pystypääkahvit", jotka tekee erikoisen makuisiksi sellainen yksinkertainen tekotapa, että siinä säästetään vettä. Kun oli vielä kerran onniteltu nuorta paria ja heidän omaisiaan sekä kiitelty isäntäväkeä, lähdettiin maaherran autossa takai-sin Enontekiön pappilaan.

Meillä oli maaherran kanssa ollut aikomus norjalaisella moottorilumikiitä-jällä matkustaa tiettömän taipaleen taakse Norjan puolelle Koutokei-noon, jossa oli viikon mittaan kahdeksat lapinhäät. Kelit olivat kuitenkin käyneet niin huonoiksi, että matkasta ei valitettavasti tullut mitään. Lää-ninrovasti Kallio arvelikin, että taisi olla parasta, kun sinne ei päässyt, "olisivat vielä juottaneet ruumiinmultia".

Koutokeino on näet se paikka, jossa taikausko yhä rehottaa pahimmil-laan ja jossa mm. Iiskon Antin Kristiinan Tuomas Enontekiön kirkolta oli edellisen vuoden pääsiäisen aikoihin juonut ruumiinmullat ja tullut myö-hemmin sekapäiseksi. Taian tekijä etsii hautuumaalta ruumiin pääkallon tai muun luun, kaapii siitä multaa ja sekottaa mullan viinapulloon. Tätä viinaa hän sitten juottaa uhreilleen. Juoja tulee sekapäiseksi, mutta juot-tajalle tämän taian onnistuminen tuottaa menestystä. Näin oli tapahtunut juuri Iiskon Antin Kristiinan Tuomaalle, joka vieläkin, vuoden kuluttua, oli hieman pöhkö päästään, vaikka maanmainio parantaja Mattila oli käynyt häntä taikomassa.

Siis me emme menneet Koutokeinoon, jotta jos jotakin sattuu maaher-ralle ja minulle, Koutokeinon noitien syyksi sitä ei sovi panna.