Riihimäen Sanomille kirj. J. A—la. / 1922.

Lapinkävijän päiväkirja.


Ensi kerran porolla.


Iltapäivällä, perjantaina 29 p. Huhtikuuta 1921 lähdin kärryillä ja laiskan-sitkeällä hevosellani, Pojulla, Muonion Ylikylän ”färiin” (lossiin) . Pää-määränä oli syvälle länteen pistävän Käsiverren kirkonkylä Hetta.

Maantie oli osaksi sulaa, osaksi syvät kinokset jälellä. Kyytipojaksi tälle 10 km. taipaleelle olin saanut vuokramieheni pojan puhumattoman ”Pas-kin”. Seuraava matka ”färistä” Kenttään tehtiin vuorostaan reellä ja he-vosella. Kentän Valte oli tullut vastaan, sillä hänellä oli lapsi ristimättä.

Utkujärvellä avautui ensi kerran Pallaksen ja Ounaksen kerot yhtaikaa katseltavakseni. Ne kylpivät iltakylpyänsä Lapin sanoin kuvaamattomas-sa kevään väreissä.

Keli oli mainio, hevonenkin heinähevoseksi hyvä. Joten 6 km. meni no-peasti. Kenttä on luonon puolesta Muonion kauniimpia paikkoja. Nimi osoittaa paikan muinaiseksi kalakentäksi. Se sijaitsee Utkujärveen las-kevan Kaarantajoen muodostaman Lompolon rannalla.

Muinaisina aikoina varmaankin taimen ja siika täytti pyytäjäin kala-aitat. Nykyisestä ryöstökalastuksesta huolimatta vieläkin siika kutee runsaana joessa, ja koskissa ilakoivat harrit ja forellit.

Kentän erillinen asema mainion jäkäläkankaan laidassa ja pohjoisessa aukeavan tunturiseudun liepeillä on kiihoittanut nykyiset asukkaat po-ronhoitajiksi.

Härkiä taisi ollakin toistakymmentä pihassa ajaessamme siihen. Silmää hiveli porojen näky. kevään värikäs, lauha ilta, tumma Mielmuhka lännessä ja syvässä sinessä uivat tunturit idässä. Pohjoispuolella oli jä-tetty koskematta metsää, tuota Lapin puhdasta, tanakkaa männikköä. Etelässä oli joki leikannut Lompolon suun sulaksi. Siihen oli jo saapunut satainen parvi silkkikuikkia ilakoimaan lemmenhurmassa. Kaivattu, asumaton kiveliö oli lähellä, sen raskas huoku sai veret palamaa.

Pihalle tuli vastaan 60-vuotias isäntä ja leski Tuomas. Hiukan pehmeällä äänellä, mutta ikäisekseen notkeasti hän tervehteli. Poroelämä on pitä-nyt hänet kunnossa. Jalka nousi vielä kuin poikasella. Kankea ei saa-kaan olla, jos tahtoo ehtiä täydessä lennossa olevaan pulkkaan, sillä po-ron tapoihin ei kuulu odottaminen.

Pirtissä roihusi tervastuli takassa, jossa kiehumassa oli kolmijalka kah-vipannu. Peräsängyssä loikoili tapansa mukaan harvasanainen ja aina kiukkuisen näköinen Manne. Kyttyrä-Kalla oli Näkkälään viemässä siellä poikivia poroja.

Joimme kahvit, ei etelän tiskivedelle maistuvia, vaan oikeata Lapin väke-vää ja voimakastuoksuista poromiehen mustaa juomaa. Tuomas muis-teli keitä kaikkia pappeja hän oli vienyt Hettaan. Olihan siinä piispoja, taisipa olla arkkipiispakin, oli von Pfalereita, Aurénia, Snellmanneja. Oli lääkäreitä, metsäherroja, tuomareita, tarkastajia, tutkimusmatkailijoita ja lopuksi minä Muonion v. t. kirkkoherra ja Enontekiön v.t. kappalainen.

Jokaisesta hänellä oli muistelus. Millainenkohan muistelus allekirjoitta-neesta tuleville mahtoi tulla!

Auto ja ihmisiä lossin kyydissä. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Valtatiellä Jolmanputaan ylitys kylän puolelta pohjoistörmälle ns. Poikkihakaan. Kuva: Suomen Kuvalehti. 1935. Kuvateksti: Tuomo Korteniemi.

Lossia vedetään rannalla 1920-luvulla. (paikka tuntematon.) Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Porotanssi Muoniossa 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto. / finna.fi

Aurinko jo oli laskenut. Ei näyttänyt siltä, että vielä jatkettiin matkaa. Tuon tuosta Tuomas kyllä pistäytyi ulkona. En silloin ymmärtänyt, että hän odotteli keliä, kerniä hangelle. Porolla kulku on kokonaan kelistä riippuva. Hyvällä kelillä ei 100 km. päivässä ole kova urakka, mutta huonolla on paras pysyä seinien sisällä.


Kello kävi jo kymmenettä, kun vihdoin Tuomas sivalsi repun selkäänsä ja otti vanhan kinnupeskinsä kainaloonsa. Se oli merkki lähtöön. Riensin perässä napitellen turkkiani. Jännitykseni kasvoi mitä lähemmäs tulimme latoa, jonka luona jäkäläkannossa härkämme märehtien makailivat.

Minulle vasta alkavalle oli valittu hiljainen ja suora härkä, jolle ajohihnan lisäksi oli sidoitu poukaan nuora, josta saatoin ohjata sitä kuin hevosta. Tuomas itse lähti kolmitakkaporokelkalla. Pulkka on yhä enemmän jää-mässä syrjään, vaikka se onkin porolle paljon helpompi kuin aisareki.

Se on vahinko, sillä poroajosta johtuva jännitys ja nautinto häviävät sen mukana, jos kohta reki on paljon varmempi varsinkin hypätessä siihen. Pieni liistekelkkakin on ajorekeä, pienoisreslaa parempi. Se on kevyem-pi ja ajajalla on siinä suurempi liikkumismahdollisuus. Minä tietysti sain ajoreslan, pienen kirkkoreen – ei ihmekkään, sillä lasketiinhan minut herroihin kuuluvaksi. Lähdössä ei ollut muuta kummaa kuin, että istah-din rekeen ja minulle annettiin vasemmalta puolelta ajohihna käteen.

Poronajossa ei olekaan muuta muistettavaa kuin vasen puoli. Siltä puo-lelta rekeen, siltä pois ja rekeen päästyä hihna niskanpäälle oikealle kyl-jelle. Muutamia poroja ajetaan kyllä vasemmalta puolelta, ”kyljeltä” . Pul-kalla ajaessa se onkin helpompaa, jos silavyössä on lisäksi kannatusluu.

Ja se lähtö. Poro on vietävä sille suunnalle, jonne aijotaan lähteä, sitte vasemmalle sivulle ja silloin poro on jo täydessä menossa. Rekeen sel-viytyminen ja varsinkin pulkkaan on kunkin opetettava itsekseen. Mitään lakia ei siihen löydy tapahtuu se sitten jalat edellä, pää tai kädet, polvi tai kylki tai ihmisen pehmein kohta, sama se, pääasia on vain se, että seu-raa mukana vaikkapa nenällään kyntäen.

Poron päästäminen on häpeä, jota ei unohdeta vielä neljännessäkään polvessa. Miten Tuomas selviytyi rekeensä, en huomannut, mutta hyppy oli yhtä pehmeä ja varma kuin kissan, joka ponnahtaa tutulle uuninpan-kolle.

Vanhan perintökapsäkkini päällä hän näkyi istuvan poron kiinnittäissä parastaan ja minun härkäni odottaessa perään. Vauhti pian kuitenkin tasaantui ja hiljeni tuoksi poron huojuvaksi nulkeksi, joka hevosmiehen kielellä merkitsee ”lönkäksi ”. Sitä poro tekeekin aamusta iltaan.

Miten nopea poro on nulkkaamaan, onkin pääasiassa arvomittana ostet-taessa ajohärkää. Tietystikin ikä ja tavat myös määräävät hinnan. ”Hiljai-suus” on yksi hyvistä ominaisuuksista. Se ei merkitse, että poro olisi lais-ka, vaan helppo metsässä ottaa kiinni ja hyvä valjastaa.

”Menenteliäs” on hiljaiselle vastakohta. Suora poro pysyy tiellä ja on yleensä kuuliainen ohjaukselle. Ikänsä mukaan poroilla on eri nimiä, vuorso, kunteus. kosotus. maakanas ja nimiloppu. Vuorso on 2-vuotias härkä, nimiloppu on 6-vuotias. Seitsemän vuotias on toisen kerran nimi-loppu, kahdeksan kolmannen kerran nimiloppu, j. n, e. Porohärkä kestää ajaa keskimäärin 10-14 vuotta. Naarasporoja. vaatimia on 19-20 vuoden ikäisiä. Minun härkäni lie ollut jo useamman kerran nimiloppu.

Kuitenkin meni ensimäinen pysähdysväli 5 km. keskimäärin 4 minutissa kilometri. Nulka ei siihen yksin riittänyt, välillä se myötäteissä laukkasi, tasaisilla tolvasi. s.o. hevosmiehen kielellä ravaamista. Poromies ei aja kuin pakottavassa kiireessä totuttujen poikkeus- ja kahvinkeittopaikkojen ohi.

Muonion ja Hetan välisellä taipalellaa on niitä neljä. Ensiksi Kenttä 16 km. ajon jälkeen, sitten Köngäksenjärvi 5 km. päässä, kolmanneksi Puolitaipale 12 km., neljänneksi autio Sioskota 11 km. päässä, Siosko-dalta Hettaan on 11 km., siis yhteensä 55 km. Tämä laskelma on Hetan postimiehen ja filosoofin Juholan isännän, joka kellon mukaan on mer-kinnyt kilometrit puihin.

Kuitenkin matka on koko joukon pisempi. Poromiehen penikulma on useasti rapeasti 15 km. Se on tavallinen poron vedenheiton väli, joka on otettu mitaksi hyvällä kelillä ja vuonkashärällä s.o. kunnossa olevalla hä-rällä. Omasta puolestani lasken Muonion ja Hetan välin 63-65 km., siis noin 14-l2 km. lyhemmäksi kuin maanteitse.

Pororaito odottamassa keliä talon pihalla 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Emme malttaneet olla pistäytymättä Köngäsenjärven pirttiin. Piisin kah-tapuolta istui pari Hetan miestä, joilla oli ”siemenpottu” kuormat. Hetassa on jokakeväinen siemenen puute. Eeva-Luviisa Köngäsenjärven Kus-taan emäntä pani juuri hettalaisten sisnapussista kahvia kolmijalkapan-nuunssa.


Kustaa veteli taljalla muuten kirpeää norjalaista kuluneella ”kärsällään”, Riku jutteli toisen poromiehen kanssa ja tyttären yksinäinen poika Juho keinutteli itseään rahin päässä. Enempää ei olisi luullut 3X3 metrin suu-ruiseen tupaan mahtuvan, sillä pöytä ja takka ottivat siitä hyvin yksikol-masosaa. mutta sija mekin saatiin. Useasti rajuilmalla täytyy siihen enempikin mahtua.

Kerran olen Lapin hirmumyrskyn käsistä yöpynyt samaseen pirttiin. Sil-loin oli meitä siinä 10 miestä, akka, 1 poika ja 1 koira. Mökin väki elää pääasiassa kulkijain antimista. Kerran saavuin siihen Hetasta käsin kä-vellen. Evääni olin lopettanut postituvalla. Köngäsenjärvessä 4 penikul-man kävelyn jälkeen oli yövyttävä illallisena vain pelkkiä nauriita ja mai-dotonta kahvia.

Emme tällä kertaa odottaneet Eeva-Luviisan kahvia, vaan täytettyämme hänenkin piippuansa oikealla Rettingin tupakalla, jatkoimme matkaa. Ensikerran koetin hyppytaitoani. Hyvin meni ja me viuhkasimme laukas-sa ja loivassa Köngäsenjärven yli. Järvellä oli keli hyvä, mutta järven pohjoispäävuomaa (suuri suo) oli pahimmoisekseen vedellä. Tie petti reen alla ja toisin paikoin poro sai kahlata vatsaansa myöten vedessä.

Lähellä Puolitaivalta vuomat olivat sen sijaan jäätiköllä. Ne katkaistiin nopeassa tolvassa. Muonion ja Enontekiön rajaviiva Ruototunturissa vain vilahti. Ehdin sen kuitenkin nähdä valkoisena juovana, joka puutto-malla laella yhtyy terävään huppuun. Ensi kerran olin lähellä tuntureita.

Kevätyön vaaleassa hämärässä, kaukana asutuskeskuksista, ympärillä vain valkeaa vuomaa, siinä kituvaa, kuivaa, kallellaan olevaa koivua, mäntyä ja kuusta. Vaihelos oli suuri. Taakse olivat jääneet voimakkaat metsät, elämää uhkuvat puut. täällä vain kuolevaa elämää ja vaalennei-ta luurankoja.

Tuntui siltä yön äänettömässä hiljaisuudessa. Kuin olisin kulkenut reu-natonta hautausmaata, jossa vainajat hautasi vain maasta kasvava sammal. Kuolemakin seisoi aivan vieressä, valkeassa vaipassaan, luise-vana, terävänä ja varmana voitostaan vainajien keskellä, tappaen kyl-myydellään kaiken elämän, joka vain yritti sen vieriltä nousta.

Penikulmainen jänkkä (suo), ei ollut kuin kuoleman vaipan paksu sam-mallieve. josta ei koskaan lopu jää ja halla ja joka vuosi vuodelta levittää kuolemaansa yhä kauvemmaksi. Se oli tunturin ensi vaikute. Lähestyes-säni sitä joko kesällä tai talvella tulee mieleeni tuo kuoleman kuva. Mutta päästyäni ylös palakselle (tunturin vieritasangolle) muuttuu tuntemus ja ajatus.

Joka tapauksessa olin vihdoinkin saapunut varsinaiseen Lappiin. Muo-nio on vasta viime vuosisadalla liitetty Lapin kihlakuntaan. Kauvan olin toivonut pääseväni Lappiin ja nyt yöllä huhtikuun 30 p. vasten toiveeni toteutui. Ajoin porolla, viime kelillä ja yöllä. Siis kaikki sopi yhteen. Poro-miehen kulkuaika on tavallisesti yö ja lähtö tapahtuu viime hetkellä.

Myös luonto oli varsinaista Lappia. Jos toista tietä olisin kulkenut, en lu-mipeitteen vuoksi olisi ymmärtänyt eroa. Toisellakin tiellä nim. maantiellä luonnossa on ero. Outakin, s.o. metsämaa, on Lapissa oma tyyppistä. Torniosta saa kulkea jokivartta ylös ja poiketa Utkujärveltä vuomatielle noin 301 km., ennenkuin on varsinaisessa Lapissa ja maanteitse on tuo matka 313 km.

Ei siis Oulu ja Tornio, ei vielä Kolari ja Muoniokaan ole Lappia niin, kuin usein Etelä-Suomessa luullaan. Ne ovat vielä ”lannanmaata”, vasta sit-ten kun maa levittäytyy valkeaksi aapaksi, puu kuolee ja reunaton puu-ton ylätasanko tuntureineen aukeaa, se on Lappia.

Puolitaival v.1882. Kuva Sophus Tromholt.

Puolitaipaleen väkeä 1950-luvulla, Vas. Olli, Iivari, Jenni ja Aila Kangosjärvi. Iivari toimi metsänvartijana. Metsähallituksen toimipisteenä Puolitaival loppui v.1963.

Puolitaipaleessa nukuttiin. Ovet olivat auki. niinkuin ne ovat kesät ja tal-vet. Talvella ei Puolitaipaleeseen juuri poikkea, ettei siellä tapaisi vieras-ta. Niin nytkin taljalla makasi reppu tyynynä joku Kerässiepin mies. Uu-nin vieressä oli kasa kenkäheiniä. joita vuoteenaan piti valkea loppakor-va Panu, hauska vesseli ja viisas temppuilija. Panun kanssa tapankin ai-kaani milloin olen pakotettu yöpymään Puolitaipaleen vetoseen kama-riin.

Aleks, torpan isäntä on metsänvartija, mainio poronkuvien leikkaaja pa-perista. Poika niinikään metsänvartija, mutta toisessa piirissä. Poika on käynyt metsänvartijakoulun ja tilannut joskus Tapiota, jolla kamarin sei-nät ovat paperoidut. Emäntä Klaara-Henriika on kait aina kotona. Nytkin hän unisena, oikoen harvan lyhyitä suortuviaan istahti mielipaikalleen takan viereen sytyttäen ensiksi hiilloksesta piippunsa, sitten tervaslastut iloiseen roihuun ja pannun tulelle pienen kolmijalkansa.

Kahvin keitossa hän on taituri, niin kuin Aleks. kuvien leikossa. Puhtaa-seen veteen, vasta paahdettua, aina selvää, puhtaissa kupeissa ja pak-sun kerman kanssa häneltä saa. Siksi Puolitaipaleeseen mielellään poikkeaa. Porokin rukattaa, sillä sille muistuu mieleen Aleksin mehevä, valtava jäkälälimppu.

Matkan vaikeudet olivat meillä vasta loppuosalla. Tunturijoet olivat tulvil-laan ja tievojen (harjujen) väliset kurut (rotkot) järvinä. Ensimmäinen ylimentävä oli Siosjoki aivan Puolitaipaleen kohdalla, Vanhaa huojuvaa siltaresua vietiin reet yli, porot saivat ottaa kylmän kylvyn vuolaassa vir-rassa. Keväällä poro menee mielellään veteen.

Siosjoki kummittelikin meille vielä matkan varrella 6 eri kertaa. Ruoto-oja noin kilometrin päässä Puolitaipaleesta. Se täytyi mennä ajamalla yli, sillä tulva oli vienyt sillan. Meidän täytyi seisomalla pystyssä reessä ja keskikohdalla nousta varpaisillen, jottei vesi päässyt pieksunvarresta sisään.

Porolla ei saa tukea ohjakasa. niin kuin hevosella. Poro ei myöskään ve-dä tasaisesti, sillä sen juoksu ja käynti on hiukan kahdénpuolen heiluvaa kuin juopuneen miehen. Siksi poron reessä seisominen on nyökyttämis-tä eteen ja taakse, eivätkä sivuheilahtelutkaan ole vähäisiä. Onnellisesti meni kuitenkin virtava joki ja monet Siosjoen ylimenot.

Aamukin valkeni, ihanana huhtikuun viimeisenä päivänä. Ounastunturin kerot kylpivät auringossa. Saavuimme sitä yhä lähemmäs. Edellisiltai-nen kuoleman tuntu oli hävinnyt ja sijalle työntäytynyt voimakas ihailu väkevästä ja mahtavasta, joka tyynen monumenttaalisena hallitsi ran-nattomia valkeita aapoja.

Outakan köyryltä niskalta valui valovirta leveänä, kirkkaana kultana, edempänä nukkui vielä Routukero ja Pyhäkero tummassa sinessä, ta-kana hehkui hohtavan valkoisena terävä Ruoto- ja Köngäsen tunturi. Öinen kylmä oli verhonnut koivikot jokien varsilla ja tievojen kupeilla hopea- ja kultakudontaiseen raskaaseen sinervään velhoon, vuomien hankia kiiti lukemattomat varjot vaihdellen tummasta sinestä punasiner-vään purppuraan. Valoa, väriä ja säteilevän valkosta oli kaikkialla. Vain meidän pieni matkue äärettömässä avaruudessa oli tumma pilkku, sel-lainen kuin sääski tanssiessaan jättiläislumpeen lehdellä

Retkeilijät hiihtämässä Ounastunturin matkailumajalle 1938. Kuva: Pietinen Otso. Museovirasto.

Rautukero Ounastunturilla 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Rautukeron pohjoispuolinen kuru. Kuva: Pentti Eskola, 14.08.1906. GTK.

Aurinko hehkui kirkkaana, väritti taivaan vain Lapille ominaisilla läpikuul-tavilla väreillä. Tuntui kuin se uhraisi kaikki voimansa masentaakseen yhtenä päivänä Lapin pimeän ja jäisen talven. Kaikkialta kuulukin pa koon rientävän ja kuumuuteen uupuvan Talven joukkojen huonontaa, samanlaista kuin loppuunajetun poron saalontaa.


Tumma pilkku toinen toisensa jälkeen ilmestyi tunturiin, ne laajenivat vallaten ylemmät kerot. Sinne pälville vilkkuivat poromme, tunturivesien iloinen soitto niitä sinne maanitteli. Siellä jo vapaina olevat hirvaat, vaa-timet, vasikat ja pailakkahärät hekumoivat sulavan lumen kanssa kilpaa kasvavista kevään kukista.

Oli alkanut Lapin ihanin aika, alkukesä, jolloin ei vielä ole sääskiä ja jona aikana noin kuukauden aikana ehtivät ihmiset ja eläimet koota voimia kesän vaivojen ja uuden talven varalle.

Me, Kenttä-Tuomas ja minä sekä kaksi härkäämme, kulimme nopeassa nulkassa kiemurtelevan talvitien kamaraa vuomaita toiselle joita vain erottivat koivuja kasvavat saajot. Niilatievain kurussa saimme koettaa varpailla seisoen purjehdustaitoamme. Sioskodan luona olevan Siosjoan kosken ylitimme niskalta, ollen joka hetki vaarassa suistua Könkään syvään hontoon.

Sioskodalla annoimme porojen vain tyhjentää paisuneet keuhkonsa, haukata lunta ja tehdä tutun kellervän kurun, penikulmamerkkinsä, jota poromies ei saa koskaan unohda. Jos haluaa pitää ajokkaansa kunnos-sa. Todella yksi poropenikulma olikin enää jälellä Hettaan.

Tie kulki läheltä Pyhäkeroa, vuomalta vuomalle, jotka ovat toistensa ylä-puolella. Aina Kentästä asti on yhtämittaista nousua. Muu eläin kuin po-ro ei kykenisikään juosta yhtä mittaa tuota nelipenikulmaista väliä. Vasta Nitschi-Marastosta alkaa lasku Ounasjärvelle. jonka pohjoispuolella si-jaitsee Hetta.

Nitschi-Marasto jakaakin vedet, Länsipuoliset juoksevat Tornion kautta Pohjanlahteen, itäpuoliset tehden suoran mutkan päätyvät vasta Kemis-sä meren valtavaan syliin. Vaikka Nitschi-Maraston ylätasanko on lappa-laisesta ahdas, on eteläisestä näköala länteen suuren laaja. Kaukana sinertää hyviä tunnettava Mielmukka, erottaapa Muonionvaarankin poh-janpuoleisen luiskan ja näiden väliltä äärettömyyteen häipyvät Ruotsin puolen lukemattomat vaarat.

Kulettu tie on alapuolella kymmenille porrasmaisesti laskeutuvine jänk-kineen, muistuttaen valtavaa kalaporrasta - todellisuudessa poroporras-ta, joka yhdistää Tornionjoen lisä jokineen Keminjokeen. Idässä sulkee näköalan Ounastunturin penikulmainen huippujono. Pohjoisessa Ahven-vaara ja Poikkijärven vaarat, rovat ja tievat sekä monet muut nousut, joilla kaikilla kyllä on nimensä, mutta joita enskertainen ei jaksa muistaa.

Lännessä on vielä tunturimainen Paljukka ja jyrkkäkupeinen. paljaslaki-nen Sammalvaara. Sen alla järven rannalla, hyppelevän, kristallivetisen puron partaalla, aivan tasaisella kentällä on kesätien postitupa. Nitschi-Marastosta oli jälellä vain jokunen vuoma, kun pujahdettiin Uskottomain tievain väliseen kuruun.

Siinä jo tiekamaran alla kohisi syvä puro; toisin paikoin vesi oli sen kulut-tanut poikki. Siinä ryöpsähti suihku poron ympärillä ja reki räiskähti laito-ja myöten kuitenkaan kastelematta sisällä olijaa, sillä tiheä turkkinen po-rontalja ei heti läpäise.

Se oli mäenlaskua, jota ei saa harjoittaa kuin Lapissa ja sitäkin vain ke-vätvesien aikani! Uskottomain tievain kurussa. Takavuosina olin tähän aikaan vuodesta joko kävellyt Helsingin sulia katuja Vapunsaattotunnel-missa tai uurastanut kasvitarhassani Tervaniemellä. Usein jo oli talviturk-kikin heitettynä johonkin keväiseen järveen.

Nyt vietin ainutlaatuista laskiaista puoleksi talvessa, puoleksi kesässä vetäjänä hurjistunut peurahärkä. Porolla on se pahapuoli, ehkäpä sitten-kin hyvä, että pahan paikan yli se panee parastaan.

Ennen nousuamme Poikkijärven vaaroille oli katkaistava vetinen ja ärjy-aaltoinen Ahvenoja. Se oli kait päättänyt olla päästämättä uutta pappia Hettaan, sillä vieri vuoma lainehti järvenä ja ylempänä sitä se ärisi, puhi-si ja räiskyi vaahtovina ryöppyinä. Aurinko näytti liittyneen samaan kop-laan. Se veloi tulisia säteitään Ahvenvaaran rinteeseen muuttaen aivan silmissä sulaksi pälveeksi eteläkupeen ja lisäten sulavan lumen vesijou-kot jo ennestään kylläiseen jokeen.

Kiersimme ylempää vuoman pyrkien jonkun kosken niskasta joen ylitse. Vuomalla ei hanki kannattanutkaan, vaan poro ja reki humahtivat kuin kaivoon. Reki täyttyi vedestä. Talja purjahti pinnalle kuin rimpijänkän he-tepounu (mätäs). Väkisin ryyppäsi saappaat, samaa teki turkinhelmat ja mikä pahinta me istuimme kiinni koko sulavan lumen mahtavan painon alla.

Hetta v. 1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Tyristi Ounasjärven jäällä 1930-luvulla. Kuva: Vanha postikortti.

Peltoa karhitaan poron vetämällä risukarhilla Hetassa 1922. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Ei muu kuin hypätä kainaloita myöten kylmään, kaivaa reet ja porot kä-sin ja jaloin ylös ja pyrkiä takaisin tielle. Palasimme tietä aivan outamaan reunaan ja sieltä paannetta (jäätikköä) myöten liuskastelimme joen ran-taan. Kun olimme märät uskalsimme suojaan jokeen, ensiksi kiihotet-tuamme porot täyteen laukkaan. Räiskäys ja olimme purjehdusmatkalla moottorina moni laituri Lapin härkä, laivana reslan liisteiden väliin ahtau-tunut poron talja.


Niin kuin usein, niin nytkin laituriin pääsy oli pahin. Toinen ranta oli jyrk-kä vaaran reuna; siinä sulamaton jää törrötti kuin karhun kita purskaut-taen tuon tuosta valtavan aallon. Poro kapusi paanteen reunalle, mutta kopara ei sopsannutkaan (pitänyt kiinni). Virta tempasi takaisin, reki pai-nui kiveä vasten, kallistui vastavirtaan ja täyttyi kuin vene koskessa.

Uusi kylmä kylpy, porot irti valjaista ja ensiksi maalle, sitte reet pitkän neuvottelun ja ponnistelun jälkeen. Porot puisteli, miehet puisteli ja reet puisteltiin. Sitte taas eteenpäin. Joku nousu, lasku ja jänkkä. sitten vii-meinen nousu ja edessä auringossa kylpevä Suomen länsirajan pohjoi-sin kirkonkylä.

Näky oli unohtumaton. Pohjoisessa silmänkantamiin häikäisevän valkoi-sia tunturiylänköjä. Alla kapea jokimainen Ounasjärvi, toisella puolella jyrkällä rannalla vaarojen suojaamana viihtyisä tunturikylä valkoisille kirkkoineen ja pappiloilleen, punasine kansakouluilleen ja harmaine pie-nine taloilleen.

Kaikkialla näkyi poroja, mitkä jäkäläkannossa. mitkä puu- tai heinäraios-sa. Joku lasketti pulkalla laukkaa jyrkkää törmää, joku toi poikkijärveltä härkätokkaa ajaen huimasti suksilla. Se oli Lappia ja Lapin elämää.

Tyynessä aamussa kohoili savu suoraan tavoitellen vierivaaran lakea. Kahvisavut, hymähti Tuomas. Minullekin muistui poromiehen tuoksuva musta liemi. Härät kiinnitti kulkuaan, ensiksi laukkaan, sitten tolvaan ja pian pyyhkäisimme pappilan pihaan, väen pirttiin ja vuokraajani, Eemeli lappalaisvaimoineen tarjosi mustaa tuoksuavaa Lapin kahvia, oikeista Norjan pööneistä keitettyä.