Samuli Paulaharju. / Nuori Voima 1.12.1921.

Lapinkodalla.


Olet lähtenyt etsimään oikeata Lappia, sitä vanhan kansan niin monesti mainitsemaa 'Kota-Lappia' ja 'tuhkalappalaisten' tunturimaata. Löydät sen vielä Suomestakin. Et sentään, niin kuin Etelässä useasti luullaan, toki vielä Tornion takaa, Turtolasta taikka Kolarista, etkä aivan Muonios-takaan. Etpä vielä Hetastakaan,


Enontekiön kirkonkylästä, joka Etelän käsityksen mukaan on jo aivan perimmäistä Lappia, missä ei näe muuta kuin kurjia kotia ja ihmistä muistuttavia olioita, jotka käyvät eläinten nahoissa ja syövät poronlihaa. Mutta saat vielä Hetastakin yhä painua päin pohjaisia tunturiseutuja kol- min neljin peninkulmin, jättää jälkeesi viimeiset petäjätkin, jotka tunturien rinteillä yksinäisinä törröttävät.

Siellä vasta, Näkkälän takana, Rassekaltiojärvellä, lähellä Norjan tuntu-riseutuja, tavotat ensimmäisen lapinkodan. Jo kauas yli puuttoman erä-maan se näkyy, harmaa suuri keila järven rantamalla, ja keilan mustu-neesta huipusta sikin sokin törröttävien seipäiden välitse kohoaa hieno savusuitsu. Se on Näkkälän Jussan kota, kesäkentän aurinkoinen oles-kelupaikka.

Sillä Jussa on niitä harvoja Suomen porolappalaisia, jotka vielä isiensä
tapaan paimentelevat sataista porolaumaansa kesät, talvet ja sen mu-kana alituisesti koko elämänsä koko kotakuntansa kanssa perheineen kaikkineen kiertelevät ympäri suurta seurakuntaa.

Ei tapaa näitä tunturimaiden 'mustalaisia', joiden kotitanhuana on koko erämaa, enää montakaan Suomen rajojen sisällä, vain Enontekiössä, Norjan rajamailla, suuren Pöyrisjarven ja Porojarven seutuvilla muuta-man kymmenkunnan kotajoukkoa, ja ehkä vielä jonkun Utsjoen tuntureil-la.

Äkäisenä ottaa kymmeninen koiralauma oudon kulkijan vastaan, kun se
rantajängän mutahautoja kierrellen lähestyy lapinkotaa, kohta harmaa kotakin työntää ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsäärisiä nahkapuksuisia eläjiä, joiden kirjotakit, punapaulat ja pu-naiset lakit niin iloisesti vilkahtelevat ruskeassa ympäristössä sekä har-maata kodan seinää vastaan.

»Viimeinen petäjä« Enontekiössä Näkkälän tunturimailla. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Näkkälän Jussan kota Rassekaltion rannalla Norjan rajoilla. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Kota ja luovia Raaskaltiossa 1920-1930-luvulla. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Ison-Jussan vaimo Maarita Näkkäläjärvi järjestyksenpitäjänä koirien aterialla Raaskaltiossa v. 1923. Kuva: Auer Väinö: / Museovirasto. / finna.fi

Jos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto olikin tavallista äkäisempi, on kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea sekaisin latele-vat emäntä, Ruijan tunturikodasta tuotu, ei juuri muuta osaakaan kuin omaa 'saamekieltään' ja suojaansa, kotoiselle liedelleen vievät he vie-raansa.

Eipä ole erämaan kansan koti oikein vieraita varten varattu. Jo saa siinä omakin väki sovussa pysyä, jos mielii pienellä permannolla, kivillä suo-jatun tulisijan ympärillä sijansa saada. On ahtaaseen asuntoon, koivunri-suilla peitetylle permannolle ahdettu kaikenlaista kamaa: kiisaa, laukkua, kahvikaluja, keittoastioita, ruijanraanuja ja porontaljoja. Siinä vielä joku karvainen koirakin kievehtii.


Mutta hyvä sopu sijaa antaa. Talonväki istuu kodan sivupuolilla omaan
kansalliseen tapaansa jalat ristissä allaan, pikku lappalaisalku loikoilee verhon takana seinälouteen vieressä, ia huonovointinen kodantytär le-päilee toisella laidalla. Ja vieraat käyvät istumaan, missä vain sijansa löytävät, joko kotaväen tapaan permannolle taikka kiisalle, joka heille is-tuimeksi tarjotaan.

Kahvi on kodankin vierastarjoilua, jopa oikein väkevä kahvi. Pian emän-tä sen kiehauttaakin. Iso musta kahvipannu ripustetaan tulisijan päälle, reppänäaukon 'suovvu-muorrasta' riippuviin haahloihin, pistetään alle vaivaiskoivujen kuivia varpuja ja saadaan musta kahvi.

Sokuria pilkotaan kiisassa säilytetystä kappaleesta ja kermaksi pannaan kuivattua poronmaitoa, jota puukolla taikka lusikalla murennetaan rus- keasta pyöreästä pallosta, poronvatsalaukusta, mihin sitä viimekesän
lypsyaikana on laitettu kuivamaan.

Onpahan kuin mikäkin partiolaisten leiripaikka lappalaisen kesäinen ko-takenttä ja alituista partiolaisleirillä oloa onkin kotalappalaisen koko elä-mä. Siinä kodan ympärillä rantakuivikolla on koko kotakunnan talous ja tarpeet. Järven rannassa on leivinuuni, nuottaulut, verkko-orret ja ven-heet sekä turpeista rakennettu kodanmallinen kalasti oja ja vielä 'luövvi', parin koivun ja haarukkain varaan rötistetty katos ja telineistö kaikenlai-sia talontarpeita varten.

Ja hujan hajan kentällä on ahkiota ja porokelkkaa, pataa ja pikkukattilaa, koria, kiisaa ja kottikärryjä. On pahainen tahkokin, ja nähdäänpä vielä kentällä lapio, kuokka, vasara, höylä, puukko ja kauha ja kannon nokas-sa kulunut kinnipeski.

Puunhakkuupölkyn luona on kirveskalsu ja erään porokelkan vieressä poikasen kaaripyssy. Semmoinen on lappa-laisen kotoinen tanhua, erä-maan ihmisen yksinäinen hiljainen oleskelupaikka autiossa tunturimaas-sa, jossa ani harvoin kulkija liikkuu.

Mutta Lapin kotaväki siinä vain elää ja askaroi ja hyvin viihtyy. Eikä kai-paakaan ketään. Päinvastoin se on tyytyväinen, kun sillä on koko erä-maa hallussaan eikä naapuria näkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin tuntureillaan temmeltää ja porokarjaansa pai-mennella.

Ison-Jussan Antti eli Antti Näkkäläjärvi kodan edustalla Raaskaltiossa v. 1923. Kuva: Auer Väinö: / Museovirasto. / finna.fi

»Luövvi» Näkkälän Jussan kotakentällä. Vasemmanpuoleisen koivun oksalla riippumassa pari poron verimahaa .

Näkkälän Jussan emäntä koiria ruokkimassa.

Salkon Jussa eli Iso-Jussan eli Jussa Näkkäläjärven kesäleiri Raaskaltiossa Lähellä Norja rajaa. Teltan ulkopuolella vasemmalla Iso-Jussan ja Maaritin tyttäret: Oulin Anni (Anni Eira, jonka äiti Maarit oli naimisissa Ison-Jussan kanssa. ), Maarita ja Maija. Kuva: Franz Dubbick.

Poroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, kuus-seitsensatai-nen tokka, jossa kyllä on osa naapurienkin elukoita, Jussalle paimennet-taviksi uskottuja. Öisin porot käyvät lähituntureilla laitumella, mutta hel-teisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse järvenniemeen, raittii-seen tuuleen lepäilemään ja märehtimään.


Se on komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma saapuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee kodalle. Elo tulee! huutavat kodalla olijat. Ja todellakin on se mahtava 'elo'. On kuin valtava harmaa virta kohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa. Ei erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuvat samaksi liikkuvaksi ko-konaisuudeksi.

Näyttää vain kuin suunnaton jättiläismatelija, monituhatsarvinen alku-maailman eläin kiertelisi jängän matalassa pensaikossa merkillisesti äännellen. Se on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto. Tulee lauma kodalle, tuhatjalkaisena oliona napsavin sorkin satoja sarviaan keikutellen keveästi astelee, kiertää kodan ja painuu tutulle makuupaikalleen.

Pienet sarvettomat vasat juosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään roukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja helposti tuntee vasa sataisesta rou'unnasta oman äitinsä äänen. Lauman perässä astelevat paimenet koirineen.

Nälissään ovat paimenet, jotka koko yökauden ovat porojen perässä erämaita kierrelleet, ja nälissään ovat heitä seuranneet koiranressukat-kin. Paimenet käyvät kotaan suurustamaan, mutta koirille tarjoo kota-emäntä aterian ulkona kentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista koirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Sikkaa, Salmua, Lumpua, Murjua ja Kuolehvia, ja emäntä ammentaa kattilasta vartavasten keittämäänsä mustaa verivelliä suureen kaukaloon.

Ja on siinä aika äkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei siinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan 'he syövät kuin koirat'. Mutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, suu-rempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koiratta ei hän ensinkään saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.

Järven tuulisella niemellä lepäilevät porot päiväsydämensä rauhassa kiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, sääskiltä ja paarmoilta, jotka tuuli karkot-taa tiehensä. Mutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle mies suopunkeineen, heittää vasaparan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa maahan, istuu päälle ja suurella puukollaan leikkaa korviin veriset merkkinsä.

Vasa roukuu ja kimpuroi ja vipattaa korviaan, mutta säälimätön suur-puukko sivaltaa kappaleen korvasta, palasen toisesta, lisäksi vielä purai-see pikku pykäliä ja halkoimia reunoihin, sitten vasta laskee elukan irti. Sukkelasti ponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puis-tellen juoksee emoaan etsimään.

Kristiina Näkkäläjärvi. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Juunas Kelottijärvi merkitsee poronvasaa Raaskaltiossa v. 1921. Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto. / finna.fi

Anni Eira lypsää poroa Raaskaltion rannassa v. 1923. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto. / finna.fi

Juhan Erkki Proksi vaimonsa Elli Maria Proksin ja lastensa ja sukulaistensa kanssa Raaskaltiossa v.1923 Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Iltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset paime-net, renki ja palvelustyttö koirineen varustautuvat vuorostaan tokkaa seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä täytetyt kengät paulotetaan jal-koihin, hartioille levitetään harmaa sarkakaapu, 'hikka', ja suopunkivyyhti heitetään yli olan.


Ja koiransa kaulaan nauhottaa renki ison puukalkareen: koira kun on liian kova poroja laukottamaan. Näkyy piski kyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, tyytyväisenä sitä vain kantaa kuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä.

Kuuden, seitsemän tienoissa illalla, kun päivä jo paistaa Seyristunturin päältä, kuuluu taas huuto:
Elo tulee!

Ja omasta halustaan, kenenkään käskemättä lähtee koko tokka liik-keelle. Mutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin on päätäkin: yksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin, kolmas lähtee laukkoinaan Jierstivaaraa kohden, ja siellä täällä yksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin jänkää.

Näyttää, kuin koko lauma yrittäisi villinä hajaantua ympäri erämaata. Mutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen, saapuvat paimenet, kumpai-sellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan, komentaa koiraansa,
ja heti rakki kaapaisee haukkuvana karvakeränä pitkin kenttää, käskee renkikin ressuansa, ja samoin sekin lähtee laukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkare vain kaulassa keikkuu.

Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki on jo kintereillä räkyttämässä. Helposti tottelevatkin porot karvaista kaitsijaansa, monet jo nähdessään sen tulevan palaavat takaisin karkutieltään. Ja niin on pian tokka taas koossa.

Mutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä yli pienen virran, ja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja syöksähtelee sinne tänne. Joku yrittää jo virralle, mutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta haukkuja-paimenet pitävät lauman kurissa ja; painavat sitä yhä joelle päin.

Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaarnaan, ja kohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko tokka ylitse. Silloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas pitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.

Ja pohjaiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan sa-dunomaisen väriloiston, ja laaja aito lappalainen ruskea jänkä loistaa niin ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Ja jängällä liikkuu satasar-vinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesä-yön auringossa hoh-tavaa Seyristunturia.

Ja paimenet sauva kädessä, koira kintereillään astelevat perässä kuin
ainakin 'hyvät paimenet' laumaansa seuraten.