Maaseudun Tulevaisuus 1935.


Mitä on tämä Lappi, tuo tyly, etäinen maa? Mitä etsii sieltä maailman tu-risti, mitä kanadalainen kaivosyhtiö ja englantilainen rahamies? Millaista on siellä kansa ja elämä?

Paneehan se noin yletöin huomio ymmälle kenenkä tahansa. Sehän on ollut tapeetilla vuodesta vuoteen tämä Lappi, milloin taloudellisena teki-jänä, milloin matkailumainoksena. Lähtekäämme tutustumaan siihen noin vain kansanmiehenä kuullen ja kalastellen. Poikkeilemme pirtti pir-tiltä, kämppä kämpältä näkemään sen kansaa ja kontuja. Painumme sinne Jäämeren ääriin aina Ruijan ja ruotsalaisen Norrbottenin erämaita myöten. Sehän on meille kansallista kamaraa - suomalaista raivaajaro-tua ja verenjuurta koko kolmen valtakunnan Pohjola.

Ja aluksi pannaan tähän kappale historiikkia ikäänkuin perustaksi poh-jalle.

Katselemme sinne aikojen hämyyn ja huomaamme kohta, ettei se ollut aina hääviä olo rintamaillakaan, mitä sitten Lapissa Jäämeren partailla. Mutta sinne vain veti erämiehen mieli jo vuosisatoja sitten. Jo 800-luvul-la kertoo norjalainen viikinki Ottar Ruijassa finnejä tavanneensa.

Tämä suomalainen kansa on vaeltajakansaa. Se pohjusti Aasian aroilta, kolusi Itä-Europan maat ja puski Pohjolaan. Yhä ylemmäs ja ylemmäs, Sen visainen veri veti erämaan rauhaan, ja kansoitettuja olivat jo eteläi-set muheat mullat: oli vain kylmä Pohjola vapaa. Tai paremminkin hei-koin, sillä täällähän asusteli lappalainen silloin. Se oli myöskin verottaja-kansaa, ja vahvemman oikeudella laski tuo isäimme suku heikon lappa-laisen alleen ja otti minkä sai. Niin otti alkunsa finnin ja kanta-asutuksen kamppailu Pohjolan peristä. Lappalainen pakeni, suomalainen säntäsi perään. Vallattiin eteläiset vaarat ja riistamaat, painuttiin puuttomaan tunturiin, kunnes Jäämeri toppasi. Niitähän tuli katovuosia ja muita vai-voja varsinkin viime sataluvun lopulla ja huhu kertoi moisesta maasta, Ruijasta, jossa kala nousi oikopäätä pataan.

Sekin asutettiin. Eihän siinä monestikaan matkaeväiksi paljoa kertynyt, nälkämaan miehelle oli vain elämisen tahto ja kantapäät, mutta yli puut-toman tunturin, yli rannattomien aavojen ja erämaiden, yli kiveliön kym-menpenikulmaisten taipaleiden tarpoo vain suomalainen, peltoonsa vä-synyt mies, Jäämeren vuonoille. Niin kansoitteli tämä sukukunta Lapin etäisiä maita - mies ja kontti, mies ja kontti kerrallaan.

Niin se oli - omat oikulliset tiensä ja taitteensa on historian kululla siellä jos muuallakin. Se on suomalaista kansaa ja maankamaraa koko kol-men valtakunnan Lappi, mutta tuossa katselee kuitenkin pojanpoika nyt karttaa eikä sitä tajua kuinka näin on? Siellähän risteilee rajaviivoja pit-kin ja poikin, Ruotsi, Norja, Venäjä - siellä on vain pahainen kaistale kur-jaa erämaata tähän kotoiseen karsinaan. Rikkaat rannikot ja Norrbotte-nin kultamaat kuuluvat vieraalle herralle! Miksi? Siinäpä se ! Kukas tai-taa sen selittää, miksi maailman viisaat ja mahtavat noin tyhmästi teke-vät. Oli kai samantekevää Venäjän Aleksanterille vuoden 1809 :n rau-hassa, omisti noita metsäsuomalaiskiveliöitä kuka tahansa. Norjalainen viikinki pyykitteli

Jäämeren partaat jo ajoissa omikseen ja Ruotsiin käsin tarjosi suuri Tor-nionjoki vallan puita haaskaamatta mitä selvimmän rajan. Hän ei aavis-tanut hänkään, että juuri tämä kynnenveto pohjolan kartalla Pohjanlah-den perukasta Kilpisjärven poukamaan, lahjoitti voitetulle Ruotsille tä-män rikkauksien lähteet - Länsi-Pohjan malmit. Ei, mistäpä niitä silloin vielä tajuttiin; nehän ovat vasta tämän vuosisadan myöhäisiä havaintoja - niin siellä kuin täälläkin.

Malmit - niinpä sitten tulemmekin itse asiaan. Malmeistahan se taas tällä erää Lappia jälleen puristaa; onko taikka ei? Sillä nythän on niin, että mi-täpä se tämä puutteen purema, köyhä suomalainen tuntureiden taioista ja muista ihanuuksista: vain leipä se on asiaa.

Kulku koskien ohi vaikeuttaa vesiteillä kulkemista. Enontekiö, Könkämä-eno.

Kun marssiskelee siellä erämaavaaroilla, Lapin kurjissa kiveliöissä, ja katselee sekä lannaneläjää että lappalaista tuntureillaan, niin tuleepa to-siaankin mieleen sellainen kerettiläinen ajatus, että teitkös nyt Isä oikein, kun tällaisen loit ja siihen Ihmisen asetit! Siellähän ei kasva perlmmillä perukoilla edes puu - viljasta puhumattakaan. Siellä hallitsee vain tyly autius, pakkanen ja Lapin talvinen yö erämaan hiljaista kuvaa. Vielä pari vuosisataa sitten oli tuo kurja maanpaikka norjalaisten ”Siperia” jopa meikäläistenkin, mitä virkamiehiin tulee. Kun täyttyivät liiaksi norjalaiset vankilat, passitettiin mies Ruijaan - sinne Sallijasi armoille, elit taikka kuolit. Samoin teki ruotsalainen hallitus kelvottomalle virkamlehelleen. Ja niinpä löytyykin esim. Norjan Koutokeinosta verenjuurta jos mihin malliin. Siellä on ranskalaista seikkailijain sukukuntaa, saksalaisen ran-gaistusvangin perua ja mustalaisia sekoittuneena lappalaisliemeen. Vain suomalainen sikisi ominpäin. Kelvoton oli tämä maan paikka vieraan silmälle silloin - ja vieläkin. Miksi sinne ihminen tunkee, miksi he ovat sinne menneet ja jääneet?

Niin se on, kun outona katselee. Mutta minä puhuttelen pientä lappa-laista, vääräsäärtä, kolkkahattua, jossain siellä puuttoman Haltian ku-russa, eikä hän jaksa tajuta, kuinka voisi paremminkaan olla. Hän on käynyt Helsingissä kerran ja palasi perin tuohtuneena takaisin.

- Siellähän on ihminen, kuin kalat sumpussa: silmiä joka puolella, sanoo Jussa. - Siellä on semmoinenkin laitos, niinkuin sen kapperan tiedät kes-kellä Espenaatin käytävää. Kukas nyt semmoisessa omiansa asioimaan: ihmisiä tulee ja menee, menee ja tulee eikä ovea eikä mitään! Ei! Ker-rassaan sopimatonta on kunnon ihmisen sellaista tehdä: hänen on marssittava viisikilometrinen kunnes kohtaa sopupaikan, ja palattava poliisivoimin takaisin. Semmoista sumppua, ilkeätä ja eksyttävää se on Helsinki ja etelä, uhoilee Jussa. Mutta Lappi! Hän viittaa siitä kota-aukol-taan yli laajan, hiljaisen maan;

- Näetkös noita tuntureita ja aavoja: siellä on rauha!

Tuolla marssii hänen tuhatpäinen karjansa penikulmakymmenittäin olematta kenenkään tiellä. Tässä on hänellä kota javapaus elellä kuinka kulloinkin haluitaa.• Vain tämä on hänen maansaja kotinsa, ei etelä. Ja lantalainenerämies sitten. Hänkin on siellä syntynytja kasvanut. Polvesta polveenon siellä syöpynyt hänellekin erämaaveriin. Se on kitsas ja tyly, muttamyöskin suuri ja suopea, kun niikseentulee: siellä tahtoo tämäkin suomalainensukukunta, kainuulaisen ja pirkkalaisenlapinverottajan jälkeläinen,ku‘olla ja elää.

Se on tylyä maata ja kuitenkin on paljon perää noissa ”Lapin lumoissa” sattuipa ne kenen kohdalle tahansa. Kautta aikojen on se kansoja ou-dosti kiehtonut, ketä mitenkin. Näistä Jäämeren partaista on käyty sotia ja tehty sopimuksia on revitty ja rakennettu. Se on sen kansalle rakas omassa hiljaisessa suuruudessaan, vieraalle rikas, lupaava maa. Rikas alastomassa tyhjyydessäänkö! Jäämeren aarteet on sille jo vanhaa pe-rua, maasto-osuudeltaan on sen arvo vasta puolen vuosisadan havainto ja siellä on kultaa.

Kumpi sitten, meri vaiko malmit on sille tulevaisuuden lähteenä? Luulta-vammin jälkimmäinen.

Kun marssiskelee vuonokylissä Ruijassa, kuulee vain, kuinka sitä ennen elettiin, kun kalaa sai ja ostajia oli kosolti. Tämä meren vilja tuntuu jo mahtinsa menettäneen, tiesi kunnolla miksi. Siellä pilkistelee köyhyys ja puute hiukan joka pirttiin. Mutta painukaappa Ruotsin Länsi-Pohjaan, Jellivaaraan, Kirunaan, minne tahansa missä vain malmeja louhitaan! Sen kansa on henkisesti vanhaa kuin esim. kuulu korpelalaisuus jo asiasta puhuu! mutta taloudellisesti aikansa tasalla, vieläpä edelläkin. Siellä pirtti korea ja mies tamineissa - on leipää ja lämmintä. Miksi? El siitä muuhunkaan tulokseen voi tulla, kuin että malmeista se lähtee. Jo neljä vuosikymmentä on siellä levittänyt rikkaat Kiruna-, Luossa- ja Jellivaaran kaivokset tätä maallista makeaa sekä kansalle että käskijälle.

Entä meillä? Toivokaamme parasta!

Meillä on siellä vasta vallattu Petsamo. Se on ollut vieraiden alla ja
unohdettu omaan oloonsa silloin kun Ruotsi jo ammensi malmikentiltän-sä kultaa. Se on kysynyt meiltä huikean summan miljoonia maanteihin, hallintoon ja taloudelliseksi tuekseen, se on tuhonnut toiveita ja tuotta-nut pettymyksiä: korvaako se ne vihdoinkin takaisin? Toiveita on, mutta myöskin murheellista tilastoa ja jäämistöä kultamiesten puuhista sieltä vuosikymmenien takaa. Siellä niitä viruu pitkin Ivalo- ja Sotajoen par-taita koneita rännilahoja ja kämppäjäännöksiä. - Murheellista muistoa! Heräävätkö ne vielä kerran elämään?

Siellä puuhataan nyt valtavia malmitutkimuksia sekä miehin että mil-joonin. Soitimme siis kultaherroille Lappiin ja Helsinkiin: saako tulla näkemään?

- All right!

Ja niinpä kolkuttelee nyt mies Pohjolan "Eldoradoon" Sieltä sitten enem-män ja parempaa. Koetamme tässä kaivella sekä kullat että kytömaat, mitä siellä vastaan sattuu.