Laatokka 16.7.1938.

Matka Pallakselle v. 1938.

Kaulirannasta, joka on vähän pohjoisempana Aavasaksaa, lähtevät lin-ja-autot - Lapin junat -viemään edelleen tunturien maahan. Mieli täynnä odotusta alkaa tuon 230 kilometrin taipaleen Pallastunturille, sillä onhan nyt lähellä pääsy salaisten toiveiden maahan. Kohtalaisen hyviä teitä myöten käy matka joutuisasti Tornionjoen vartta pitkin. Pitkiin aikoihin ei Kaulirannasta lähdettyä ole vielä Lapin tuntua. Asutus on hyvinvoipaa eikä maisemissakaan vielä Lappia ole.


Mutta kun on ajettu napapiirin pohjoispuolella jonkun aikaa, alkaa met-sissä huomata selvästi, että vilun mailla taidetaan olla. Metsä alkaa käy-dä harvemmaksi, puilta katoaa solakkuus pois, oksaisuus on hyvin sil-määnpistävää, ja naava takertuu kuusen oksiin hyvin ahneesti. Maakin alkaa käydä karummaksi. Lapin sääsketkin laulavat jo tervehdyksensä ja koettavat tulijan nahkaa auton pysähdysaikoina. Poroja ei näy eikä lappalaisten kotia, vaikka Lapissa ennen käymätön ihminen ne lapin-käsitykseensä liittää.


Eräs seikka kertoo jo kuitenkin tuntuvasti, että ollaan Lapissa, tunturit tulevat näköpiiriin. Ensimmäisenä nousee esiin tyynessä mahtavuudes-saan Yllästunturi. Peninkulmien päästä saa jo ihailla sen majesteetillisia piirteitä. Pitkät kotvat saa auto mennä huristaa, eikä tuo jättiläinen tunnu lähenevän.. Tällä välin on jo Muonionjoki tullut rajaksi, ja sen vartta pit-kin vie tie Muonioon, joka on niin komea kirkonkylä, ettei uskoisi sellais-ta löytyvän noin kaukana napapiirin pohjoispuolella!

Ilmari Mannisen ryhmän tavarat saapuivat Enontekiön kunnallisen liikelaitoksen kuorma-autolla Kaulirantaan 1929. Kuskina toimi muoniolainen Niemelä ( KOP:n Hetan konttorin ensimmäisen johtajan Osmo Niemelän isä.) Kuva Ilmari Manninen. / finna.fi

Panoraama Muoniosta: näkymä kirkon katolta kylän yläpäähän v. 1932. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto.

Tunturit ovat jo maisemille leimaa antavia, ja Lapin jylhää autiutta siinte-lee jo kaikkialla ympärillä. Mutta tunturit vasta näkyvät, vielä ei olla nii-den huipuilla. Sydän sykähtelee odotusta ja jonkun suurenmoisen näke-misen jännitystä. Etäällä siintelee jo matkan päämäärä Pallastunturi si-niseen savuun kääriytyneinä huippulneen. Sinne, sinne pitäisi päästä, mutta edelleen Pallastunturille vievää autoa täytyy jonkun aikaa odottaa ja katsella Muoniota ja sen asukkaita, joita autojen pysäkillä oli runsaasti liikkeellä.


Kaukana siitä, että nämä liikkeellä olevat ihmiset olisivat olleet lappalai-sia. Reiluja pohjolan jätkiä oli suurin osa. Oli mielenkiintoista tutustua noihin miehiin, joista oli monta juttua kuullut. Reiluja miehiä olivat ja hy-vin luisti juttu heidän kanssaan. Sen sai jo aikaisemmin huomata, että kun lakeudet loppuivat ja maisemat tulivat eloisemmiksi, niin sama muu-tos tapahtui ihmisissäkin. El käynyt aika pitkäksi monituntisella automat-kalla, sillä paitsi maisemien katselemisessa oli mielenkiintoa loppumatto-masi! autossa ohjain kanssa tapahtuvassa keskustelussa.


Mielellään kertoivat peräpohjolaiset vieraalle kaikesta, mitä tämä vain suinkin heidän kotiseudustaan tietää ja kuulla halusi. Eikä Muoniossa suinkaan ollut mitään lappalaiskotia asumuksena, vaan ihan oikeita talo-ja ja vielä paremmanpuoleisia taloja. Peltojen kasvillisuus ei ollut kovin monipuolista, sillä Lapin kesä ei suvaitse kasvattaa kaikkea mitä etelän suvi.


Kolme peninkulmaa on vielä matkaa Muoniosta Pallastunturille, ja tämä matka on jo oikeassa Lapissa kulkemista ja sen lumoissa elämistä. Tun-turit lähestyvät, tie vie ihan niiden juurelle, nouseepa melkein laelle asti. Ensimmäisenä tervehtii oikein läheltä Olostunturi, joka jo haastaa selväl-lä kielellä, että tällaisia ovat Lapin mäet. Mitkä näköalat ympärillä, mikä autionjylhän luonnon herruus. Ihminen on jo täällä vaiti, vain luonto pu-huu syvää, valtavaa sanottavaansa. Hyvä ja pitkät matkat linjasuora on tie Muoniosta lähdettyä. 80 näyttäen huristaa auto erämaan halki, ja peura. Lapin entinen auto, katselee tiepuolesta kummeksuen sellaista menoa.


Mutta lopulta vauhti hiljenee. Entinen hyvä tie loppui ja alkoi uusi äsket-täin Pallastunturille rakennettu tie, joka ei ollut kovin hyvässä kunnossa. Auto hyppelehtii kuin lastu laineilla, ja vauhti ei ole paljoa kummempi jalan kulkemista. Ei silti ole aikaa eikä halua tuota seikkaa harmittele-maan. Silmä ahmii maisemia, jotka auton noustessa Sammaltunturin, Pallastunturin lähimmän naapurin, laelle näyttävät jo kaiken suuruuten-sa.


Pieneltä näyttävän, mutta todellisuudessa monikilometrisen notkon toi-sella puolella tervehtii jo Pallastunturi monine keroineen. 816 metriä merenpinnan yläpuolella olevaa Pallastunturia ei uskoisi niin korkeaksi kauempaa katsoen, mutta kun alkaa nousu, niin jo alkaa usko tulla. Auto ponnistelee ja ponnistelee ja kuitenkin siltä jää huippu saavuttamatta.


On tultu peninkulmia ihmiskäden koskematonta erämaata ja pysähdy-tään mitä uudenaikaisimman ja komeimman hotellin pihalle. Ihminen on tunkeutunut kuin lentäen tänne asti ja tehnyt pesänsä Lapin jättiläisen hartioille. Tästä kaukaiseen erämaahan rakennetusta loistohotellista on aikoinaan ollut tarkat selostukset sanomalehdissä, joten se ei ole tar-peen tässä.


Nyt on jo matkan päämäärä lähellä. Tuossa tuntuvat olevan jo käden ulottuvllla Pallastunturin huiput. Ylös Taivaskerolle alkaa nouseminen. Vaikka matka näyttää olevan hyvin lyhyt, saa silti kotvan kavuta vuoroin kivikkoista vuoroin sileää tunturin rinnettä Lapin sääskien laulaessa vä-hemmän miellyttävää tervetuliaislaulua. Tunturipuro juoksee iloisesti lo-risten rinnettä alas. Jos mikään on kylmää ja kirkasta niin tunturipuron vesi.


Eihän täällä olenkaan mitään tavallista, vaan kaikki on uutta ja aavista-matonta. Ei kannata vilkuilla maisemiin ennenkuin on tunturin huipulla, että näkee kerralla sen tarjoaman näyn. Harvoin tuntee ihminen niin pie-nuutensa ja mitättömyytensä kuin tuollaisen jättiläisen päälaella seisoes-sa ja katsellessa maisemaa, jonka avara jylhyys ja suuri äänettömyys vavahduttavat sisintä myöten. Kaikki muut Suomen suuret näköalat Pui-jo, Koli, Aulanko ja Pyynikki hymyilevät, leikkivät ja laulavat katsojalle, mutta sitä ei tee Lapin maisema.


Se on äänetön ja vakava, se ei valloita katsojan mieltä vähitellen ja mo-nilla keinoilla, vaan vie sen kerralla. Muualla tuntuvat näköalat olevan ih-misten, metsän- ja vedenneitojen maata, täällä ne ovat jättiläisten ja noi-tien. Täälläkin on maisemassa vesiä siellä täällä, mutta ne eivät ole niin herkän iloisia kuin Sydän-Suomen suloiset järvet, vaan ovat totisia, ou-dosti katsovia erämaan silmiä. Täälläkin näkyy metsiä, mutta ne eivät ole niin eläviä ja riemuitsevia kuin etelän metsät, vaan niiden yllä on kuin pohjattoman apeuden henki.

Tie Pallashotellille 1930-luvulla.

Väinö Vähäkallion ja Aulis Hämäläisen suunnittelema, vuonna 1938 avattu Pallas-hotelli Muonion Pallastunturilla. Kuva: Pietinen Otso. / Museovirasto.

Oppaana Nils Magga eli Tuomman Tuomman Niilan Nils Pallaksella v. 1938. Kuva: Pietinen Aarne. / Museovirasto.

Hiihtäjiä Pallastunturilla v. 1938. Kuva: Runeberg Fredrik Georg. / Museovirasto

Pitäisi olla runoilija kuvatakseen sydänyön tunteja Pallastunturin laella. Tavallisen Ihmisen köyhät sanat kykenevät siitä kertomaan vain jotain hapuilevaa ja vähänarvoista. Tai jospa Lappi ei antanekaan itseään sa-noilla pois vietäväksi. Sen lumouksen voinee vain elää sen luona todelli-suudessa eikä kerrottuna. Sydänyön aurinko paistaa. Ovat juhannuksen aluspäivät, mutta talven lumi viipyy vielä tunturien laella. Unohtumaton näky nuo kaukaisten taivaanrannan tunturien lumirinteet. Kun auringon valo sattuu niihin, saavat ne loiston, jota on turha yrittää kuvata. Kaikki ihmemaan värit näkyvät sieltä: auringon punerrus, Lapin kesän omalaa-tuinen vehreys, talven lumen hohto, päivän valo ja yön varjojen siniset usvat.


On tultu maahan, jonne eivät enää ajan mitattaan sovi. Onko nyt päivä vai yö, aamu vai ilta? Ei mikään, sillä nyt ollaan tarumaassa. Ei pitäisi tuulla, sillä on tyyni, mutta tuulee kuitenkin. Lieneekin tuo tuuli Lapin henki, joka tunturilta toiselle liitelee. Kun sitä hengittää, tekee se vangik-seen. Tunturilla oppii ymmärtämään, miksi Lappi lumoaa ihmisiä. Ei se lumous ole ihastusta, siinä on jotain noituutta. Ei Lapin kauneus vie sie-lua, vaan sen karuus, ei Lapin lempeys lumoa sydäntä, vaan sen yr-meys, ei Lapin laulut hurmaa mieltä, vaan sen hiljaisuus. Jossain kau-kaa nousee tunturin juurelta nuotion savu. Siellä joku Lapin vanki viettää yötään. Kiihkeä, melkein peloittava polte syttyy mieleen: pitäisi päästä tuonne erämaahan. Tuolla etäisimmän lumirinteisen tunturin laella Lapin velho kutsuu, kutsuu. Ja sinne päästyä se taas varmaankin siirtyy tai-vaanrannan tunturille ja vetää edelleen minne?


Auton törähdys hotellin pihalla ilmoittaa, että pian on poislähdön aika. Tuo törähdys pelastaa Lapin noitien lumoista. Järki puhuu, ettei Lapin erämaihin lähdetä kuin jollekin sunnuntairetkelle. On jätettävä Pallas-tunturi. Siellä olleet tunnit olivat vain pieni hetki Lapin lumoissa. Mutta tuo hetki oli enemmän kuin vuodet. Se piirtyi lähtemättömästi mieleen.


Auto vie jo etelään. Kohta vie jo junakin.