Eliel Lagercrantz. / Ylioppilaslehti

no 12. 27. 4. 1919.

Lapista.


Kesäkuun alkupäivinä olin lähtenyt hävitetyn kotini raunioilta matkalle kaukaiseen Lappiin. Rautatien varrella näki aluksi kaikkialla sodan hir-veitä jälkiä, lomalle lähteviä sotilaita juna oli täynnä viimeistä sijaa myö-ten. Vilkasta liikettä ja äänekästä puhelua kaikkialla, kaikkien silmistä kuvastui iloa ja rohkeata luottamusta.

Etelässä tuomi jo kukki ja koivu oli hiirenkorvalla. Vaan pohjoisessa kyl-mä viima pakoitti sulkemaan vaununikkunat: Lapin portteja lähestyimme.

Matkustettuani jonkun taipaleen Ruotsin puolen rautatiellä ja tutustuttua-ni sikäläisen suomalaisväestön epäsuopeaan mielialaan Suomea koh-taan soudatin itseni suurella mielihyvällä eräänä tyynenä iltana Tornion-joen yli jälleen Suomen puolelle. Kun olin jättänyt taakseni Aavasaksan seudun iloiset alppimaisemat ja maantietä myöten alkanut painaa poh-joista kohden, niin jouduin kohta näkemään Suomenmaan synkimpiä erämaita, joiden rauhaan olin ikävöinyt.


Lohduttoman painostavaa on katsella noita rannattomia soita, joihin ih-misen jalka tuskin koskaan on astunut, kankaita, joilla ei ole kävijäänsä, näköaloja, joilla ei ole ihailijaa, tuntureita, joihin ei ketään ole nousemas-sa. Kaikkialla näkee koskemattoman luonnon. Itseksensä siellä kosket kohisevat ja lukemattomat suopurot lirittelevät. Eikä autiuden tunne suin-kaan vähene siitä, kun muutaman syrjätien haarassa lukee »Unholaan» kirjoitettuna ja kuulee kerrottavan, että joku vanha metsäherra täällä oli rakentanut asumuksen itselleen keskelle erämaata ja vihdoin sinne kuol-lutkin.

Korkeat tunturit antavat luonnolle sen varsinaisen leiman. Satoja metrejä korkeina ne kohoavat jyrkästi tasaisesta erämaasta. Lumi kimaltelee nii-den rinteillä, paksu neva useinkin peittää korkeimmat laet. Kun Sieppi-järveltä ensin saa Yllästunturin näkyviinsä, on tuntikausiin mahdotonta irroittaa katsettaan siitä. Ja kaamean juhlallisen vaikutuksen tunturihar-janteet tekevät yöllä, kun ne tummansinisinä jonoina kuvastuvat taivaan-rantaa vastaan kuolemanhiljaisessa, pimeässä ympäristössä

Lapsia veräjällä Sieppijärvellä v. 1921. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Äkäslompolo v. 1932, taustalla Lainio-, Kesänki- ja Yllästunturit. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Majatalon pihapiiri Kolarissa v. 1918, kaivolla neljä pikkutyttöä pyhävaatteissa. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

Jouduin matkustamaan Kolariin saakka postinkuljettajan kyydissä. Tiet olivat kurjan huonoja ja vettä satoi alinomaa. Huonot kaksipyöräiset vankkurit heittelevät suurine kuormineen, niin että saa pidellä itseään kiinni. Sadevesi valuu kaikkialla; lopulta tulee väsymys suurimpana vai-keutena.

Kolariin jäin muutamaksi viikoksi kun siellä sattumoilta sain hyvän lapin kielen opettajan. Täällä jouduin jo näkemään enemmän Lapin kurjuutta. Pettuja olkileipää syötiin yleisesti, eikä maitoakaan ollut, kun lehmät oli täytynyt teurastaa. Itse kolarilaiset sanoivat olevansa lihan ja leivän vä-lissä, heillä kun yhtävähän oli Lapin (poron-) lihaa kuin suomalaista lei-pää.

Varsin luonnonihanalla paikalla on Muonion kirkonkylä. Muonionjoki kaartuu tässä itäänpäin ja levenee isoksi suvannoksi. Joen loivasti ko-hoavalle itärannalle muoniolaiset ovat rakentaneet muhkeat punamullal-la maalatut talonsa, joista monet ovat puutarhojen ympäröimät, Taem-pana Pallastunturin kukkulat kimaltelevat lumipeitteisinä auringonpais-teessa.

Muonio 1920-luvun alussa: Rannassa vasemmalla lääkärin asunto, sitten Anttilan talo. Oikealla etualalla apteekki, takana näkyy Eemeli Anttilan taloa ja navettaa. Taustalla Mielmukkavaara. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Muonio 1920-luvun alussa: Iso valkoinen talo on lääkärin talo ja vas. sairaala, takana oikealla näkyy vähän kauppias Anttilan taloa. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Muoniossa sain matkatoverikseni Enontekiöön saakka iloisen ylioppilas-neiti H:n; tiekin parani ensiluokkaiseksi, jotenka tämä viimeinen hevos-matka muodostui kuin riemukuluksi. Neiti H:ssa tutustuin aito lappalai-seen luonteeseen, pirteään ja reippaaseen, joka ei mitään vaivoja säi-kähdä. Varsin hauskaa oli kuunnella hänen kertomuksiaan Lapin oloista, kun yövyttyämme erääseen pienoiseen majataloon olimme tehneet tulen uuniin saadaksemme sääskien surmaksi savua huoneeseen, peittäneet ikkunat ja itse istuskelimme alhaalla tulen ääressä jutellen puolipimeäs-sä, savuisessa huoneessa.

Kun tulee Enontekiön pitäjän piiriin, huomaa suuren muutoksen luon-nossa, metsä käypi tavattoman harvaksi ja matalaksi ja maa on kaikkial-la valkea jäkälästä. Tuo valkea jäkälä tekee ensikertalaiseen oinituise vaikutuksen. Metsästä se poistaa varjon ja tuntuu kuin olisi talvi ja lunta maassa, jota tunnelmaa ei suinkaan vähennä kolea ilmanala. Viipyessä-ni muutaman päivää Enontekiön vieraanvaraisessa pappilassa valmis-tautuen pitkää kävelymatkaa varten, käytin tilaisuutta hyväkseni nous-takseni lähellä olevan Ounastunturin huipulle.


Edellisten päivien matkakumppanin seurassa soudimme siis Ounasjär-ven yli, jonka maisemat omituisesti muistuttavat Saimaan saaristoja. Jär-ven etelärannalla kohoaa korkea jäkälävaara, sitten tulee pikku metsää ja suomaata. Lopulta kun tunnin pari olimme tapelleet sääskien kanssa ja välillä »kahvistelleetkin» erään lammikon luona, saavuimme tunturin juurelle, jossa vaivalloinen nouseminen alkoi. Koko tunturi on paljaana kasvullisuudesta; vain pientä vaivaisvarpua ja harvinaisia tunturikasveja siellä tapaa.

Suurenmoinen näköala avautuu tunturin huipulla, jonne saavuimme kes-kiyön aikana täydessä auringonpaisteessa. Pohjoisessa näkyy Norjan, etelässä Ruotsin tuntureita siintää sanotaanpa hyvällä kaukoputkella nä-kyvän kaukaisen Haltiotunturinkin, Halditshokon. Kylmä tuuli puhaltaa tuolla ylhäällä, jossa vielä paikoin on lunta rotkoissa; eikä aurinkokaan lämmitä keskellä yötä. Vaan on siellä äärettömän vapaata hengittää tun-turin kevyttä ilmaa, ja täydesti siellä tajuaa, mikä vetovoima vuorenhui-puilla saattaa olla.

Hettaa v. 1921, vas. kunnanmagasiini eli "Armopuoti", Karjalaisen talo sekä edessä Enontekiön pappila ulkorakennuksineen. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Miehiä purjeveneessä Ounasjärvellä v.1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Retkeilijöitä Ounistunturilla 1930-luvulla. Kuva: Pietinen Aarne. / Museovirasto.

Oli kaunis suununtai-ilta heinäkuun puolivälissä kun pitkän kävelyn jäl-keen olin tullut metsättömässä tunturiseudussa olevaan Näkkälä nimi-seen lappalaistaloon ja siellä ensikerran tapasin uuden lapin kielen pro-fessorini hra Salomon Näkkäläjärven eli Salkon, jolla nimellä häntä var-maankin tuntee ja mielihyvällä muistelee yksi ja toinen, joka matkoillaan on eksynyt Lapin perukoille. Salkon uneliaisuuden ja laiskuuden todista-miseksi lienee jo ennenkin vedottu julkiseen sanaan; merkitseekin pal-jon, kun Lapin mies tulee kuuluisaksi nukkumistaidostaan, jolla alalla enimmät siellä suorittavat spesialityönsä.


Nuorena miehenä tämä kunnian herra sensijaan lienee saavuttanut suu-rimman menestyksensä esittämällä juovuspäissään soolotanssia Norjan
markkinoilla ja oli häntä niihin aikoihin myös kunnioitettu etevänä poron-varkaana ja sudentappajana. Nyt vanhemmaksi tultuansa hän asuu isiensä perintötaloa vuoroin nukkuen, vuoroin keittäen kahviaan sekä katsellen kaihomielin tyhjiä viinapullojaan, joita entisinä kultaisina aikoi-na oli kasannut mökkipahasensa kaikki nurkat täyteen edesmenneen vaimonsa ja muun talonväen mieliharmiksi.

Kun tulin Salkon pimeään ja haisevaan makuu- ja vastaanottohuonee-seen, oli hänellä vieraita: joukko kalastajia ja muutama lappalainen is-tuskeli raheilla ja maassa, poltellen ja syljeskellen. Isäntä itse makasi selin vieraisiin isossa puusängyssä, joka komeili huoneen peränurkassa. Täytyy tunnustaakseni, ettei ensimäinen vaikutelmani ollut aivan edulli-nen tästä inhoittavasta talosta, josta useaksi viikoksi oli tuleva päämaja-ni. Kaikista niistä mainioista ominaisuuksista, joista luonnonkansojen yksinkertaiset elintavat ovat kuuluisia, oli likaisuus ainoa, joka täytti sen, mitä kertomukset olivat luvanneet. Kun kohtalaisen kauvan olin saanut odottaa, suvaitsi hra Salkko lopulta käännähtää sänkynsä laidalle hieromaan silmiään ja keskustelemaan asiastani.

Mieli raskaana näkkäläläisten tylystä vastaanotosta saatoin seuraavana päivänä pois pastori Ervastia, joka oli opastanut minut Näkkälään, kun hän palasi Enontekiön kirkolle, jättäen minut yksikseni harrastamaan lapinkielisiä tutkimuksiani ja kartuttamaan niin suomalais-kansallisessa kuin yleisinhimillisessäkin katsannossa niin mainion tärkeätä kielitiedettä uusilla lisillä. En ole koskaan eläessäni kironnut koko tiedettä niin sydämeni pohjasta kuin sinä iltana. Totuttuani ympäristööni aloin kuitenkin viihtyä hyvin; työ poisti ikävän ja Salkosta sain ajanpitkään hyvän ystävän: yhdessä kalastelimme, söimme hilloja, kylvimme ja kävimme vieraissakin.

Tilanomistaja Salomon Näkkäläjärvi eli "Salkko" ("Hukka-Salkko") ja Eliel Lagercrantz Näkkälässä 4.8.1918. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

Proksin (Brocks) perhe Pöyrisjärvellä v. 1918. henkilöt vasemmalta: Antti Proksi, Elli Maria Proksi, Juho Erkki Proksi, Piera Proksi ja Kristiina Näkkäläjärvi. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Parhaiten viihdyin kuitenkin varsinaisten kotalappalaisten luona, joihin tutustuin aivan Norjan rajalla olevan Pöyrisjärven rannalla. Kun todelli-suudessa joutuu näkemään lappalaisten kodat, talousesineet ja kansal-lispuvut, kun tutustuu heidän vanhoihin tapoihinsa ja yksinkertaiseen, al-kuperäiseen elämäänsä poronhoitajina ja kalastajina, niin joutuu ehdot-tomasti erinomaisen tunnelman valtaan. On kuin näkisi oman kansansa vuosituhansia sitten sen samoillessa Venäjän ja Siperian aroilla. Yhä enemmän tämä esihistoriallinen tunnelma voimistuu, kun joutuu puhu-maan noitten luonnonihmisten kanssa ja tutustuu heidän yksinkertaisiin tuumiinsa maailman oloista ja heidän rajoitettuun ajatuspiiriinsä.

Vaan joskin heidän elämänsä on niin kovin rajoitettua ja takapajulle jäänyttä, niin joutuu kohta huomaamaan, kuinka suuret myös yhtäläisyydet ovat heidän ja meidän välillä. Samojen elämäntarpeitten tyydyttäminen on pohjaltansa heidän toimintansa päämääränä, kuin meidän ja samalla tavoin surut heitä painavat ja ilot riemastuttavat kuin meitäkin. Se, mikä antaa meidän elämällemme sen huomattavimman värityksensä meidän suhteemme muihin ihmisiin se määrää heidänkin elämänsä onnen tai onnettomuuden. Heidän yksinkertaisissa oloissaan tämä kaikki vain on nähtävänä paljoa selvemmin sekö se lienee, joka meistä näyttää niin idyllimäiseltä luonnonkansoissa.