Sakari Pälsi. / Suomen Kuvalehti no 2. 1931.

Lappalainen, maailmanmatkaaja, tietomies ja aapiskirjantekijä.


Lappiin ja lappalaisten tietomiesten pariin päästäksemme meidän on en-sin ajettava rautatietä Rovaniemeen ja muutettava siellä postilaitoksen autoon joka vei meidät Maaselälle. Siellä tamperelainen autonajaja py-säytti auton keskelle erämaata ja kehoitti meitä katsomaan kuuluisaa Kaunispäätä. Me astuimme kankein koivin maantielle ja katselimme ta-saista, puutonta ja pensaatonta tannerta, jonka kuperinta kohtaa sanot-tiin Kaunispääksi.

Liekö se ollut kaunis, sitä en tiedä, mutta se oli virallisesti vahvistettu nähtävyys ja ensimmäinen oikea tunturimaisema etelästä tultaessa:

- Saksalaiset ovat tähän paikkaan kovin hullaantuneita, selitti autturi Sal-minen:

- Kun ne päästää tässä irti, niin ei millään tahdo saada niitä takaisin vau-nuun. Tullessaan ne tuovat kantamuksittain ruohoja ja sammalia, että auton sisusta on kuin pehkulla kuivatettu navetta.

Tamperelaisen asiallisen lausunnon nojalla me uskoimme Kaunispään kauniiksi, vaikkei vaunussa tällä kertaa ollutkaan saksalaisia. Kotimai-nen tirehtööri-pariskunta lankesi Kaunispään lumoihin ja oli karata tun-turille saavuttamattomiin. Mutta Salminen huikkasi heidät takaisin, ja he palasivat tottelevaisesti ja tirehtöörin rouva otti valokuvan postiautosta. Hän otti sen Piirisen kuuluisaa pikakuvaohjetta noudattaen:

”Pikakuvaa otettaessa seisotaan jalat hajallaan, olkavarret painetaan kylkiin ja pidätetään hengitystä sulkijaa laukaistaessa”


Tirehtöörin rouva seisoi tanakasti hajasäärin, koska hän oli tarkkaan lu-kenut oppikirjan, hän pidätti hengitystään, että silmät pullistuivat kuopis-taan ja pontevasti hän iski meidät matkustajat ja postiauton rullafilmiin-sä, missä me olemme vieläkin, emmekä ikänä pääse irti. Mutta Kaunis-pää pääsi. Se jäi kameran väärälle puolelle ja erittäin haroittavien sää-rien taakse.

Jätimme Ivalossa postiauton, kun meillä oli asiaa Inariin ja koska tireh-tööripariskunta myöskin halusi käväistä Inaria katsomassa, me vuokra-simme apteekkarin kuorma-auton yhteiseksi kyytivaunukseksemme. Se oli onnellinen yritys, ja tänä kuulakkaana kesäiltana jyryytimme foortilla Inarin kauniin tien päästä päähän.

Tämä Inarin tie oli kaunis ja tavattoman kivinen. Harvan tienvieret nimit-täin ovat niin kiviä täynnä kun tämän täällä. Ei siellä ensiksi muuta luullut olevankaan kun pelkkiä kiviä, vaikka tietysti siellä myöskin oli vettä ja metsää, niinkuin oikeassa maisemassa tulee ollakin.

Kun lisäksi kesäyön verraton kirkkaus valaisi tienoot, tuli retkestämme erittäin viehättävä, suorastaan runollinen, ja samalla huomattavan jän-nittävä matka.

Viimeinen seikka oli Foordin ansio, joka oli aivan uusi ja elinvoimainen ja vilisti mäet ylös ja alas ja heitti takapuoltaan käänteissä, että minun teki pahaa tirehtöörin ja molempien rouvien puolesta, jotka istuivat takana pakkilaatikon päällä ja pitelivät kiinni toisistaan ja irrallaan kolisevista laudoistaan.


Sinne tavaralavalle olivat rouvat ensin aikoneet panna olkia ja istuttaa meidät matkustamaan oljilla mutta tirehtööri oli hylännyt oljet sopimat-tomana ja vaihtanut ne sanottuun pakkilaatikkoon. Tätä pakkilaatikkoa olivat kaikki kiittäneet ihanteelliseksi istumapaikaksi, ja koska autturin viereinen etuistuin ei ollut kelvannut kellekkään, oli minun tyydyttävä siihen.

Pakkilaatikko istujineen pysyi paikalla, vaikka kotiin saunaan kiirehtivä autturi ajoi vimmatusti, ennätysajassa Inarin tien. Kaikki käänteet olivat vaarallisia ja vielä vaarallisimpia olivat äkkinäiset jarrutukset, joissa Foordi ravisti keulaansa ja heitteli etu- ja takapyöriään, aikoen suoraa-päätä laukata metsään porojen perässä jotka sen ryminä säikäytti tiel-tämme.

Mutta pakkilaatikon väki oli kovin mieltynyt poroihin ja vaati minun yhty-mään ihastukseensa, vaikka minua hirvitti heidän kevytmielinen ilakoin-tinsa tässä surmakyydissä. Sanoinkin autturille, että eivätköhän ne piak-koin putoa sieltä takaa, mutta autturi ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä lujemmin. Niin me lasketimme Inarin kauniin tien loppuun asti ja tirehtöö-ripariskunta palasi samassa Foordissa takaisin ja jatkoi matkaansa Nor-jaan.

Juhani Jomppanen keittää kahvia v. 1929. Kuva: Pälsi, Sakari. / Museovirasto.

Inarissa minä ensimmäistä kertaa huomasin olevani Lapissa. En ollut koskaan käynyt Lapissa, mutta tietysti kuullut siitä kaiken ikäni ja ajatel-lut itsekseni, että mikä ihmemaa se oikeastaan onkaan ja mistä sen tun-tee jos sinne joskus joutuu.

Tätä Inarin kirkonkylää en alussa ymmärtänyt Lapiksi. Se oli kutakuinkin samanlaista maata kuin muukin Suomi ja ihmiset olivat eteläistä lajia. Lappalaisia en nähnyt, en myöskään savuavia lapinkotia, ja jos joku ah-kio kelletti kesäteloilla seinän vierellä ja takkukarvainen poro laukkasi metsään Foordin tieltä, eivät niin pienet seikat tuoneet Lappia ollenkaan lähemmäksi.

Istuin siis ikävissäni kirkonkylän kievarissa ja surin kadonnutta Lappia ja hukkaan mennyttä matkaani. Mutta ei ollut Lappi vielä kuollut sukupuut-toon. Sillä ikkunani ohi vilahti sinistä verkaa, punaisia ja keltaisia koris-tenauhoja, ja rouva sanoa tokaisi:
- Katsoppa noin lihavaa lappalaista!

Minä katsoin ja näin pyylevän ja paksun herrasmiehen joka painoi aina-kin sataviistoista kiloa ja joka kirkkaan koreissa lapintamineissa asteli lauttarannasta ja tarkasteli maailmaa kultasankaisten rillien läpi. Se oli upea lappalainen, verrattomasti paljon hienompi rovaniemelästä parturia jonka oli takavuosina nähnyt herrastelevan neljäntuulen lakkipäässä ja kuvittelevan itseään lappalaiseksi.

En välittänyt niin herramaisista lappalaisista, ja kohta tapasinkin ihka oi-kean lappalaisen, laihan, mustapintaisen ja vilkkusilmäisen, niin kun lap-palaisen tuli ollakin.


Pappilan lähellä oli kivikauden löytöpaikka, josta entisen kirkkoherran It-kosen pojat olivat kaivelleet saviruukun palasia ja muita muinaisesineitä, ja jota myöskin minun oli määrä penkoa. Nykyinen kirkkoherra, samoja kivikauden tutkimusta harrastaneita Itkosen poikia, toimitti töihin Juhani Jomppasen, joka oli oikea lappalainen, kulki oikeassa lapinpuvussa, pu-hui lappia pojalleen ja murti muille omituisen pehmeätä suomea.

Jomppanen avusti kirkkoherraa lapinkielisen aapisen teossa mutta kun kirkkoherran piti välillä kylvää suokytönsä kauralle, pääsi kielimestari lo-malla ja siirtyi jumaluusopin alalta väliaikaisesti muinaistieteeseen. Hyvin Juhani lapiotakin käytteli ja eteenkin jutteli vilkkaasti.

Juhani kertoi aapisesta tulevan hyvän kirjan, parhaan lappalaisen teok-sen, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Tosin oli ennenkin yritetty kirjoitella lapiksi ja jossakin oli yritetty sillä kielellä saarnatakin, mutta töin tuskin olivat lappalaiset niitä saarnoja ymmärtäneet ja he olisivat nauraneet niille, jos olisivat uskaltaneet.


Juhanin mielestä ei lapiksi pitäisi ensinkään saarnata, siitä vain pilaantu-vat sekä jumalan sana että lapinkieli, molemmat yhtälaisesti. Mutta täs-sä tekeillä olevassa aapisessa ei lapinkieltä turmeltaisi, kun syntyperäi-nen lappalainen ja juuri Juhani Jomppanen oli mestarina.

Juhani oli ylpeä aapisesta ja puhui siitä kuin omastaan. Jos olisin ollut outo enkä olisi tiennyt Itkosia visuiksi lapintuntioiksi, olisin pian luullut Juhania sanotun teoksen kirjoittajaksi ja kirkkoherraa vain opin puhtau-den valvojaksi.

Viisas ja maailmaa nähnyt mies Juhani Jomppanen kyllä oli. Hän tiesi, että Saksanmaa on aivan tasaista ja pelkkään peltoa täynnä, oli sen itse nähnyt toisten lappalaisten kanssa siellä kiertueella kulkiessaan. Juhani kiitti Steettiniä, Hampuria ja Berliiniä komeiksi kaupungeiksi, mutta mer-kittävin oli sittenkin Königsberg, koska siellä syntyi poika Jouni-Piera.

Huomautin Juhanille, että Königsbergissä syntyy viisaita miehiä, on ker-ran syntynyt sellainenkin, jota sanotaan koko maailman viisaimmaksi, el-lei tämä Juhanin poika voita entistä tietäjää. Siihen Juhani hymyili vaati-mattomasti.

Merkillisiä asoita Juhani Saksasta tiesi, sellaistakin, että lehti oli siellä puhjennut puihin jo helmikuussa ja pääsiäiseksi tullut kova helle ja pa-kottanut lappalaiset elämään paitasillaan. Retkeilijät olivat arvelleet, että Saksassa lienee toinen jumala kuin Lapissa tai maailmanjärjestys oli mennyt hajalle, kun kesä tulee puolta vuotta liian aikaisin. Kohta kuiten-kin tuli kirje kotoa ja ilmoitti, että Inariin vielä vedetään lumikelillä jauhoja Norjasta ja lappalaiset iloitsivat, kun kotimaan olot olivat ennallaan.

Saksassa v.1910. Juhani Jomppanen (edessä sylissään poikansa Aslak) johti Suomen saamelaisten retkeä Hampuriin ja Königsbergiin vuonna 1910. Juhanin ja takana vaimo Marja sylissä on tytär Maaret ja vieressä poikansa Matti. Heidän poikansa Juhani isänsä vieressä oik.

Juhanin kertoillessa näitä ihmeellisiä asiota me kaivoimme Itkosen poikien penkomaa kivikauden asuin paikkaa ja löysimme niin'ikään saviastioiden jäännöksiä ja muita vanhoja kapineita. Juhani väitti lappalaisten aikoinaan asuneen täällä Vuopajan perukassa ja pyytäneen taimenia viereisen kosken alta.

Minä puolesta yritin selittää, että löytämämme saviruukut olivat aivan iki vanhoja, eikä lappalaisia siihen aikaan ehkä vielä ollut olemassakaan, mitä seikkaa Juhanin oli vaikea käsittää. Mutta kun hiekasta löytyi pala-neita linnunluita, sanoi Juhani:
- Eikä olekkaan tässä lappalainen asunut, koska on luita polttanut. Sillä vanhan tavan mukaan ei ole lupa heittää tuleen kalanruotojakaan. Kam-paan tarttuvat hiukset vaan on poltettava, ettei lintu varasta niitä ja vie pesäänsä, mistä hiusten menettäjä tulee hulluksi.(*

*) Perimätiedon mukaan Rukajärvi on saanut nimensä siitä, että eräs lappalainen oli istunut nuotiolla Rukajärven rannalla syömässä kalasaa-listaan. Siihen oli tullut ei lappalainen ja nuotiota katsellen todennut, jotta onpa iso rutakasa. Ensin järveä kutsuttiin Rutajärveksi. Sitten nimi muut-tui Rukajärveksi. (Tämä tapa, että hiukset poltetaan, on vieläkin voimas-sa.)

Tiedustelin Juhanilta , tulisiko hänkin hulluksi, jos antaisi linnun viedä hiuksensa, johon Juhani vastasi, ettei hän kovinkaan pelkää hiusten-viejälintua. Hän ei pitänyt tosina läheskään kaikkia lappalaisten vanhoja loruja, ei uskonut sääskienkään sikiävän pilvistä, niinkuin muut uskoi-vat.

Mutta Sodankylän vanhaan tietäjä-ukkoon Juhani luotti, kun oli saanut varman todistuksen noidan voimasta. Tietäjä oli näet kerran sanonut Juhanin pojalle, että: ”Nyt juuri, tällä hetkellä isäsi istuu tyttö polvella”, mitkä sanat poika kirjoitti isälleen ja ilmoitti tarkan päivän ja tunnin. — - Ja istuipa tosiaan tyttö polvellani sinä iltana ja sillä hetkellä, ja tietäjä tiesi todella, vaikka oli Sodankylässä ja minä olin kaukana Norjassa.

Siitä polvella istumisesta ei tullut naimiskauppaa, eikä ollut tarkoitus-kaan, mutta Juhani matkusti Sodankylään ja pyysi tietäjää opettamaan taitonsa hänelle. Tämä lupasi ottaa Juhanin noitaoppiin, kun Sodankylän miehet olivat arkoja ja heiltä puuttui oikea luonto. Juhanista oli siis tuleva suuri tietäjä, ja hänen jälkeensä tietysti pojasta Jouni-Pierasta, joka oli syntynyt hammas suussa Königsbergissä, itse Immanuel Kantin kau-pungissa.

Kohta kirkkoherrakin tuli katsomaan kaivaustamme, hyppäsi keskellem-me pensaan takaa ja hihkaisi iloissaan, kun oli saanut kaurat maahan hyvällä säällä.

- Tuo meidän kirkkoherra on kovin hyvä mies ja aina niin leikkisä, sanoi Juhani.

Niin, kirkkoherra olikin hauska ja iloluontoinen herra. Kirkkoherran ilo-huuto saattoi minut pyytämään Juhani Jomppasta joikaamaan, kun is-tuimme järvan rannalla ja joimme kahvia ja virkeä tuuli karkoitti sääsket meitä kiusaamasta.
- Ei käy joikkaus näin turhan päiten sanoi Juhani, - toista oli lavalla Sak-san näyttelyissä, kun oli paljon väkeä kuuntelemassa ja ohjelma valmiik-si ajateltuna.

Joikkasi Juhani kuitenkin kun tuli luvanneeksi.
- Pitää joikua vanhoista ihmisistä, jotka ovat jo kuolleet. Uusien joikujen ihmiset saattaisivat kysyä kunniansa perään.

Niin Juhani joikasi sorjasta pojasta, johon kaikki tytöt olivat rakastuneita, mutta joka ei heistä huolinut, koska tahtoi omakseen kahisevan silkki-hameisen kuninkaalta.

Vienosti ja tasaisesti Juhani joikkasi, ikään'kuin olisi varonu taikoja kuolleiden ihmisten pahastuvan heistä sepitetyistä pilkkalauluista.


Inarin kaunista ja hyvää tietä.

Valtion postiautot kulkevat Rovaniemeltä Jäämeren rannalle asti.

Juhani Jomppanen nojaa sauvoihin hirsisen kotitalonsa seinustalla Inarin Menesjärvellä 1950-luvulla. Kuva: . Mäkipuro, Viljo Ilmari. / Museovirasto.

Me lähdimme taas Ivaloon ja sieltä Höyhenjärvelle, soudimme Patsjoen, laskimme sen koskia, kiskoimme venettämme taipaleista, kävimme Jää-meren kylissä ja tulimme takaisinpäin Salmijärvelle, missä jälleen tapa-simme Juhani Jomppasen. Juhani virnisti ystävällisesti neljäntuulen ha-tun alta ja sanoi:

- Terveisiä Norjasta

Juhani oli tällä välin niin'ikään tehnyt kiertomatkan, kävellyt Inarista Uts-joelle, laskenut veneellä Tenojokea Jäämerelle ja tullut laivassa Kirkko-niemelle ja Könkäälle ja sieltä postiveneessä Salmijärvelle.

Kirkkoherra väkineen oli matkassa; ja retki näytti virkitäneen Lapin aa-piskirjan tekijöitä.Yhtä asiaa vaan Juhani valitti kokemuksiaan kertoes-sa; Juhani ei ollut saanut ainoatakaan ryyppyä Norjan matkallaan. Juha-ni oli vartavasten vaihtanut viisisataan Suomen markkaa Norjan kruu-nuiksi, mutta täysinä ne nyt tulivat kotiin ja kurkku kuivana. Onni oli ollut vastainen kun noiduttu.

Juhanin juuri löydettyä mieleisensä ilopaikan vieraissa kaupungeissa oli kirkkoherra kiirehtinyt eteenpäin, ja huvitukset oli jätettävä aivan alka-mattomiksi. Viimeksi Kirkkoniemen komeassa laivassa tultaessa Juha-nin oli kovin tehnyt mieli pyytää korealta tarjoilija-tytöiltä naukkua. Mutta ei ollut rohjennut, kun pelkäsi neitien halveksivan hänen vailinaista nor-jankieltään.

Ivalossa tuttaviaan tavatessaan Juhani unohti pettymykset. Maailman-matkustaja sanoi jäävänsä sinne muutamaksi päiväksi vierailemaan, kun koti oli jo aivan lähellä —-ja omassa tuvassa istuminen kyllästytti avarampaan elämään tottunutta.