Samuli Paulaharju. / Maailma 1.6.1922.
Lappalais-muisteluksia Unarista.
Korkealla pohjoisessa, tuolla puolen napapiiriä, on suuri kaunis Unarijär-vi, Sodankylän lounaiskolkassa, Rovaniemen ja Kittilän rajamailla. Aivan tiettömien taipaleiden takana se vieläkin erämaissaan piileskelee, kym-menien korkeiden vaarojen keskellä ja rannattomien jänkien ja aapojen ympäröimänä. Monilukuiset saaret ja saarennyppylät, kymmenet niemet ja niemennokat pilstovat järven puolitoista-peninkulmaisenselän luke-mattomiin pikku ulappoihin, salmiin, poukamiin, ja lahdenkaurumoihin.
Muisteluksien ensimmäisiä lappalaiseläjiä Unarilla oli suuri Jantukka-noita, joka oli asustellut nykyisen Rantalan talon paikalla, Uimaniemellä. Siinä oli äijällä ollut kotansa ja olinpaikkansa, ja kotasijalta sitten nykyi-set asukkaat ovat löytäneet ukon työvärkkejä; kivikirveitä ja kattilansan-koja, poronluita ja palaneita hiiliä. Noitia olivat kaikki sen ajan lappalai-set, toiset oikeita lovinoitia, jotka saattoivat laulaa itsensä »louheen» ja silloin suuria asioita ja ihmetekoja toimitella.
Semmoinen suuri lovinoita asusteli Unarin isolla Porosaarella, Noidan-niemessä, ja toinen lovinoita parin kilometrin päässä, salmen takana, Hamarankentällä. Ja äijät olivat keskenään vihamielisiä ja kadekannalla, niinkuin useasti noidilla on tapana: noitakonsteillaan ja voimakeinoillaan koettavat toisensa voittaa ja toisilleen tuottaa tuhoa.
Että asutus on aika vankaksi kehittynyt, osoittaa tämä kuva, joka esittää osaa Uimaniemen kylästä. Uimaniemen kylä sai nimensä Riunan surma-retkestä
Niinpä kerran Porosaaren noita ryhtyi mahtavaan kalastuskeinoon: lau-lautui loveen, joi suuren salmen kuivaksi sekä toimitti akkansa ja tyttä-rensä kuivalta järvenpohjalta keräämään kaloja. Mutta kun kalamiehet salmen pohjalta parhaillaan kokoilivat kaloja kontteihinsa, heittäytyi Ha-maran noitakin loveen ja lauloi vastalukunsa, ja niin tapahtui, ettei Poro-saaren noita enää voinutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hä-nen solauttaa se takaisin järveen.
Autioniemen luona, Naiholahdessa, asui Naiho-niminen lapinäijä. Hän kalasteli Unarissa niinkuin muutkin seudun lappalaiset, sillä Unari oli sil-loin vielä viljavampi kalavesi kuin nykyään. Olivat kerran Naihon ukko ja Hamaran noita Kaarkon laidassa inaa vetämässä ja saivat suuren lohen, mokoman koukkuleukaisen kojaman, jonka kaltaista otusta eivät kos-kaan olleet nähneetkään. Pelästyivät äijät kovin, jotta mikä tämä on? Oikea kala ei ainakaan... jokohan marras lienee.
Muisti silloin Naihon äijä:
- Na, meijän poika kyllä tietää,mikä tämä on. Hän kun on käynyt kerran markkinassa ja kahesti myllyssä. Viijäänpä hänen nähä!
Mutta eivät uskaltaneet ukot ottaa outoa otusta veneeseen, inassa vain veneen jäljessä raahasivat sen rantaan. Ja poika kutsuttiin tunnustele-maan.
Tunsihan markkinat ja myllyt käynyt poika sen heti:
Ja koukkuleukainen kojama poltettiin heti roviolla.
Mutta kauan eivät saaneet lappalaiset metsäjärvillään rauhassa kalas-tella,kun jo kintereillä kulkeva etelän erämies ennätti tännekin. »Kemiläi-set» nousivat Kemi- ja Ounasjokea ja sitten sauvoivat Meltausta myöten ylös Unarille, rakensivat kalamajansa Kemiläissaarelle ja valtasivat pian lappalaisten parhaat kala-apajat.
Ja niin sitten raja määrättiinkin vedettäväksi. Mutta kun lähdettiin rajaa käymään, pettikin lappalainen opas rajamiehet, osoitti Liittovaaralta Jou-kahaisvaaraa, joka on 7-8 km etelään Liittovaarasta, ja sanoi:
Ja kemiläiset kalastelivat Unarissa edelleen. Joka kevät saapuivat he koko joukolla erämaahan,viipyivät kesäkauden ja sitten taas syksyllä viimeisten muuttolintujen jäljessä laskettelivat alas omille mailleen. Näh-dään vieläkin Kemiläissaaren rannassa heidän vanha kalakenttänsä, Kemiläisten kentäksi sanottu, mustuneine kiuaskivineen.
Osuivatpa Lapin erämaihin myös kaikkialle tunkeutuvat »vihavenäläiset» ryöstöretkillään, ja silloin saivat metsäjärvien eläjät kokea vielä kovem-paa. Monesti he menettivät kaiken omaisuutensa, jopa useasti joutuivat tuhon omiksi kokonaisin kotakunnin.
Unarillakin on omat vainolaistarinansa ja sankarinsa.
Unarin koillisrannalla, Korkeassa, Marjetanniemellä, asui lappalaisukko, Marjetta. Keitteli Marjetta-ukko muuanna iltana poronlihaa kodassaan ja kuori rasvaa kattilasta. Näki äijä silloin kattilaansa kuvastuvan, kuinka vainolaisen partainen naama ilmestyi kodan räppänäreikään. Mutta Mar-jetta ei ollut tietääkseenkään, kuori vain kattilaansa ja itsekseen hyräillen hyöriskeli kodassa.
Mutta suuremman surman tuotti vihavenäläisille Riuna-ukko, joka eleli Porosaaren pohjoisrannalla, Riunankentällä. Oli muuan kesäinen aamu. Riunan lapset olivat järven rantalietteellä leikkimässä. Huomasivat siinä outoja liikkujia järvellä, huutelivat:
Riuna-ukko kuuli lasten huutelun, meni katsomaan, mitä koiria siellä uipi. Näki ukko heti, etteiväthän ne mitä koiria olleet, vaan miehiä sieltä niemennokasta oli uimassa saarta kohden. Ja paikalla työnsi Riuna ve-neen vesille, sieppasi kirveen ja keihään mukaansa ja lähti soutamaan uimamiehiä vastaan. Siellä heti keksi,että ne olivat vihavenäläisiä, jotka rakoksi puhalletulla lampaan rapamahalla kelletellen olivat surmaretkellä saareen.
Niemeä ruvettiin sitten sanomaan Uimaniemeksi. Ja vihavenäläisten lui-ta - tuuli kun ajeli raatoja rantaan - on jälkeenpäin monet kerrat löydetty niemen kivirovaikosta, Uimaluolasta.
Vaan Unarin lappalaiset hävisivät kun etelän kalamiehet ja eränkävijät vähitellen valtasivat järven rantaseudut vakinaisiksi asuinpaikoikseen. Tässä Kallatsantalon kaivonpaikka.
Unarin seutujen viimeinen lappalaisasukas oli kuulu »Roju-Elli», vankka ja toimekas lapin-eukko, jonka lantalaisverellä sekoitettuja jälkeläisiä vieläkin elää Unarin kulmilla.
Roju-Ellin sanotaan olleen täyden tuhkalappalaisen, Pokan sukua, joutu-neen ensin naimisiin Kyrön miehelle Kittilän pohjoisiin tunturimaihin, mutta sitten pian jääneen leskeksi. Upporikkaan lesken etsi erämaista taas Unarin lappalainen, Kallatsan Lassi, joka piti kotaansa nykyisellä Autionkentällä, Unarin pohjoisrannalla, Autiolammen äärellä. Lassi ei ol-lut aivan puhdasta tuhkalappia, sillä hän oli Saaran Jussan poika, ja Saaran Jussasta taas tiedettiin, että hän pojan poikana polveutui enti-sestä Sodankylän papista ja hänen lappalaisesta piiastaan.
Niin rikas ja mahtava oli Kyrön tunturien leski, että hän Unarille tulles-saan toi mukanaan semmoisen porotokan, että Lassin kotakenttä, vie-läpä koko Autiolampikin tulivat täyteen hänen sarvipäisestä laumastaan. Toimekkaana hääri Roju-Elli uudessa kotipaikassaan. Unarin ympäris-töillä jäkäläisillä kankailla ja tievoilla paimenteli hän suurta karjaansa, kierrellen kiveliöstä kiveliöön, pääpaikkana pitäen Autiolammen kenttää.
Talvisin ajeli Elli komeasti pitkine raitoineen ylt'ympäri laajaa Lappia ja Peräpohjaa aina Tornion, Matarengin ja Enontekiön markkinoita myöten, jopa Ruijanmeren rannoilla Alattiossa asti. Ja iso tiuku oli aina ajoporon kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa raitopo-roillakin kulkusensa.
Ja muinaisten muisteluksista varmaan siirtyvät tulevaisien toivoihin aja-tukset Uimaniemen tyttärillä, ollessaan tyynenä kesäiltana ihanalla Unarilla soutelemassa.
Mutta Ellin miehestä, Autiokentän Lassista, eivät tarinat paljoa kerro. Mahtavan akkansa rinnalla joutui hän kokonaan varjoon, ja kuolikin jo ennen häntä jättäen Ellin yksinään rojuamaan. Sen vain muistelukset mainitsevat, että kerran meni ukko karhuntappoon — ja eukko oli tietysti mukana. Huonosti ukko ampui, ärsytti vain karhua, niin että se hyökkäsi kimppuun ja heitti äijän alleen. Silloin äijä päästi parun ja huusi Ellille:
Akka helähdytti avainkimppuansa ja karhu, joka on vihainen helinälle, heitti äijän ja lähti laukkaamaan eukkoa kohden. Mutta akka asettui kir-veineen kinokseen tappeluasentoon, kysäisten vain ukolta:
Kolme tytärtä oli Roju-EUillä, Saara, Riitu ja Elli, mutta ei yhtään poikaa, joten siis vain tyttäret joutuivat Ellin lapinsukua jatkamaan. Suurien poro-tokkien perijöinä kelpasivat toimekkaan lapineukon komeat ja koreapu-kuiset tyttäret kyllä lannanmiehillekin. Saaran sai Sassalin Joopi, Sodan-kylän Sassalinjärveltä, ja muutti sitten anoppimuorinsa naapuriksi Uima-niemelle. Riitu vietiin naapurijärvelle, Kierinkiin, Ristilän Matille, ja Ellin otti Seipäjarven Niiles, joka meni ja perusti Kierinkiin Kumpulan talon.
Mutta sitten jo seuraavassa polvessa kieli ja tavat vaihtuivat. Roju-Ellin kieli katosi, ja lapin vaatteuksen sijalle tuli lantalaisen puku. Unohtunut on jo Kallatsan mummolta, yli 80-vuotiaalta Mänty-Elliltä, Saara-muorin tyttäreltä, äitinsä kieli, samoin Uimaniemen tyttäriä pyhäillan soutelulla, kuin hänen veljeltään, Rantalan Joopi-äijältä, puhumattakaan nuorem-mista, neljännen ja viidennen polven jälkeläisistä, jotka parhaillaan ovat Uimaniemessä elämässä ja nousemassa.
