Hilkka Piipponen. / Suomen Punainen Risti 1933.

Lappalaisia tevehtimässä



Te, hyvät sisareni siellä etelässä luulette varmaan, että Lapin terveyssi-sar liikkuu vain porojen ja lappalaisten keskellä. Mutta ei asia ole niin. Me olemme täällä kaikki lappalaisia, mutta vain "operettilappalaisia". Meillä ovat koreat lapinpuvut, mutta mitäpä siitä. Se on näköä vain; ei-hän puku voi muuttaa etelän sydäntä ehdaksi ja oikeaksi. Oikeat lappa-laiset asuvat kaukana erämaiden helmassa ja täytyy oikein lähteä heitä etsisimään,ennenkuin heidät tavoittaa.

Tässä vuoden vaihteessa Lapin ikävä sai meidät erään erämaan opet-tajattaren kanssa lähtemään Luiron lappalaisten luo. Meillä oli kummal-lakintieto noista erämaanasukkaista. Oli siellä tuttujakin nimiä. Kirkon-kylässä heidän vieraillessaan oli tutustuttu.
- Tule sinä neiti meillekin käymään. Kyllä siellä sopii käydä.

Niin vakuutteli Paulus Maggan puuhakas emäntä. Kertoipa hän iloisesti joikuen erämaan rikkauksista, tuhatpäisistä porolaumoista. Ne ovat Pau-luksen ja hän on Pauluksen emäntä. Hän oli tullut kirkolle sisarensa ty-tärtä vihille tuomaan. Nuori sulhasmies, Lusma Ola, katseli vierasta ih-meissään.
- No miltä tuntuu? Eikö peloita hiukan sellaisen askelen otto?

Kiusoitteluni saa lyhyen vastauksen:
- En tuota tiedä.

Mutta Brita Johanna joikaa:
- Paljon on poroja Lusma Olalla ja sata saa naisensa mukana.

Siinä on erämaan ihminen. Hänen on ilonsa omissaan.

Näin tuon lyhyen tuttavuuden tukemana alamme valmistua matkalle. Eräänä aamuna lähtevät sitten porot laukkaamaan kohti oikeaa Lappia.

Siinä sitä ajetaan raidossa. Meillä on pari saattotoveria, kunnes erä-maanlaidalla erotaan. Oli se ikävää, ettei kaikilla ollut aikaa lähteä mat-kalle.

Mutta se unohtuu. Porojen koparat naksuttavat niin hauskasti. Ahkio hei-lahtelee somasti. Siinä sitä ollaan. Maailma oli harmaa kuin poro. Suu-ret lumiaavat, jossain kaukana harmaa metsänraja, taivas väritön, har-maa.

Siinä ahkiossa istuessaan ehtii ajatella monia asioita, ehtii ajatella samat asiat kaksikin kertaa. Ehtii olla iloinen ja surullinen, elämänhaluinen ja masentunut. Kuin kiusaksi ympärillä vallitsevalle hiljaisuudelle alkaa hoi-lata:
Juokse porosein
poikki vuoret maat,
seista, syödä saat. .

Tulipa siinäkin mieleen muistoja. Pikkuveli lauloi ennen:
- Seista papipee. .

Ja muutosta ei tullut, ei ennen kuin vuosien kuluttua. Mutta kuule, sinä kultainen pikkuveli! Kyllä poron pitää saada syödä, syödä oikein ahmi-malla. Pitkät sillä ovat matkat.

Niinpä riisumme porot, Jaskan ja Petterin. Siellä keskellä erämaan luon-toa ne pääsevät jäkäläaarteelle ja me itse kiehautamme sillä aikaa kah-vit. Ja ruoka maistuu, maistuu totisesti ajokkaille ja ajajille.

Taas kootaan kamppeet ja porot valjaisiin. Katselen Petteriäni ja loruilen sille. Se tietää, että pidän poroa tyhmänä, mutta ei osaa siitä edes har-mistua. Poron mahti on sen komeissa sarvissa ja turva koparoissa. Va-rokoon ajajait seään, kun kiukkutuuli puhaltaa. Mutta me jatkamme mat-kaamme laulellen niitä näitä. Ajatukset kulkevat usein edellä tai palaavat ahkion hangelle jättämää jokoa pitkin takaisin kaus ihmisten kyliin. . .

Sompio.

Lappalaisperhe vieraineen. Isäntäpari Paulus (Orposen) Magga ja Inkeri o.s Ponku ja pojan Matin pikkutyttö Elsa-Kaarina, pitkä mies Lusman Uula = ,Paadarin Uula, joka tuli Inarin Lusmaniemestä vävyksi Pauluksen veljelle Uulalle ja Riitahannalle. Inkeriahku joikasi "Paljon on poroja Lusman Olalla ja sata saa naisen mukana. " Teksti: Hilkka M. Magga.

Lappalaisäiti pienokaisineen

Elsa Katariina.

Ara-Matti hiihtää Sodankylän Rieston kylässä v. 1938. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

On myöhäinen ilta, kun saavumme erämaan asunnolle Ara Mattiin. Se on matkamiesten pysähdyspaikka ja mieluisalta tuntuukin levähdys. Me-nemme pirttiin. Siellä palaa piisissä valkea. Sen loimussa on niin sulois-ta verrytellä kangistuneita jäseniään. Peskit naulaan ja kuin vanhat tutut ainakin sukelletaan isäntäväen hellään hoitoon.
- Paikan tekin olette keksineet asunnollenne.
- Matkamiehiä varten tämä alunperin tehtiin. Paleltuivat ja häipyivät erä-maihin. . ."

Siinä vietetään unohtumaton ilta erämaan hartaassa, yksinäisessä tun-nelmassa. Pyynnöstä saamme nukkua karhuntaljalla pirtin lattialla aivan piisin äärellä. Ja voi kuinka pehmoinen siinä onkaan, vaikka koko ruumis on kuin hyvin piesty pitkän ajomatkan jälkeen.


Aamulla herään, kun vanha emäntä sytyttää piisin puita.
- Kuinka monennen kerran tuota teette?
- Mahdotonta sanoa. On menossa kahdeksaskymmen ja olin nuori, kun tulin taloon.
Herttainen hymy häivähtää vanhuksen huulilla.

Painun karhun taljalle. Tekee niin kipeää joka lihaksessa, mutta en ajat-tele nyt sitä. Ajattelen tuota vanhusta ja voi, kuinka kunnioitankaan tuota selkää, joka ei voi enää suoristua. Kahvikin on valmista. Sen suolaisuus unohtuu. Kuuluu asiaan, että kahvi on suolattua.

Hiljalleen valkenee päivä sen minkä se tähän aikaan täällä valkenee. Jaskan ja Petterin tiu'ut kuuluvat pihalla. Ajokkaat on tuotu metsästä. Vielä jäkälälimppu herkuteltavaksi ja sitten olemme mekin valmiit jatka-maan matkaa.

Hyvin luistaa matka taas. Kylästä haemme toiset levänneet porot ja niin lähdemme jatkamaan matkaa. Aiomme vielä seuraavaksi yöksi "lapin-taloon". Se aie ei toteutunut kuitenkaan sinä iltana. Ellei reipas matkato-verini pahastu, kerron, mitä sattui esteeksi. Ajoimme suurella lumiaaval-la, joka joskus voi olla rannaton kuin meri. Oli tuiskuttanut juuri ja porot joutuivat pois tieltä. Kaukaa metsän rajasta näimme silloin loimotusta. Aivan varmaan siellä loisti piisinvalo. Pelkäämättä päätimme silloin ajaa suoraan valoa kohti. Mutta se ei lähennyt, ei vähääkään. Silloin aloimme epäillä tuota viekoittajaa. Eikä aikaakaan kun toverini lausui salat julki:
- Kuulehan, eikö tuo ole kuu?

Minä nauroin jo täyttä kurkkua. Pysäytimme porot ja nousimme hangel-le. Hiljaisena, mutta nöyränä nousi todellakin siellä verkalleen Lapin lu-moava kuu.
"Oi kuu, mitä sinä olet tehnyt!"

Mutta meneehän sekin. Siinä keskellä lumiaavaa seisomme porot ja ih-miset yhtä tyhminä.

Lähdemme ajamaan takaisin ja nousemme viimein itse etsimään tietä. Vyötäröitä myöten kahlataan poroja perässä vetäen. Ja löytyihän tie viimein, vaikka suunnittelimme jo yöpymistä erämaahan.

Mutta sinä iltana nukuimme Korvasen kylän piironkisängyssä ja minä olin aivan varma siitä, että poro on tyhmä eläin. Monien ristiriitojen jäl-keen seuraavana aamuna valmistelimme matkan jatkoa. Oli uuden vuo-den aaton aamu. Katselin saharan erämaata ja kamelia esittävää seinä-vaatetta ja soittelin toverini kiusaksi Sulamith'ia talon gramofoonilla. Kyl-män Lapinsydämessä näyttää kaikilla olevan epämääräinen lämmön kaipuu.
- Enemmän huumoria. Sinullahan on kuolematon halu oikeaan Lappiin, hoen toverilleni.

Ja niin olimme taas matkalla, mutta nyt opas mukana. Siitä matkasta tuli paljon huvia jos harmiakin.

Näkyivät viimein Lapin talot. Pistäydyttiin Ponkuakin, porolappalaista haastattamassa. Siinä oli seudun rikkaimman porolappalaisen poika, mutta ne tuhannet porot ovat jättäneet. Menivät kuin tuhka tuuleen ja nyt on Paulus poroherrana.

Porot nulkkaavat, kävelevät ja jopa yksi lopettaa kävelynkin. Kun toverini saapuu taloon, hän kertoo itse olleensa ajokkaana. Sai kaikin voimin ve-tää laiskuria perässään. Mutta olihan sitä päästy perille kuitenkin ja se oli jotain se, oli ainakin silloin, kun vaivautui ajattelemaan kaikkea siitä hetkestä alkaen, kun matkalle lähti.

Tutustellaan siinä talon väen kanssa. Suuri on ihmettely, että tänne saakka on uskaltauduttu. Paulus-isäntä puuhailee porovelikeiden kans-sa. Huomenissa, uuden vuodenpäivänä, on lähtö porometsään. Oli se sentään mukavaa, ettei isäntä ehtinyt lähteä ennen vieraiden tuloa. In-keri-emäntä häärii talon askareissa. Palvelustyttö pesee pirtin lattiaa.

Siinä olemme kaikki kolme matkamiestä: opas, opettajatar ja allekirjoit-tanut.Suloinen raukeus on joka jäsenessä, aivan täydellinen kypsyys.

Vieraat viedään kamariin, jonka uunissa jo iloinen tuli loimottaa. Siinäpä on suloinen lämmitellä. Uteliain silmäyksin seurataan talon elämää. Isäntä palvelee vieraita. Emäntä on pujahtanut pirttiin kahvipuuhiin. Pian on kuuma kahvi pöydässä, Lapin hyvin suolattu kahvi ja poronmaito-juusto, joka on leikattu pieniksi viipaleiksi. Juustoa sekoitetaan kahviin ja ihmeen hyvältä se maistuukin. Talonväki on mitä parhaimmalla tuulella.
- Kyllä meille sopii vieraiden tulla, meillä kun on kamari vieraita varten. puhelee Paulus isäntä. Inkeri-emäntä kainona hänen vierellään hymyi-lee.

Onhan se kamari. Siisteys ei parhain liene. Sängyt, joita on kaksi huo-neessa, ovat vuorena vaatteista. Siellä on porontaljojakin. Niiden välissä olisi varmaan ihana uni. . . Pistäydytään siinä välissä pirtissäkin. Siellä palvelustyttö pesee yhä lattiaa. Olisi siinä opetuksen varaa, mutta vierai-tahan nyt ollaan. Jopa löytyy nuori miniä. Hän on ollut navettatöillä ja pukee nyt itseään puhtaampiin. Kompsioon, keittiön kattohirteen heilu-maan on laitettu talon nuorin, neljänkuukauden iän saavuttanut pojan-vekara. Kompsio on tuttu vehje terveyssisarelle. Muistuvat mieleen ensi vierailut lappalaisten luona Vuotsossa. Se on hauska kapine tuo komp-sio, ahkion malliin nahasta valmistettu koppa. Siinä on Lapin lapsen keh-to. Siihen se heti synnyttyään sidotaan monilla pauloilla.
- Avaatteko tätä kuinka usein?
- Kyllä minä joskus, sanoo äiti.

Neuvoton on tuon vuosisataisen kapineen ääressä. Pois sen pyyhältäisi, mutta kuinka. Ei hennoisi alkuperäisyyttäkään särkeä. Entä se usko, esi-isien lujittama usko. Siihen ei niin vaan kosketa, sitä ei vähillä puheilla kumota.
- Minä laittaisin kyllä lapselleni tällaisen, mutta antaisin hänen hyvin pal-jon potkia vapaana. . . kaiket päivät. Kas näin. . . katsokaa kuinka iloinen Piera on, kun paulat ovat poissa. Noin, poika tahtoo ojentaa jalkansa, koko ruskean ruumiinsa, pienen, heiveröisen ruumiinsa.

Lapin äiti on siinä vierelläni pieni hätä silmäkulmassa. Hän sivelee pu-naista verkamyssyään ja on onnettoman tuntuinen. Vieras on avannut kompsion. Poika, Piera, on aivan vapaa. Pieni ruumis kuivataan hiestä. Kuinka pieni ja kuparinruskea se onkaan. Tämä on onnen hetki Pieralle ja vieras koettaa sen tehdä mahdollisimman pitkäksi.
- Myykää tuo kompsio minulle. Se on niin sievä. . . koetan houkutella.
- Emme me myy, mutta pian sen sellaisen sinulle tekevät, vakuuttaa äiti.

Siihen viereeni ilmestyy tyttö, Elsa Katariina.
- Tule pirttiin mummon luo, tule, tule, tule. . .hokee tyttönen.

Ja niin sitä mennään, mennään ulos saakka. Siellä tädin ahkion vierellä näpätään kuva Elsa Katariinasta, Lapin pikku ystävästä. Saipa tyttönen esiintyä monessa muussakin kuvassa. Kylläpä se oli hauskaa.

Tuli kutsu ruualle. Poronlihakäristys on valmis. Itse isäntä lihat siihen ha-ki säilöstä pihamaalle paalujen päälle rakennetun lavan katolta. Sellai-nen tapa oli talossa, että isäntä ruoka-aineet valmiiksi haki. Vain leivän Inkeri-emäntä itse toi, mutta sehän olikin valmista. Oikea Lapinkäristys, hyvältä se maistui. "Poronkuussa" paistettu liha on todellista herkkua ja vieraat eivät osaa sääliä käristyskulhon vajumista.
- Ei olla talossa köyhiä eikä kipeitä, vakuuttaa opettajatar.

Siltä se kuulosti. Hyvätuuli oli kaikissa vallalla. Se sai vieraatkin varsin rohkeiksi ja kun talon nuori mies ilmestyi, piti toki häntä isännälle kehua.
- Mutta kuinka olisi eikö miniän paikkoja olisi vielä vapaina.
- Kyllähän niitä on, naureskelee Paulus-isäntä.
- Entä olisiko toiveita. . . jos kosisi. . . huolittaisko?
- Ka eikö vielä huolittaisi. . . hymyilee Inkeri-emäntä.
- No hyvä, mutta toverilleni myös. . . koetan tinkiä.
- Kyllä, kyllä, jääkää vaan, nauraa Paulus isäntä leikin ymmärtäen.

Onpa mukavaa taas lähteä kyliin, kun on miniän paikka tiedossa rikkaan "porokuninkaan" talossa.

Iloinen kiittely ja hyvästely. Isäntä ja pojat valjastavat porot. Naisväki viit-toilee hyvästiksi. Sinne jäivät Inkeri-emäntä ja pojat, miniä ja Elsa Kata-riina. Isäntä itse tuli saattamaan jängän reunaan saakka. Istui varovasti ahkion reunoilla sylissäni ja laukotti poroa.

- Kyllä tällä porolla pääset, mutta tuo toinen on vaipukka. Hyvä jos ky-lään jaksaa.

Kuva: Suomen Kuvalehti 1975.

Paulus Np Magga ja vaimonsa Inkeri istumassa.. Takana oikealta; Elsa myöhemmin Padar, Britta -Johanna ja Maria Lovisa Hetta o.s. Magga ja poikansa Paulus eli Kuru Paulus. Suomen Kuvalehti 8/1956.

Vesirimpiä Kairanaavalla Kairalan ja Luiron kylien välissä v. 1930. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Lokka v.1978. Kuva: Sompio-lehti 16.3.1978.

Kulkukauppias on saapunut Sodankylän Korvasen kylään v. 1937. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Talvi Korvasessa v. 1938. Poika lähdössä porolla ajamaan. Kuva: Pau-laharju Samuli. / Museovirasto.

Niin ajellaan taas kolmisin raidossa, opas edellä. On uuden vuoden aat-to. Alkaa jo pimetä. Monet ovat ajatukset matkamiesten mielissä. Kum-mallinen uuden vuoden aatto. Porot laukkovat. Tie kiemurtelee, tie, joka on vain ahkion hankeen jättämä joko. Hiljaisesta erämaan elämästä siir-rytään kylän yksitoikkoisuuteen. Opettajattaren poro oli vaipukka, kuten Paulus-isäntä sanoi. Piti jättää metsään ja lopun matkan saimme ajella samassa ahkiossa.

Kun kylään päästiin, olivat voimatkin lopussa. Uuden vuoden saunassa sentään käytiin, illallista haukattiin ja piironkisänkyyn nukahdettiin ilman tinoja. Siinä oli vuoden 1932 kunniallinen loppu. Se tuli kuitenkin, uusi vuosi, vaikka kaikki eivät sitä jaksaneet silmät auki ottaa vastaan.

Aamulla alkoi paluumatka. Olihan käyty kuitenkin oikeassa Lapissa. Po-rot laukkaavat, koparat naksavat: niks, naks, niks, naks. Ahkioki rahtelee pakkasessa: krrr. Kummaa on täm äihmisen elämä, jokainen on onnelli-nen omalla tavallaan. Kerran syystalvella kuljeskelin lappalaisten kodeis-sa. Oli jo myöhäinen ilta. Päivällä olin tehnyt 20 km:n kävelymatkan. Le-vättyäni Vuotson majatalossa jonkin tunnin sain terveiset, että muudan tuttu lappalaisperhe odottaa minua vieraisille. Kävin heidän luonansa, istuin iltahämärän siellä, kun tultiin hakemaan naapuriin. Rattoisasti kului ilta tunturielämän satuisuutta kuunnellessa. Pois lähtiessäni juolahti mie-leeni pistäytyä vielä kolmannessakin lappalaiskodissa. Olin saanut uusia ajatuksia. Niitä punnitsin siinä kuutamoisella tiellä kulkiessani. Talon luo-na pysähdyin ikkunan kohdalle. Näky, joka oli edessäni, oli niin soma ja houkutteleva. En tuntenut synniksi nauttia siitä hetkisen. Seisoin siinä hetkisen. Näin ikkunasta pirtin, jota valaisi piisin valo. Mies piisin vierellä vuoleskeli jotain. Pöydän äärellä istui vaimo pieni lamppu tuiju edessään ja neuloi nutukasta, poronnahka-jalkinetta. Lattialla piisin äärellä lojui porontaljalla noin kolmevuotias poika nähtävästi sikiunessa ja häntä hieman vanhempi tyttönen leikki lappalaiskoiran kanssa. Kaikki näyttivät olevan täydelleen omissa oloissaan. Katselin kauan heitä kaikkia. Kuka-han heistä on onnellisin, ajattelin. Vihdoin menin sisälle pirttiin. Tuntui melkein rikokselta häiritä tuota rauhaa, mutta houkutus oli suuri. Ja huo-menissa matkustaisin aikaisin. Piti kai käydä.
- Hyvää iltaa.
- Iltaa.
- En malttanut olla käymättä, kun olin aivan naapurissa, koetan selittää.

Vuotsossa keväällä 1940. Kuva: Sotamuseo.

Vuotso 14.4.1940. Lehtimiehet seurustelemassa lappalaisten kanssa. Kuva: Sotamuseo.

Vähitellen alkaa luistaa puhe. Varsinkin mies on puhelias. Lapsista vai-mokin kertoilee.

- Ja olette onnellisia. . . sanon viimein.

Mies katsoo ihmeissään.

- En ymmärrä, mitä tarkoitat.

- Että olette onnellisia.

- En ymmärrä, mitä onnellisia, sanoo mies ihmeissään.

- Oletteko tyytyväisiä elämäänne nyt, kun tunturi-elämä on jätetty?

- Tyytyväisiä olemme, kun vain riittää leipä. . .

Taljalla nukkuva poikanen on herännyt. Koira hyväilee kielellään pojan poskia. Hätistän sitä ja vedän pojan syliini.

- Ja tuleeko sinusta poromies?

Tuosta kysymyksestä kaikki Lapin pojat pitävät, sillä heidän suuri unel-mansa on tulla poromieheksi.

- Tulee ja sitten minä menen tunturiin. . .

Ujo ei poikanen osaa olla. Hänessä on rohkeutta ja paljon on meillä kes-kustelun aihetta.

Hyvästelen vihdoin viimein. Ulkona on kirkas kuunvalo. Vilkaisen ohikul-kiessani ikkunaan. Sama rauha on palannut pirttiin. Kaikki on ennallaan. Poju istuu jalat ristissä porontaljalla katsellen piisin tulta. Mitä pikku aivot miettinevät. Eivät ainakaan sitä onnea, mikä piilee yksin leivässä tai eh-käpä. . .

Kävelen hiljalleen majataloon. Kauan viipyi uni sinä iltana.

Siinä ahkiossa istuessa on niin hyvää aikaa ajatuksille, jotka hyökkäävät hurjina kuin villit laumat. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tulevat suunnitelluiksi ja eletyiksi useampia kertoja. Haihtumattomat muistot lämmittävät somasti.

Eräässä talossa tapaamme nuoren aviomiehen, Lusma Olan. Kyselen nuorikosta, joka yksin odottelee miestään kaukana erämaan talossa. - Kohta ei Elsa ole yksin. Katselen Lusma Olaa. Huomaan onnellista ylpeyttä mielien kasvoilla.

- Mitä, joko kompsio on tilattu? kysyn leikkisänä.

- Elsa on tilannut sen.

- Mutta ettehän käytä sitä, vain silloin, kun pikku prinssi tai prinsessa lähtee poroajelulle halki erämaiden», koetan tinkiä.

- Kyllä Elsa varmasti luopuu komrjsiosta,arvailee tuleva isä.

Puristan miehen kättä

- Hyvää onnea sitten ja terveiset tulevalle äidille!

Lähdemme kukin suunnallemme. Niks, naks niks, naks, naksavat poron koparat. Krrr, kirahtaa ahkion pohja.

Hauska Lapinmatka kummallisine elämyksineen on päättynyt. Matka-miehillä on tyytyväinen hymy huulilla. Porojen janoiset turvat painuvat syvälle pehmoiseen lumeen.