Vaasa 1936.

Lappalaistalo tunturin juurella


Joitakin viikkoja sitten tapasi Veräjän-Mikko kaupungin kadulla Lapinkä-vijän, joka ohimennen tuli kertoneeksi pari irrallista lausetta siitä etäises-tä pohjoisesta seudusta, mikä alkuasukkaineen on meille kuin vierasta maata siitä huolimatta, että olisimmekin ajaneet leveätä ja suoraksi lin-joitettua maantietä Jäämeren rannalle. Peninkulmaisista karhukorvista ja niiden keskellä elävästä matalakasvuisesta kansasta saattaa avoimin silmin kulkeva etelämaan ihminen aina löytää jotain tuoretta ja ennen havaitsematonta - ja millaisen kuvakokoelman sieltä kameran silmä voi-kaan keräillä! Tämän vaasalaisen Lapin kävijän, kauppaneuvos Frith. Tikanojan etsimme käsiimme ja pyysimme kuvia ja kertomusta Lapin sa-moamattomimmista erämaista. Näin kertomus alkoi;

Lapissa kulkee kolme junaa: sekajuna, postijuna ja pikajuna. Sekajuna vie sekä tavaroita että ihmisiä, postijuna pudottaa pakettinsa jokaisen kylän kohdalle, mutta pikajuna kiitää pitkin maanteitä vinhaa vauhtia ja seisauttaa kulkunsa vain suurissa asutuskeskuksissa. Kun joku näillä tai omalla autollaan lähtee satojen kilometrien taipaleelle Liinahamariin pit-kin ensiluokan maantietä, jonka varrella matkailuyhdistyksen suurenmoi-set majat odottavat, niin tuntee itsensä tosiaan turvalliseksi. Petsamon-matka on muodostunut muotiasiaksi, mutta tämän nopeasti taitetun tai-paleen sivuun jää Lapinmaan sisäisin elämä, ja sen kansasta on autoi-lijalla vain pintapuolinen käsitys.

Ensimmäiset lappalaiset tapaa kyllä jo Vuotsossa, Sodankylän ja Inarin välimailla, mutta senjälkeen he katoavat jäljettömiin eikä heitä näe Iva-lossa tai Inarissa ollenkaan. Kolttia tapaa kyllä siellä täällä, mutta todelli-set lappalaisasumukset ovat peninkulmaisten patikkamatkojen takana. Matkaa Lemmenjoen latvoille on Inarista toistasataa kilometriä, ja vain pari kolme ensimmäistä viitanväliä pääsee autolla. Matkaa on tehtävä osaksi jalkaisin, eniten kuitenkin veneellä, soutaen ja sauvoen, ja siellä päivämatkojen takaa löytyvät vasta väkirikkaat lappalaistalot, usein pe-ninkulmien etäisyydellä toisistaan. Lemmenjoki on Inarista lounaaseen ja se on Lapinmaan luonnon kauneimpia ja kalarikkaimpia seutuja. Joes-sa on kaikkia lohensukuisia kaloja, kuten harreja ja forelleja, vaikka mi-ten runsaasti ja Rovadasjoelta eteenpäin alkaa rehevä kasvullisuus ja jyrkkärantaiset maisemat. Kilometrimääriä saattavat rannat olla pelkkää ruusupensaikkoa ja himmeälehtistä hopeapajua täynnä. Kun joki lopuksi ylämaassa, lähdepaikkojensa kohdalla kuivuu, alkavat todelliset viini-marjaviidakot, jotka syyskesällä ovat punaisenaan marjoja, ja näiden marjojen aroomi on aivan erikoisen jalo.

Näillä tienoilla, Lemmenjoen alkupäässä, asuvat rikkaudestaan kuulut lappalaisperheet, Kaapin Jouni ja Niila Jomppainen. Talojen välillä on matkaa puolentoista kilometriä, ja Kaapin Jounin lukemattomien alttojen takaa alkavat porojen ja karhujen asumat erämaat, jotka tuntemattoman laajoina jatkuvat Norjan puolelle saakka.

Niila Jomppaisen perheeseen, johon erikoisen hyvin tutustuimme, kuului ukko, eukko ja seitsemän lasta. Heti kun saavuimme pysyvään olinpaik-kaamme Lemmensuuhun, josta monipäiväiset kalamatkat ja korven-käynnit alkoivat, saapuivat he kantaen lahjojaan: porontaljoja, koivuisia pahkakuppeja ja muuta sellaista, odottaen tietysti vastalahjaa. Kaikkien kanssa ovat nämä kaukaisen pohjolan asukkaat kovin läheisiä ja ujos-telemattoman tuttavallisia: ensikertainenkin vieras on heille vain sinä. Kellään ei ole koskaan kiirettä; parisen päivää majailivat lappalaisnuo-rukaiset luonamme ennenkuin lähtivät paluumatkalle.

Niila Jomppaisen perhettä.

Kilpaongintaa Koskelolammikossa

Koskelo lammikko Lemmenjoen latvoilla.

Veneellä Lemmenjoella.

Niila Jomppaisen vanhin poika.

Myöhemmin Jomppaiseen tultuamme saatoimme lähempää katsella heidän elämäänsä. Emäntä oli pirteä, toimekas ja voimakas ihminen, Pohjolan-emäntätyyppiä, joka älykkäästi seurasi kaukaisenkin maailman menoa ja kasvatti suurta joukkoaan kurissa. Jomppaisen Niila taas oli hiljainen ja heiveröinen muurahainen, joka oli tyytyväinen saadessaan istua piippu hampaissaan puhumattomana ja alistuvaisena.

Näiden maiden asukkaat ovat kalastaja-ja porolappalaisia. Maanviljelyk-sellä eräillä rajoituksilla kuitenkin olisi täällä erinomaiset mahdollisuudet, mutta sitä ei lappalainen käsitä, koska hän ei maata välttämättä tarvitse. Hän elää pienten peltotilkkujen varassa, joilla kasvaa pelkästään peru-naa, eikä ajattelekaan ruveta raivaamaan maitaan laajemmiksi ja viljaa kasvaviksi. Kalasteluakin he harjoittavat alkeellisilla pyyntivälineillään vain elääkseen, mutta lappalaiset syövät paljon kaloja. Karjaa on jokai-sessa lappalaistalossa noin3-4 lehmää, mutta hevosia ei ole ensinkään. Vetojuhtana käytetään vain poroja ja niitä saattaa suurella talolla olla 1,500. Kalastus on heille vain jonkunlainen elatuksen välimuoto, sillä kaikki leipä ja kahvi hankitaan porojen avulla. Norjan puolelta käydään noutamassa viljaa, ja kerrallaan ostetaan Jomppaiseen 800 kiloa ruis-jauhoja,kaksi säkkiä eli siis 120 kiloa kahvia ja suuret määrät tupakkaa. Kahvia kuluttavat he tavattomasti,vuosittain noin 150 kiloa, ja sitä juo-daankin aina kaikkialla. Jomppaisessa oli kahvipannujakin kahdeksan, joista yksi oli suuri pitopannu, pari keskikokoista ja viisi pieniä 10 kupin pannua, jollaisen saattaa helposti kuljettaa mukanaan tunturimatkalla.

Paitsi kahvia kuuluu tupakka välttämättä lappalaisen jokapäiväiseen lei-pään. Jo 15 vuotta täyttäneellä pojalla on piippunysä suussaan eikä se sammu koskaan. Tarvetavaraa on lappalaisilla yleensä paljon, varsinkin koreita huiveja ja muita vaatteita runsaasti. Mutta uskollisesti käyttävät he siitä huolimatta sini-, puna- ja vihreänkirjavia, kauniita lappalaispuku-jaan.

Pari kertaa kesässä, jonakin juhlapäivänä, soutavat he Inariin, talvella
tehdään sama matka porolla, jos asiaa sattuu. Porolaumojaan hoitelevat he kaukana tuntureilla ja saattavat viettää siellä joulunsakin. Jomppai-sen, Kaapin Jounin ja eräiden naapurien pojat kävivät kesäviikkojen ai-kana poroja merkitsemässä ainakin kymmenen peninkulman päässä. Lappalainen on sitkeä kävelemään, taitava soutamaan, mutta haluton tekemään työtä. Katselimme kerran, miten miehet piiput suupielissä roik-kuen lähtivät niittohommiin. Vasta niityllä alkoivat he hioa viikatteitaan ja näperrellä piikkejä haravoihinsa, niin että siinä hommassa päivä kuluikin puoleen. Vihdoin iltapäivällä päästiin niiton alkuun, mutta kun terä vä-hänkin hipaisi turvetta, alettiin sitä uudelleen hioa, ja hiomisen aikana tuli miehille nälkä. Tupakka, kahvi ja ruoka mitään muuta ei lappalaismies arkielämässään kaipaa.

Etelän ihminen luulisi, että monikuukautiset, pimeät talvet tekevät elä-män yksitoikkoiseksi, mutta kun lappalaispojalta tiedustelee, mikä vuo-denaika hänestä on hauskin, saa vastaukseksi:
- Kyllähän talvi. Silloin saa hiihtää.
Ja hiihtämisessä lappalaispoika onkin nopsa ja notkea, ja talviilmat ovat karaisseet hänet reippaaksi ja kestäväksi.

Keskenään puhuvat he lapinkieltä, mutta suomea osaavat sentään kaik-ki. Naiset puhuvat sitä ehkä kuitenkin heikommin kuin miehet. Omalla tavallaan on heidän elämänkäsityksensä pohjasävy hyvin uskonnollinen, herätys on täällä ehkä jotakin laestadiolaisuuteen vivahtavaa. Heillä on omakieliset hartauskirjat ja virsikirja, joita he paljon käyttävät. Ja askar-rellessaan laulavat lappalaistytöt, nuoret pojat, vieläpä Jomppaisen vanha Niilakin omia, yksitoikkoisia joikujaan, jotka enimmäkseen ovat pilkkarunoja muista ihmisistä.

Avioliittoasia on hyvin keskeinen. Jomppaisella oli kolme tyttöä, joista yksi oli naimisissa, toinen kihloissa, mutta kolmannella ei vielä tainnut olla tietoakaan sulhasmiehestä ja se tuntui talossa aiheuttavan hiljaista huolestumista. Poronmerkitsemistilaisuudet, jotka kestävät useita päiviä, ehkä viikkokausiakin, ovat niitä aikoja vuodesta, jolloin elämänkumppani katsotaan. Sinne lähtevät kaikki nuoret pojilla kihlat mukanaan, vaikka eivät vielä ensinkään tiedä, kuka niitä joutuu kantamaan. Usein saatta-vat kihlat jäädä antamatta, mutta monasti tehdään valintakin, sillä näissä tilaisuuksissa on myös puhemiehiä ja muita järjestäjiä. Sitten ollaan kih-loissa pitkät ajat, asutaan peninkulmien päässä toisistaan, ja vain juoru-puheet tuovat kihlatusta jotakin tietoa. Yleensä ovat lappalaiset kuitenkin hyvin uskollista ja perherakasta väkeä.

Töitä tehdessään lappalaistytöt joikuvat.

Maja Lemmensuussa. Talven oli talo ollut autio, ja poro piti sen porstuaa asuntonaan.

Mutta tännekin ovat jo alkaneet ulottua uusien aikojen tuulahdukset, nousevat kansakoulut ja lentävät sanomalehdet, mutta sotaväkeen ei lappalaisten sentään tarvitse mennä. Suurimpien asutuskeskusten lie-peille tulee postimies kerran viikossa, erämaihin paljon harvemmin. Jomppaiseenkin tuli muutamia sanomalehtiä, ”Yhteishyvä”, ”Talous ja koti” sekä ”Rovaniemi”, ja varsinkin emäntä, mutta myös nuori väki, tutki niitä hyvin tarkkaan. Niila Jomppainen sensijaan ei tainnut lukea. Mies-väen ja poikasten keskuudessa herättää urheilukysymys vilkasta mielen-kiintoa, ja varsinkin keihäänheittäjinä olivat Jomppaisen pikkupojat taita-via. JuhaniJomppaiselle, 11 vuotiaalle keihäänheittäjälle, oli joku korven-kävijä opettanut aivan oikean tyylinkin. Ajateltiinpa - koska olympialais-jännltyksen aikoja elettiin - udella pikku Juhanin urheilutuntemustakin ja tiedusteltiin:
- No, tiedätkö sinä, Lapin mies -kuka Matti Järvinen on?

Juhani hymyili hiukan ylimielistä, sisäänpäinkääntynyttä hymyä. Sanoi vihdoin tyynesti:
- Nikkanenkin on jo heittänyt yli 72 metriä.

Jomppaisen pojat, vaikka elävätkin satapeninkulmaisten korpitaipaleit-ten takana, eivät olekaan mitään yksinkertaisia sydänmaiden eläjiä.

Porot olivat keskikesällä tuntureilla ja vain joitakin yksityisiä saattoi ka-lastusmatkoilla kohdata. Mutta kaikkialla pujotteli poronpolkuja, ja jossa-kin leikkasivat niitä kontion jykevät jäljet. Karhua ei täällä pidetäkään pa-himpana vihollisena, vaikka se viheltelisikin lähimetsässä. Se tappaa poron, syö sitä viikkokaudet, eikä koske muihin, ennenkuin nälkä jällee nahdistaa.

Lemmenjoen jyrkät viidakkorannat, Morgamtunturit, auringon keskiöinen valo sydänkorven aittojen yllä ja lappalaisen tyynenä virtaava elämä, ne ovat vasta oikeata Lapinmaata, jota viitoitettuja teitä kulkeva, etelästä-päin tullut ei koskaan löydä