J.Alb. Sandman. (Ote esityksestä jonka kirjoittaja piti Turistiyhdistyksen kerhokokouksessa, 20 helmikuuta 1892.)

Lappalaisten keskuudessa - Bland Lappar.

Usein kuule maamme eteläisimmissä osissa sanottavan sellainen oletta-mus että lappalaiset kylät olisivat lappalaisten paimentolais-heimon edustajien, asuttamat mistä koko tämä maanosa on saanut nimensä.

Tässä on kuitenkin erhe. On olemassa henkilöitä, jotka viettävät koko kesät lappalaisissa kylissä ja talveksi palaavat etelään, näkemättä vi-laustakaan tästä pienestä turkispukeisesta kansasta. Ja tämä on hyvin luonnollisista syistä.

Talvisaikaan, jolloin lappalainen porotokkineen vaeltelee metsä-alueilla, hänet kyllä löytää kyliltä, missä hän aamusta iltaan istuu juttelemassa lämpimän kahvipannun tai lihapadan äärellä. Mutta heti kevään ensi tu-lemisen yhteydessä tilanne muuttuu.

Heti kun kevätauringon valta alkaa tuntua, kun sylinkorkeat kinokset su-lavat, ensimmäiset isommat muuttolintuparvet saapuvat ja joet heittävät pois jääpeitteensä, silloin alkaa levottomuus näkyä lappalaisen liikku-vassa laumassa.

Se tuntee, että kevät on tullut, se tietää, että ensimmäiset versovat ruo-honkorret ja ensimmäiset vaaleanvihreät koivunlehdet, sekä myös sen vitsaus, sääsket, ovat heräämässä. Ja tämän vihollisen edessä hän pa-kenee, pakenee tuntureille jotta voi sen raikkaassa ilmassa ja sen vii-leässä tuulessa välttää sääsket mahdollisimman kauan.

Jos siis haluaa kesä-oleskelun aikana Lapissa nähdä aitoa lappalaiselä-mää sekä tutkia lappalaisten tapoja ja käyttäytymistä, niin saa luvan et-siä heidät heidän kesäisistä asuinpaikoistaan, ylhäällä tuntureiden lu-men ja jään keskeltä.

Sellainen matka maksaa moninkertaisesti vaivannäön. Elämä tuntureilla lappalaisten luona heidän kodassa, ympäröivän ihanan luonnon ja kaikki täällä ylhäällä turisteille tarjolla olevat huvit ovat niin ainutlaatuisia että helposti voi uhrata niiden eteen sivilisaation mukavuudet ja innolla elää nomadielämää oikein rakastaen sitä.

Yleensä useimmat kiertelevistä lappalaisista ovat tavattavissa korkealla pohjoisimpana sijaitsevilla tuntureilla, maamme uloimpien rajojen äärel-lä. Sinne ylös asti matkustaminen vaatii niin aikaa kuin aika merkittävästi varoja.

Sitä vastoin on olemassa suhteellisen pitkällä etelämpänä, eli noin 270 km napapiiristä pohjoiseen, Ounastunturilla, heti maantieteellisesti tun-netumman Pallastunturin pohjoispuolella vaelteleva lappalaisperhe, jot-ka joka kesä elävät täällä ylhäällä tunturilla ja muutaman sadan porotok-kansa kanssa tarjoavat lapinmatkaajalle täydellisen kuvan lappalaisesta paimentolaiselämästä aidossa lappalaisessa ympäristössä.

Ounas- Pallastunturi. Kuva: Kari Autto.

Henkilöille, joita ehkä pieni matka Lappiin houkuttelee, suosittelen eh-dottomasti vierailua Ounastunturin lappalaisien luona. Olen vieraillut nä-den lappalaisten luona kolme kesää, asunut heidän luona ja elänyt hei-dän elämää, ja voin suositella heitä viehättävänä luonnonkansan edus-tajana jota sivilisaatio ei ole tärvellyt vaan jotka luonnollisella omalaatui-suudellaan eivät voi muuta kuin saada sivistyneen ihmisen sympatiat.

Siinä toivossa että mahdollisesti joku olisi kiinnostunut tekemään kans-sani vierailun näiden lappalaisten ystävieni luona, haluan kuvailla tässä kesällä v.1889 tekemäni vierailu Ounastunturin lappalaisten luona. Oli aurinkoinen lämmin heinäkuun päivä jolloin minä, veneeni sekä sauvo-jani rantauduimme Ketomellaan, yksin sijaitsevalle tilalle ylhäällä Ounas-joella, viistosti paljon puhutun Ounastunturin vastapäätä.

Koska jo edellisen kesän aikana olin kaksi kertaa vieraillut näillä seudul-la, se ei ollut minulle tuntematon, yhtä vähän kuin ne lappalaiset, joista jo olen puhunut ja jotka tähän jokirantaan olivat pystyttäneet asumuk-sensa. Kuulostaa varmaan epäuskottavalta kun sanon, että nämä pai-mentolais-lappalaiset omistavat hirsimökin ja ajoittain asuvat kuten muutkin vakituisesti asuvat ihmiset. Mutta asianlaita on kuitenkin todelli-suudessa näin.

Ympäriinsä harhailevien, kodissa alati asuvien lappalaisten lisäksi, on joitakin, vaikkakin vain muutamia lappalaisia jotka ovat oivaltanut, minkä erinomaisen hyödyn hirsimökki, vaikka pienikin sellainen, antaa. Nämä lappalaiset, joita aidot paimentolaiset pitävät jonkinlaisina luopioina, pär-jäävät luonnollisista syistä, paljon paremmin kuin kokonaan poroistaan riippuvaiset aidot paimentolaiset.

Ensimmäinen elävä olento joka havaitsee minun ja soutajani saapumi-sen on lapinkoira Tchappis joka vihaisesti haukkuen vastaanottaa mei-dät. Koiran haukunnan houkuttelemana on vajavaisen, mustanharmaan mökin ainut asukas, vanha äiti (*. avannut mökin oven katsoakseensa kuka erämaan sydämestä tulee hänen vaatimattomalle mökilleen.

*.) Johan Erik Erikinp. Kyrö eli Ketola t. Ketomella, s.1824 P:so Siiri (Sigrid) Larsintr. Utsi, synt. 1827 Karesuvanto, vanhemmat Koutokeinos-ta.Tytär: Ella (Ketola) s.1852 josta tuli myöhemmin Valkko-Ella menty-ään naimisiin Valkko-Lassin kanssa

Hän on kuiva, pieni olento, jolla on leveät kasvot ja ulkonevat poskiluut. Tukka ei ole varmaan vuosipäiviin nähnyt kampaa, kasvonpiirteet muis-tuttavat ryppyistä pergamenttia, ruskeaksi kun ovat tulleet lappalaisko-dan tulen äärellä, ulkonäkö on sanoinkuvaamaton mitä tulee siisteyteen ja siten kaikkea muuta kuin miellyttävä ilmiö ensimmäisellä silmäyksellä.

Mutta puutteet ulkoisessa olemuksessa ja viehätyksessä korvautuvat suurella määrällä inhimillisiä piirteitä, sen tiedän vanhastaan, mikä tekee tästä vanhasta rumasta lappalais-eukosta yhden sympaattisimmista ihmisistä mitä olen lappalaisten ja kansan (rahvaan/talonpoikaisluokan ) keskellä tavannut. Vanhana tuttuna minut toivotetaan tervetulleeksi, pyydetään istumaan alas ja väistämätön kahvipannu porisee tuossa tuokiossa tulen päällä. Nyt seuraa kysymykset siitä miten ”maistera” on voinut, eikö hän vielä ole naimisissa, miten maailma elää etelässä jne.

Se, että en ole vielä löytänyt seuralaista elämääni on eukon mielestä täysin uskomatonta, kun minun iässä lappalainen on hyvinvoiva perheen isä, jolla on koko lauma pieniä lapsia ympärillään. Sillä välin kun kahvi nyt kiehuu, voimme vilkaista ulos ja katsoa miltä mökin ympäristö näyt-tää tänä vuonna. Perunamaa on yhtä vaatimaton kuin ennen, vaikkakin juuri tämän kasvin viljely pitäisi olla yksi tärkeimmistä tekijöistä kansan ravinnossa. Tällä korkealla leveysasteella (n. 68°) epäonnistuvat nimit-täin viljalajien viljely yleensä, ja ohranviljely, joka ainoana tulee kysymyk-seen, antaa kelvollisen sadon vain joka 4 - 5 vuosi.

Vanhan likaisenharmaan mökin lisäksi, jonka juuri olen jättänyt, on viher-tävällä ruohokentällä hajallaan vielä 4 muuta rakennusta, 2 aittaa, sisäl-täen lappalaisten kimpsut ja kampsut, navetta sekä uusi hirsinen viime kesänä aloitettu tuparakennus.

Ketomella 1931: Juho ja Elli Autton pihapiiri. Kaikki rakennukset tuhoutui Lapin-sodan aikana 1944-45. Ounasjoen takana Nutti-Nikun tupa joen takana kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Erkki Mikkola. / Museo-virasto.

Siitä huolimatta että tämä viimeksi mainittu rakennus on kaukana val-miista, kiiruhdan kuitenkin ottamaan samaisen haltuuni itselleni, sillä vii-mevuotinen muisto vanhan harmaan mökin monesta kuusijalkaisesta asukkaasta, haluan välttää tätä mahdollisimman paljon. Kun mainitsen että tuntemani lappalaiset omistavat myös navetan, minun pitää varmas-ta myös kertoa, että tämän asuttaa muutama kelpo lehmä ja lammas, jotka lappalaisten varsinaisen rikkauden porojen ohella antavat heille tarpeellisen avun heidän vaatimattomassa taloudessa.

Vanha äiti on se joka on saanut osakseen navetan hoidon sillä välin kun vanha isä, poika, tytär ja miniän, vaeltelevat yhdessä vilkkaan porotokan kanssa läheisellä Ounastunturilla, asuvat yksinkertaisessa kodassa joka on siirrettävissä paikasta toiseen. Kun nyt kuitenkin ainoastaan vanha lappalaisäiti sillä hetkellä sattui olemaan kotona, enkä minä yksin umpi-mähkään voinut ruveta etsimään ystävieni lappalaiskotaa siellä ylhäällä tunturilla, sain olla kärsivällinen ja odottaa kunnes joku perheestä, luulta-vasti jo yöllä, tulisi käymään kotona laaksossa.

Kahden rohkean kahvikupillisen juomisen ja kelvollisen viilipytyn pikku-purtava kera syömisen jälkeen tuntee kyllä pystyvänsä odottamaan muutaman tunnin, jotka sitä paitsi voi käyttää jaloittelemalla ominaispiir-teiltään hyvin lappalaisella lähiseudulla. Sille, joka rakastaa luontoa, sen alati vaihtelevaa maisemaa, kuluu myös tunnit nopeasti ja ennen kuin tajuaakaan niin ilta koittaa. Lepäämään meneminen on kuitenkin mah-dotonta. Varsinkin tänä iltana, kun ilma on erityisen kaunis eikä pilveä-kään ole taivaankannella, niin kaihtaa unen etsimistä.

Ja tällaisina lumoavan kauniina, valoisina öinä lapin kesä on niin rikas. Kello voi olla noin 10 illalla. Koko luonto on käynyt levolle, mikään ääni ei häiritse yöllistä hiljaisuutta, tuuli on tyyntynyt, hopeanhohtava joki on kuin sulaa metallia kukin koristetuin rantojen välissä.Luoteessa nousee sinertävä tunturi taivasta kohti, sen lumikenttä hohtaa ruusunpunaisena yöllisen auringon kultaloisteessa. Sillä aurinko, tämä lapinmaan elämän-antaja, joka lumesta ja jäästä houkuttelee esiin kaikki flooran/kasviston ihanat lapset, ei mene lepäämään. Sitten kesäkuun alun, hän on jatku-vasti taivaankannella ja muuttaa päivän ja yön yhdeksi viikkojen pitui-seksi kirkkaaksi päiväksi.

Näin hän on vieläkin korkealla horisontin yllä. Hänen viistoon laskevissa säteissä sulavat kauempana olevien esineiden ääriviivat yhteen miellyt-tävässä violetissa värien leikissä, missä varjo ja valo värisevät, auringon säteiden ja yöllisen hämärän kamppailussa herruudesta. Tämä yöllinen hiljaisuus voi meistä näyttää täydelliseltä, mutta lähemmin ajateltuna ymmärrämme kuitenkin, että kaiken tämän hiljaisuuden alla, luonto kuhi-see elämästä, kamppailuista olemassaolosta. Ruoho ja kukat nousevat korkeuksiin, juovat elämää ja voimaa luonnon povesta ja kiirehtivät saat-tamaan elämänsä hedelmät kypsyyteen, ennen kuin syksyn riehuvat tuulet katkaisevat hentoisen kukan varren.

Onko outoa, jos tällaisina auringonvalaisimina, rauhallisina kesäöinä unohtaa itsensä ulos, ikään kuin antaa lakkaamatta hohtavan auringon hypnotisoida itsensä, ja huomaa, että uusi päivä sarastaa vasta kun si-nirinta alkaa laulaa kaikkein iloisimman aamuhymninsä, jolloin elämä täysin lyönnein alkaa sykkiä ympärilläsi, perhoset alkavat tanssimaan il-massa, koskelot meluisasti kiertelevät joen yli ja aurinko häikäisevässä loisteessa nousee ylös taivaankannelle. Vasta silloin yleensä saa itsen-sä lepäämään eikä suinkaan kadu näitä valvottuja yön tunteja!

Näin kävi myös minulle ja vasta myöhään seuraavana aamuna minut herätti mies täydessä lapinpuvussa, vanha lappalaisisä joka yön aikana oli tullut käymään kotona laaksossa. Koska lappalais-isä jo oli toimitta-nut tehtävänsä ja minä vain halusin päästä kiipeämään tunturille, läh-dimme matkaan hetken päästä, jotta ehtisimme vielä ennen keskipäivää noin 15 km päähän sijaitsevaan kotaan Ounastunturilla.

Myös nyt sää oli ihana.Pilvettömältä taivaalta aurinko lähetti lämmittävät säteensä, mutta koska meillä oli tietoisuus sään nopeista vaihteluista yl-häällä tuntureilla, kiinnitettiin kahden kuormaporon selkään niin turkkia ja huopaa kun matkaeväslaukka ja muita välttämättömiä tavaroita.

Kun melko leveä Ounasjoki on ohitettu alkeellisimmista päästä olevassa vuotavassa veneessä, alkaa vaellus ylös tunturille. Ensin meidän on ohi-tettava muutama hiekkamelloja ja isoja avoimia soita, missä jalka joka askeleella uppoaa syvälle pehmeään rahkasammaleeseen.

Lapsuudesta saadulla synnynnäisellä taidolla lappalaisisä ymmärtää to-sin ohjata askeleensa parhaitten ja kuivempien maiden mukaan, jotta minä en uuvu ennen itse tunturikävelyä. Pikkuhiljaa huomaa myös että maa nousee. Männyt ( kuusen pohjoinen raja kulkee tässä noin 10 km etelämpänä) lakkaavat esittelemästä salskean kasvunsa, minkä heillä oli alhaalla laaksoissa, ja kutistuvat vaatimattomiksi, pensasmaisiksi puiksi. Sitten häviävät myös viimeiset niistä ja koivumetsä valoisana iloisen vehreänä jatkaa.

Nyt nousu kuitenkin muuttuu yhä jyrkemmäksi, myös koivu joutuu väis-tymään. Hän käpertyy ensin puskamaiseksi kieroksi puuksi, sitten se hiipii pitkin maata, kiertäen valkoiset oksansa käärmeiden tavoin kivien ja mättäiden välillä, mutta joutuu korkeammalla tunturissa vuorostaan antamaan periksi karaistuneemman vaivaiskoivun tieltä, joka täällä yl-häällä valtaa pinta-alan. Myös vaivaiskoivulle tulee kuitenkin vastaan ”tänne asti voit mennä, mutt'ei pidemmälle". Korkeimmilla tunturihuipuilla kasvillisuus on lähes olematonta, kivet ja lumi valta rajoittamattoman herruuden.

Vähitellen olemme nousseet vaivaiskoivun ja katajan seudulle, ja mars-simme kukkulaa ylös, kukkulaa alas. Lopulta näen syvän laakson solise-vineen tunturipuroineen ja hymyilevine koivuineen jalkojeni alla. Hieno, vaaleansininen savu nousee hiljaa koivujen latvojen välillä ylös tyynessä ilmassa ja nyt tiedän että lappalaiskota ei ole liian kaukana. Uusin voi-min lähdemme alas jyrkkää rinnettä ja hetken kuluttua lappalaistuttujeni kota on aivan lähelläni.

Ella Valkeapää, os. Ketola ( Valkko-Ella ) ja Lauri Valkeapää ( Valkko-Lassi ) kotansa edustalla Ounastunturilla 1800-luvun lopulla. Kuva: J.Alb.Sandman 11.7.1896. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat. finna.fi

Jo kaukaa päästävät lapinkoirat ilmoille kimeän haukuntansa ja kodan asukkaat tietävät silloin odottaa vieraita. Pienellä kukkulalla, suhteellisen korkeiden koivujen ympäröimänä, kota on pystytetty. Muutama koivun-runko, josta on poistettu oksat on asetettu ympyrään latvat ristikkäin, se-kä kangaspala vedettynä runkojen ympärille, siinä se on, ilmava, enem-män kuin vaatimaton asunto, missä lappalainen asuu läpi kesän, tyyty-väisempi kohtaloonsa kuin moni kulttuurin onnenlapsi. Mutta lappalai-sella onkin valtakunta ympärillänsä joka ulottuu tunturihuippujen pilvistä aina laaksojen tasangoille, ja siellä hän hallitsee yksin ja riippumattoma-na lopusta maailmasta.

Kun pörröiset pitkäkarvaiset lapinkoirat ovat asianmukaisesti kuritettu, astun, tai oikeammin sanottuna, ryömin sisään matalan oven kautta ko-taan. Siellä istuu keskellä kotaa räiskyvän tulen ympärillä vanhoja tuttu-ja, poika Jussi nuoren vaimonsa ja tyttärensä Ellan kanssa, vähän pääl-le 20 vuotias lappalais-kaunotar.(*. Kättelen heidät ja toivotan Jumalan rauhaa.

*.)Poika: Johan Erik (Ketola) s.1857 Vaimo: Anni Johanintr. Somby,1861 Koutokeino. (He, Johan ja Anni, olivat Keto-poikain vanhemmat, myös Keto-Juhon joka tapettiin Ouniksen terrorissa.)

Sileäksi kammatuista otsatukista ja vielä vettä tihkuvista hiuksista näen myös että ystäväni ovat ehtineet ottaa ylimääräisen ja paljon tarvitun pe-sun ennen saapumistani. Kahvipannu ruskeine juomineen, lappalaisen todellinen elämänjuoma, on jo tulella ja kohta lämmin juoma avaa kielien siteet, mitkä ovat olleet vähän tiukasti kiinni.

Turistin onneksi, kaikki lappalaiset kykenevät puhumaan suomen kieltä, joten matkaaja ei tarvitse paneutua lappalaisten pehmeästi soivaan, si-hiseviä ääniä täynnä olevaan kieleen, pystyäkseen viestittämään heidän kanssaan. Sillä välin kun keskustelemme niitä näitä otan yleiskatsauk-sen kodasta ja sen asukkaista.

He ovat kaikki, paitsi tytär Ella joka on pukeutunut kuten paikallinen ”lan-talainen”, pukeutuneet täysiin lappalaispukuihin. Sekä miehillä, että nai-silla on pääasiassa vain kaksi, toisiansa muistuttavaa vaatekappaletta, pitkä kolttu, joka on vyötäröltä kiinni leveällä vyöllä joka miehillä ylettyy noin polviin ja naisille vähän näiden alle, sekä jalkineet jotka ovat täysin samanlaiset molemmilla sukupuolilla.

Ne ovat nilkasta kiinni lapinkengistä pitkän monta kertaa nilkan ympärille kierretyillä nyöreillä. Jos kolttu on hieno, se on tehty paksusta sinisestä kankaasta ja koristeltu aika ihmeellisillä, päälle ommelluilla punaisesta ja keltaisesta villasta tehdyillä arabeskeillä. Vyöllä roikkuu niin väistämätön pikiöljypullo (hyttysiä varten) kuten myös poronsarvista taitavasti vuoltu puukontuppi sapelimaisella puukollaan. Lappalais-nainen on siten, vain seuraamalla luonnollista vaistoansa, onnistunut ratkomaan hankalan re-formivaatetuskysymyksen, joka vielä tänään kuuluu ns. polttaviin kysy-myksiin.

Se, että hän tuntee itsensä tyytyväiseksi mukavassa, vaikkakin miehi-sessä asussa, sen näkee hänen vapaista liikkeistään ja siitä terveydestä joka loistaa hänen kasvoiltaan. Ja miten hän selviytyisi jos hän alistuisi ”Pariisin muodin” lakeihin? Miten pilkkoa puita polttoaineeksi, laiduntaa porot, lassota niitä ja painia näitten itsepäisten eläinten kanssa?

Aidoista lappalaisten vaateista ja leveistä kasvoista ulkonevine poskilui-ta silmä väistämättä siirtyy kodan sisustukseen. Kodan lattia, sillä maa jalkojemme alla on peitetty paksulla kerroksella hienoja koivunoksia. Sen yli on levitetty poronnahkoja eli taljoja. Vetoa ei kuitenkaan miten-kään voi välttää! Katon savuaukosta, ovesta ja kaikista sivuista tuulen-puuskat hiipivät ujostelematta sisään ja sekoittavat sisäilman uudella, raikkaalla ilmalla, asianlaita johon ei juuri ole mitään vastaan sanomista.

Kodan keskellä on kivien ympäröimä tulisija, missä ympäri vuorokauden tuli välillä roihuaa, välillä kytee puoleksi loppuun palaneena. Kodan ka-tonharjasta, missä seinien runkopuut kohtaavat, roikkuu rautakettinki jossa on koukku päässä ja tästä roikkuu tulen yllä välillä kahvipannu, vä-lillä pata. Lappalaisten muu omaisuus perustuu muutamasta kiinni solm-itusta nahkasäkistä joissa on kirjava sisältö; (jauhoja, sokeria, kahvia, jne.) sekä kasa puuastioita.

Sillä välin kun juomme pari valtavaa kuppia tuota ruskeata nektaria, olen ehtinyt tehdä näitä pieniä havaintoja. Kaipaan jo ulos, saadakseni kat-soa ympärilleni. Kodan sijainti on epäilemättä suurenmoinen. Joka puo-lella nousee korkeat kerot lumisine huippuineen kohti taivasta. Täällä laakson pohjalla syöksyy tunturipuro, kirkas kuin kirkkain kristalli, alas pitkin laaksoa. Sen rantoja reunustaa rehevä kukkaisloisto ja varjostavat uhkeat koivut.

Kasvitieteilijälle, joka ensimmäistä kertaa vierailee tuntureilla, tulee kas-viston ihastelu olemaan suurta. Sillä täältä voi löytää hän yllättävistä pai-koista, kirkkaan tunturipuron kastelemana, koottuna useimmat alppi-ympäristö edustajat: syvän taivaansininen Gentianan (Katkero), synkästi taivaan sinisen Veronica alpinan (Tunturitädyke), helakanpunaisen Vis-caria alpinan (Pikkutervakko), hennon roosan värisen Azalea procum-bensin (Sielikkö), heleänkeltaiset Potentillat ( Hanhikit ), sekä muut kai-ken nimiset suloiset alppikasvit, jotka täällä ovat kokoontuneet ja hur-maavat silmiä voimakkailla väreillään.

Nuotio Ounastunturilla.

Mutta sillä välin kun minä katselen tätä luonnon kauneutta, alkavat lapin-koirat vihaisesti haukkumaan, näen lappalaisten vilkkaasti liikkuvan ja laittavan lassonsa (suopunki) valmiiksi, sekä kuulen oudon, puoliksi mö-risevän, puoliksi röhkivän äänen korkealta tunturilta. Kohta näen myös siellä ylhäällä liikkuvan, harmaanlaisen massan, joka liikkuu alas laak-soa kohden ja saan tietää, että se on porotokka, koostuen jopa kuudes-tasadasta porosta, joka ajetaan kotiin lypsettäväksi.

En ole ikinä nähnyt näin isoa porotokkaa ja minun kiinnostukseni on si-ten kokonaan tässä laaksoon vierivässä laumassa. Lähestyvä porotokka on kieltämättä erittäin eriskummallinen näky. Ensin erottaa, suuren etäi-syyden takia, vain harmaanruskean aaltoilevan massan, joka vierii alas tunturin sivua, sitten alkaa pikkuhiljaa erottamaan erilliset eläimet, kau-niine harmaanruskean karvaisineen sarvine, jotka he kantavat korkealla ilmassa, ja ennen kuin tajuaakaan, niin on kaikin puolin lauman ympä-röimänä.

Lauma ajetaan koirien ja ihmisten avulla sisään lypsyä varten eläimille tehtyyn aitaukseen. Näin kesäaikaan poron ulkoinen olemus ei juuri ole vaikuttava. Vain muutamat yksilöt ovat melkein kokonaan, suurin osa vain osittain, vaihtanut karvoitustaan, ja jäljellä olevat karvatupot antavat porolle laikukkaan ulkonäön, joka ei millään tavalla kaunista tätä komea-ta eläintä. Lähemmin kun tarkastelee niin tämä epäsuotuisa arvio eläi-mistä vain vahvistuu, sillä kohta huomaa, että koko iho on isojen reikien lävistämä, ja rei’istä kurkottaa poroille erityisen piinallisen dipteriatoukan (Oestrus tarandi) pää. (Kurmukärpänen, H-J.).

https://fi.wikipedia.org/wiki/Porokiili%C3%A4inen

Miten paljon poro inhoaa tätä paarmalajia näkee erityisen hyvin kun po-rot ovat lypsypaikalla. Ensin kaikki on hiljaista, ja porot makaavat tiiviisti kiinni toisissaan, niin että lauma haaraisine ja ylpeine sarvineen näyttää haramaanruskealta, aaltoilevalta maanpinnalta, missä kasvaa tiheä leh-detön pensaikko. Kesy poro on nyt niin harmiton ja rauhallinen, että voi ujostelematta kuljeskella lepäävien eläinten keskuudessa, ilman että yk-sikään niistä yrittäisi millään tavalla ahdistella sinua.

Mutta kohta huomaa leirissä rauhattomuutta. Yksittäiset eläimet nouse-vat ylös ja alkavat juosta aitauksessa ympäri, kohta nousee toinenkin, ja hetken kuluttua koko lauma on jaloillaan, juoksee ympärilleen ja kerään-tyvät yhteen kuten odottaisivat näkymätöntä vihollista, johon he tiiviissä rivissä aikovat hyökätä. Ja itse asiassa kyse on vihollisesta, ja vaikeasta sellaisesta, joka tekee porot levottomiksi. Se on jo mainittu kaksisiipiäi-nen, Oestrustarandi, joka ilmestyy lypsypaikalle, parveilevat lauman ym-pärillä ja käyttävät tilaisuutta hyväkseen munia poron selkäpuolella ole-vien karvojen keskellä.

Niin vaistomaisesti poro pelkää tätä hyönteistä, että heti kun paarma vain yhdelläkin jalalla koskettaa selkäkarvoja, koko vartalo, tai oikeas-taan nahka, hytkyää hyvin oudolla tavalla. Tavallisesti keltapunaisella vatsalla varustautunut, aika korea paarma, silloin lentää pois etsiäkseen onneaan toiselta paikalta. Mutta jos se on saanut ujutettua munan poron selkänahkaan, niin eläin on myös saanut loisen, jota se elättää kokonai-sen vuoden ajan verellään. Muna nimittäin pian kehittyy toukaksi, joka pyrkii sisään ihoonalaisiin kudoksiin, missä se elää ja kasvaa aina seu-raavaan kesään asti, jolloin toukka on tuuman pituinen ja melkein puoli tuumaa paksu. Vasta sitten poro vapautuu tästä vitsauksesta, joka on koko vuoden piinannut sitä.

Paitsi tämä lentävä hyönteinen, joka jo yksinään ahdistelee poroja pa-hasti, niin heitä piinaa vielä kaksi muuta kaksisiipiäistä, tavallinen hytty-nen, mistä poro tosin vähemmin välittää, sekä toinen paarmalaji, Oest-rus Trompe.

Olin kauan ihmetellyt miksi kaikki porot seisoivat kuono melkein kiinni maassa ja jatkuvasti, tahdissa tuhisivat sieraimillaan. Sain tähän outoon käyttäytymiseen selityksen, kun huomasin yllä mainitun paarman, joka vain muutama tuuma poron turvan edessä surisi samalla paikalla ilmas-sa etsien tilaisuutta ruiskuttaa jälkikasvunsa poron sieraimeen.

Vain pienen hetken epähuomio, ja paarma on jo tallettanut ison määrän elossa olevia jälkeläisiään, jotka nyt kiemurtelevalla liikkeellään etsiytyy ylös nenän onkaloihin missä ne aina seuraavan kevään huhti - touko-kuuhun asti loiselävät. Ottaen huomioon nämä kolme piinanhenkeä, hyt-tyset Oestrus trandi ja Oestrus Trompe, niin ymmärtää miten piinallista poron elämä on kesäaikaan.

Mutta palataan liikkuvaan laumaan. Sillä välin kun se on levännyt noin puolen tunnin ajan, ovat lappalaiset laittaneet kaikki valmiiksi lypsyä var-ten. Lassot ovat valmiina, pienet kauhanmuotoiset, kapealla suuaukolla, leveällä pohjalla varustetut visakoivusta valmistetut maitokiulut on pesty (onkohan tämä siisteys minua varten?), ja rautakattilat, mihin maito ke-rätään roikkuvat puissa lähellä lypsypaikkaa.

Sitten kävelee vanha isä ja hänen poikansa sekä naiset sisään aitauk-seen. Hetkessä Jussin 12 syliä pitkä lasso viuhahtaa ilmassa ja kun pe-lästynyt lauma ryntää toiselle puolelle aitausta, näen miten naarasporo ( vaadin ) monen sylin etäisyydeltä on saatu kiinni sarvistaan taitavasti heitetyllä lassolla. Tästä lähtien aitaus tarjoaa sarjan elämästä ja liik-keestä täynnä olevia tauluja.

Lassojen viuhahdus ilman halki, pyydystettyjen naarasporojen yritys ir-rottautua narusta, pienten punaisenkeltaisten ( nuoremmat ) ja tumman-ruskeiden ( vanhemmat ) poronvasojen määintä kun ne etsivät äitejän-sä, porouroksien ( hirvaiden ) kaunis liikehdintä kun ne korkealla kannet-tujen haarautuvien sarvien kanssa juoksevat ympyrää, miesten huutelu ja lypsävien naisten ajoittain iloiset, ajoittain huolestunut huhuilu, kaikki tämä omituisen narskahtelevan äänen avustamana, joka syntyy porojen kavioista, kun ne juoksevat, ja joka muistuttaa rätinää, sähköisiä kipi-nöitä - kaikki nämä yhdistyvät tauluksi, jossa on niin paljon liikettä ja vie-hätystä mitä vain voi toivoa.

Lisäksi vielä pilvettömältä taivaalta loistava aurinko ja ympäristö, niin suurenmoinen kuin tunturiluonto on, ja täytyy myöntää, että mitään kau-niimpaa ei voi nähdä. Taiteilijalle, eläinmaalaajalle ex professo ( amma-tiltaan ), valokuvaajalle ja vieraalle täällä olisi paljon nähtävää ja paljon mistä nauttia.

Kun kuitenkin noin tunnin kuluttua jokainen naarasporo on antanut vaa-timattoman määrän maitoa mitä heillä on, lähtevät kaikki, kahteen rauta-kattilaan kerätyn maidon kanssa, kotaan. Porot asettuvat lepäämään ja aitauksessa olisi täysin hiljaista, ellei lähellä, tunturipurojen rannoilla, runsain määrin pesivät, ilmiömäisen kauniit sinirintalaulajat olisi saapu-neet lypsypaikalle, etsiäkseen hyönteisiä, jotka runsain määrin ryömivät poronkavioiden auki kuopimassa maassa, ja jotka tavattoman soinnuk-kaalla laulullaan rikkovat hiljaisuuden.

Kohta istumme kodassa tulen ympärillä, samalla kuin kahvipannu pori-see ja tukevamman aterian valmistelut suoritetaan. Vanha isä ottaa esil-le jauhoja pussista ja tytär Ella menee purolle pesemään kätensä, sillä hän aikoo leipoa leivän. Tämän leivonta sujuu niin, että pienessä puu-kaukalossa vesi ja jauhot vaivataan yhteen sitkeäksi möykyksi; sitten tä-mä taputellaan nyrkillä lattanaksi, ohueksi levyksi ja tämä laitetaan tasai-sen kiven päälle vinoon niin lähelle kodan tulta kuin mahdollista. Kun toi-nen puoli on jotenkuten läpipaistunut, leipä käännetään ja kohta leipä, joka tietysti on hapattamaton eikä kohotettu, valmis. Tämä leipä syö-dään lämpimänä ja maistuu mielestäni aika hyvältä ison voi tai pororas-van kera. Kylmänä leipä on inhottavaa, taikinaista kun se valitettavasti aina on.

Leivänpaisto jälkeen ryhdytään juustonvalmistukseen juuri lypsetystä maidosta, sen jälkeen kun osa on erotettu kahvia jo toisia tarpeita var-ten. Koska lappalaisen poronjuuston valmistus on täysin oma menetel-mä, haluan tässä kuvailla sitä. Siivilöity maito laitetaan tulen päälle ja lämmitetään puolilämpimäksi, jolloin se otetaan pois. Sitten siihen kaa-detaan annos juoksutetta, joka säilytetään nahkasäkissä roikkumassa oksalla jollain kodan perusrungolla. Ihan pienen ajan kulutta koko maito on juoksettunut yhdeksi sitkeäksi möykyksi jolla on miellyttävä makea maku.

Valitettavasti tätä ei jaksa nauttia kuin muutama lusikallinen, niin tuhtia se on. Nyt juustomuotit otetaan esille, pyöreitä joissa on eri tyylisiä kai-verruksia, näihin puolikiinteä maito kaadetaan ja sormin vaivataan kun-nes kaikki hera on valunut pois muottien pohjassa olevien reikien kautta tai yli reunojen, ja vain juusto jää jäljelle, muotoutuen astian mukaan.

Näillä juustoilla on väri joka muistuttaa kuoritusta maidosta tehtyä juus-toa ja sillä on omituinen kitkerä maku, jota ei ole maidossa. Tämä taas muistuttaa makeata, hyvin kermaista maitoa ja on myös niin suunnatto-man tuhtia, että teelusikallinen kupissa kahvia vaikuttaa enemmän kuin ruokalusikallinen tavallista kermaa. Enempää kuin lasillisen poronmaitoa ei juurikaan jaksa juoda kerralla ja siksi myös lappalainen sanoo, että se joka juo itsensä täyteen poronmaidosta voi turvallisesti kävellä ja työs-kennellä koko päivän väsymättä, eikä tarvitse syödä mitään ravintoa. Valmiit juustot sidotaan narulla ja ripustetaan kuivumaan kotaan ympä-röiviin puihin, missä ne muodostavat lappalaisen ilon ja ylpeyden.

Suurimman osan juustosta lappalaiset nauttivat itse ja pidän tätä jonkin-laisena suosionosoituksena sillä he myyvät tätä puolikuivaa juustoa kruunulla per naula. Heraan jokajuustonvalmistuksen yhteydessä on eroteltu, lappalaiset sekoittavat yhden osan vettä ja keittävät koko seok-sen makeajuuston tapaiseksi annokseksi, joka minusta maistuu parhaal-ta kaikista lappalaisista ruokalajeista mitä olen syönyt lappalaisystävien luona kesäisin.

Heti kun tämä ruokalaji on valmiina, istumme myös kaikki ison padan ympärillä ja ”kauhomme” siitä sulassa sovussa suuhumme lämmintä ruokaa lusikoilla ja kupeilla. Vanha lappalais-isä jonka vuoro nyt on pai-mentaa poroja yön, laittaa kenkänsä valmiiksi, vetää paksumman ja lämpimämmän peskin yllensä, heittää lasson olkapään yli ja ottaa kep-pinsä käteen ja on valmiina lähtemään paimentamaan laumaa.

Hän kutsuu koiransa Mustin mukaansa, ja hetken kuluttua koko lauma laukkaa pois yli tuntureiden ja laaksojen, ja vain hetkien jälkeen katoavat kaukaisuuteen. Tässä pitää varoa, että ei jää jälkeen, vaan seurata mu-kana, niin nopeasti minkä rahkeet kestävät. Ilman lapinkoiria poronhoito ei kuitenkaan onnistuisi, sillä koiran avulla porotokka pidetään yhdessä ja estetään sen hajaantumisen tuntureiden jyrkänteille. Jos jokin poro juoksee pois laumasta, ajaa lapinkoira sen heti käskystä takaisin muiden eläinten luo.

Kuten jo sanotusta varmaan käy ilmi, ei lappalaisen elämä kesäaikaa ole mitään laiskurielämää. Porotokka tuottaa hänelle täyden työn ja kun myös muita askareita on olemassa, ei voi kuin ihailla sitkeätä, kestävyyt-tä ja iloista rohkeutta, millä hän kohtaa tulevan päivän. Lappalainen on kylläkin suurimmassa määrin fatalisti, mutta juuri tästä hänen elämän-katsomuksestaan saa varmasti etsiä pääsyyn hänen onneen. Yksitoik-koinen on siten lappalaisen elämä, ja yksitoikkoiselta se varmasti tuntui-si myös turistilta, ellei kaikki, joka on lappalaiselle arkiaskareita joita hän ei edes mieti, olisi matkustavaiselle juuri se puoleensavetävä tekijä elä-mästä täällä ylhäällä.

Kuva: 17.04.1914 Suomen meijerilehti no: 16.

Vaihtelua voi liiankin helposti saada täällä tuntureilla. Jos haluaa harjoi-tella ammuntaa, tarjoavat eräinä vuosina runsaslukusina esiintyvät pie-kanat erinomaiset maalitaulut. Jos haluaa kaataa ruuaksi kelpaavaa riis-taa, voi kokeilla onneaan maukkailla kiirunoilla tunturin korkeimmilla hui-puilla - tai riekoilla alhaalla koivuvyöhykkeellä, puhumattakaan miten suuren kiinnostuksen tunturien floora ja fauna tarjoaa harrastelija- ja am-mattiluonnontutkijalle.

Erityisesti haluan suositella tunturia herra kalastajalle. Tunturin eteläi-simmässä osassa, Ounas- ja Pallastunturin välissä olevassa rotkossa on suuri määrä pieniä järviä, missä suorastaan kuhisee nieriöitä ja forel-leja. Mukaan ei tarvitse mitään ihmeellistä, ei kirjavia perhosuistimia tai muita ”sivistyneen” kalastajan onkivälineitä. Siima ja ongenkoukku ovat aivan riittävät.

Rannalla kasvavasta koivusta tehdään onkivapa, siima kiinnitetään sii-hen, pieni määrä poronrasvaa koukkuun ja siima järveen ja uskallan lyö-dä vetoa, että 10 sekunnin sisällä ensimmäinen forelli on napannut. Syy miksi kalat täällä ovat niin ahneita täytyy johtua siitä että järvet ovat tä-pötäynnä kalaa; ja siihen viittaa myös kalojen laihuus.

Forellit ja nieriät eivät kylläkään ole isoja täällä ylhäällä tunturijärvissä, mutta kun tunnin aikana voi kalastaa niin paljon kalaa kuin vaan jaksaa kantaa kotiin, lapinkotaan niin voi kuitenkin olla tyytyväinen. Paistettuna voissa tai vartaalla maistuvat tietysti aivan suurenmoisilta. Kuten on ta-pana, kun on itse pyydystänyt kalan niin ruokahalu on noussut ulkoilma-elämän takia.