Tyyni Itkonen. / Suomen nainen. 1.5.1913.

Lappalaisten kotielämästä.



Useinhan olet kuullut puhuttavan lappalaisista, tuosta veljeskansastam-me, joka muinoin toisten heimojen ahdistamana oli pakotettu siirtymään yhä etemmäs pohjoiseen, kunnes viimein löysi varsinaisen tyyssijansa maamme pohjoisimmissa kolkissa "Lapin raukoilla rajoilla".

Luonnon ja olosuhteiden pakosta ovat lappalaiset jääneet ikäänkuin lap-sipuolen asemaan. Karu maanlaatu ja epäsuotuisa ilmasto tekevät maanviljelyksen ja sen ohessa laajemman karjanhoidon mahdottomaksi. Puutteelliset kulkuneuvot ovat osaltaan myös ehkäisseet kansan sekä taloudellisen aseman että henkisen tilan kohoamista ja vaurastumista. Jylhä, suurenmoinen luonto on painanut leimansa lappalaisiin. He ovat tyyniä, vaatimattomia ja puhdas-sieluisia luonnonlapsia.

Mutta heidän olennossaan kuvastuu myös uneliaisuutta ja velttoutta, mi-kä osaksi johtunee tuosta äärettömästä yksinäisyydestä, osaksi siitä, ett´ei heidän ole tarvinnut esi-isämme tavoin raataa korven kimpussa, ka-raistuen kuokan ja auran ääressä.

Elintarpeensa saavat lappalaiset kalastuksesta ja poronhoidosta, jonka mukaan heidät voidaankin ryhmittää kalastaja- ja poro- eli tunturilappa-laisiin Lappalaisten elämässä ilmenee sen monista puutteellisuuksista huolimatta paljon omituista viehätystä, jonka vuoksi siihen ansaitsee hetkiseksi kiinnittää huomiota.

Kun lähestyt tuollaista lappalais-asuntoa, niin näet siinä paitsi pienoista hirsitupaa, matalahkojen tolppien päällä seisovan kalaeli ruoka-aitan, vieläpä navetankin. Mutta älä luulekaan, että sinä noin vaan huomaa-matta tupaan pääset. Pian hyökkää vastaasi nurkan ääreltä ärhentelevä Musti tahi Valkki. Paraimmassa tapauksessa voit saada kokonaisen le-gioonan koiria ympärillesi, ja kiitätpä onneasi, kun tuosta riemusaatosta kunnialla suoriudut seinäin sisäpuolelle.

Lapintupa ja -aitta sekä turvekota jota käytetään navettana.

Älä hämmästy, jos heti ovessa löyhähtää vastaasi lapintuville ominainen, vastenmielinen haju; johtuneeko se sitten epäsiisteydestä yleensä vaiko nahkatavaroista, joita lappalaiset paljon käyttävät taloudessaan niin pu-kiminaan kuin makuvaatteinaankin.


Sillä välin olet antanut katseesi kierrellä ympäri huonetta. Köyhä ja yk-sinkertainen on sen kalusto. Useimmiten siihen kuuluu ainoastaan pari huoneen nurkissa sijaitsevaa, laudoista kyhättyä makuulavaa, pöytäpa-hanen, jokunen penkki, jakkara ja pölkky, jotka täydentävät vaikutuksen.

Tällainenkin vaatimaton asumus voisi sentään herättää viihtymyksen ja kodikkuuden tunnetta, jos somuus ja järjestys olisivat sen hyviä haltijat-taria, mutta niitä näkyy vielä olevan verrattain harvassa, joille tuo vanha totuus "puhtaus on puoli leipää vaivaisellakin varana" olisi kirkastunut. Pian huomaat, että pitkin seiniä nauloissa ja orsissa riippuu vaatetta kai-kenlaista. Siinä on kirjavaa takkia, vyötä, paulaa, huivia j.n.e. No entäpä sitten tuo ulompi takkaseinä, joka tavallisesti näkyy pyhitetyn astiastolle!

Siellä näet penkin alla ja päällä kaukaloiden, vatien ja sankojen kilvan hierovan tuttavuutta keskenään. Pata sentään on mustuuttaan arkaillen lymynyt johonkin takan nurkkaan tai komeroon. Mitä siistimiseen tulee, niin kyllähän lappalais-emäntäkin muistaa joka päivä luudalla raaputella tupansa laattiaa, mutta muu siivous lienee usein niin ja näin.

Jouduttuasi tekemisiin lappalaisten kanssa, saat ensin kokea jäykkyyttä ja harvasanaisuutta heidän puoleltaan. Pitävätpä he suomalaista eli lan-talaista - kuten he häntä nimittävät - itseään alemmalla tasolla olevana, osoittaen jonkunlaista halveksumista yleensä koko Lannanmaata koh-taan. Tällaiseen huonoon käsitykseen maastamme ja kansastamme ovat he varmaankin tulleet haaksirikkoisten kulkurien kautta, jotka lappa-laisten alueen läpi vaeltavat Norjaan, harjoittaen matkansa varrella kai-kenlaisia ilkeyttä.

Keväistä tunturiseutua.

Mutta pianpa jäykkyys sulaa ja vieraanvaraisuuden lakeja noudattaen pistetään kahvipannu, tuo elämän suhistultaja. takan perälle porise-maan. Sivumennen sanoen onkin lappalaisten kahvi erinomaiseksi tun-nustettua, mutta sen tarjoamisessa joutuvat he usein syypääksi pieneen kohteliaisuus-virheeseen sammuttamalla ensin oman kahvintuskansa, sitten vasta vieraan.

Näin kahvista mainiten ajatuksemme helposti käännähtävät tuon ruu-miimme hyvinvoinnin ylläpitäjän, ruuan puoleen. - Lappalaiskodissa, ku-ten muuallakin, on ruuanlaitto - niin alkeellisella kannalla kuin se heidän keskuudessaan vielä ilmeneekin - yksi tärkeimpiä tehtäviä. Paneepa lappalainen syömiselle niin suuren arvon, että nuo ruokailu-ajat voipi hyvällä syyllä lukea hänen elämänsä juhlahetkien joukkoon. Luontaisen vaistonsa sekä kokemuksensa nojalla ovat he oppineet ruoka-aineitaan omalla tavallaan säilyttämään ja niitä ruuaksi valmistamaan.

Kenties huvittaa kuulla, kuinka lappalaisperhe aterioipi. Seuratkaamme silloin heidän illallispuuhiaan, koska tällöin päivän pääateria syödään. Nyt näet jotain nurinkurista, sillä se, joka astuu näyttämölle on perheen isä. Ensi työkseen virittää hän iloisen valkean takkaansa, käyttäen tässä apunaan oivallista lapinpuukkoaan, joka hän!a seuraa kaikkialle. Tämän tehtyä pistetään pata tulelle kolmijalalle tai erityisiin riippuviin vitjoihin n.s. hahloihin. Ahnaasti liekit nuolevat padan syrjiä, ja näyttääkin sillä, kuin olisi vuosisatain noki niihin piintynyt.

Kelpo isäntämme tuo esiin liha- tai kalavarastonsa. Siinä penkin nokalla hän paloittelee ja hakkaa hienommaksi keittotarpeitaan, pistäen ne sit-ten muilla mutkitta pataan. Taitavuudella vaalii perheenpää niin tulta kuin täysinäistä keittopataansakin, ja kaikesta päättäen näkyykin, ett´ei hän ole ensi kertaa "pappia kyydissä". Aikansa kiehuttuaan, nostetaan pata tulelta. Isäntä ottaa valtavan kaukalon n.s. kaaren, jonka hän täyttää kukkurapäälleen lihalla tai kalalla.


Ellei satu pöytää olemaan talossa, asetetaan kaara jakkaralle, jonka ym-pärille nyt perheenjäsenet asettuvat, istahtaen laattialle jalkainsa päälle. Mielihyvällä katselee tyytyväisyyttä ja sopusuhtaisuutta, mikä vallitsee heidän keskuudessaan. Vähän vähä vilahtaa käsi kaarassa, ja eipä ai-kaakaan, kun sen sisältö on kadonnut makeihin suihin. Seuraa liemen-juonti, jolloin "kokkimme" ensin suuntaa askeleensa padalle, toiset esi-merkkiä seuraten määrätyssä järjestyksessä. Samasta kauhasta hörppi-vät he siksi, kunnes pata on käynyt kuiville.

Suloinen raukeus herpasee nyt kaikkien jäseniä, ja toinen toisensa pe-rään ryömivät perheen jäsenet porontaljaselle vuoteelleen, vetäen lam-masnahkapeitteen, n.s. ronon niskaansa. Pian äänekäs kuorsaus ilmoit-taa heidän vaipuneen unen helmoihin. Näin lepäävät nuo luonnonlapset Luojansa turvin lukottomassa tuvassaan. Takassa hiillos riutuu riutumis-taan, ja ulkona häiritsee hiljaisuutta vain saalistaan pyytelevän pöllön vi-hellys.

Lapintyttö komsiossa, äiti ja äidinäiti.

Ehkä on mielessäsi herännyt kysymys, kuinka on selitettävä tuo mies-väen sekaantuminen keitto-puuhiin. Syynä on se, että lapin naisella on toinen suuresti uutteruutta ja voimia kysyvä työ-ala edessään, huoleh-tiessaan kaikesta, mikä kuuluu hänen väkensä vaatettamiseen. Per-heenemännän taitavat kädet ne parkitsevat, muokkaavat ja pehmittävät poron taljat ja koipinahat, jotka sitten samoissa käsissä muodostavat peskeiksi, kintaiksi, kengiksi, säärystimiksi, n.s. koipisukuksi, j.n.e.

Onpa hänellä oma kauneus-aistinsakin. Koreita punaisia, keltaisia ja si-nisiä verkasuikaleita hän monessa muodossa hammastettuina, leveäm-pinä ja kapeampina kaistoina asettelee kaikkiin mahdollisiin saumoihin, olipa sitten kysymys melkein mistä vaatekappaleesta tahansa. Silmiä hivelevä onkin tuo väririkkaus. Verka ja sarka esiintyy yleisesti puvuissa, mutta onpa naisväki erityisesti ihastunut valitsemaan ohkasemmiksi ke-sätakeikseen meidän leveä- ja helakkaraitaisia tyyny- ja patjakankai-tamme.

Monen muun touhun ja toimen ohessa vie luonnollisesti niin lappalais-kodissa kuten muuallakin lastenhoito paljon perheenäidin aikaa. Ennen muinoin ovat naiset tässä suhteessa osoittaneet suurta taitamattomuut-ta. Lapissa on vielä nytkin lasten kehtona pyöreäpohjainen, päätä suo-jelevalla kopalla varustettu puinen laite n.s. kompsio.


Kun lapsi oh pantava nukkumaan, asetettiin kompsion pohjalle kosteu-den vetämiseksi kuivattua rahkasammalta, ja senpäälle vain joku riepu. Ei lapsella ollut silloin enempää kuin nytkään minkäänlaista kapaloa. Pieni paidantapanen alastomuutensa verhona pistettiin pienoinen tuolle vaatimattomalle vuoteelle, lämmin huivi peitteenään.

Sen jälkeen nyöritettiin kompsio samaten kuin me menettelemme ken-kiemme kanssa jott´eivät nuo toimekkaat jalat potkisi ainoatakin suojaa yltään. Milloin lapsi oli hereillä, ripusti äiti kompsion seinään pystyyn riip-pumaan, viihdyttääkseen siten palleroistaan ja saadakseen itse rauhas-sa hääriellä.

Näin sai tuo surkuteltava olento usein päivät pääksytysten seisoa tuon nyörityksen varassa, jolloin sen hennot jäsenet taipuivat ja vääristyivät. Siinä syy, miksikä vanhemman väen keskuudessa vielä niin paljon nä-kee vaivaisia ja ontuvia. Tämä viimeksi mainittu tapa on jo onneksi hyl-jätty, joten on toivoa terveemmän ja reippaamman sukupolven nouse-misesta tuolla tunturien tenhoisassa, maassa.

Muutenkin olisi suotavaa, että lappalaiset, tultuaan yhä enemmin kos-ketuksiin suomalaisen sivistyksen kanssa, kansakoulujen y. m. kautta, omaksuisivat siitä, mikä voisi heidän henkeänsä rikastuttaa ja tapojansa parantaa, silti säilyttäen oman kansallisen luonteensa.