Tuomo Itkonen. / Kuuromykkä lehti 01.12.1921 no 12.

Lappia kulkemassa.


Kun olin viime kesänä matkustanut ympäri koko Kuopion hiippakunnan, käynyt noin 70 seurakunnassa kuuromykille jumalanpalveluksia pitä-mässä ja ajanut pyörällä liki neljä tuhatta kilometriä - silloin olivatkin jo kaikki matkani suoritetut. Jälellä oli enää vain yksi matka - matka Lap-piin. Paras viimeseksi!


Kesä kyllä oli jo oikeastaan kulunut; oli jo syyskuun 20 p., kun Tornion asemalla hyppäsin pyörän selkään ja muutamiksi viikoiksi sanoin hyväs-tit "etelämaailmalle." Edessäni oli maantietä pitkälti, mutta aikaakin oli riittävästi. Päämääränä oli Enontekiön kirkonkylä ja matkaa sinne n. 360 km. Ilmat sattuivat olemaan kauniit, oli oikea Jälkikesä"

Ja kaunis oli katsella Torniojokilaaksoa, jota myöten maantie kulki tuos-sa välkkyi leveä ja komea Torniojoki ja joen takana Ruotsin puolella ko-hoavat korkeat, tummat vaarat olivat saaneet päälleen loistavan punai-sen ja keltaisen viitan: koivunlehti ei ollut vihreä enää. Ja mielessäni ajattelin: annappa kun ehdin Lappiin, niin tunturit ne koreina loistavat!

Tuntureilla kasvaa vain koivumetsää ja näkynee siis siellä vain punaista ja keltaista niin kauas kuin silmä kantaa. Niin ajattelin, mutta kun saa-vuin Kolariin, niin huomasin, että täällä on jo käynyt syksyn kylmä käsi: koivikot seisoivat vaaleina ja tummina, aivan alastomina, syystuulet oli-vat riistäneet niistä viimeisenkin lehden. Enpä saakaan nähdä Lapin syksyistä väriloistoa, liian myöhään tulen. Kolarissa muuttuivat ilmatkin.

Tähän asti oli ollut pouta, ja etelätuuli oli puhaltanut selän takaa; oli ollut helppo ajaa myötätuuleen. Mutta nyt pyörähti tuuli pohjoiseen ja alkoi heti kiskoa sadepilviä taivaalle. Vastatuuleen kävi ajaminen raskaaksi orjantyöksi ja jäätävä viima tuntui puhaltavan läpi vaatteiden. Ihan pe-loitti kolkostipa Lappi nyt ottaa vieraansa vastaan; mahtanenko päästä onnellisesti perille?

Ja muutamana iltana ennen Muonioon tuloa saavuin erääseen kestikie-variin läpiväsyneenä ja aivan sairaana; kylmä tuuli oli vienyt ruumiista kaiken lämmön, ja vaikka ajoin niin, että silmissä hämärsi, tahtoivat hampaat kuitenkin lyödä loukkua. Sinä yönä oli minulla kuumetta, mutta otin pari kuumepulveria, ja aamulla olin terve taas.

Muonio on jo Lappia. Vähää ennen kuin tullaan Muonioon, näkyy oikeal-la kädellä mahtava Pallastunturi. Ja tunturit nähdessäni unohtuivat mat-kavaivat: täällä on vapaus, täällä erämaa täällä Lappi, täällä oikea "isän-maa!" Kohta ollaan perillä! Viimeinen taival, Muoniosta Enontekiölle, oli vaikea ajaa. Maantietä on vähän kuljettu ja tie on pehmeä. Oikeastaan voi ajaa vain syvää kärrynpyörän jälkeä ja se on vähän vaivaloista.


Ei saa vilkaista sivulleen, täytyy tuijottaa kaikenaikaa tiukasti kärrynrai-teeseen ja lujasti puristaa pyöräntankoa: on kuin nuorallatanssija; jos käy tarkkaamattomaksi, niin heti putoaa, pyörä keikahtaa nurin. Mutta loppui nälkävuosikin ja loppui matkakin. Vähän ennen kuin saavuin Enontekiön kirkonkylään, alkoi hiljalleen sataa lunta; pian hohtivat kär-rynraiteet valkoisina, ja somalta tuntui ajella loppumatka tuota "valkene-vaa tietä." Mielessä kuitenkin pyöri jo ajatus, mitenkähän täältä pois päästään polkupyörän kanssa, jos nyt jo rupeaa talvea tekemään.

Olin perillä. Viikon päivät asustelin veljeni, nimismiehen talossa ja nautin siitä, että olin Lapissa. Kuljeskelin metsissä ja vaaroilla metsästellen. Satoi lumen, mutta se suli vielä pois. Satoi uuden lumen ja niin vahvan, että se näytti jo jäävän pysyväiseksi. Täytyi ruveta ajattelemaan pois-lähtöäkin: jos vielä jään tänne, niin sitten en pääse pois ennen kuin vas-ta oikealla rekikelillä.


Sattumalta piti siihen aikaan kolmen miehen lähteä veneellä Ounasjo-kea myöten Kittilään noutamaan sieltä jauhoja ja muita ruokatavaroita. Enontekiöltä Kittilään on suoraa tietä jokea myöten 140 km. Kävin sopi-massa miesten kanssa, että he ottavat minut pyörineni matkustajaksi veneeseensä sillä tavalla pääsen ihan "herroiksi" koskia alas Kittilään.

Enontekiön nimismiehen puustelli. Kuva Pentti Eskola, 1906. GTK.

Ennen lähtöä piti kuitenkin käydä 16 km. päässä olevassa Muotka|ärven kylässä kuuromykkä Agataa tapaamassa. Palkkasin yhden kyytimiehis-täni - Oskari-nimisen - viemään minut sinne. Lähdimme sunnuntaina kirkon jälkeen soutelemaan pitkää, mutta kapeaa Ounasjärveä myöten. Hämmästyimme kovin, kun olimme kulkeneet n. 8 km. - järvi oli jäässä! Ohoh, kuinka käynee?


Koetimme särkeä jäätä monella tavalla. Ensin seisoin minä keulassa ja hakkasin jäätä sauvoimella rikki. Oskari perässä sauvoi venettä eteen-päin. Mutta pian särkyi sauvoimeni kappaleiksi. Koetettiin toista konstia. Oskari meni keulaan ja toisella jalallaan polki jääti rikki keulan edestä: minä meloin perässä. Näkyi olevan hyvä konsti. Oskari porskutti jäätä ja vettä, että hei vaan!

Minua nauratti: onpa meillä hyvä "keulamoottori," ei paremmasta apua Päästiin taasen sulaan veteen ja tultiin pienen joen suuhun. Sitä jokea myöten meidän piti sauvoa ylös Muotkajärveen. Heti alussa oli tapahtua onnettomuus. Aloin sauvoa keulassa, mutta äkkiä sauvoin luiskahti joen
pohjassa, ja kun vene oli kovin pieni ja keikkuvainen, keikahti se samas-sa kovasti, olin kadottaa tasapainoni ja lentää suin päin jokeen. Sain kui-tenkin veneen laidasta kiinni, mutta vettä roiskahti kovasti veneeseen ja kintaani sain täyteen vettä. Sen pahempaa ei kuitenkaan tapahtunut ja iloisia olimme, kun ei vene kaatunut emmekä saaneet kylmää kylpyä.

Nuoralla vedimme sitten veneen koskea ylös Muotkajärveen. Mutta Muotkajärven kapeat salmet olivat vielä pahemmin jäässä. Oskarin täy-tyi kulkea rannalla ja vetää venettä köydellä, minä ohjailin venettä pe-rästä sauvoimella. Vene omalla painollaan särki jäätä. Hankalaa kulkua se oli, ja meitä pelotti miten käy, jos Ounasjoen suvannotkin jo ovat jääs-sä. Päätimme ettemme puhu toisille miehille mitään siitä, että jäätä on jo näin paljon: ehkä he eivät uskaltaisi ollenkaan lähteä matkalle mitenkäs me Oskarin kanssa sitten pääsemme Kittilään?


Lopulta laajenivat Muotkajärven kapeat salmet leveäksi järveksi ja siellä tuli vastaamme taas sula vesi. Illan pimetessä saavuimme perille ja pian istuimme tuvassa takkavalkean ääressä lämmittelemässä ja kuivaile-massa itseämme.

Muotkajärveläisiä 1920 luvulla. Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Naapuritalosta käytiin lainaamassa kynttilänpätkä, jonka valossa sitten pidin Agatalle viittomakielellä jumalanpalveluksen. Agata kävi myös H. Ehtoollisella. Oli hyvin hiljaista tuossa puolipimeässä tuvassa. Agatan vanhemmat olivat kovin iloiset siitä, että pappi oli tullut katsomaan hei-dän tyttörukkaansa, joka saa olla aina yksin, kun ei kukaan osaa puhua eikä viitata hänen kanssaan.


Oli jo pilkkopimeä,, kun lähdimme paluumatkalle. Pimeässä soutelimme yli Muotkajärven ja pujottelimme "kanavaamme" myöten läpi jäiden, pi-meässä laskea hurautimme jokea alas Ounasjärveen, ja puolen yön ai-kana olimme taas kotona. Vähän olin kyllä kohmettunut ja kylmettynyt perää pitäessäni, mutta mieli oli tyytyväinen, iloinen ja lämmin.

Seuraavana aamuna piti lähteä Kittilään. Kyytimiehet Simoni, Juhani ja Oskari tulivat isolla jokiveneellä minua hakemaan. Puin päälleni velje-ni poronnahkaturkin eli "peskin", sain myös lainaksi talvitakin, ja pian is-tuin poronnahkoihin käärittynä, mukavasti ja lämpimästi. Hyvästi, hyväs-ti! ..Sinne jää Lappi, jää Ounasjärvi ja sen takana lumivalkoisena kohoa-va kaunis Ounastunturi Me lähdimme takaisin lämpimiin "etelämaihin !"


Ounasjärvestä lähtevä Ounasjoki oli hyvin tulvillaan. Koko kesän ovat rantaniityt ja suot olleet veden alla. Ihmiset eivät ole voineet tehdä hei-nää paljo ollenkaan. Taitaa olla nälkävuosi tänä talvena Lapissa. Lei-pääkään ei ole, jauhoja on vaikea niin kauas kuljettaa. Enontekiöllä maksoikin kilo ruisjauhoja kokonaista. 9: 50.

Tulvajokea oli hyvä laskea. Simoni piti perää. Hän on hyvin taitava kos-kenlaskija. Juhani souti ylähangassa, Oskari alahangassa. Minä torkus-kelin keskellä venettä, "herroiksi" vain! Ensimäinen suvanto oli vain vä-hän jäässä. Oskari ja minä tulimme iloisiksi. Arvelimme, että eivät taida muutkaan suvannot olla sen pahemmin jäässä.

Simoni (vas.) ja Oskari Laakso 1910-luvulla. Kuva: Esko Mäntyvaaran albumista.

Kerroimme tovereillemme, miten olimme aikoneet salata heiltä, että Muotkajärvessä oli jo paljon jäätä. Simoni ja Juhani vain nauroivat tur-halle viekkaudellemme ja vakuuttivat, että Kittilään mennään, vaikka mi-kä tulkoon Puolentoista penikulman päässä yhtyy Ounasjokeen luotees-ta päin Käkkälöjoki.


Koska tiesin että n. 15 km. päässä likellä Käkkälöjokea on Peltovuoman kylä, jossa on kuuromykkää, olimme sopineet, että poikkeamme Pelto-vuomaan heitä katsomaan. Veneenkeula käännettiin siis luoteista kohti ja lähdettiin puskemaan ylös virtavaa ja koskirikasta Käkkälöjokea. Ju-hani ja Simoni sauvoivat ja Oskari veti rannalla köydestä.

Käkköläjoen suvannot olivat paikotellen pahasti jäässä. Kerrankin saa-tiin vetää venettä jäätä myöten melkein puoli km. Jää ei kuitenkaan vielä kantanut, vaan murtui veneen alla. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä lujempaa jää oli. Ajattelin välistä, että paras olisi ajoissa kääntyä takai-sin. Ja luulenpa, että kyytimiehetkin ajattelivat samoin, mutta kukaan ei viitsinyt virkkaa ajatustaan ääneen. "Akka tieltä kääntyköön...!"

N. 6 kilometrin päässä Peltovuomosta laskettiin vene rantaan ja päätet-tiin, että Juhani lähtee minua opastamaan maata myöten kylään, Simoni ja Oskari taasen jäävät veneen luo meitä odottamaan. Lähdimme pötki-mään. Juhani oli kyllä pieni mies, mutta kova kävelijä, hikihatussa sain loikkia mätiköitä ja soita myöten hänen kintereillään. Ei täyttä tuntia mennyt, kun jo oltiin perillä.

Peltovuoma teki kovin kolkon vaikutuksen. Kylä oli rakennettu soiden eli "vuomien" keskelle siitä kai nimi Peltovuoma. Kankailla kasvoi vain ma-talaa koivikkoa. Kylmä tuuli pääsi esteettömästi puhaltamaan minne ha-lusi. Ihmiset kärsivät siellä polttopuun puutetta kun havumetsää ei ole ol-lenkaan lähitienoilla; talvella kuuluvat huoneet olevan hyvin kylmät. En minä tahtoisi siellä asua.

Lapinkävijät Samuli ja Jenny Paulaharju vasemmalla. Keskellä Enontekiön nimismies Lauri Itkonen? Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Illan hämärtäessä olimme jo paluumatkalla. Juhani harppoi edellä. Mi-nun täytyi riisua takki käsivarrelleni, jotten jäisi jälkeen. Oltiin jo likellä venettä, kun takkini povitaskusta putosi joku paperi maahan. Minä kope-loimaan takkiani - ja voi kauhistus: muistikirjani oli pudonnut! Siinä oli luettelo kaikista kuuromykistä ja muistiinpanot koko kesän matkoista ja toimituksista. Korvaamaton vahinko!

Juhani täytyi palata sitä hakemaan. Lumessa näkyivät jälkemme koko hyvin, mutta alkoi jo olla pimeä: osaisikohan Juhani kulkea samoja jäl-kiä takaisin? Pahoilla mielin tallustelin veneelle, harmitellen sitä, että tasku oli jäänyt panematta säppineulalla kiinni. Mitähän kyytimiehetkin arvelevat tällaisesta matkustajasta? Mutta Simoni ja Oskari eivät olleet milläänkään. Heidän nuotiotuleensa oli ollut lentää tiainen, ja kansa us-koo, että se on pahanonnen lintu. Simoni oli heti sanonut, että nyt tulee joku vastoinkäyminen! - Ja niinpä tulikin!

Miehet lohduttelivat minua, että usein sattuu Lapissa tuollaisia vahinko-ja: putoaa puukko tupesta tai säkki ahkiosta matkamiehen täytyy palata välistä peninkulmien päästä niitä etsimään. Koska ilta alkoi jo olla myö-hä, päätimme lähteä Juhanin jälessä takaisin Peltovuomaan ja olla siellä yötä. Seurasimme jälkeäni niin hyvin kuin voimme. Pimeässä se oli kyllä vaikeaa, mutta jäljillä vain pysyimme. Olemmepa me kuin intiaanit aina-kin ajamassa valkoihoista miestä takaa!

Mutta sitten eksyimme jäljiltä juuri siinä, mistä olin Juhanista eronnut, emme löytäneet jälkeä hakemallakaan. No jopa nyt vastustaa! Mitenkäs me kohtaamme Juhanin? Jos Juhani löytää muistikirjani ja palaa samoja jälkiä veneelle, niin emme tulekaan vastakkain. Oskari koetti huutaa Ju-hanille, mutta Simoni sanoi, että se on turhaa vaivaa, Juhani on niin huonokuuloinen, ettei kuulisi vaikka likellä huutaisi!

No, mikäs auttaa, jos Juhani tulee veneelle ja näkee, ettei siellä ole ke-tään, niin kyllä hän arvaa, että me olemme lähteneet kylään, ja lähteä hänkin vielä kerran Peltovuomaan. Mutta kyllä siitä vain Juhanille jalka-vaivoja tulee! Eräässä paikassa tapasimme miehen jäljet, jotka näyttivät menevän veneelle päin. Tulitikun valossa niitä tarkastelimme. "Juhani tästä on mennyt", sanoi Oskari, "katsokaa, tällä on ollut kengänpohjissa paikat, ja paikat on Juhanillakin!" Onpa tuossa Oskarissa hyvä salapo-liisin alku, nauroin minä.

Mutta kun tulimme Peltovuomaan, näimme, että Juhani oli ollut meitä kaikkia viisaampi. Ensiksikin hän oli löytänyt muistikirjani aivan llikeltä kylää, siitä missä olin takkini riisunut, ja toiseksi, hän ei lähtenytkään enää veneelle, vaan meni kylään arvellen, että tottapahan toiset tulevat perästä. Juhani oli kuin olikin oikeassa, mutta Oskarin salapoliisimaine sai pahan kolauksen. Näkyi muillakin olevan kengänpohjissa paikkoja, eikä vain Juhanilla!

Yöllä oli ankara pakkanen, vähintäin 10 astetta. Kun aamupäivällä eh-dimme jälleen veneen luo, näimme, että pakkasherra on tehnyt kovasti työtä. Joki veneen ympärillä oli mennyt jäähän. Miehet näkyivät olevan pitkissä mietteissä. "Annapa kuulua mitä aikovat", ajattelin. Miehet rupe-sivat ääneti virittelemään tulta keittääkseen kahvia, vaikka tuskin tunti sitte oli kylässä juotu lähtökahvit. Siinä tulen paisteessa pääsi kieli vähi-tellen irti. Kyllä se on nyt niin, että talvi näkyy tulevan. Ja nyt ovat suvan-not jo varmasti jäässä. Kittilään kenties vielä pääsisi venettä vetämällä ja jäätä särkemällä, mutta jauholastin kanssa sieltä ei pääse takaisin. Heidän ei siis kannata lähteä Kittilään ... Jaa, mitäs tehdä?

Voisi veneen vetää rannalle ja maisin palata Enontekiön kirkolle odotta-maan rekikeliä ... Takaisinpaluu ei minua miellyttänyt. No, he voivat vie-dä minut veneellä likimpään taloon Ounasjoen varrella, siitä saisin omin paini keinotella eteenpäin .... Mutta mihin minä polkupyöräni panisin? Olisipa kovin vaivaloista pukata sitä pitkin tiettömiä rantatörmiä! Kun myös Oskarin piti joka tapauksessa mennä Kittilään työnhakuun, arvelin jo ostaa koko veneen ja niin kahden Oskarin kanssa laskea, jos jäät sal-livat, alas Kittilään ja vaikka Rovaniemelle asti.


700 markalla olisin tuon veneen saanut. Hetkisen jo paisutti rintaani aja-tus, että pian tässä kuljetaan oikein omalla veneellä! Lopulta kuitenkin sovittiin, että kyytimiehet vievät minut veneellään aina Kittilän rajalle asti Ylikyrön kylään, jonne Enontekiön kirkolta on n. 40 km. Etemmäs he ei-vät uskalla.

Niin lähdettiin taas alas Käkkälöjokea. Rannalta hakattiin veneeseen käyrä koivu, jolla olisi sopiva jäätä särkeä. Ja kyllä keulamiehellä tuota raskasta koivurahkaa heilutellessa oli lämpimämpi kuin riihenpuijilla! Mutta usein oli jää jo niin paksua, ettei se tahtonut mennä lyömällä rikki. Silloin piti Oskarin mennä taas "keulamoottoriksi" ja ruveta polkemaan jäätä rikki me muut meloimme arvilla tai työntelimnie sauvoimilla venettä jäähän avautuvaa kanavaa myöten eteenpäin. Monasti siinä pulahti Os-karin jalka liian syvälle: saapasvarret vettä täyteen. Toisin vuoroin taas vedettiin venettä köydellä; paikotellen jää oli jo niin lujaa, että se kantoi sekä veneen että miehet, jotka venettä vetivät tai työnsivät. Oli se hom-maa! Ja aikaa se veti!

Veljekset Simeoni (vas.) ja Oskari Laakso 1950-luvulla.

Mutta lopulta alkoi joki muuttua taas virtavaksi, ja pian laskea huristeltiin koskia alas kilpaa jäätelien kanssa. Niin päästiin taas Ounasjokeen. Kun rannalla oli keitetty kahvit ja murkinoitu, jatkettiin matkaa. Kosket meni-vät nopeasti, niin että ranta vilisi. Muutamassa kohden kurkisteli punai-nen ketunpää rantapehikosta kuin mökkinsä ikkunasta ohi kiitäviä mat-kamiehiä. Sitten oli taasen kilometrimääriä jäätyneitä suvantoja, ja saa-tiin käyttää jälleen kaikki konstit, että päästäisiin eteenpäin. Illan hämär-täessä alkoi lopultakin koskitaival.


Mahtava Ketokoski joka on monta km. pitkä laskettiin muutamassa mi-nuutissa; koski toisensa jälkeen kohahti ohi, ja vaikka tuli jo aivan pi-meä, lasketteli Simoni onnen kaupalla ja aivan onnellisesti jokea alas. Ei sitä matkaa helposti unohda. Äänetön erämaan rauha kummankin ran-nan metsissä; ympärillä kiehuva koski - ja sitte alkoivat taivaalla hulmu-ta revontulet, valkeina, vihreinä ja keltaisina. Kiitää niiden haaveellises-sa valossa, taivaan kirkkautta tähystellen - olipa se kuin kulkua sadun-maassa. Ei sitä voi kuvata, mutta ei sitä voi unhoittaakaan.

Jäät alkoivat taas estää kulkua. Lopulta tuli "stopp tykkänään." Mutta silloin oltiinkin likellä erästä taloa, johon olimme päättäneet pyrkiä yöksi. Talo oli vierasvarainen, ja pian oltiin unen helmoissa ja matkattiin niille maille, missä veneen alla kuohuu hopeainen koski ja ylhäällä taivaal-la räiskyvät kultaiset revontulet.

Vas. Simoni Laakso, asuntolanhoitaja Helvi Sipilä ja Vieno Laakso Ounasjoella Ylikyrön rannassa 1950-luvulla.

Yöllä oli jälleen kova pakkanen. Jää oli jo niin lujaa, että kesti talon koh-dalta huoleti kävellä yli joen. Kyllä nyt on venekyyti lopussa! Vene vedet-tiin rantatörmälle ja käännettiin kumoon. Tuossa olkoon ja nähköön unta uudesta kesästä, jolloin se taas ylpeänä halkoo koskien kuohuja! Yliky-röön oli enää vain muutamia kilometrejä. Simoni ja Juhani tahtoivat täyt-tää sopimuksensa, ja niinpä yhdessä menimme sinne. Ajelin pyörällä lunta myöten missä metsäpolku vain salli, muut kävelivät. Kovin paljon ei lunta vielä ollut, ehkä n. ½ korttelia. Ajaa vielä saattoi.

Ylikyrössä heitettiin hyvästit. Simoni ja Juhani kääntyivät jalkapatikassa

Enontekiölle päin, Oskari ja minä Kittilään. Oskarin selässä keikkui rep-puni ja repun suussa saappaani; toinen oli alkanut hieroa kantapäätä. Ylikyrössä ostin sen vuoksi poronnahasta tehdyt kevyet ja lämpöset karvakengät eli "nutukkaat", joiden varret käännetään pauloilla nilkkoihin kiinni; kyllä nyt oli kevyt kävellä hippasta ja pukata pyörää. - Niin siitä pyörästä se nyt tuli vastus!

Tähän asti se oli ollut uskollinen palvelija ja kärsivällisesti kantanut her-raansa, tuhansia kilometrejä, mutta nyt piti herran ruveta työntämään ja taluttamaan ja kantelemaan palvelijaansa. Palvelija pyöri polkua myö-ten, herra sai harppaa tiepuolessa mättäitä pitkin. Kyllä tämäkin oli "val-tamaantietä"! Pahainen polku milloin luikerteli jokitörmiä, milloin ryömi metsään tai melkein kokonaan hävisi risukoihin. Milloin tarttui ratas jo-honkin risuun, milloin tarrasivat polkimet mättääseen kiinni, milloin sulki kaatunut puu tien, milloin piti ponnistella jonkun syvän ojan yli. - Ei ole silloin pyörä hauska toveri!

Mutta mukana se kulki kuitenkin. Ensimäisellä peninkulmalla meni aikaa ainakin tuntia! Kerran piti mennä syltä leveän joen poikki. Joen rannat olivat vahvassa jäässä, mutta keskijoki vain hienossa viitassa. Joko nou-si tie pystyyn? Ei sentään. Löysimme pari pitkää seivästä, jotka sidottiin koivunvitsalla yhteen. Niin saatiin silta. Ritisi ja rutisi se silta, mutta yli päästiin. Minun täytyi huutaa "eläköötä" hyvälle onnellemme.


Oppaana edellämme oli peninkulmamääriä juossut ketturepolainen. Mutta muutamassa paikassa oli itse metsänkuningas, karhu, kävellä tal-lustellut jokirantaan. Liekö käynyt juomassa. Jalan jäljet olivat suurem-mat kuin miehen kämmen. Oli ollut kai suuri otus. Minulla oli repussani lyhyt taskumauser (pistooli). Oskari kysyi:
- Ampuisitteko, jos karhu tulisi vastaan?
- Täytyisi kai ampua, sanoin minä.

Mutta karhun jäljet tulivat tien poikki vielä kahdessa kohdassa tiesi vaik-ka ukko olisi hyvinkin likellä. Täytyi jo kysyä Oskarilta:
- Ketähän tässä enemmän pelottaisi, karhua, vai meitä, jos todella satut-taisiin vastakkain?

Karhua emme kuitenkaan kohdanneet. Kerran alkoi Oskari, joka kulki edellä, huutaa:
- Ampukaa, ampukaa!
- Mikä hätänä?!

Vain parikymmentä metriä yläpuolellani lensi suuri, lumivalkea joutsen hitaasti, raskain mahtavin siivenlyönnein. Mikä komea lintu! Ei kumma, jos Oskarissa heräsi murhahimo. Mutta ampuma-ase oli repussa, siellä olkoon. En olisi ehtinyt häiritä tuon kuninkaallisen linnun rauhaa, jos oli-sin tahtonutkin. Tultiin taloon. Kerroimme heti suuren uutisemme: karhu on kuljeskellut tuolla ylempänä, tuskin kilometrin päässä talosta! Siitäkös jahti-into nousi!

Oskari Laakso 1920-luvulla. Kuva: Taisto Laakson albumista.

Mutta ei ollut talossa yhtään pyssyä. Sen sijaan oli siellä 2 nuorta miestä n. 5 km. päässä edessäpäin olevasta kylästä. Heille tuli kiire hakemaan pyssyjä koloaan, ja heidän venheessään saimme tervetulleen titaisuu-den lepuuttaa jalkojamme. Mutta kun kävellessä olin hiostunut, tahdoin välttämättä ruveta soutajaksi, jotten vilustuisi. Ja nuorista miehistämme oli ihan merkkitapaus, kun olivat ensi kertaa pappia kyydissä, ja vielä pappi soutamassa. Siinä oli noilla avomielisillä, iloisilla erämaan lapsilla isosti ihmettelemistä!

Pian hurahti tuo 5 km. pituinen koskitaival. Kyytimiestemme kotikylässä olimme yötä. Aamulla lähtivät pojat pyssyineen ylös jokea karhun ajoon. Mutta me puolestamme vuokrasimme veneen ja lähdimme sillä viilettä-mään alas virtaa. Edessämme oli näet puolenpeninkulman pituinen Puk-sukoski laskemalla sen säästyisimme parin tunnin jalkavaivoista! Oskari laskumieheksi, minä soutajaksi.

Pitkin matkaa pastoi aurinko edestäpäin, suoraan Oskarin silmiin. Eikä silloin perämies voi nähdä paljo mitään, koski on yhtenä kimalluksena, ei näe varoa kiviä ollenkaan Täytyi mennä onnenkaupalla.

-Luoja tätä venettä vie, kun ei kivelle satu, tuumi Oskari aina vähän päästä.

Mutta kerran sentään sattuikin kivelle, mutta virta ei ehtinyt kääntää ve-nettä poikittain, ennenkuin Oskari jo sai sauvomen käteensä ja sillä piti veneen kohdallaan. Päästiin pian kiveltä irti, ehkä vähän hengästynei-nä ponnistuksesta, mutta en malttanut olla vähän kiusottelematta Oskaria:
- Luojako sen veneen kivelle vei?!

Kevättulvan runtelemaa rantaa Ounasjoen Puksukosken alapuolella. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Ounasjoen Tepastonsuvannolta v. 1932. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Onnellisesti päästiin Puksun alle. Siellä oli jäämuuri taas vastassa. Ve-dettiin vene maalle ja väännettiin kumoon. Siinä odottakoon omistajaan-sa! Jalkapatikassa saavuimme Tepaston kylään. Siellä tapasin 2 kuuro-mykkää. Toiselle heistä laitettiin hakupaperit: toivottavasti hän ensi syk-synä pääsee Jyväskylän kouluun.

Tepastosta lähdettyämme kuljimme alkumatka jäätä myöten. Oskari juoksi edellä sauvalla koetellen jään lujuutta, minä ajelin pyörällä peräs-tä. Jää oli kyllä liukasta, kun ei siinä ollut lunta ollenkaan, mutta pyörä pysyi kuitenkin pystyssä, kun varovasti ajoi. Kerran pudota kupsahti etu-pyörä jään alle ja minä jäin istumaan satulaan kuin kukko orrelle. Toisel-la kertaa särkyi jää Oskarin alta ja hupsis, siellä kahlaili mies yli saapas-varsien vedessä. Sen jälkeen me kyllästyimme kokonaan jäällä kulkemi-seen.

Likimmässä talossa kuivaili Oskari itseään, ja sitten taas taipaleelle. On-ni oli jälleen mukanamme. Joitakin kilometrejä kuljettuamme näimme et-tä nyt on joki taas sula, ja Oskari tiesi, että ainakin 10 km. verran tästä eteenpäin on joki hyvin virtava ja koskirikas. Ollapa meillä vene! Kaikek-si onneksi oli joen toisella puolella talo. Isäntä poikineen sattui kävele-mään koskenrannalla.

Oskari heti kiljumaan:

-Tule hyvä mies ja vie meidät muutamasta "kympistä" niin kauas kuin veneellä pääsee!

Ukko oli vastahakoinen, mutta souti lopultakin luoksemme. Saimme hä-net runsasta palkkiota vastaan lähtemään kyytiin. Talosta sain turkit päälleni, ja niin mentiin, isäntä piti perää ja Oskari souti, minä vain "her-roiksi" keskellä: ohoi, jopa kannattaa taas elää!

Peninkulman päässä alkoi uudelleen jää-erämaa. Ukko olisi kyydinnyt meidät kauemmaskin, mutta ei päästy. Siitä ei ollut kuitenkaan enää kuin 3 kilometriä Könkäänkylään, ja Könkäänkylä on siitä merkillinen, että siitä alkaa maantie, jota pääsee vaikka Helsinkiin asti!

Iltapimeässä saavuimme Könkääseen läpiväsyneinä. Oskari vakuutti, et-tä hän ei lähtisi tänä iltana askeleenkaan vertaa eteenpäin, vaikka mitä maksettaisi! Aamulla erosin Oskarista. Hän jäi vielä Könkääseen. Kiitol-lisuudella muistelen tuota reipasta, palvelevaista ja aina iloista matkato-veriani. Itse hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan kruunun maantietä myöten 28 km. päässä olevaa Kittilän kirkonkylää kohti.

Tuntui melkein uskomattomalta onnelta, että vielä sai silmillään maan-tienkin nähdä! Ilma näkyi lauhtuneen alkoi sataa hienosittain vettä: nä-kyy talvi vielä saavan matkapassit. Parin kolmentunnin ajan jälkeen olin Kittilässä. 170 kilometrin pituinen erämaantaival oli onnellisesti suoritet-tu. Nyt oltiin jälleen ihmisten ilmoilla. Juolahti mieleen, etten ollut viiteen vuorokauteen pessyt silmiäni! Kukapa erämaissa joutaisi kuluttamaan aikaansa sellaisiin turhiin asioihin, kuin silmien pesuun.

Ounasjoen köngäs Könkään kylän kohdalla. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Kittilässä olin viikon. Kaiken aikaa satoi vettä. Lumi suli, jäät lähtivät. Mutta lähtöni edellisenä iltana alkoi taas tulla lunta, aamulla oli sievä pakkanen ja pikku talvi oli valmis. Olisin mielelläni mennyt autolla, mutta oli liian vähän matkustajia, auton ei kannattanut lähteä. Kievarikyydillä taas en tahtonut ruveta ajamaan. Siinä saa aina riidellä kyydistä kievarin isäntien kanssa ja vauhdista kyytipoikain kanssa! Ainoa keino oli siis lähteä pyörällä. Luntakaan ei ollut niin paljon, ettei olisi päässyt kulke-maan.

Kaksi vanhaa hyvää ystävääni saattoi minua ensimäiset 20 km. Ajelim-me milloin "kesätietä" s.o. kärrytietä keskellä maantietä, milloin taas "tal-vitietä", s.o. reenjälkiä myöten maantien reunalla. Kaukosen kylässä, jossa maantie menee yli Ounasjoen, erosin tovereistani. Proomulla vie-tiin minut poikki joen. Hyvästi, toverit!


Nyt todella jää Lappi selkäni taa! 140 kilometrin päässä on Rovaniemi ja rautatie! Matka Rovaniemelle oli vielä taistelua lumen ja jään kanssa. Raskasta kulkua. Pyöränkummit olivat rääkissä. Miten kestänevät? Etu-pyörän kummiin repeytyikin "palkeenkieli", paransin sen käärimällä vaa-terievun pyörän ympäri. Se kesti eikä muuta vahinkoa sattunut.

Maanantaiaamuna lokakuun 16 p:nä saavuin Rovaniemen asemalle puoli tuntia ennen junan lähtöä. Ennätinpäl Melkein kuukausi sitte olin Torniossa sanonut rautatielle hyvästit. Lapin matka oli lopussa. Nyt aje-taan höyryhevosella kohti "etelämaita".