ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Lavealla tiellä.




Vihdoinkin siis sileällä, lavealla tiellä, joka niin mukavasti ja vaivattomasti vie autuuteen, niinkuin tiedämme. Lavealla tiellä käy mieli niin nöyräksi, suvaitsevaiseksi ja lievästi arvostelevaksi, ei ollenkaan niin tulisen itse-rakkaaksi, kiihkoiseksi ja suvaitsemattomaksi kuin niiden, jotka kompu-roivat kaitaisella tiellä hyveen jyrkissä ahteissä.

Nousin Haakon Adalsteinin korkeimmalle kannelle, istuuduin mukavaan korituoliin ja sytytin käyrän, siron, gemssinluisen, sveitsiläisen piippuni. Pitkä piippuni ei enää sulanut, yhteen komean laivan sisustukseen. Sitä-paitsi lähti siitä niin kylmiä sauhuja täällä Jäämerellä, että kurkkuni oli kylmettynyt ja saanut tulehduksen. Siinä istuessani totesin nöyränä, et-ten ole luotu löytöretkeilijäksi, ainakaan napamaihin.

Mahdollisesti päiväntasaajan seuduilla, jossa ihmiset kulkevat alasti ja minäkin voisin liikkua kelteisilläni enkä väristen paksuissa vaatteissa. Sielläkin löytäisin mieluimmin kovia maita, jängät jättäisin muitten tutkit-taviksi, esim. nuoren toht. Numelinin, joka on predestineerattu kaitaisen tien kulkija.

Kunnioitukseni kasvoi kumminkin suureksi, edesmennyttä Mathias Alek-santeri Castrenia muistellessani, sekä häntä kohtaan että Sipi Europa-eusta ja Elias Lönnrotiakohtaan, jotka kuukausmäärin asuivat samojee-dien jurtoissa, lappalaisten kodissa ja multakuopissa, taistellen pakka-sen ja syöpäläisten kanssa.

Mutta aika aikaa kutakin! M. Castrenin miltei rintaperillinen, prof. J. Cast-ren, kulki jo biilissä niinkuin mekin ja saapui samana päivänä onnellisesti Petsamoon, kun me sen jätimme. Ehkä jängät häntä enemmän miellytti-vät kuin minua, hänessä kun asuu esi-isien tottumus tällaisiin lievästi makadamiseerattuihin teihin.

Rantasalmella, jossa minä ylenin, ei ollut soita missään, jossakin joku muurainpälvi, joka nyt varmaankin jo on ojitettu ja viljelty. Ei siellä ollut muuta kuin yksi korpi, Pyyvilän korpi, mutta sekin oli yhtä hyvästi hoidet-tu kuin Helsingin Eläintarha, paremmin kuin pääkaupungin muut metsät.

Siellä polut olivat kovat ja niin leveät, että kaksi miestä sopi rinnan niitä astumaan. Edesmennyt Pyyvilän omistaja, kapteeni Pistolekors, oli näet laitattanut ne niin leveiksi, jotta hänen jalosukuinen tyttärensä mahtuisi kävelemään käsikoukkua korkeasti jalosukuisen sulhasensa kanssa. Tästä kai johtunee vastenmielisyyteni tällaisia suosulia ja maasulia koh-taan.

Käänsin päätäni korituolissa ja vilkaisin viimeisen kerran taakseni Lapin raukoille rajoille ja huokailin:

Jää hyvästi Lapin jängät,
Louhivuoret, tervaskannot,
Kämpät kaikki luteinensa,
Jää on meri kylminensä.

Se oikia geodeetti, maisteri Pesonen, tunsi jotakin samantapaista rin-nassaan. Hän oli jo kaksi kuukautta oleillut Maattivuonossa, asunut kolt-tain majassa, syönyt viiliä ja lohta, tuijottanut koneillaan tähtiin, sähköit-tänyt langattomallaan milloin Naueniin Berlinissä, milloin bolseviikien tähtitorniin Moskovassa, ja määrännyt Maattivuonon aseman maapallol-la 4 km. idemmäksi kuin se on kartalla. Suomi on siis voittanut 4 km. li-sää Jäämerenrantaa kartalla. Kun hän sai kaikki kellonsa ja koneensa Haakon Adalsteinin kannelle, pääsi häneltäkin helpoituksen huokaus, hän löi kätensä ristiin rinnalleen ja vilkutti silmää Maattivuonolle, tuonne kauas itään.

Nordkyn.

Maisema Alattion ja Nordkappin väliltä Acerbi Giuseppe, alkuperäisen kuvan tekijä ; Belanger Louis, tekijä ; De lʼ Imprimerie de Cox, Fils, & Baylis, painaja ; Merigot J., kaivertaja ; Saint Morys Étienne Bourgevin Vialart de, tekijä ; Skjöldebrand Anders Fredrik, alkuperäisen kuvan tekijä 1802 Maisema Alattion ja Nordkappin väliltä, kuva 22. / Museovirasto.

Kun sitte ensimäisellä aterialla rokfoorjuusto ryömi pöydälle - vanha juustohan hyppää pöydälle, kun sille vähän viheltää, niin virkkua on sen eläinkunta - kostuivat silmäni. Tämä juustohan kuuluu lavean tien eväi-siin. En malttanut enää, tilasin kokonaisen pullon burgunderia, punasta, hapanta, täyttävää. Se on lavean tien parasta mettä.

Otin lasin, en kahta, tarjosin geodeetille, ja katsos, hän otti ja joi myös-kin. Ja meidän ruumiimme ja sielumme ylistivät kulttuuria, lavean tien hengetärtä. Tämä ukko Noakin keksimä kalja on kaiken väsymyksen lääke, eikä niinkuin sen irstas pikkuserkku, sprii, joka on riidan, toran ja hurjuuden juuri.

Parempien ihmisten ruumiin koneisto kaipaa burgunderia, niinkuin hie-noimmat moottorit vaativat bensiiniä. Sprii nokeaa ihmismielen, niinkuin nafta koneen, mutta burgunderi panee kaikki sielun voimat liikkeelle, niinkuin bensiini koneen. Tämän ovat Norjankin vesipojat oivaltaneet, joten burgunderi on vapaasti saatavissa, sprii kielletty, mutta vieläkin helpommin saatavissa kuin meillä. Sama surkeus siis kuin Suomessa-kin. »Ihmisen luonto turmeltu on Aatamista a-asti»!

Meillä oli lääkkeenä mukana 200 grammaa konjakkia rohtopullossa. Se tuli avaamatta takasin, mutta burguderipullo tyhjennettiin kahdessa vuo-rokaudessa pohjasakkoja myöten. Viimeiset tipat pudistettiin ulos pullon pohjaa paukuttamalla. Tämän kerron ohjeeksi ja ojennusnuoraksi Suo-men lakiasäätävälle eduskunnalle. Ottakoon se oppia norjalaisilta! Aut-takaa, »etustajat», me hukumme spriihin! Eihän Suomen kansalla enää ole mutaproomun koneistoa. Se vaatii bensiiniä eikä naftaa.

Hurtigruten'in, nopeareitin, laivat ovat komeita, suuria aluksia. Niiden pohjoinen päätepaikka on Kirkenäs, eteläinen taas millä Bergen, millä Trondhjem, millä Stavanger. Niitä kulkee 6 kertaa viikossa etelään, 6 kertaa pohjoiseen. Tuskinpa on maailmassa toista reittiä, joka olisi kau-niimpi kuin tämä 4 vuorokautta kestävä kulkuväylä Trondhjemista Kirk-koniemeen!

Näin harvaan asutussa maassa eivät laivat voisi ansaita menokustan-nuksiaan, jollei valtio niitä tehokkaasti auttaisi. Sanottiin, että valtio mak-saa kullekin laivalle yhdestä vuorosta kokonaista 30,000 Norjan kruu-nua, s.o. noin 300,000 Smk. Mutta kun on mahdotonta rakentaa rauta-tietä pitkin tätä onnettoman vuorista maata, täytyy jo postin kuljetuksen takia pitää laivoja liikkeessä.

Matkailijatulva on suuri, mutta ei sekään kykene korvaamaan suunnatto-mia menoja. Sisustus ja siisteys näissä laivoissa on ensiluokkaista. On ihmeellistä nähdä, miten paljon huolta norjalaiset ovat panneet hyvien teitten hankkimiseksi maaseudulle. Norjan maantiet ovat erinomaisessa kunnossa. Niitä on hakattu kallioihin, niitä on vedetty notkojen yli siltoja
pitkin. Missä ikinä laakso tunturien välissä on tavattavissa, siinä luikerte-lee maantie.

Tähän norjalaiset ovat olleet pakoitetut, sillä rautateitä ei ole. Pohjoisin Norjan päärata päättyy Trondhjemissa. Narvikista Ruotsin rajalle tosin on rautatie, mutta se on vain Ruotsin radan jatkoa. Meidän kulkuneu-vomme Lapissa eivät siedä minkäänlaista vertailua Norjan teihin.

Näyttää siltä, kuin Norjan hallitus erityisellä huolella hoitaisi juuri Finmar-ken'in tarpeita. Eivätkä Finmarkenin asukkaat vähiin tyydykään. Kun oli kysymys siitä, että hurtigrutenin laivavuoroja supistettaisiin neljään ker-taan viikossa, parkasi Finmarken närkästyksestä, eikä auttanut muu kuin palata 6:teen vuoroon viikossa.

Norjalaiset ovat monessa suhteessa meitä edellä, niin myöskin Finmar-ken'insa hoidossa. Meidän täytyy seurata heidän esimerkkiään, meidän täytyy kilpailla heidän kanssansa. Lappi ja Petsamo on otettava tarkan ja hyvän hoidon alle. Kuulin matkalla kerrottavan, että eräs hurtigruten'in laivoista tulisi kerran viikossa poikkeamaan Petsamoon. Tämähän olisi erinomaisen edullista kaikille petsamolaisille ja muille suomalaisille.

Laivanvarustuksen alallaemme voi pitkiin aikoihin yrittääkään kilpaile-maan norjalaisten kanssa. Heidän hallussaan ovat nämät vedet nyt ja ehkä aina vastakin. Mutta parempia ja mukavampia laivoja ei voi toivoa-kaan kuin ovat nämät pitkät, komeat valtamerialukset. Tällä alalla ei ole syytäkään kilpailuun. Norjalaiset hoitavat tämän väylän tarpeet ylitse kai-ken kiitoksen.

Kun me kuljimme Nordkapinmaan rantueita, liikkui siellä myös suuri amerikalainen turistilaiva, noin 12,000:n tonnin mittainen, jonka ameri-kalaiset pohatat olivat hyyränneet vain tätä matkaa varten. Nyt vallitsee rahallinen ahdinkotila Skandinaviassa, mutta matkailuun se ei näytä eri-tyisen masentavasti vaikuttaneen.

Joltakin laiturilta Hammerfestin eteläpuolelta nousi laivaamme suuri joukko nuoria ylioppilaita molempaa sukupuolta. Sanottiin, että he tulivat jostakin hengellisestä kokouksesta. Johtajana oli eräs opettaja, mainio pianonsoittaja. Mikä lienee ollutkaan laatuaan kokous, mutta heti salon-kiin astuttuaan nuoret miehet rupesivat korttia pelaamaan useammassa pöytäkunnassa.

He pelasivat englantilaisten lempipeliä, bridgeä, joka paljon muistuttaa meidän rakastamaa skruuvipeliä, koko joukon yksinkertaisempaa tosin meidän peliämme kaikkine suomalaisine rönsyineen, naputuksineen, kotkamisäärineen, peukaloineen ja varpaineen.

Mutta miellyttävää oli todeta, miten sivistyneesti pelaajat käyttäytyivät. Ei sanaakaan hiiskuttu pelatessa; mikä vielä ihmeellisempää, ei haukkumi-sen sanaakaan lausuttu pelin päätyttyä. Heidän käytöksensä oli sivisty-neen ihmisen, oli gentlemannin. Kulttuuri on korkealla Norjassa! Pelistä päättäen he todellakin voivat olla kristillismielisiä sanan kauneimmassa, harvinaisessa merkityksessä. Vai olivatko he vain sivistyneitä. - Meillä-hän kristillismieliset eivät selaile neljän kuninkaan kirjoja.

Miten erilailla meillä käytäydytään skruuvipelissä! Sivistyneet miehethän meillä haukkuvat toisiaan kuin jätkät. Mikä on eroitus sivistyneitten pelin välillä ja jätkäsakin, joka kalliolla kesillä paukuttelee nystyröitään ranta-paasiin? Ei muu kuin että jätkillä on likaiset kortit, sivistyneillä puhtaat. Kiroukset ja sadattelut sointuvat hyvin mustiin kortteihin, puhtaitten korttien ääressä ne vaikuttavat epäsoinnulta.

Myönnän että skruuvipelissä sivistys joutuu kovalle koetukselle, mutta siinä pelissä myöskin ohut sivistys selvää selvemmin näytäksen. Skruu-vipelistä päättäen meidän sivistyksemme olisi vielä ohutta, hiukan jät-känsekaista. Seurasin kauan norjalaisten peliä nähdäkseni, eikö kukaan nouse pystyy ja ärjäse:

- Sinä s nan korpin penikka! Mitenkä sinä, korvennettava, löit pataässän pöytään!

Honningvaag.

Skarsvågin kylän kylätie Norjassa 1931. Kuva: Paulaharju Samuli. Mu-seovirasto.

Kalanpäitä punnitaan, Skarsvaag, Norja 1934. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Ei sanoja tänne päinkään! Jokaisen pelin perästä lyhyt ystävällinen kes-kustelu pelin kulusta, sitte asianomainen ryhtyi tekemään työtä ja jaka-maan kortteja tyynenä ja hillittynä, kuin pappi ehtoollista jakaessaan pit-känäperjantaina. Pitäisi lähettää valtion sivistysrahaston kustannuksella muutamia pahimpia korttipirujamme stipendiaatteina pelaamaan korttia Norjaan ja Englantiin, jotta yleinen säädyllisyys ja sivistyneet menot mei-dänkin maassamme pääsisivät nousemaan.

Korttipelistä siirryttiin musiikkiin. Kohteliaisuudesta eräs norjalainen rou-va soitti Sibeliuksen »Hämähäkin» ja »Musetten». Se oli kehoitus meille panemaan parastamme. Niin tehtiinkin. Nuori Numelin häikäisi yleisön loistavalla soitollaan. Hämmästytti minuakin. Ei tahtonut koskettimet riittää hänen vilkkaille hyppysilleen. Milloin hän mourusi syvimmässä bassossa, milloin ryöppynä karkasi ylimpään diskanttiin ja liritteli siellä aivan hykäyttävän suloisesti.

Norjalaiset hokivat:
- Han är meget »flink», meget »flink». (Hän on hyvin »nopsa», hyvin »nopsa»).

Niin »nopsa» hän todellakin oli. Hän on pianolla näppärä taituri. Piano-kappaleen ahtaat puitteet hän murtaa kuin nuori orivarsa aidat, ja las-kettelee täyttä karkua oman mielikuvituksensa tanterille. Sibeliuksen »Valse triste»-stähän mukaili mitä iloisimman jänkäpolskan. Ottaakseni vertauksen korttipelistä, tahtoisin sanoa, että nuori Numelin soitti koko ajan »suurta slammia grandissimossa kymmenellä peukalolla ja yhtä monella ukkovarpaalla».

Oli luonnollista, että nuoret naiset häneen ihastuivat. Eräs solakka, pitkä norjalainen nainen ei jättänyt häntä rauhaan. Norjattaret ovat samoin kuin amerikalaiset naiset paljon enemmän toimivia kuin meidän naisem-me. Heillä on niin puhuvat, etten sanoisi imevät, silmät, jotka vilpittömäs-ti lausuvat julki nousevan lemmentunteen syttymisen.

En minä tällaisia silmäyksiä saanut, mutta minähän liikkasinkin kannella kuin vanha, takajalkaan purtu koira; ja sellainen on aina pelin ulkopuolel-la. Niin, hän tarjoutui Numelinille oppaaksi Narvikissa ja lupasi viedä hä-net korkeimmille tuntureille näyttääkseen hänelle kauneimmat norjalai-set näköalat.

Mutta nuori aviomies, Numelin, muisti pyhät valansa, ja sanoi naiselle hienolla tavalla, ettei hän raskinut vaivata nuorta naista niin rasittaville ja vaarallisille poluille. Nuori Numelin kapusi yksin l,000:n metrin tunturille ja kylpi siellä eräässä lumijoessa, vaikka ilmassa oli enintään + 6 asteen lämmin. Aivan niinkuin suuri pyhimys ja abbotti Bernhard Clairvaux' lai-nen teki, kun kohtasi kuvakauniin naisen. Hänkin hyppäsi jääkylmään lähteeseen ja sai naisen kuvan hälvenemään silmistään ainakin hetkek-si.

Narvikista lähdettiin junalla Köölin yli ylen kaunista alppirataa myöten. Olen tästä jo aikaisemmin kertonut, niin että jätän sen tällä kertaa sik-seen. Ruotsin puolella kuljin ensi kertaa sähköistetyssä junassa ja tote-sin, että sellainen toimii mainiosti. Nopeus on 8 peninkuormaa tunnis-sa, kulku erittäin tasaista, eikä savun tupruaminen sokaise silmiä. Tuossa tuokiossa oltiin Bodenissa.

Tähän päättyi lavea tie. Hunajaa ja viiniä vuoti, musiikkija laulu kaikui, ja pienoinen lemmen loimu tupsahti liekehtimään. Aivan kuin lavealla tiellä tuleekin, tiellä,joka varmimmin epikurealaisen maailmankatsomuksen mukaan vie autuuteen, jossa on sijaa niillekin, jotka kompuroivat hyveen jyrkissä ahteessa ja polkevat sen upottavissa jängissä.