Tanu. Pohjolan Sanomat no 117. 27.05.1925

Leikkisällä tuulella


Oltiin eilen Muonion tulevan taajaväkisen yhdyskunnan ”senraalissa". Tuli näet päräyteltyä sinnekin kroonillisessa uutisnälässä ja hyvät päivät ja kuulemat sanottua sekä kyseltyä Muonion kuulumisia.

-Kesähän se on tullut tännekin, kuulimme heikosti, kuin sääsken huo-kauksena langan toisesta päästä, missä arvattavasti jokin naisparka huusi äänensä säryksiin asti.

- Muutapa tänne ei paljon kuulu.

-Vai jo kesä sinnekin, huusimme miettiäksemme jotain erikoista kysyttä-vää.

-Että kuinka .. .?

-Joo, karjuimme huokausta tavoitellen. Ei siellä ole sattunut näihin her-ran vuosiin tapaturmia, kuolemisia, miestappoja, murhia, murhapolttoja. Itsemurhia, vai onko?

-Ei ole tapahtunut . . .

- No sinne ei sitten kuulu mitään?

- Kyllähän tänne jotakin . . .


Nyt oli torvi varmasti toisen naisen äänestä päättäen edellistä korkeate-koisemman kourassa.

-Täällä kuoli kaksikymmentä vuotta sitten

- Kaksikymmentä vuotta sitten: Kuka siellä kuoli . . .?

-Talon vanha emäntä, joka haudattiin . . .

-Kirkkomaalleko?

-...... Jonkin aitan alle.



Taivas...... Epäilemättä kummitusjuttu. Harjakset niskassamme nousivat ensiluokkaisen uutisen toivossa, mutta tuli ja leimausi; jokin klynkattava otus Turtolasta, Kolarista vai Pellostako lie tullut väliin sotkien linjat ja hyvät apajat.


Emme noituneet, mutta muuten vain sanoimme pahasti ja yritimme saa-da kummitusjutun kertojan uudelleen kuultavillemme, jota ei epälukuisis-ta yrityksistämme huolimatta tahtonut onnistua hinnalla millään.

-Ei Muonio vastaa. Hoettiin meille yhtämitta.

Muonio 1920-lukulla. Kuva: Ahola Juhani. / finna.fi

Puhelinlangat laulaa pakkasilla. Kuva: Pekka Kyytinen. / finna.fi

Joku välikeskuksista kuului päivittelevän:

-Mikä sille Muoniolle tuli, kun katosi kuin tina tuhkaan.


Jokohan kummitus otti ja suuttui, kun ruvettiin lavertelemaan”; mietim-me me vailla omaa kokemustamme niissä asioissa, mutta urheasti pii-nasimme 90:nnen kerran, jolloin äänestä päättäen noin puolesta tusi-nasta välikeskuksesta huudettiin:

-Nyt Muonio vastan.


Toivotimme huutajat lemmon huostaan ja kuuntelimme, kunnes ääni kuin suoraan toisesta maailmasta särkyneesti parkasi:

-Muonioo. ..

-Miten se oli sen kummitusjutun kanssa . . .?

-Se kertoja meni pois.

-Ettekö te osaisi sitä kertoa?

-Ei se ole totta, seku se vain ilman aikojaan sitä rupesi laskettamaan.



Olipas kuin olisimme saaneet n.s. kylmää vettä niskaamme: vai ei se tot-ta . .että ilman aikojaan. Sanoimmekohan hyvästit, sitä mielisimme ensi kuulemalla kysyä. - Niin että Muonion uutiset sittenkin jäävät vain kesän tulemiseen ja siihen. että ”sentraaliväki" on hyvällä päällä, ainakin silloin kun vastauksen saa.


Mutta me olemme myöskin silloin hyvällä päällä, kun meitä onnistutaan peijaamaan. Ja jos peijaus jää puolitiehen, kuten nyt, niin hyvätuulemme on sitä suurempi