Suomen Kuvalehdelle kirj. toim. ERKKI ILMARI. / 2.2.1929.

Lentävä lappalainen.


Jo toistamiseen viime kesän aikana jätimme Petsamon turskineen, sil-leineen selkämme taa. Tällä kerralla kulki matka takaisin etelään, edel-lisellä käänsimme fasaadimme pohjoiseen ja annoimme Jäämeren ha-jun tunkeutua sieraimiimme ”Juho Vesaisen” kannella. Niin, Petsamo jäi, jäi ”Turja” Trifonan ”sotasatamaan”, isännöitsijä Rauanheimo Koltanmut-kan tiemietteissään samaisen sataman vähemmän käytännölliselle puk-kilaiturille ja pistäydyttyämme Yläluostarilla tervehtimässä niin toprakkaa inarilaista majalan emäntää kuin allekirjoittaneen kaimaksi kastettua yh-tä Europan pohjoisimmista porsaista, hujautimme vanhalla Benz-Gag-genaulla Flinckin (porsaan ja meidän kaimamme) taitavasti ohjatessa Salmijärvelle, mistä sitten postimoottorilla ”kolmioinsnyörin” seurassa Pitkäjärven majaan Anna-emännän aamiaisille.

Mutta tästä matkasta ei ollut lainkaan tarkoitus kirjoittaa vaan ”Lentäväs-tä lappalaisesta”, jonka kohtasimme Ivalossa. Sanottakoon nyt sentään, että Jokelan Laulin talosta Nautsista astui autoomme ylen viisas ”hyön-teis-dosentti”, tohtori V. Turun Yliopistosta, koska hän tavallaan kuuluu ”rekvisiittaan”, olihan hän läsnä vieraillessamme ”Lentävän lappalaisen”, Juhani Jomppaisen kodassa.

Postiauton käyttäjän on Petsamon-matkallaan pakko yöpyä Ivalossa, mitä seikkaa ei suinkaan ole pahasteltava. Päinvastoin on Ivalo kaunis ja kaikinpuolin mukiinmenevä paikka, vaikka siellä ei aina olisikaan Ju-hani Jomppainen kotansa keralla. Mutta nyt hän oli ja me kiiruhdimme sinne, tohtori ja allekirjoittanut.

Juhani Jomppainen on Inarin lappalaisia, mutta hän ei suinkaan ole lap-palainen vain tavallisessa mielessä. Ei, Juhani on älykäs ja paljon tietä-väinen mies ja hänen järkensä lentää tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Tä-män vuoksi katsommekin soveliaaksi nimittää Juhania ”Lentäväksi lap-palaiseksi”, koska hän sitäpaitsi on tietääksemme ainoa lappalainen ai-nakin tässä maassa joka on maallisen tomumajansa antanut Junkersin metallisiipien kiidätettäväksi.

Kuvatekstihani Jomppanen korvakotansa edustalla. Kota lienee ainoa laatuaan Suomessa.

Tämä tapahtui viime talvimarkkinoilla Rovaniemen maalikylässä, jossa Jomppainen antoi vierailunäytännön maamme ensimäisillä poropäivillä. Samalla varmuudella, jolla hän Ounasvaaran kupeelle pystytetyssä ko-dassaan esitteli niin Lapin tavaroita kuin lapinkieltäkin, samalla varmuu-della hän sitten Lainaalla kiipesi Gottschalckin koneeseen, että peski heilui ja säpikkäät suhisivat.

Niin poropäivät kuin itse lentokin elokuvattiin, eikä Juhani Jomppaisen ollenkaan tarvitse hävetä mimiikkiään valkean kankaan muitten sanka-rien rinnalla. Me emme pidä Jomppaista kuriositeettina, hän on mieles-tämme vain oikea ja reilu kahdennenkymmenennen vuosisadan lappa-lainen, joustavasti ja taitavasti liikkuva niin suksilla pororaidon perässä kuin missä tahansa.

Juhani onkin liikkunut. Miltei kaihoten kertoi hän meille menneistä vuo-sista, jolloin ”se rikas Haakenpekki” vielä eli. Silloin oli Juhani kiertänyt Hampurit, Stettinit. - Ajat ovat toiset. Matkoillaan on Juhani Jomppainen avartanut näköalojaan paljonkin, eikä hän toisten lappalaisten tavoin näe maailmaa enää niin ahtaasti, miltä se korvakodan aukosta näyttää. Juhani on vaeltanut silmät avoinna ja hänen sydämensä sykkii lämpi-mästi omalle kansalleen, jonka arveluttavan kulun kohti sukupuuttoa hän kanssaveljiään paremmin havaitsee.

Menomatkalla poikkesimme Jomppaisen luona ja ehken meillä maamme pohjoisimman lehden yhtenä ”nikkarina” oli tavallista parempi luotto, tai olisikohan siihen vaikuttanut se, että meidän kätemme kirjoitti Juhanille annetun lentotodistuksen, jolla hän Inarin erämaissa saattoi todistaa katselleensa Rovaniemeä lintujen tasolta, mutta joka tapauksessa avasi hän meille sydämensä ja liikuttavasti kuvasi, miten Lapin kieli ja Lapin tavat vähitellen häviävät.

Me olimme Juhanin kanssa yksimieliset siitä, että Inariin olisi saatava koulu, jossa rinnan valtakunnan-kielen kanssa opetettaisiin myöskin la-piksi. Tätä koulua oli Juhani jo kauan uneksinut ja ehken vielä tänä tal-vena tekee hän sitä koskevan anomuksen ”Helsingin herroille”. Ja hä-nen ilonsa olisi varmasti suuri, jos anomus saisi suotuisan vastaanoton.

Puhuimme paljon lappalaisten asioista. Erikoisen hauskaa oli ollut, että kesä oli ollut poronhoidolle sovelias. Kevät ja kesä olivat kuin Herran lä-hettämät, vasat olivat monilukuiset ja voimakkaat, kuten ainakin elikko, jonka Luoja säästää räkän (sääsket, paarmat) kiusoista. Sama sade, jo-ka saattoi kesästä viileän ja vähäräkkäisen, sama sade oli kuitenkin pirs-tonnut maata viljelevien Lapin asukkaitten toiveet ja meistä tuntuikin, et-tä Juhani Jomppaisen ääneen tuli lämpimämpi värähdys hänen meille lukiessaan lapinkielistä Isä Meidän-rukousta:

- Adde migjidi odna baeivi min juokkebaeivalas laibbamek.; anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.

Juhani Jomppainen edustaa Lapin kansasta tyyppiä, jonka kernaasti toi-voisi olevan yleinen. Hän ei mitenkään halveksuvasti suhtaudu meihin ”lantalaisiin”, eikä asetu poikkiteloin niitten uudistusten eteen, joita La-pissa aijotaan toteuttaa. Ei, hän on vankka edistyksen ystävä ja kantaa kernaasti kortensa kekoon, mikäli vain voi. Millä innolla hän etsikään kä-siinsä valtion porokomitean ja sille selitteli poronhoidon eri puolia Inarin palkisilla ja teki ehdotelmiaan m.m. erikoisen poropoliisin palkkaamisek-si.

Ja neuvottelun päätyttyä hän harvasaisena mietti, jaksanevatko ne her-rat kaikki poromiesten tarpeet ymmärtää, mutta luottamus sittenkin tun-tui olevan suuri, ainakin Itkoseen, Inarin poikaan. Juuri poromiehenä on-kin Jomppainen tunnettu. Miltei jokaisessa paliskunnassa aina Suomus-salmelta saakka hän on vieraillut ja antavat poromiehet hänelle yksimie-lisen tunnustuksen m.m. porokoirien oivallisena kasvattajana.