O.V. Itkonen. / Nykyaika no 6. 15.06.1928.
LINNUNPESÄ.
Purnukosken rantamilla oli pitkin kevättä ollut viileästä liikettä ja hyöri-nää. Jo edellisenä kesänä oli nimittäin noin kolmisenkymmentätuhatta Inarista uitettua tukkipuuta juroutunut valtaiseksi ruuhkaksi keskelle Pur-nukosken kovinta kuohua, ja Paatsjoen kirkkaat vedet olivat hakeneet tiensä yli rantaäyrästen, kohisten nyt ruuhkasaarta ympäröivissä petäji-köissä. Väylän tukennutta suunnatonta tukkivuorta oli ensin koetettu purkaakin, mutta huonolla tuloksella ja niin olivat puut saaneet tulvehtia siinä mihin pysähtyivät. Tottapahan kevättulva veisi ne siitä mennessän-sä.
Kevättulva oli nyt tullut ja jokivarren parhaiden tukkijätkien avustamana vienytkin parissa viikossa suurimman osan ruuhkautuneista tukeista mu-kanansa. Mutta kosken valtaväylä pysyi yhä tukossa kaikista ruuhkan purkuyrityksistä huolimatta. Kun kosken yläpuolella odottivat läpipääsyä jo kahden talven hakkuut, yhteensä noin puoli miljoonaa tukkipuuta, täy-tyi Pasvik Timber yhtiön, joka omisti puut, saada väylä aukaistuksi millä hinnalla hyvänsä.
Paitsi uittopäällikön paikalle määräämiä pariakymmentä suomalaista jo-kien ja tukkisavottain veteraania, oli tieto räjäytysyrityksestä viekoitellut mainittuna aamuna Purnukoskelle myös suuren joukon Paatsjokilaakson suomalais-norjalaisia asukkaitakin, jotka uteliaasti odottelivat tuon harvi-naisen ja mikä parasta, ilmaisen näytöksen alkamista. Rannalla oli muu-tamia yhtiön uittoveneitä ja niiden läheisillä kivillä istui kymmenkunta vanhimmista tukkilaisista, tupakoiden sekä keskustellen siitä, miten rä-jäytys olisi toimitettava.
Näiden asiantuntijoiden ympärille olivat katselemaan saapuneet asuk-kaat ja loput tukkilaisista ryhmittyneet. Nämä loikoilivat laiskasti mikä minkinlaisissa asennoissa rantapenkereellä, jota jo kolmisen viikkoa keski-taivaalla yhtämittaa heloittanut napaseudun aurinko oli kuivattanut ja yhä kuumemmaksi lämmitellyt.
Mutta silmäpuoli Hakkarainen, eräs vanhempi tukkilainen, joka edellise-nä päivänä oli soutanut tukkipomoja kämpälle, virkahti tyynnytellen:
Norjalainen uittopäällikkökin käveli kohta heidän jälkeensä työnjohtajan-sa seuraamana rantaan, tervehtien kokoontunutta joukkoa. Pysähtyen miestensä keskelle, silmäili uittopäällikkö heitä tutkivasti ja alkoi sitten puhua koroitetulla äänellä:
Kun epäröivät miehet vaikenivat yhä edelleen, muutti uittopäällikkö pu-hetapaa, lausuen hieman ivallisesti:
Kaikki kääntyivät katsomaan Anttia ja hyväksymisen sorina kuului mies-joukosta, useiden huudahdellessa yhteen ääneen:
Rannalle jäänyt väkijoukko hajaantui nyt läheiselle kukkulalle, minkä ki-vien suojasta oli mainio näköala ruuhkalle sekä yleensä koko kosken alajuoksulle. Sieltä kaikki ilmeisesti jännittyneinä sitten tähystelivät, mi-ten Antti suoriutuisi vaarallisista kuohuista, veneessään olevan, peloitta-van lastin kanssa. Antti oli tavattomasti pidetty tovereidensa keskuudes-sa, vieläpä monestakin eri syystä, vaikka oudon oli aluksi vaikea keksiä hänessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli sellainen vähänlän-tä, mutta harteikas, ruskeaksi paahtunut ikämies, jonka kasvoille suora nenä, tummanruskeat viikset ja tuuheiden kulmakarvojen alta säteilevä sininen silmäpari, loivat hyväntahtoisuuden sekä luotettavuuden varman leiman.
Mutta vasta kuultuansa tuon näöstä päättäen noin viisikymmenvuotiaan uroon leppoisan vakaan äänen, tiesi tuntematoin tavanneensa hänessä yhden Lapin ihmeellisimmistä eläjistä. Tämä tapahtui varsinkin silloin, jos sattumalta pääsi kuulemaan hänen luonnonpalvontaa uhkuvia kala- ja erätarinoitansa. Vaikka Koveron Antti ei tavallisesti ollut millään työ-maalla pitempää aikaa kerrallansa, oli hän tunnettu hyvänä työntekijänä ja siitä syystä tervetullut kaikkialle, missä miestä tarvittiin.
Pari kuukautta ahkerasti työskenneltyänsä, katosi Antti tavallisesti taas omille retkillensä, ja näistä riittikin sitten puheenaihetta toisille tukkilaisil-le moniksi ja pitkiksi iltapuhteiksi. Hänen kerrottiin yksinänsä kuljeksi-neen kaikilla Lapin jokireiteillä, Tenojoesta Tuulamolle ja aina Vienan Kemiin saakka, muka etsiskelemässä sopivaa talonpaikkaa itsellensä.
Moni uutismökki savusi jo hänen etsimillänsä ja neuvomillansa seuduil-la, mutta itse kierteli hän yhäti kodittomana, koituen useasti vanhoille jäljillensäkin, luultavasti omien aurinkoisten muistojensa niille vetämänä ja viekoittelemana. Ja kaikkialla: lapintalossa, uutisasukkaan mökissä, kolttien ja karjalaisten parissa, oli hän aina yhtä mieluisasti nähty vieras, sillä monenlaisten taitojensa sekä auliisti antamiensa hyvien neuvojensa takia pitivät nämä saloseutujen asukkaat häntä suuressa kunniassa. Tie-sivätpä vielä muutamat Antin osaavan taikoakin: monenlaiset taudit tie-hensä, hyvää kala- ja riistaonnea ynnä muuta ihmeellistä.
Ja omia pyydyksiänsä asetellessaan lausueli Antti aina harvaksensa sointuvia ja runopoljentoisia pyytämäänsä riistaa mielitteleviä loitsuja, jotka silminnähtävästi aina mainiosti tehosivat. Tukkisavotassa työsken-nellessänkin puheli hän usein ääneensä itseksensä. Saattoipa myöskin unohtua tuntikaudeksi ihailemaan puun oksalla raksuttelevaa oravaa, liverrellen sille:
-Älä suutu pihkanenä, käpyherra kovin soma. En kaada kaikkia puita, leipäsi jätän jälelle. Tsuk, tsuk, tsik, tsuk! Suotta haukut! Kymmenet kas-vavi sijalle...

Paatsjoen Peurasuvannon rantaa. Kuva: Benjamin Frosterus, 1903. GTK.

Kosken kuohuja Paatsjoessa Petsamossa 1938. Kuva: Pietinen Otso. Museovirasto.

Kuva: Journals. Metsätaloudellinen aika-kauskirja 1922.
Samoin tapahtui tukkijoellakin, jos hän sattui havaitsemaan puomin ta-kana levottomasti liikehtivän koskelo-emon tavallista pienemmän poiku-een kerällä. Herttaisesti valitteli Antti silloin:
-Koskeloinen ruskokaula, mihin hukkasit omasi? Uustako jo munas vei-vät, pojat pahanilkiset pakanat? Vai Piekanako, havukkalintu, ryösti sun untuvaisesi?
Karhunkin kanssa oli Antti kerran tiettävästi puhellut kaukana selkosten keskellä. Hirvi-Juhani oli eräänä kesänä väkensä kerällä matkannut Saurasvuomalla sijaitseville suoniityillensä heinäntekoon ja etumaiset heinämiehet olivat tuon laajan jängän laitaan saavuttuansa nähneet ta-vattoman näytelmän.
Parin kivenheiton päässä hillajängällä liikuskelivat siellä vieri veressä suuri hallavaniskainen uroskarhu ja pienenläntä ukonkäppyrä, poimien hilloja suuhunsa, kuin olisivat olleet kilpasilla. Ihanpa oli Hirvi-Juhani hie-raissut silmiänsä, luullen näyn siten katoavan, mutta sitten oli hän viitan-nut poikansa Kallen istuutumaan mättäälle vierellensä ja siinä katselivat molemmat sitten vaieten noita kummallisia hillamiehiä.
Molemmat pysähtyivät liikkumattomina paikoillensa ja pälyilivät nyt Hirvi-Juhania sekä harjulta laskeutuvia tulijoita. Karhu liikahti ensiksi, ravis-taen päätänsä ja lönkytteli sitten ihan miehen vierelle. Tämä puhui taas-kin jotakin karhulle, jonka jälkeen se lähti hiljallensa laukkaamaan kohti läheistä harjua. Kerran seisahtui karhu vielä välillä, kääntyen katso-maan, eikö tuo ystävällinen ukko sittenkin seuraisi jälestä, mutta nähty-ään tämän yhä seisovan samalla paikalla, pyörähti se ympäri ja oli pian kadonnut harjun taakse.
Mies käveli karhun mentyä matkoihinsa heinämiesten luokse ja Hirvi-Ju-hani tunsi nyt Antin, jonka oli aikaisemmin kirkkomatkallansa tavannut muutamien Lemmenjoelle lähdössä olleiden kullanhuuhtojien parissa. -No, etkös pelännyt kontiota? Ja mitä sinä sille puhelit? uteli Hirvi-Juhani tervehdittyänsä Antilta.
-Vähättelisin minä koko rahasta, mutta kun se Normanni jo ivaili, ettei meissä suomalaisissa ehkä löytyisikään tämän pahaisen hyppyrin laski-jata, jupisi Antti lasketellessaan venettänsä perä edellä alas Purnukos-ken niskakuohuista.
Kiirehtimättä vähääkään nousi Antti sitten tukkiruuhkalle ja varmistau-duttuaan siitä, että vene pysyisi paikallansa kantoi hän räjähdyspanok-set yksitellen varovaisesti ylös ruuhkan laelle. Tuumittuansa hetkisen, päätti Antti ensi työksensä tämän jälkeen uittaa veneensä ruuhkan va-semmalle sivulle, mistä työnsä toimitettuansa voisi paraiten jättäytyä kosken vietäväksi.
Kummulla jännittyneinä katselleet toverit ja uittopäällikkö tiesivät hyvin, että lopusta Antti kyllä varmasti selviäisi ja kehuskelivat iloisina toisillen-sa hänen rohkeuttansa sekä tavatonta taitavuuttansa. He tarkkasivat edelleen, miten Antti hätäilemättä asetteli räjähdyspanokset uittopäälli-kön määräämiin paikkoihin.
Antti oli suoristautunut seisaallensa ja silmäili nyt viimeisen kerran onnis-tunutta työtänsä sekä kohta ilmaan lentävää valtaisaa puuröykkiötä. Mutta sitten tapahtui jotakin katselijoille käsittämätöntä, mikä sai heidät kaikki välittömästi ulvomaan kauhusta. He näkivät miten Antti äkkiä siep-pasi hattureuhkansa käteensä ja alkoi hyppiä sekä kavuta ympäri tukki-ruuhkaa, huitoen vimmatusti hatullansa.
Puiden kaarnassa elää myöskin monenlaisia toukkia, jotka ruuhkapuissa ovat helposti keksittävissä, ja niinpä olikin tämä västäräkkipari tottunut pitämään tuota ylivuotista tukkiruuhkaa vakituisena metsästysalueenan-sa. Niiden pesän, vastakuoriutuneine poikasineen, oli Antti löytänyt lä-heiseltä kalliokummulta juuri edellisenä päivänä ja luontonsa mukaisesti päätti hän silmänräpäyksessä, ettei millään hinnalla jättäisi niitä ruuhkal-le kuolemaan.
Antti puolestansa ei vielä eläissänsä ollut heittänyt keskeneräiseksi mitään muuta aikomustansa, kuin aikaisemmin mainitun talohommansa ja siksi seurasi hän nyt noita itsepäisiä lintujakin. Ja muuten oli hän jo unhottanut, että vaara uhkasi häntä itseänsäkin.
Nyt alkoi Antti jo manailla:
Jännitys, joka viimeisinä hetkinä oli kahlinnut koko katsojajoukon, lauk-sesi nyt hurjaksi ihastukseksi ja kaikki riensivät kilvaten kosken alapuo-lelle, tervehtiäksensä ja puhutellaksensa äskeistä huolestumisensa esi-nettä.
Pesän yläpuolella sijaitsevalle kallionkielekkeelle pyrähti samassa västä-räkkiemo, uskaltamatta kuitenkaan tulla pesällensä.