O.V. Itkonen. / Nykyaika no 6. 15.06.1928.

LINNUNPESÄ.


Purnukosken rantamilla oli pitkin kevättä ollut viileästä liikettä ja hyöri-nää. Jo edellisenä kesänä oli nimittäin noin kolmisenkymmentätuhatta Inarista uitettua tukkipuuta juroutunut valtaiseksi ruuhkaksi keskelle Pur-nukosken kovinta kuohua, ja Paatsjoen kirkkaat vedet olivat hakeneet tiensä yli rantaäyrästen, kohisten nyt ruuhkasaarta ympäröivissä petäji-köissä. Väylän tukennutta suunnatonta tukkivuorta oli ensin koetettu purkaakin, mutta huonolla tuloksella ja niin olivat puut saaneet tulvehtia siinä mihin pysähtyivät. Tottapahan kevättulva veisi ne siitä mennessän-sä.


Kevättulva oli nyt tullut ja jokivarren parhaiden tukkijätkien avustamana vienytkin parissa viikossa suurimman osan ruuhkautuneista tukeista mu-kanansa. Mutta kosken valtaväylä pysyi yhä tukossa kaikista ruuhkan purkuyrityksistä huolimatta. Kun kosken yläpuolella odottivat läpipääsyä jo kahden talven hakkuut, yhteensä noin puoli miljoonaa tukkipuuta, täy-tyi Pasvik Timber yhtiön, joka omisti puut, saada väylä aukaistuksi millä hinnalla hyvänsä.

Siksi oli uittotöitä johtanut norjalainen uittopäällikkö eräänä kauniina ke-sä-aamuna käskenyt taitavimmat miehensä Purnukoskelle, sillä nyt ryh-dyttäisi tuota itsepäistä ruuhkaa hajoittamaan räjäyttämällä, kun ei muusta kerran ollut apua.

Paitsi uittopäällikön paikalle määräämiä pariakymmentä suomalaista jo-kien ja tukkisavottain veteraania, oli tieto räjäytysyrityksestä viekoitellut mainittuna aamuna Purnukoskelle myös suuren joukon Paatsjokilaakson suomalais-norjalaisia asukkaitakin, jotka uteliaasti odottelivat tuon harvi-naisen ja mikä parasta, ilmaisen näytöksen alkamista. Rannalla oli muu-tamia yhtiön uittoveneitä ja niiden läheisillä kivillä istui kymmenkunta vanhimmista tukkilaisista, tupakoiden sekä keskustellen siitä, miten rä-jäytys olisi toimitettava.

Näiden asiantuntijoiden ympärille olivat katselemaan saapuneet asuk-kaat ja loput tukkilaisista ryhmittyneet. Nämä loikoilivat laiskasti mikä minkinlaisissa asennoissa rantapenkereellä, jota jo kolmisen viikkoa keski-taivaalla yhtämittaa heloittanut napaseudun aurinko oli kuivattanut ja yhä kuumemmaksi lämmitellyt.

Miesten puheista kävi selville, että kaikki pitivät ruuhkan räjäytysyritystä vaarallisena ja varsin vaikeasti suoritettavana hommana, johon kellään ei tuntunut olevan halua lähteä. Kun asiata oli tunnin ajan pohdittu täten puolelta ja toiselta alkoi odottavassa miesjoukossa jo ilmetä pitkästymi-sen oireita ja muuan salmijärveläinen lausuikin ivallisesti:
- Johan se taisi kuivuakin koko yritys?

Mutta silmäpuoli Hakkarainen, eräs vanhempi tukkilainen, joka edellise-nä päivänä oli soutanut tukkipomoja kämpälle, virkahti tyynnytellen:
-Heti ne herrat sieltä tulevat. Ne laittavat vain latingit ensin valmiiksi. Niil-lä oli laatikollinen dynamiittia sekä tulilankaa muassansa tänne eilen il-lalla tullessaan.

Pian astuikin kosken niskalla sijaitsevasta tukkikämpästä ulos pari mies-tä, kumpikin kantaen kääröä joiden ympärille oli myöskin nippu sytytys-lankaa vyyhdettynä. He veivät käärönsä rannalle vedettyyn keveään koskiveneeseen, laskien ne sen pohjalle silmiinähtävällä varovaisuudel-la.

Norjalainen uittopäällikkökin käveli kohta heidän jälkeensä työnjohtajan-sa seuraamana rantaan, tervehtien kokoontunutta joukkoa. Pysähtyen miestensä keskelle, silmäili uittopäällikkö heitä tutkivasti ja alkoi sitten puhua koroitetulla äänellä:
- Niin pojat! Tuossa veneessä on nyt kaksi valmista räjähdyspanosta, joissa on yhteensä kaksikymmentä kiloa dynamiittia sekä sytytyslankaa siksi paljon, että se kestää palaa noin viisitoista minuuttia. Katsoen teh-tävän vaarallisuuteen tarjoan sille tai niille, jotka ottavat viedäksensä ja räjäyttääksensä nuo panokset tuolla ruuhkalla, yhtiön puolesta tehtävän arvoisen palkkion, viisisataa kruunua. Yksi panoksista on asetettava ruuhkan sisään alapuolelle, niiden ahden kiven välille, jotka ovat ruuh-kan tukena. Toinen panos on pantava keskelle ruuhkaa mahdollisimman syvälle ja sytytyksen jälkeen tulee viejän mahdollisimman kiireesti pois-tua ruuhkalta, laskemalla veneellä alas koskesta. Niin, miettikääpä nyt, kuka teistä lähtee ansaitsemaan parin kuukauden palkan yhdessä nel-jännestunnissa?

Vaikka luvattu palkkio olikin ruhtinaallinen miesten mielestä, vaikenivat he itsepintaisesti, pälyillen noloina toisiansa. Yksikään miehistä ei olisi epäillyt hetkistäkään, jos heitä olisi käsketty laskemaan ruuhkalle vain tavallisiin purkuhommiin. Mutta laskea tuota väkevää kivikoskea, kun ve-neen pohjalla lepäsi parikymmentä kiloa tuota lemmon lennätysainetta, dynamiittia? Kas sepä pani rohkeimmankin varsin miettiväiseksi!

Ja aivan äskettäinhän oli tapahtunut, että ruuhkaa vasten syöksyvä vesi oli rusentanut vahvan varppiveneen kuin pahaisen paperitötterön. Siinä olleet kaksi miestä olivat kuitenkin ehtineet hypätä ylös ruuhkalle, josta Koveron Antti, joukon parhain koskenlaskija, oli heidät sitten pienemmäl-lä veneellä käynyt pelastamassa.

Kun epäröivät miehet vaikenivat yhä edelleen, muutti uittopäällikkö pu-hetapaa, lausuen hieman ivallisesti:
-No, eikö tällaisessa miesjoukossa todellakaan löytynyt ketään, joka tuonne uskaltaisi? Vai onko palkkio ehkä liian pieni teidän mielestänne? Minä kun olen tähän saakka luullut jokaisen teistä suomalaisista tähän hommaan halukkaaksi ja pystyväksi.

Uittopäällikkö ei ehtinyt jatkaa puhettansa sen pitemmältä, sillä taaem-pana rantakivellä yksiksensä istuskellut Koveron Antti urahti vastauk-seksi tyynellä tavallansa:
-On siinä rahaa, viidessäsadassa, aivan kylliksi! Jos kukaan toisista ei välitä tehtävästä, niin minä olen valmis lähtemään.

Kaikki kääntyivät katsomaan Anttia ja hyväksymisen sorina kuului mies-joukosta, useiden huudahdellessa yhteen ääneen:
-Se on oikein! Antti menköön ruuhkalle! Kukapa siihen paremmin pystyi-si!”
-Arvasinhan minä, että kyllä sinne lähtijäkin löytyy, puheli uittopäällikkö tyytyväisenä. -Haluatko vielä jonkun avuksesi, kysyi hän Antilta, joka ko-pautettuansa piippunsa tyhjäksi, nyt valmistautui astumaan veneeseen. -Selviän minä siellä yksinkin”, vastasi Antti. -Ja näin on helpompi kun ei ole toisen hengestä huolehtimista. Katsokaa vain, että kaikki toiset py-syttelevät täällä kauempana, ettei tulisi useammalle taivaaseen lähtöä, jos vene tuolla koskessa sattuisi kiviin kolahtelemaan, neuvoi Antti hy-myillen leikillisesti ja työnsi samassa veneensä voimakkaan virran vie-täväksi.

Rannalle jäänyt väkijoukko hajaantui nyt läheiselle kukkulalle, minkä ki-vien suojasta oli mainio näköala ruuhkalle sekä yleensä koko kosken alajuoksulle. Sieltä kaikki ilmeisesti jännittyneinä sitten tähystelivät, mi-ten Antti suoriutuisi vaarallisista kuohuista, veneessään olevan, peloitta-van lastin kanssa. Antti oli tavattomasti pidetty tovereidensa keskuudes-sa, vieläpä monestakin eri syystä, vaikka oudon oli aluksi vaikea keksiä hänessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli sellainen vähänlän-tä, mutta harteikas, ruskeaksi paahtunut ikämies, jonka kasvoille suora nenä, tummanruskeat viikset ja tuuheiden kulmakarvojen alta säteilevä sininen silmäpari, loivat hyväntahtoisuuden sekä luotettavuuden varman leiman.

Mutta vasta kuultuansa tuon näöstä päättäen noin viisikymmenvuotiaan uroon leppoisan vakaan äänen, tiesi tuntematoin tavanneensa hänessä yhden Lapin ihmeellisimmistä eläjistä. Tämä tapahtui varsinkin silloin, jos sattumalta pääsi kuulemaan hänen luonnonpalvontaa uhkuvia kala- ja erätarinoitansa. Vaikka Koveron Antti ei tavallisesti ollut millään työ-maalla pitempää aikaa kerrallansa, oli hän tunnettu hyvänä työntekijänä ja siitä syystä tervetullut kaikkialle, missä miestä tarvittiin.

Hän ei tosin koskaan ottanut osaa toveriensa ainoihin huvituksiin, kortin-peluuseen ja juominkeihin, vaan vetäytyi aina näiden aikana omaan nurkkaansa, näperrellen kalanpyydyksiä tai muita tarvekaluja. Silti ei ku-kaan hänelle vihoitellut ja useasti tapahtui, että kotamiikoksi itsensä hä-vinneet miehet saivat Antilta ystävällisen kutsun aterian ja eväslaukun jaolle seuraavan tilivälin aikana.

Pari kuukautta ahkerasti työskenneltyänsä, katosi Antti tavallisesti taas omille retkillensä, ja näistä riittikin sitten puheenaihetta toisille tukkilaisil-le moniksi ja pitkiksi iltapuhteiksi. Hänen kerrottiin yksinänsä kuljeksi-neen kaikilla Lapin jokireiteillä, Tenojoesta Tuulamolle ja aina Vienan Kemiin saakka, muka etsiskelemässä sopivaa talonpaikkaa itsellensä.

Kymmenittäin toinen toistaan parempia ja sopivampia oli hän niitä keksi-nytkin, kalaisien järvien ja verrattomien riistamaiden keskellä, mutta oleskeltuansa jonkun aikaa paikalla, oli hän vaellushalunsa pakoittama-na lähtenyt taas yhä edelleen.

Moni uutismökki savusi jo hänen etsimillänsä ja neuvomillansa seuduil-la, mutta itse kierteli hän yhäti kodittomana, koituen useasti vanhoille jäljillensäkin, luultavasti omien aurinkoisten muistojensa niille vetämänä ja viekoittelemana. Ja kaikkialla: lapintalossa, uutisasukkaan mökissä, kolttien ja karjalaisten parissa, oli hän aina yhtä mieluisasti nähty vieras, sillä monenlaisten taitojensa sekä auliisti antamiensa hyvien neuvojensa takia pitivät nämä saloseutujen asukkaat häntä suuressa kunniassa. Tie-sivätpä vielä muutamat Antin osaavan taikoakin: monenlaiset taudit tie-hensä, hyvää kala- ja riistaonnea ynnä muuta ihmeellistä.

Ja omia pyydyksiänsä asetellessaan lausueli Antti aina harvaksensa sointuvia ja runopoljentoisia pyytämäänsä riistaa mielitteleviä loitsuja, jotka silminnähtävästi aina mainiosti tehosivat. Tukkisavotassa työsken-nellessänkin puheli hän usein ääneensä itseksensä. Saattoipa myöskin unohtua tuntikaudeksi ihailemaan puun oksalla raksuttelevaa oravaa, liverrellen sille:

-Älä suutu pihkanenä, käpyherra kovin soma. En kaada kaikkia puita, leipäsi jätän jälelle. Tsuk, tsuk, tsik, tsuk! Suotta haukut! Kymmenet kas-vavi sijalle...

Paatsjoen Peurasuvannon rantaa. Kuva: Benjamin Frosterus, 1903. GTK.

Kosken kuohuja Paatsjoessa Petsamossa 1938. Kuva: Pietinen Otso. Museovirasto.

Kuva: Journals. Metsätaloudellinen aika-kauskirja 1922.

Samoin tapahtui tukkijoellakin, jos hän sattui havaitsemaan puomin ta-kana levottomasti liikehtivän koskelo-emon tavallista pienemmän poiku-een kerällä. Herttaisesti valitteli Antti silloin:

-Koskeloinen ruskokaula, mihin hukkasit omasi? Uustako jo munas vei-vät, pojat pahanilkiset pakanat? Vai Piekanako, havukkalintu, ryösti sun untuvaisesi?

Karhunkin kanssa oli Antti kerran tiettävästi puhellut kaukana selkosten keskellä. Hirvi-Juhani oli eräänä kesänä väkensä kerällä matkannut Saurasvuomalla sijaitseville suoniityillensä heinäntekoon ja etumaiset heinämiehet olivat tuon laajan jängän laitaan saavuttuansa nähneet ta-vattoman näytelmän.


Parin kivenheiton päässä hillajängällä liikuskelivat siellä vieri veressä suuri hallavaniskainen uroskarhu ja pienenläntä ukonkäppyrä, poimien hilloja suuhunsa, kuin olisivat olleet kilpasilla. Ihanpa oli Hirvi-Juhani hie-raissut silmiänsä, luullen näyn siten katoavan, mutta sitten oli hän viitan-nut poikansa Kallen istuutumaan mättäälle vierellensä ja siinä katselivat molemmat sitten vaieten noita kummallisia hillamiehiä.

Tyvenenä kesäaamuna kantautui heidän korviinsa rauhallinen miehen-ääni, joka harvaksensa puhella manitteli karhulle. Sanoja vain eivät mat-kan pituuden takia kumpikaan heistä kyenneet eroittamaan. Ties miten kauan Hirvi-Juhani poikinensa olisi saanut ihmetellä näkyä, mutta lu-mouksen rikkoi äkkiä heidän takaansa harjalta kuulunut puhelu. Naisvä-ki se siellä tullessansa keskusteli kimakoilla äänillänsä ja tämä kantautui nyt myös hillajängällä liikkuvan karhun sekä miehenkin kuuluville.

Molemmat pysähtyivät liikkumattomina paikoillensa ja pälyilivät nyt Hirvi-Juhania sekä harjulta laskeutuvia tulijoita. Karhu liikahti ensiksi, ravis-taen päätänsä ja lönkytteli sitten ihan miehen vierelle. Tämä puhui taas-kin jotakin karhulle, jonka jälkeen se lähti hiljallensa laukkaamaan kohti läheistä harjua. Kerran seisahtui karhu vielä välillä, kääntyen katso-maan, eikö tuo ystävällinen ukko sittenkin seuraisi jälestä, mutta nähty-ään tämän yhä seisovan samalla paikalla, pyörähti se ympäri ja oli pian kadonnut harjun taakse.

Mies käveli karhun mentyä matkoihinsa heinämiesten luokse ja Hirvi-Ju-hani tunsi nyt Antin, jonka oli aikaisemmin kirkkomatkallansa tavannut muutamien Lemmenjoelle lähdössä olleiden kullanhuuhtojien parissa. -No, etkös pelännyt kontiota? Ja mitä sinä sille puhelit? uteli Hirvi-Juhani tervehdittyänsä Antilta.
- Ka, mitäpä siinä oli pelkäämistä! Onhan minulla kirves toki mukana, vastasi Antti yksinkertaisesti. -Tulin tuolta Näätämöä pitkin lijärvelle ja oikaisin sitten tunturin yli tänne. Tuon vastapäätä virtaavan puron putki-heinikosta se kontio ilmestyi virelleni ja marjasteli sitten seurassani aivan tänne saakka. Puhelin sille aikani kuluksi ja kovin se tuntuikin pitävän kaskuilemisestani. Mutta teidät havaittuaan se näytti tuumivan, että ei noista ole hillamiehiksi. Ja lopuksi yritti se vielä viekoitella minuakin mu-kaansa. Näin oli Antti hymyillen selittänyt seikkailuansa.

-Vähättelisin minä koko rahasta, mutta kun se Normanni jo ivaili, ettei meissä suomalaisissa ehkä löytyisikään tämän pahaisen hyppyrin laski-jata, jupisi Antti lasketellessaan venettänsä perä edellä alas Purnukos-ken niskakuohuista.
-Häpeäpä olisi ollut, totinen häpeä, jättää tätä tekemättä, kiivaili hän ää-neensä, huovatessaan venettä erään suuren kiven kostevirrassa ja suis-ti sen sitten arvelematta menemään alas yläkosken pahimmasta korvas-ta.

Jylisevän putouksen kuohuista selvisi Antti saamatta pisaraakaan vettä veneeseensä ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo aivan tukkiruuhkan vierellä. Taitavasti, kuin tottunut poromies ainakin, heitti hän vetoköyden silmukan lähimmän pystyssä törröttävän tukin ympärille, vastasi toisesta kädellänsä ja niin oli ensimmäinen osa hänen vaarallisesta matkastansa suoritettu.

Kiirehtimättä vähääkään nousi Antti sitten tukkiruuhkalle ja varmistau-duttuaan siitä, että vene pysyisi paikallansa kantoi hän räjähdyspanok-set yksitellen varovaisesti ylös ruuhkan laelle. Tuumittuansa hetkisen, päätti Antti ensi työksensä tämän jälkeen uittaa veneensä ruuhkan va-semmalle sivulle, mistä työnsä toimitettuansa voisi paraiten jättäytyä kosken vietäväksi.

Tehtävä oli varsin vaikea, sillä juuri tällä sivulla sikin sokin ulkonevia pui-ta kiertäessä oli varppivene aikaisemmin miehiltä särkynyt. Mutta laskien toisella kädellänsä vetoköyttä vähitellen ylempien puiden takaa ja työn-tämällä mukaansa ottamallaan keksillä veneen keulaa keskivirtaan, sai Antti kuitenkin onnellisesti veneensä alas valitsemallensa paikalle.

Kummulla jännittyneinä katselleet toverit ja uittopäällikkö tiesivät hyvin, että lopusta Antti kyllä varmasti selviäisi ja kehuskelivat iloisina toisillen-sa hänen rohkeuttansa sekä tavatonta taitavuuttansa. He tarkkasivat edelleen, miten Antti hätäilemättä asetteli räjähdyspanokset uittopäälli-kön määräämiin paikkoihin.

Sitten he näkivät Antin kaivavan esiin piippunsa, täyttävän sen tupakalla ja sytyttävän sen huolellisesti. Imaistuaan muutamia savuja, käveli Antti piippu hampaissansa kohdalle, johon hän oli vetänyt sytytyslankojen päät lähelle toisiansa ja sytytti ne molemmat samalla tulitikulla.

Vähäinen sinertävä savukiehkura kiemurteli tyvenessä ilmassa suoraan ylöspäin, ilmaisten katselijoille, missä kohdin suhiseva tulenkipuna rien-täen kiirehti kohti kumpaakin kymmenkiloista dynamiittipanosta.
-Kunpa hän nyt vain joutuin poistuisi sieltä ruuhkalta, kuiskasi uittopääl-likkö hermostuneesti vierellänsä seisovalle työnjohtajallensa.

Antti oli suoristautunut seisaallensa ja silmäili nyt viimeisen kerran onnis-tunutta työtänsä sekä kohta ilmaan lentävää valtaisaa puuröykkiötä. Mutta sitten tapahtui jotakin katselijoille käsittämätöntä, mikä sai heidät kaikki välittömästi ulvomaan kauhusta. He näkivät miten Antti äkkiä siep-pasi hattureuhkansa käteensä ja alkoi hyppiä sekä kavuta ympäri tukki-ruuhkaa, huitoen vimmatusti hatullansa.

Jokaisen mieleen juolahti samanaikaisesti kaamea ajatus:
-Olikohan Antti menettänyt järkensä?.
-Se ajelee pikkulintuja pois ruuhkalta”, huusi eräs tukkilaisista, ja nyt ha-vaitsivat sen jo toisetkin selvästi.

Antti hääteli todellakin västäräkkiparia, jota kukaan ei ollut aikaisemmin huomannut. Hän oli silminnähtävästi unhottanut kokonaan oman kauhis-tavan vaarallisen asemansa. Korvia vihlova ulvonta kohosi nyt vaisto-maisesti katselijoilta ja kaikki viittoilivat käsillänsä, toivoen Antin huo-maavan heidän eleensä ja käsittävän tilanteen vaarallisuuden. Mutta kosken pauhu voitti heidän yhteisen huutonsakin ja epätoivoisina odottivat he vain hetkeä, jolloin Antti silpoutuisi aivan silmiensä edessä.

Antti oli silmäillyt hyvin suoritettua työtänsä luonnostaan lankeavalla te-kijän ylpeydellä, kun hänen katseensa samassa osui aivan ruuhkan nis-kalle vedenrajaan lennähtäneeseen västäräkkipariskuntaan. Lapissa oleilevat västäräkit hyvin mielellänsä juoksevien vesien varsilla, sillä veteen pudonneet hyönteiset tarttuvat tavallisesti ajopuihin ja kohokiviin, joutuen siten mainittujen kauniiden lintujen helpoksi saaliiksi.

Puiden kaarnassa elää myöskin monenlaisia toukkia, jotka ruuhkapuissa ovat helposti keksittävissä, ja niinpä olikin tämä västäräkkipari tottunut pitämään tuota ylivuotista tukkiruuhkaa vakituisena metsästysalueenan-sa. Niiden pesän, vastakuoriutuneine poikasineen, oli Antti löytänyt lä-heiseltä kalliokummulta juuri edellisenä päivänä ja luontonsa mukaisesti päätti hän silmänräpäyksessä, ettei millään hinnalla jättäisi niitä ruuhkal-le kuolemaan.

Viuhtoen hatullansa harppaili hän kohti lintuja, karjuen:
-Hyst! Hyst! Matkoihinne! Pääsettekö sen mokomat!

Västäräkit eivät kuitenkaan niin helpolla halunneet jättää hyviä riistapui-tansa ja sitäpaitsi olivat ne varsin tottuneita tukkilaisten läheisyyteen uit-toväylillä liikkuessaan. Ne pyrähtivät vain toiselle puolelle ruuhkaa, alk-aen siellä taas pyyntihommansa uudelleen, kuin ei mitään olisi tapahtu-nut.

Antti puolestansa ei vielä eläissänsä ollut heittänyt keskeneräiseksi mitään muuta aikomustansa, kuin aikaisemmin mainitun talohommansa ja siksi seurasi hän nyt noita itsepäisiä lintujakin. Ja muuten oli hän jo unhottanut, että vaara uhkasi häntä itseänsäkin.

Kaksi kertaa lensivät linnut yli mahtavan tukkiruuhkan, ja yhtä monta kertaa kenttäsi sekä hyppi Antti niiden jälestä. Sitten sai toinen västärä-keistä luultavasti suuhunsa jonkin suuremman hyönteisen, sillä nyt pyö-rähti se lentoon pesäkumpuansa kohti. Jälelle jäänyt västäräkki hyppeli puulta toiselle Antin edellä, käännellen sekä heitellen pyrstöänsä ja ikäänkuin ihmetellen, että mitä se tuo ukko nyt hulluttelee.

Nyt alkoi Antti jo manailla:
-Voipa sua, voilintu! Keltarinta, hoikkakinttu! Tänne metsälle tulitkin! Pois, pois! Poikaisi luokse! Menetkö? Joko häviät?

Ja oliko se sitten manauksen voimasta, vaiko linnun ruuhkan yli lentäes-sään vainuamasta kitkerästä tulilangan savusta, kun se johtui? Västä-räkki lensi viimeinkin tiehensä. Antti pysähtyi, pyyhkäisi hiestynyttä ot-saansa liiallansa ja äkkäsi hattua päähän pannassansa vihdoinkin kum-mulla toivottomina viittoilevat toverinsa. Heilauttaen kättänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, syöksyi vaaransa nyt täydellisesti tajunnut Antti pa-rilla harppauksella veneeseensä, jonka samalla töyttäsi keskelle koskea.

Hetkinen vielä ja se olisi ollut liian myöhäistä, sillä hän oli tuskin ehtinyt kolmenkymmenen metrin päähän ruuhkalta, kun tukit äkkiä lennähtivät ilmaan kuin tulivuoren purkauksessa ja hirvittävä jyrähdys vavahdutti rantoja, minkä jälkeen kokonaisia tukkeja sekä poikki pirstautuneita hir-renpätkiä sateli kauas joka suunnalle.

Ja kun kiven suojaan kyyristyneet katselijat sitten varoen nostivat päi-tänsä, näkivät he kosken valtaisien vesimäärien kuin riemuiten syöksy-vän takaisin vanhaan väyläänsä, vieden mukanansa satojen tukkien ohella tavattomat määrät kaikenlaista puunsälöä.

Molemmat tukkiruuhkan ympäri virranneet koskenhaarat kuivuivat myös-kin tuokion kuluessa, jä Antti näkyi veneinensä kuppelehtivan kosken alimmaisissa tyrskyissä.

Jännitys, joka viimeisinä hetkinä oli kahlinnut koko katsojajoukon, lauk-sesi nyt hurjaksi ihastukseksi ja kaikki riensivät kilvaten kosken alapuo-lelle, tervehtiäksensä ja puhutellaksensa äskeistä huolestumisensa esi-nettä.

Antti oli vetänyt venheensä maihin suvannon rannal-le ja käveli ylös kos-kenrantaa, kun toiset hänet tapasivat. Kaikki puhuivat yhteen ääneen ja hänelle satoi satamalla kysymyksiä:
-Minkä ihmeen takia niitä lintuja ajelit? Unhoititko sytyttäneesi ne panok-set?
-Eivätkö tukinpalaset satuttaneet sinua tai venettäsi?

Antti naurahti toisten innostukselle ja vastasi:
-Ei siinä tullut kuin yhden piipun vahinko. Pudotin sen lintuja ahdistelles-sani. Ja ne, joiden tähden niitä emälintuja häätelin, ovat tuossa aivan lähellä. Näytän ne teille kaikille, sanoi Antti kävellen kohti läheistä kal-liota.

Toiset seurasivat Anttia ja vastaan kävellyt uittopäällikkökin liittyi joukon jätkäksi, kiitettyänsä tätä ensin työstänsä. Antti pysähtyi erääseen jyrk-kään kallionseinämään nojaavan mättään viereen, taivutti varovaisesti sen laidalla kasvavia puolanvarsia syrjemmälle ja kaikkien nähtäväksi paljastui heinänkorsista rakennettu pesä, jossa kuusi mitä sievintä untu-vaista linnunpoikasta aukoili suitansa, luullen emonsa olevan tulossa. -Tirlit, tirlit! Eipä ollut emo tässä, jokelteli Antti linnunpojille.

Pesän yläpuolella sijaitsevalle kallionkielekkeelle pyrähti samassa västä-räkkiemo, uskaltamatta kuitenkaan tulla pesällensä.
-No niin! Hoida vaan omiasi, sillä emme häiritse enempää, virkkoi Antti, väistyen pesän luota ja muutkin seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Antti puhui vaikeneville tovereillensa:
-Kuten ymmärtänette, niin olisi minun täytynyt tulla tänne lopettamaan nuo avuttomat poikasetkin, jos emälinnut olisivat tuhoutuneet sen ruuh-kan mukana. Siihen ei minulla olisi ollut sydäntä ja siksi viivyin ennem-min hetkisen ruuhkalla. Ja nyt on tällä joella kohtapuoleen kahdeksan keltarintaa enemmän, kuin olisi ollut ilman sitä temppuani. Tiedän, että pidätte niistä jokainen, sillä taitavampaa tukillajuoksijaa ei löydy maail-massa,” lopetti Antti koruttomasti.

- Eipä, ei, kuului järeä ääni toverien parista ja uittopäällikkö kuiskasi työnjohtajalle:
- Se on merkillinen mies, tuo Antti
-Hän on verraton mies”, kuiskasi työnjohtaja vastaukseksi.