Gunnar Andersson. / Suomen Kuvalehti 3.1.1917.

Lofotenin kalasiusasema on niitä tämän maailman ihanuuksia, joista jo-kainen koulupoika maantiedetunnilla on uneksinut. Satumaiselta sen suunnaton kalastus tuntuukin ja tässä antaa Tukholman kauppakorkea-koulun maantieteen professori, Gunnar Andersson, siitä vilkkaan ku-vauksen.

Lofotenilta me saamme lipeäkalamme jouluksi.


Lofotenin saariryhmä on pohjoisen Norjan länsirannikolla. Mahtavien tunturi jonojen saarikatkelmina se tunkee kauas merelle napapiirin ja lampimän vyöhykkeen rajoilla. Mantereen korkeasta tunturista sen eroit-taa suunnaton Länsivuono. Näiden saarten rannikoille ovat jo vuositu-hansien aikana valtavat turskaparvet vuosittain syysmyöhällä kokoontu-neet kutemaan.


Jo etäisessä menneisyydessä kerrotaan rohkeista miehistä, jotka pur-jehtivat pitkin tuntemattomia rannikoita, täällä löytäen meren suunnatto-mat rikkaudet. He tahtoivat ja osasivatkin käyttää niitä hyväkseen, ja jo vuosisatoja on Lofoten ollut maailman suurimpia kalastuspaikkoja.

Jo kauan olin aikonut muutamien talvipäivien kuluessa seurata kalasta-jia heidän uskaliaille retkilleen myrskyisille ja sumuisille merille, mutta vuodet olivat vierineet ja talvi oli seurannut talvea, ilman että ajatukseni oli teossa täyttynyt. Vihdoin sen toteutin. Eräänä iltana viime maaliskuun alussa nousin erään ystäväni kanssa, jolla myöskin on samanlaisia har-rastuksia, Tukholman keskusasemalla rautatievaunuun, jonka kyljessä oli kilpi "Narvik".

1,543 kilometrin matka valtakunnan rajalle sujui nopeasti. Gellivaaran ja Kirunan takaa aikoivat ]o lännessä häämöittää lumen hohtamat tunturit. Milloinkaan eivät tunturit ole niin kauniita kuin talvisaikaan, ei milloin-kaan ole ilma niin kristallin kirkas ja kuulakan sininen kuin juuri silloin. Laskemme syviin laaksoihin ja vihdoin häämöittää suunnattoman Länsi-vuonon sisin lahti, Ofotenvuono. Olemme Narvikissa.

Kiireimmän kaupalla on ehdittävä Lödingeniin, joutuaksemme Pohjois-Norjan rannikon suureen "pikareittiin". Kaikki aikataulut ovat nyt ankarina sota-aikoina joutuneet hunningolle. Saa luottaa onneensa, joka meille olikin myötäinen. Melkein täsmälleen neljän vuorokauden kuluttua Tuk-holmasta lähdettyämme nousimme eräänä iltana kahdeksan aikaan Lo-fotenin pääkaupungin, Svolvaerin sillalle.

Jäämeren vanhanmallinen kalastaja-alus. Kuva: Museovirasto.

Balstadin kala-asema Lofotenilla lukemattomine kalastusveneilleen.

Jo heti ensi hetkestä alkaen jouduimme päistikkaa suurkalastuselämän pyörteisiin. Laiturin täytti monisatainen miesjoukko, joka innokkaasti tun-geskeli siinä aivan kuin täydellisen kansansuosion saavuttaneen kan-sanpuhujan puhelavan ympärillä. Kun höyrylaivamme säteilevässä täy-sikuussa ja revontulten loimottaessa taivaankannella kulki ohi sisäväy-län tuikkivien vilkkumajakoiden, yhtyi sen vanaveteen hetki hetkeltä yhä taajempana häntänä joukottain sätkytteleviä moottoriveneitä.


Laskettuamme laituriin alkoi liikehtiminen, tungeskeleminen, huuto ja mekastus sekä laiturilla että veneissä, jonka kaltaista en missään muu-alla ole nähnyt kuin kuuman vyöhykkeen satamissa. Mitä tämä merkitsi? Meillä oli 2,800 laatikkoa "lodde"-kalaa laivalla. Lodde on pieni kala, jota käytetään turskasyöttinä; sitä pyydetään Ruijan rannikolla, ja nyt saapui odottaville kalastajille ensimmäinen lähetys.

Suurkalastus saattoi alkaa. Se oli paljon myöhästynyt tänä vuonna, ja nyt oli kiivaasti ryhdyttävä työhön, siitä tämä suunnaton into. Tempovas-sa vauhdissa, huutaen ja hoilotellen työskentelivät kaikki hyvätuulisina läpi yön, ja kun aamu sarasti, ei laiturilla enää ollut laatikoita eikä mie-hiä. Molemmat olivat hajonneet pitkin kalastusasemia penikulmien mat-koja.

Seuratkaamme heitä, ensin silmänräpäykseksi pysähdyttyämme Lofo-tenin pääkaupunkiin. Svolverin asukasluku ei ole 2,000 suurempi. Se si-jaitsee Länsivuonon pohjassa Lofotenin saariryhmän pohjoisinten ja suurinten saarten suojassa. Täällä Pohjan perukoilla se on suorastaan suurkaupunki, kaikkea hallitseva keskus. Ainoastaan tänne pysähtyvät nopeanlinjan matkustajalaivat tullessaan Norjan eteläisistä osista poh-joisimmille seuduille.

Tänne tulevat kalastajalaivastot varustautumaan eväillä, täällä hinnat määrätään, täällä ovat öljy-, tynnnyri- ja laatikkotehtaat ym., ja täällä ja lähellä olevassa Kabelvaagissa on valtion Lofoten-kalastuksen keskus-järjestö.

Svolvär v. 1912. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Turvallinen kalasatama Lofotenilla.

Sisuskuva kalamajasta. Kalastajat kiinnittävät syöttejä turskasiimaan.

Suurpiirteinen ja kaunis on luonto täällä. Ja ihmeellinen on tämä maa ja monivivahteinen meri, joka omituisen erikoisluonteisen kulttuurin on luo-nut tänne jo ikimuistoisista ajoista. Ja kummallinen on kansa, joka tänne on kokoontunut ja jonka keskuudessa on kehittynyt kiinteä isiltä peritty yhteiskunnallinen elämä, mutta joka kuitenkin vielä on kyllin kimmoinen niin hyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa ottaakseen vaarin uuden ajan vaatimuksista.


Näissä seikoissa viipyvät ajatukset laivan lähetessä kalastuspaikkoja. Seisomme kaiteeseen nojaten ja keskustelemme kalastuksesta. Puhum-me siitä minkälaista se tänä vuonna on, minkälaista oli viime vuonna ja siitä miten suuresti sota on muuttanut kaikki täälläkin, miten omaisuuksia on koottu, ja miten arvaamattomia ja epävarmoja ajat kuitenkin ovat! Minne keskustelu eksyykään, on "skrei" kuitenkin se keskus, josta kaikki lähtee ja johon kaikki taasen palaa.

Skrei on suuri turska, täysin kehittynyt kala, jota täällä ennen kaikkea kalastetaan. Sen elintavoista kerron myöhemmin; nyt tahdon kuvata sen kalastamista. Näköpiirissä häämöittää joukko suurempia veneitä, "sköj-tejä", mutta lähinnä meitä on suunnaton liuta suuria soutuveneitä, jotka tänne ovat kokoontuneet ulkomerelle parin kilometrin päähän rannikolta tiheisiin parviin.

Niiden perä ja kokka ovat korkeat kuin ainakin viikinkiveneellä, josta nä-mä suoraan polveutuvat. Joka veneessä on neljä miestä, kaksi airoilla pitämässä venettä tuulessa ja kaksi hoitamassa kalastusta. Näissä ve-neissä kalastetaan syväongella. Pitkä koukkuniekka siima, syöttinä pa-lanen turskannahkaa tai muuta sellaista, lasketaan kelalta hiljaa me-reen. Sitä liikutellaan nostaen ja laskien, ja kun kala tarttuu onkeen, ve-detään suuri ja kiiltävä turskankarilas veneeseen.

Kauniilla ilmalla tämä kalastus on melko kannattavaa. Kokonaisia suuria venekuormia näin soudettavan kotia Skraaveniin, suureen vanhaan ka-lastusleiriin näköpiirin rajalla. Ja kuitenkin on tämä kalastustapa kaikkein vähiten käytännössä; vuonna 1915 kalasti ainoastaan 6% kalastajista syväongella. Kapteeni kiikaroi näköpiirissä olevaa kaksimastoista jahtia. Hän vilkastuu vilkastumistaan. - Nähkääs, ne lurjukset pitävät verkko-jaan siimamerellä!

Jokaisella ammatilla on oma ammattikielensä. Nämä sanat merkitsevät, että alus, jota kohden nyt käännämme suuntamme, parastaikaa on nos-tamassa turskaverkkojaan sillä meren osalla, jossa verkkokalastus on kielletty. Siellä nim. saa harjoittaa ainoastaan siimakalastusta. Kapteeni oli nähnyt oikein, mies parka sai kuulla kunniansa, hänen veneensä keu-laan maalattu suuri numero merkittiin muistiin, ja tämä huvitus maksoi kalastajalle 50 kruunua.

Epäilemättä hän kuitenkin varsin rauhallisesti alistui tähän ylimääräiseen verotukseen, sillä verkot olivat aivan turskia täynnä, ja varmasti hän oli ansainnut monta sataa kruunua sinä yönä. Ennen kalastettiin turskaa ainoastaan verkoilla. Se tapahtuu sillä tavalla, että suurisilmäiset verkot iltapäivällä lasketaan joko pohjaan tai eri syvyyksille 60-100 m. syvässä meressä.

Aamulla tai aamupäivällä ne nostetaan. Siimakalastukseen taasen käy-tetään pitkää siimaa, joka lasketaan pohjaan joko illalla yösiimaksi, jol-loin se nostetaan aikaisin aamulla tai viimeistään aamupäivällä. Päivä-siimaksi sitä kutsutaan silloin kun se jää mereen iltapäiväksi.

Tämä kalastustapa perustuu siihen, että turska usein kulkee matalilla rannikoilla pitkin merenpohjaa etsien ruokaansa. Jos yösiima on lasket-tu, tarttuu turska niihin koukkuihin, joissa syöttinä on ennen mainittu lodde, jossain määrin meidän hailiamme muistuttava pieni napapiirin ka-la, tai jos meressä on päiväsiima, menee se sellaiseen koukkuun, jonka syöttinä on tavallinen sinisimpsukka.

Sangen mielenkiintoista on katsella siiman nostamista, varsinkin kun saalis on hyvä. Joka kolmannessa tai viidennessä koukussa on suuri kaunis turska. Nykyisin aina moottorivoimallakulkeva jahti pysyttelee enimmäkseen paikoillaan ja sen sijaan kalastetaan kahdella suurella, vankalla, leveäpohjaisella veneellä, jotka aluksesta lasketaan mereen. Pitkäsiima vedetään veneeseen lähellä keulaa olevaa kiekkoa pitkin.

Syväonki v.v. 1960-1963. Kuva: Uutela Taavi. / Museovirasto.

Turskakela: (valmistettu ennen v. 1911.) leikkauksilla koristetun kelan ympäri kääritty ristiin vyyhteen "siima", jossa on iso rautainen paino l. "gruzivo" ja koukku l. "uda". Syötiksi pannaan sillinpaloja tai toukkia, joita saadaan savesta laskuveden pohjasta. Ongitaan kevätkesästä ja alkusyksystä - läpipäivät - 3-10 s. syvästä. Turskakela on koristeltu leikkauksin ja maalattu keltaiseksi. Siima on kaksikierteistä pellavanyöriä. Siiman toisessa päässä on nahkalsilmukka, johon on pujotettu rautainen paino. Paino on muodoltaan pitkulainen, toinen pää on pyöristetty ja toisessa päässä on reikä. Kuva: Sirelius, U. T. / Museovirasto.

Turska perataan suolattavaksi tai kuivattavaksi kapa- tai kalliokalaksi.

Turska kuivataan kapakalaksi pitkillä rangoilla.

Turskaa ja turskanpäitä kuivumassa Varangissa v. 1920. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Mainosjuliste v. 1951. Juliste: KK:n mainoskeskus. Kuva: Työväen Arkisto.

Kun saalis on nostettu, pannaan moottorit käyntiin, sillä purjeista ja tuu-lesta huolimatta ei kukaan viitsi purjehtia kun kerran moottori on olemas-sa ja rahan ansio on niin runsas kuin nykyään. Matka suunnataan maata kohden kalaleirin turvalliseen satamaan. Ennen kuin nousemme maihin, täytyy meidän pitää huolta kalasta.


Kalaleiriä myrskyiltä suojelevien saarten välisessä tyvenessä salmessa odottavat muutamat suuret moottori-jahdit, jotka ostavat kalan. Hetken neuvotteluiden jälkeen on hinnoista sovittu. Ne ovat nyt huimaavan kor-keita, kaksi, kolme kertaa tavallista korkeammat, suuressa määrin kui-tenkin vaihdellen saaliin mukaan. Niinpä esim. 1911 saatiin keskimäärin 56 äyriä kappaleelta, kun 1895 maksettiin ainoastaan vaivaiset 18 äyriä ja 1887 myytiin turskaa vieläpä yhdelläkin äyrillä kappaleelta.

Asetumme jahdin viereen ja turskat heitetään sen kannelle, joka pian on täynnä pehmeitä liukkaita kaloja. Pitkin pitkää penkkiä seisoo miehiä keltaisissa öljy vaatteissa, ottaen työhön osaa. Muuan poika heittää turs-kan rivin ensimmäiselle. Tämä katkaisee sen pään, heittää toisten jouk-koon ja aukaisee vatsan taitavalla leikkauksella, jolloin sisälmykset valu-vat ulos.

Tottuneella otteella heitetään arvokas maksa erityiseen tiinuun ja toiseen mäihä, jos sellaista on, kun sisälmykset taasen paiskataan yli puurin suuren kalalokkiparven suureksi riemuksi. Vaikka nämä ovatkin niin kyl-läisiä, että viimeinen pala ei pääse kurkkua alemmaksi, ne kuitenkin vil-listi kiistellen tappelevat herkkupaloista.

Nyt joutuu kala seuraavan miehen käsiin. Pienellä puukolla hän tekee pari viillosta kahden puolen selkäruotia ja repii sen irti, heittäen omaan kekoonsa. Jäljelle jäänyt osa heitetään uurnaan, jota pitkin se liukuu lastiruumaan, yhdessä satojen muitten kanssa suolattavaksi.

Suunnilleen sillä tavalla käsitellään niitä miljoonia turskia, jotka vuosit-tain nostetaan merestä Lofotenin särkillä. Voisi sanoa, että niiden luku vuosittain nousee keskimäärin viiteentoista miljoonaan, vaikkakin saalis eri vuosina hämmästyttävässä määrässä vaihtelee. Saaliin jatkuvakin käsittely on varsin mielenkiintoista.

Huomattavia määriä myydään jäädytettynä Norjaan ja pohjoiseen Ruot-siin. Pääasiallisimmin kala kuitenkin kuivataan. Erinomaisen huolellisesti otetaan kaikki talteen, paitsi sisälmykset. Riimisuolatusta turskasta teh-dään "kalliokalaa". Siitä kalasta taasen, joka heti suolaamatta kuivataan kalapaikalla tai lähellä sitä, valmistetaan kapakalaa.

Hiukan joka taholla etelässä olevan Trondhjemvuonon ja pohjoisessa olevan Ruijan lähellä näkee lopputalvella ja keväällä turskaa kuivatta-van. Joko se puhdistamisen ja pesemisen jälkeen on ripustettu telineille, jolloin siitä tehtaan kapakalaa, tai levitetään avattu kala kalliolle kuiva-maan.

Sellaista kalliokalaa ei kuitenkaan voida valmistaa muualla kuin Lofote-nissa ja lähellä olevissa seuduissa, missä pilvet ja meren kylmät tuulet estävät auringon välittömän paahteen. Kuivattaminen kestää noin kuusi viikkoa. Viimeisinä vuosikymmeninä on vuosittain tasaluvuin valmistettu yli yhdeksän miljoonaa kalliokalaa ja viisi miljoonaa kapakalaa.

Eri nimillä tämä kuivattu turska viedään maailman markkinoille, etupääs-sä katolisiin maihin, joissa se paaston lihattomina päivinä on varsin ha-luttua ruokaa. Turskan tärkein sivutuote on maksa. Rasvaisen öljyn muodossa maksassa valmistuu suuri osa vararavintoa, jota kudun edel-lisenä aikana käytetään mäihän tai maidin lopulliseksi valmistamiseksi. Maksan suuruus ja öljypitoisuus vaihtelee suurissa määrin eri vuosina.

Kun sillä kalastuksessa on erinomaisen suuri merkitys, noteerataan maksapitoisuus päivittäin. Näitä noteerauksia seurataan kalastusaikana helmija maaliskuussa yhtä kiihkeän innokkaasti kuin pörssinoteerauksia meillä. Maksa kootaan suuriin puuammeisiin, joissa siitä höyrypaineellä puserretaan öljyä. Kalanmaksaöljynhän kaikki kalvetustautiset tytöt ja risatautiset- lapset hyvin tuntevat.

Tämä öljy onkin sangen kallisarvoista ainetta, josta tavallisina aikoina ennen sotaa tuotantopaikalla maksettiin 50 kruunua 100 kilon astiasta. Viime keväänä oli hinta kymmenkertainen, mutta niinpä kerrottiinkin, että saksalaiset sitä käyttivät kanuuniaan karaistessaan. Kun apteekkiöljy on otettu, valmistetaan maksan jätteistä osittain huonompaa öljyä, joka on ruskeata väriltään ja osittain maksajauhoa, jota paljon käytetään eläin-ten rehuksi.

Turskan päät otetaan myöskin tarkasti talteen. Kalastajat käyttävät niitä itse eläintensä ruuaksi, mutta suurin osa (1915 n. 12 miljoonaa päätä) jauhetaan kuivattamisen jälkeen lukuisissa tehtaissa guanoksi. Guanoa käytetään varsinkin viiniviljelyksessä lannoitusaineena.

Jätimme juuri kalaveneen ja kalastajat, seurataksemme heidän saaliinsa retkiä maailmalle; palatkaamme jälleen heidän pariinsa. Todistettavasti ovat Pohjois-Norjan rannikkotalonpojat jo yli vuosituhannen ajan yleises-ti helmikuun lopulta huhtikuun alkuun asti kokoontuneet kalastelemaan Lofotenilla. Heidän elämänsä on voimakasta kamppailua meren ja myrs-kyn kanssa.

Usein aiheuttavat sumut ja väkivaltaiset luoteen ja vuoksen vaihteluiden synnyttämät merivirrat heille tuntuvia vaurioita taistellessaan olemas-saolonsa puolesta. Kalastajat ovat yleensä keski-ikäisiä miehiä; parta on useimmiten sileäksi ajettu ja silloin kun he eivät ole työssään, pukeutu-vat he suunnilleen samalla tavalla kuin meidän tehdastyöläisemme.

Heidän ulkomuotonsa ilmaisee sitkeän, karaistun, päämäärästään tietoi-sen ja lahjakkaan rodun voimaa. Meidän päivinämme ottaa Lofoten-ka-lastukseen kaikkiaan 15-20,000 miestä; naiset sitä vastoin eivät lain-kaan ota siihen osaa.

Lopuksi muutama sana itseturskasta, kalastuksen ja rikkauksien alku-lähteestä. Keskikokoinen naarasturska laskee suunnilleen 2 miljoonaa mätijyvää. Näistä kehittyvät Lofotenin matalikoilla turskanpoikaset, jotka täällä viettävät ensimmäisen kehitysaikansa. Mikäli uusimmat tutkimuk-set osoittavat, riippuu kalastuksen tulos, sanokaamme esim. vuosien 1917-1920 välillä, suuressa määrin siitä, minkälaiset elantosuhteet turs-kanpoikasilla oli v. 1910 ja sitä lähinnä seuraavina vuosina.

On nim. huomattu että merellä, kuten pelloillakin on omat hyvät ja huo-not vuotensa. Voidaan havaita, että kalarikkaana vuonna pyydetty turska pääasiallisimmin kuuluu siihen kalakantaan, joka on syntynyt 7 tai 10 vuotta sitä ennen. Tämän ikäiset kalat ovat saaliin pääasiallisimpana osana seuraavana huonompanakin vuonna, ja vasta kun uusi runsaam-pi kalakanta jälleen seuraa, kohoaa saaliin määrä.

Varsin vähän tiedetään vielä toistaiseksi miksi kalanpoikasia toisina vuo-sina kehittyy enemmän, toisina vähemmän. Todennäköisesti se kuiten-kin riippuu siitä, onko turskanpoikasten ruuaksi planktonia samoihin ai-koihin kuin ne kuoriutuvat mätimunasta. Päinvastaisessa tapauksessa, mikä näyttää olevan sääntönä, kuolee suurin osa vastasyntyneistä turs-kanpoikasista nälkään.

Ensimmäisen kesänsä viettää vastasyntynyt turska syntymäpaikallaan. Planktonien vähetessä se syyspuolella painuu syvemmälle meren poh-jaan, missä ruoka on runsaampaa. Nyt se jo on kyllin suuri omin neu-voinkin voidakseen uida, ilman että se kokonaan on merivirtojen ajelta-vana. Suuri osa tästä nuoresta turskakannasta lähtee pitkille ruuanetsin-tämatkoille.

Kalaparvet kulkevat Golfvirran mukana pohjoiseen Ruijan ja Kuolan nie-mimaan rannikoille, jossa vuoden vanhaa turskaa suurissa määrin tava-taan. Täysin ei vielä tiedetä missä ne seuraavina vuosina oleskelevat. Todennäköisesti ne retkeilevät Jäämerellä Beeren Eilandin ja eteläisten huippuvuorten tienoilla oleville hiekkasärkille.

Syynä tähän näyttää lähinnä olevan täällä tavattava ravintorikkaus. Var-sinkin on täällä aikaisin talvella ja keväällä suunnattomia määriä lodde-kalaa, jota napapiirin vesilinnut ja äärettömät pikkuturskaparvet seuraa-vat. Ruijan rannikolla tämä turska on juuri siitä saanut nimensä "lodde-turska".

Täällä sitä sangen suurissa määrin kalastetaan. Sen vatsa on täynnä pikkukaloja, joiden lukumäärä usein nousee pariinkymmeneen. Tämä nuorturska ei vielä ole sukupuolikypsä, mutta se kasvaa hyvin nopeasti, keskimäärin 0,8 kg vuodessa. Sen ikä on neljä, viisi vuotta ja pituus 40-55 cm.

Vielä kuluu pari vuotta ennen kuin sukuvietti herää, ja nyt alkaa kalan ih-meellinen kulkuretki niille meren tienoille, missä se itse kerran syntyi Tuhannen tai parikin tuhatta kilometriä se kulkee pitkin rannikkoa, vih-doin joutuakseen Lofotenin kalastajien siimoihin ja verkkoihin tai niihin kalastusneuvoihin, joita sen eteen viritetään pitkin Norjan pitkää rannik-koa.

*) Plankton, yleisnimitys sille meren ja makeanveden eliökunnalle, joka

kelluvana seuraa veden liikuntoja.