KAARLO CASTRÉN. / Suomen Kuvalehti 21.6.1924.

Kemijoki, jossa Jaatilan suvanto sijaitsee, n. 80 km joen suusta. Valok. Aarne Jonasson.

Metsästys- ja kalastusinto on useimmiten synnynnäinen tai ainakin lä-himmästä ympäristöstä jo lapsuudessa vereen syöpynyt. Isäni, niin pap-pi kuin olikin, oli harras sekä metsästäjä että kalastaja. Seisovista lintu-koirista ei tosin mitään tiedetty. Ei edes pystykorvaa ollut talossa. Olipa-han vain joku ajokoiran tapainen, ja jollei jänistä ensi kierroksella saatu ammutuksi, pelasti se jotensakin varmasti nahkansa. Sama koira oli vä-liin apuna myöskin vesilintujahdissa, jossa käytettiin vanhaa, vähemmän hienoa pyyntitapaa, osittain sauvointakin. Mutta suurta riistamäärää ei sittenkään yleensä tavoteltu. Vapaa liikkuminen luonnon suloisessa hel-massa oli pääasia.

Kalastus oli sekin lapsuuteni aikana yksinkertaisesti järjestetty. Käytettiin verkkoja ja lanoja, ongittiin ja laskettiin pitkäsiima sopiviin paikkoihin. Pientä kalaa ja haukia saatiin tyydyttävästi, joskus keväällä taimenkin tarttui koukkuun. Mutta lohen onkimista ei ymmärretty. Virvelivapa oli tuntematon. Kuultiin kuitenkin, että engelsmannit osasivat lohiakin onkia. Harria pyydystettiin koskista ja nivoista tavallisella onkivavalla ja "pörhö-sellä", t.s. perhosella.

Myöhemmin maailmanrannalla kulkiessa tulivat vaihtelevammat ja mo-nimutkaisemmat pyyntitavatkin käytetyiksi. Oma pystykorvasuku tuli kas-vatetuksi. Kettuja, jopa joskus ilveksiä ja karhujakin tuli ahdistetuksi. Ja kalastuksen huippu, lohen onkiminen virvelivavalla, tuli koetetuksi. Se vei voiton kaikesta muusta pyynti-urheilusta. Vaikka ei olekaan kehittynyt taitelijaksi heitto-onkimisessa, on lohen kanssa kamppaileminen kuiten-kin viehättävämpi, jännittävämpi ja keskittyneempi nautinto kuin muu kalastus tai mikä meikäläinen metsästys tahansa.

Jaatilan suvanto. Kuva: Metsästys ja kalastus 1.9.1924.

Lohestajia saaliineen Jaatilan suvannolla. Oik. senaattori Kaarlo Castrén, vas. ruotsinmaalaiset vieraani. isännöitsijä P. Bellander ja vapaaherra Johan Mannerheim. Istumassa soutajat. Valok. ministeri mr Rennie.

Olin lohia ahdistellut Vuoksessa, Huopanassa, Vaalassa, Tornion- ja Muonionjoissa. Mutta en ollut päässyt onneani koettamaan kehutulla Jaatilan suvannolla Kemijoessa, vaikka kertomukset siellä n.k. Kemin uistimilla (vanhaa mallia olevia, mutta paikallisten vaatimusten mukaan jonkun verran muodostettuja haukiuistimia) saaduista kolmattakymmen-tä kiloa painavista kojamoista olivat jo pitkät ajat kalastusviettiäni kutkut-taneet. Mutta kesällä 1922 oli tämä unelma vihdoin toteutuva. Onnistuin näet mainitun kalastusveden vuokraajilta saamaan käyttöoikeuden sii-hen elokuun 25-28 p. välisenä aikana.

Kaksi ruotsinmaalaista tuttavaani, vapaahra M:nin ja isännöitsijä B:rin, kumpikin innokkaita lohimiehiä, olin kutsunut mukaani. Ystäväni, kemi-läisen Ruotsin konsulin seurassa noudettiin vieraani autolla Haaparan-nasta ja saavuttiin myöhään illalla elokuun 24 p:nä Hookanan taloon ka-lastuspaikalle. Vuokrattu lohivesi, Jaatilan suvanto, ulottuu Petäskoskes-ta muutamia kilometrejä alaspäin. Se on Kemijokea, Kemin ja Rovanie-men välillä, viimeksimainitussa pitäjässä, noin, 80 kilometriä joen suus-ta. Asuntomme oli kaikin puolin mukava ja hoito hyvä.

"Die letzle Liebe."(* Valok. ministeri mr Rennie.

*) Viimeinen rakkaus.

Seuraavana aamuna lähdettiin kokeneitten soutajien neuvojen mukaan varustettuina kolmessa veneessä vesille. Jaatilan suvanto tekee kalas-tajaan viehättävän vaikutuksen. Joki on sillä paikalla verrattain syvä ja puhdaspohjainen, joitakin viriäviä kohtia ja kareja sieilä täällä. Vain tukin-uitto, kun se on käynnissä, ja tukkipuomit jonkun verran häiritsevät. Ilma oli sumuinen siis hyvä enne.

Mutta samalla huomattiin, että tuuli oli itäinen, joka, kulen tunnettua, jos-kus vie kalan kattilastakin. Vieraani, joille kalaonnen etukädessä olisin suonut, eivät ikäväkseni saaneet yhtään kalaa, ei nykäisyäkään. Minun onkeeni sitä vastoin kävi useampiakin lohia. Pari niistä kuitenkin pääsi miltei heti koukkuun tartuttuansa, mikä osotti, että syönti oli huono.

Sitten otti suuri lohi, joka hurjasti viilteli joen poikki edestakaisin, kunnes se, pyrkiessään erään vaarallisen puomin alle ja minun sitä varovaisesti koettaessani estää, lohkesi koukusta ilman mitään tiettyä syytä. Päätim-me, että sekin oli heikosti syönyt. Uusi yritys oli tehtävä ja tuskin oli sii-maa muutamia metriä vedessä, kun taas suurenpuoleinen kala tarrasi uistimeen. Noin tunnin kuluttua oli lohi veneessä ja huomattiin kauniiksi, vaaleanpyyleväksi, hyvinvoivan talon hyvinvoipaa emäntää muistutta-vaksi naaras- eli, niinkuin Torniossa ainakin ennenaikaan sanottiin, mar-jasloheksi. Paino 15,5 kg.

Tämä kala samoin kuin päässeetkin olivat ottaneet Helsingistä tuomaani uistimeen, joka pääasiassa on Kemin uistimen mallia, mutta jota eversti Artur Lindberg, pitkällisen kokemuksensa nojalla lohenkalastuksesta Ke-mijoessa ja eritoten Jaatilan suvannolla on jonkun verran muutellut. Tä-mä uistin on selkäpuolelta hopeankarvainen ja vatsapuolelta emaljivä-rillä punaiseksi maalattu.


Olin ostanut sen koetteeksi mukaani, tuntematta sen alkuperää, multa arvellen, että sen pitäisi kelvata Kemin "laareille". Soutajat sitä kuitenkin aluksi epäilivät, siten tietäinättänsä kieltäen entisen herransa ja mesta-rinsa eversti Lindhergin, mutta erotessani heistä olivat siihen niin ihastu-neet, että kehottivat koko varaston ostamaan.

Lohestuksen aakkosia. Valok. I. Timiriasew.

Iltapäivällä yrittiin uudelleen. Iloksemme huomasimme, että tuuli hiljak-selleen kääntyi etelää kohti. Olin antanut Lindhergin uistimen vapoineen paroni M:mille ja sillä hän lyhyessä ajassa sai kaksi lohta 13,6 ja 11 ki-loa. Hra B. taas sai tavallisella Kemin uistimella 10 kilon kalan. Minulla ei näinä parina tuntina ollut yhtään nykäisyä, mutta nautin luonnollisesti suuresti vieraitteni "lykystä". Mutta klo 5 aikoina tömähti toiseen vapaani vankka otus.


Ensin se kiiti eteenpäin lyhyen matkan, palataksensa pian lähtökohdal-lensa, ja näytti vedenpinnassa pyrstöänsä, joka silmissäni oli leveän koskimelan lappean muotoinen. Sitten se painui pohjaan. Tosin sen siel-tä sain pari kertaa jonkun verran nousemaan ja tulemaan lähelle venet-tä, multa sen jälkeen se niin sanoakseni pureutui kiinni pohjaan. Siellä sitä en saanut liikkumaan, paitsi että, kun kovasti vuovasin, sillioin tällöin törmäsi 5-10 metriä eteenpäin ja taas pysähtyi pohjaan, jossa se itse-päisesti pysyi.

Harmikseni oli lohi kiinni vara-vavan uistimessa. Tämän vavan kärki oli erittäin heikko ja siimakin useita vuosia vanha. Arkailin niin ollen liiaksi ahdistaa kalaa. Muistin, että kesällä 1909 minulta Akäsjoen suussa pää-si vaikkakin tietysti muitten syystä! noin 25-kiloiseksi arvioitu lohi, jota harmia tuskin päiväksikään olin 19 vuoden aikana voinut unhottaa.

Muistui mieleeni myös aamupäivällä päässyt iso lohi. Jos nyt ongessa oleva sekin menisi tiehensä, ei enää olisi rauhallista hetkeä koko loppu-elämäni aikana. Neuvottelin vähän väliä taitavan soutajani Elis Hotin kanssa, ja oli hänkin sitä mieltä, ettei olisi sen lujemmalle vehkeitä kiris-tettävä, vaan kärsivällisesti kala hiljalleen uuvutettava.

Näin kului pari tuntia mitä suurimman jännityksen vallitessa. Väliin pais-toi päivä, väliin satoi ankarasti sen verran kuin nyt jälestäpäin muistan. En uskaltanut ryhtyä joidenkin onkijain käyttämään tapaan laskea pitkin siimaa paperiliuska lohen kuonoon, josta sen sanotaan lähtevän liikkeel-le. En ollut sitä konstia ennen koettanut enkä olisi rohjennut vapaa het-keksikään hellittää, kun ei voinut tietää mitä arvaamatonta silloin olisi voinut tapahtua.

Kun en saapunut sovittuun aikaan kortteeriini päivällisille, tulivat toverit venheillä tiedustelemaan mikä oli esteenä. Näkivät, että uistimeni oli niin kuin olisi ollut kiinni pohjassa. Kerran kala kuitenkin heidän nähden nou-si vedenpinnalle ja muljautteli itseänsä hylkeen tavoin. Mutta tästä huoli-matta se Kemin konsuli, joka kuuluu olevan erinomaisen perehtynyt ja taitava kalamies, katsoi sopivaksi irvistellä minulle, vaikka minä parhaan ymmärrykseni mukaan miltei henkeni kaupalla taistelin kalastuskunniani puolesta, ja kehottaa minua ilman muuta vetämään venheeseen "tuollai-nen jonkun kilon kala", jottei päivällisruoka jäähtyisi.

Jos venheessäni olisi ollut sopvaa "kättä pitempää" ja jos olisin rohjen-nut irroittaa käteni vavasta, olisin antanut hänelle asianmukaisen vas-tauksen. Nyt sain tyytyä murahtamaan joitakin vähemmän kohteliaita sa-noja ja pyytämään häntä hyväntahtoisesti korjaamaan luunsa.


Kun kaksi tuntui oli tällä tavoin kulunut, alkoi kaki käyttää toista menette-lytapaa. Se kulki joen poikki edestakaisin niin kuin kanakoira aukealla kentällä, ei kuitenkaan koskaan yhtämittaa vetäen rullasta koko siimaa. Välistä se lähenteli rantapientareila, väliin taas pyrki tukkipuomien alle, josta se kuitenkin aina saatiin luopumaan. Neljännellä tunnilla se koetti onneansa rynnäten virran mukana alaspäin.

Joskus se pysähtyi, mutta syöksyi taas syrjään tai eniminiten eteenpäin. Vähitellen alkoi ilta hämärtää ja vuokrattu vesi-alue oli jo sivuutettu. Silloin kalan vastustusvoima vihdoinkin hiljalleen masentui. Kello kävi jo kymmentä ja, pimeys alkoi peittää vaipallansa vedet ja maat. Lopulta saatiin lohi veneen viereen ja soutaja pääsi koukullaan ulottumaan pää-hän.

Hän nykäisi kalan ylös, se nousikin vedestä puolittain venheen laidalle, mutta samalla se luiskahti irti nöstokoukusta ja ryntäsi torpeedon tavoin noin kymmenen metriä eteenpäin. Sitten se taas herpaantui ja antoi ve-tää itsensä hiljalleen venheen laitaan. Uusi yritys pimeässä soutajan koukulla, lohi kohosi jonkun verran vedestä, multa pääsi taas irti ja kiiti muutamia metrejä eteenpäin. Hetket olivat juhlallisen kohtalokkaat, ei osannut arvata milloin nostokoukku sattuisi heittosiimaan ja katkaisisi sen tai joku muu onnettomuus tapahtuisi.


Silloin rupesi kuu pilvien välistä vedenpintaa valaisemaan, ilma oli miltei tyyni ja leppoisan kesäinen, vesi kimalteli viehättävästi, jotta oli vaikea valita, oliko Pohjolan ihanaa iltaa ihailtava vaiko väsyvän kojaman vii-meiseen kamppailuun kohdistettava huomio. Hiljalleen lohi, osittain kyl-jellään kelluen, saatiin taas lähenemään venettä. Veneen viereen saa-tettuna se voimattomana kääntyi seljalleen ja soutaja sieppasi sen no-peasti vetokoukullansa venheeseen. Multa sinne saatuna lohi vielä ker-ran kooten voimansa nousi miehen lavoin pystyyn, jolloin minä heittäy-dyin sen päälle ja soutaja lopetti sen mukana olleella puukalikalla.

Silloin 4 ½ tuntisen jännityksen jälkeen olivat minunkin voimiini jotakuin-kin lopussa. Selkää pakotti, samoin käsivarsia, kädet olivat verissä. Ker-naasti lepäsi veneen peräistuimella, kun soudeltiin kotirantaan.

Kemijoen Petäjäskosken niskavesi, etualalla uittotyöntekijöitä veneineen rantautuneena v. 1912. Kuva: Järvi, T. H. / Museovirasto.

Kun astuimme lohen kanssa Hookanan talon pihalle, oli meitä vastassa Englannin miellyttävä edustaja meillä, mr Rennie ja hänen sihteerinsä mr Forbes, jotka, kalastusmatkalla hekin, oppaan kömpelyyden takia olivat joutuneet väärään paikkaan. He ihailivat suuresti pulskaa saalis-tamme, sillä saamani lohi painoi 18 kiloa (se tarttui Kemin uistimeen, joka oli selkäpuolelta vasken ja sisäpuolelta hopeanvärinen)

Englantilaiset saatiin monien vastustelemisten jälkeen jäämään luok-semme seuraavana päivänä onkimaan kalavesillämme. Tulevana aamu-na kaikki vieraani lähtivät vesille, multa eivät saaneet yhtäkään lohta. Englannin ministeri kuitenkin lausui tyytyväisyytensä siitä, että oli nähnyt ison lohen hyppäävän.

Sitten selveni, että vesi joessa oli alkanut nousta, jolloin ei lohen saan-nista ole toivoa. Samoin kahtena seuraavana päivänä, jolloin vesi edel-leen tulvi, ei kaikista yrityksistämme huolimatta lohi ottanut erilaisiin uis-timiimme eikä lohiperhosiin, joita myöskin koetettiin.

Kun luonto siten oli asettunut meitä vastaan, alistuimme sen päätökseen ja jätimme nuo ihanteelliset lohivedet, tyytyväisinä käyntimme tulokseen ja toivoen vielä joskus tulevaisuudessa pääsevämme sinne mellastamaan kojamojen ja marjasten kanssa.

Saksalaisten räjäyttämiä maantiesiltoja 27.10.1944. Jaatila. (Kemijoen tienhaarasta n. 77 km). Kuva: SA-kuvat

Jaatilan Puthansuun poika poroineen v. 1913. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.