Eräästä Karl Resen matkakertomuksesta:

Luirojoki


Sompiojärven eteläpäästä saakka olimme kulkeneet läpi viljavien vaini-oiden ja yhä vieläkin oli rannikoilla erinomainen heinänkasvu. Kun kaikki se hyvä, mitä luonto tässä kohdin tarjoaa, otetaan vastaisuudessa tal-teen, voi toivoa, että paremmat ajat koittavat tämän erämaan asukkaille.


Kun meillä oli seuraavana päivänä kuljettavana hyvin pitkä päivämatka, noin peninkulmaa, lähimmäiseen taloon, täytyi lähteä matkalle aikai-seen. Kello ei ollut vielä kolmea aamulla, kun kaikki istuimme venheessä ja sousimme tyyntä jokea myöten. Kaikille ei riittänyt airoja ja muutamilla oli sangen vähän päällysvaatteita.

Pienestä kahvinkeittäjästämme pidettiin senvuoksi erittäin hyvä huoli, se kun tuotti hyvin tervetullutta lämpöä aamukylmässä. Ilma olikin aikalailla kylmä, sillä pakkanen oli ollut kova yöllä ja maa oli kuurassa. Vähän en-nen auringonnousua piti meidän lämmittää myös teekyökki, jotta kaikki saisivat lämmittävää juomaa.

Kuljettuamme kaksi peninkulmaa melkein suoraan etelään päin tulimme suureen lahteen, jonka lähellä joki kääntää kulkunsa pohjoisluoteeseen, jonka jälkeen se, tehtyään mutkan länttä kohti, taas jatkuu etelään päin. Useimmat Jäämeren kulkijat astuivat pois venheestä mennäkseen jalan Tanhuaan, jonne matkaa oli jokea myöten peninkulmaa, mutta suoraan metsän läpi ainoastaan 3.

Me muut jatkoimme matkaa pitkin jokea, jossa ei ollut vielä ensinkään koskia eikä virtapaikkoja; vasta sitten kun se kääntyi länsi lounaasen, tulimme yhdelle koskelle toisensa perästä. Ensimmäinen, Neitikoski, antoi meille vaan kaukaisen aavistuksen siitä, mitä meillä päivän pitkään vielä oli odotettavana.

Siinä on neljä eri putousta, joista kahden alimman välillä on suvanto. Kun sousimme siinä, näimme länsirannalla ahman, joka rauhallisesti joi joesta, ja vaan silloin tällöin katseli meitä uteliailla silmäyksillä. Pyssy oli pian esille otettu, mutta patruunat eivät olleet kyllin helposti saatavissa, eikä eläin ruvennut odottamaan, vaan juosta vilisti metsään.

Ahma on poronomistajain pahimpia vihollisia. Se ei kuitenkaan saa kiin-ni poroa juoksussa, paitsi silloin kun hanki on niin heikkoa, että se kan-nattaa ahman mutta ei poroa. Tavallisesti käyttää ahma viekkautta ja hyökkää poron kimppuun väijyksistä.

Se kiipeää johonkin puuhun ja syöksee äkisti rauhassa kulkevan poron niskaan, eikä päästä irti ennenkuin se kaatuu maahan. Sellaisissa seu-duissa, missä ahmoja näkyy, sytyttävät lappalaiset tavallisesti jonkun pystyssä seisovan kuivan hongan, joka palaa ja savuaa useampia vuo-rokausia; sitä sanotaan ahman pakenevan.

Se on niin ahne, että sen nimeä käytetään melkein haukkumasanana ylenmäärin ruokahaluisille ihmisille. Kun se sattuu saamaan sopivan saaliin, syö se usein niin liiaksi, että ei pääse paikoiltaan liikkumaan. Vähän päälle parikymmentä vuotta sitten tapasivat muutamat lapset marjoja poimiessaan sattumalta ahman, joka juuri oli tappanut ja syönyt lampaan eikä sen vuoksi voinut päästä pakoon.

Lapset luulivat ahmaa ensin koiraksi ja alkoivat kivittää sitä, mutta se näytti vaan hampaitaan. Samana iltana kantoivat lapset tapetun ahman voittokulussa kylään, jossa kaikki lampaanomistajat olivat heille kiitollisia siitä, että he olivat vapauttaneet seudun vitsauksesta.

Neitikosken jälkeen seurasi vähän matkan päässä toisistaan neljä kos-kea, joista menimme alas soutamalla, vaikka ne kaikki, mutta varsinkin Venäänmaailmankoski, olivat jokseenkin kovia ja vaikka niissä oli suuria kiviä keskellä virranuoma Sitten lähestyimme Ylikangasta, jota kaikki matkustajat pelkäävät.

Sen ohi täytyi meidän mennä kävelemällä, koska venhettä ei olisi voitu ohjata kyllin varovasti, jos me olisimme istuneet siinä painamassa. Tätä koskea on aina vaikea, jopa hengenvaarallistakin laskea, olkoon vettä paljon tai vähän, ja venhettä täynnä tavaroita on aivan mahdoton sau-voa ylös siitä. Kiviä, pienten huoneiden kokoisia, on koskessa aivan vie-rettäin, jotka estävät veden kiivasta kulkua ja pärskyttävät vaahdon laa-jalti joka puolelle.

V. 1863 keväällä, vähän ennen helluntaita, tuli Norjasta 18 miestä Mu-teniaan, jossa he ostivat suuren uuden venheen matkustaakseen Ke-mijärvelle. Kevättulva oli silloin korkeimmillaan. Kun he tulivat lähelle Yli-köngästä, esitti perämies, Kolmosen talon omistaja Kemijärveltä, että osa miehistä nousisi maalle ja kulkisi jalan lyhyen kappaleen pitkin joen sivua, mutta eräs Henrik Hurtig samasta pitäjästä vastusti ehdotusta, koska matka siten viivästyisi ja kaikki halusivat ehtiä hyvissä ajoin Tan-huan taloon, jossa oli aikomus viettää helluntaijuhlaa hauskalla tanssilla illalla.

"Anna mennä siitä, missä on enimmästi vettä!" sanoi Hurtig, "kyllä me pääsemme alas kiville törmäämättä, sillä vesi peittää ne".

Kolmonen taipui tekemään niinkuin pyydettiin, mutta kun vene tuli alas ensimmäisestä putouksesta, puski vesi semmoisella voimalla kokkaan, että se ruhjoutui ja vene täyttyi samassa silmänräpäyksessä vedellä. Muutamat miehistä säikähtivät niin, että hyppäsivät heti pois veneestä ja koski nieli heidät heti. Muut pitivät itsensä kiinni veneessä ja menivät sen mukana myötävirtaa.

Niistä 18:sta, jotka kosken yläpuolella olivat toivoneet pääsevänsä tans-siin illalla, keräytyi vähän ajan päästä seitsemän virran rannalle sen ala-puolella, mutta heistäkin kuoli Heikki Immo eli Salmi maalle päästyään kylmästä ja liiasta voimain ponnistuksesta. Kuusi henkiin jäänyttä kulki pitkin joen rantaa, ja Ellemjoella, hiukan alempana, tapasivat he pienem-män venheen, jolla jatkoivat matkaansa Kiurujärven talon venekodalle, ja siitä he kävelivät taloon, jonne ehtivät juuri silloin, kun väki rupesi me-nemään saunaan.

Ihmiset pantiin liikkeelle etsimään hukkuneiden ruumiita, mutta niitä ei löydetty. Vasta Juhannuksen aikana tavattiin muutamia; kaksi oli kulke-nut yli neljä peninkulmaa virtaa myöten, ja sillä matkalla mennyt alas 14 koskesta, sitä lukematta, jossa he hukkuivat, sekä vielä noin peninkul-man tyyntä vettä myöten, ennenkuin ajautuivat maalle.

Erästä, Kalle Köyräsen ruumista, ei löydetty koskaan. Eräässä suuressa männyssä oleva kirjoitus joen itärannalla säilyttää muiston tästä kama-lasta tapauksesta. Lähellä sitä sytytimme tulennoksen ja ennen pitkää oli meillä hernekeitto valmiina, joten päivälliseen ei mennyt pitkää aikaa.

Joen rantaan vedettyjä veneitä Muteniassa 1937. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Kaloja tyhjätään veneestä Sompiojärven Luusuankentällä 1937. Kuva: Samuli Paulaharu. Museovirasto. / finna.fi

Näkymä Muteniasta Nattastuntureille. Kuva: Väinö Tanner, 1905. GTK.

Sompiojärven vanha kämppä. Kusti Tapio (Karhu-Kusti) keittämässä. Kuva: Esa Hyyppä, 1955. GTK.

Arvid Tapio (Karhu-Kustin veli Mutenian kylästä) Sompiojärven kämpällä. Kuva: Esa Hyyppä,1955. GTK.

Mutenian kylä 1950-luvulla. Kuva: Wikipedia.

Ilta rupesi jo hämärtämään, ennenkuin ehdimme alas jäljellä olevista 14 koskesta; 'viimeisistä laskimme pimeässä, jonka jälkeen vielä seurasi peninkulman pituinen soutumatka. Päivän vaivoista väsyneinä vaivuim-me uneen yksi toisensa perään venheessä, emmekä heränneet, ennen-kuin olimme jo Tanhuan talon valkamassa.

Kun herää veneessä virtaa pitkin kuljettuaan, sattuu niin hullusti, että ei osaa erottaa oikeaa vasemmasta. Kun näet veneen kokka iskee maata vasten, kääntää virta sen perän myötävirtaan. Me emme tienneet tästä käännöksnstä, kun soutajat herättivät meidät, ja kun astuimme maalle veneen oikean laidan yli, luulimme varmasti, että olimme joutuneet joen oikealle rannalle.

Suuresti siis hämmästyimme seuraavana aamuna, kun soutajat alkoivat kuljettaa venettä sinne päin, josta käsityksemme mukaan olimme edel-lisenä iltana tulleet. Virran suunnasta tulimme kuitenkin vakuutetuksi sii-tä, että olimme erehtyneet, mutta alussa oli aikalailla vaikea päästä sel-ville ilmansuunnista.

Tanhua on vanha ja jokseenkin varakas talo, jota A. J. Sjögrenin mu-kaan mainitaan ensi kerran v. 1772. M. A. Castren on käynyt siinä kaksi kertaa. V. 1839 kulki hän tovereineen täältä suoraan Kiurujärven, Kelu-järven ja Siurumaan talojen kautta kirkonkylään.

Tällä matkallaan tulivat he aamupuolella viimemainittuun taloon, jonka emäntä, kun vieraiden vaatteet olivat ryvettyneet mutaan pitkällisestä suolla rämpimisestä, luuli varmasti, että he eivät voineet olla muita kuin karkuun päässeitä pahan-tekijöitä, ja torui opasta siitä, että hän oli johta-nut heidät tähän taloon.Mutta niin pian kuin opas oli selittänyt hänelle, ketä vieraat olivat, muuttui hänen juro tylyytensä ystävälliseksi vieraan-varaisuudeksi.

Muinaisista ajoista saakka, aina niiltä ajoilta, jolloin n.s. vihavenäläiset tekivät alituisia ryöstöretkiä Lappiin ja levittivät tulta, murhaa ja ryöstöä kaikkialle, on kansassa vallinnut pelko vieraita ihmisiä kohtaan. Vielä nykyäänkin ylläpidetään tätä pelkoa kertomalla takkavalkean ääressä tarinoita menneiltä ajoilta.

Sen kautta kiihoitetaan mielikuvitusta niin, että jokaista, joka näyttäytyy syyspimeässä, luullaan joko karanneeksi pahantekijäksi tai jonkin rosvo-joukon vakoojaksi. Useat viime aikoina tapahtuneet murtovarkaudet y.m. ovat antaneet uutta sytykettä vanhalle pelolle. Ei olekaan ihme, että ih-miset ovat levottomia syksyn aikana, sillä talot ovat tavallisesti kaukana toisistaan, eikä niiden välillä ole kulkuneuvoja, joita myöten voisi kutsua apua eli saada sitä pian rohkeain rosvojen väkivaltaisuuksia vastaan.

Sitä tietä, jota Castren v. 1838 kulki Tanhuasta Sodankylän kirkolle, käyttävät hyvin monen talon asukkaat kirkkotienään, mutta yhä vieläkin, 50 vuotta myöhemmin, on se yhtä huonossa kunnossa kuin silloinkin. Toisen kerran kävi Castren Tanhuassa yhdessä Elias Lönnrotin kanssa heidän yhteisellä talvimatkallaan joulukuussa 1841 *).

*) Nordiska resor och forskningar I, siv. 101.

Tanhuan isäntä tiesi kertoa, että myös yllämainittu Castrenin kesänai-kana käyttämä tie oli sittemmin niellyt ihmishengen. Eräs herrasmies, eli ehkä oikeammin sanoen entinen herrasmies, oli eräänä talvena tullut taloon ja huvitellut siellä ihmisiä kaikenlaisilla silmänkääntäjän tempuilla. Maksuksi ruoastaan oli hän tarjonnut muutamia pieniä kirjasia, joita hä-nellä oli mukana.

Eräänä aamuna oli hän lähtenyt talosta ja aikonut kirkonkylään ja sieltä pian lähestyville Kittilän markkinoille. Kiurujärven talossa, joka on puolen peninkulman päässä Tanhuasta, oli hän käynyt, samana päivänä, mutta lähtenyt vähän ajan perästä eteenpäin. Kirkonkylään ei hän saapunut koskaan, eikä muuhunkaan asuttuun paikkaan.

Illalla oli raivonnut myrsky ynnä lumipyry. Arvattavasti oli mies sen aika-na eksynyt tieltä, joka ei ole mitenkään viitattu, ja turhaan harhailtuaan avaroilla nevoilla lopuksi väsynyt ja kaatunut lumelle, jossa pakkanen oli hänet nukuttanut kuolon uneen. Hänen ruumistaan ei ole koskaan löy-detty. Luultavasti ovat ne jäännökset siitä, jotka ovat pedoilta jääneet, jossakin kaukaisessa paikassa, minne ihmisjalka ei voi kesällä päästä.

Siten on melkein jokainen enemmän käytetty tie Lapissa hukuttanut muutamia ihmishenkiä. Onko Suomi vielä kauan uhraava poikiaan erä-maiden Molokille?

Jäämeren kulkijat, jotka kävivät jalan metsätietä Luirojoen mutkasta, jota oli laskettu olevan kolme peninkulmaa, kertoivat, että sekin tie oli aivan raivaamaton ja viitoitta. Se kulkee poikki useain ja veteläin soiden, joihin voisi laittaa polkuja. Kangasmailla näkee usein porojen polkemia leveitä teitä, jotka helposti houkuttelevat seutuja tuntemattoman matkailijan har-hateille, mistä on vaikea osata takaisin.

Tälle epävarmalle tielle lähtevätkin Jäämeren kulkijat ainoastaan suu-rissa joukoissa ja kernaimmiten palkatun oppaan johdolla. Jos tämä oi-kotie olisi ollut selvempi kulkea v. 1863, olisivat varmaankin useimmat niistä 18 miehestä, jotka hukkuivat Yli-könkään koskessa, mieluummin kulkeneet jalan nämä kolme peninkulmaa, kuin tehneet aikaa kuluttavan seitsemän peninkulman pituisen venematkan.

Kahdentoista ihmisen henki olisi siten säästynyt heidän köyhien suku-laistensa ja synnyinmaan hyväksi. Kun aamulla taas kaikki istauduimme venheeseen, oli meillä vielä kolme neljännespenikulmaa soudettavana. Rannoilla kasvoi täällä yleensä kauniita ja komeita nelikoita (Dianthus superba), niin että ne monin paikoin näyttivät sinisenpunertavilta; sen heleät kukat kaunistavat niittyjä ja lehtoja ja antavat seudulle erityisen viehätyksen.

Tämän pitkän soutumatkan lopussa on metsänvahtitorppa, jonne me-nimme syömään aamiaista. Karhun pääkallo irvisteli siellä vastaamme eräästä aidanseipäästä. Se oli ripustettu voitonmerkiksi ja mekin kun-nioitimme sitä sen arvon mukaisesti.

Eräänä keväänä, kun metsävahti hakkasi halkoja lähellä kotoaan, huo-masi hän karhun jälkiä lumessa ja läksi heti seuraamaan niitä. Koko päi-vän hiihti hän metsässä jälkiä kadottamatta, mutta myös karhua näke-mättä. Yöllä luuli hän näkevänsä sen eräässä pensaikossa, mutta oli jo niin hämärä, että hän ei ollut varma siitä. Hän vetäytyi hiukan taaksepäin ja laukaisi pyssynsä pensaikkoa kohti.

Aivan oikein. Kontio syöksi ylös ja pakeni. Mies seurasi perästä ja lähetti erämaiden kuninkaalle vielä yhden tervehdyksen, mutta turhaan. Lunta peitti ohut hanki, joka kannatti miehen, mutta murtui karhun alla, joten sen juoksu hiljentyi. Mutta sitten tuli karhu järvelle, jonka jäällä lumi oli pakkautunut kokoon ja jäätynyt yhteen hyyhmän kanssa, joten sen oli siinä helppo liikkua. Siinä pysähtyi kontio ja katseli uhkaavana takaa-ajajaansa, tarjoten hänelle tilaisuuden kaksintaisteluun tuolla kovalla tantereella, mutta nyt ei ollut metsänvahdilla halua suostua ehdotuk-seen, vaan hän odotti aikaansa.

Kaksi vuorokautta oli mies ollut poissa kotoaan, kenenkään tietämättä missä, kun hänen vaimonsa, joka jo oli alkanut tulla levottomaksi, näki hänen tulevan hiihtäen ylös kotimäkeä. Syötyään ja sytytettyään piip- punsa kertoi hän, että hänen täytyi lähteä hakemaan karhua metsästä.

Tätä oli vaimon hauska kuulla ja hän tarjoutui heti auttamaan miestään siinä. Kaksi vuorokautta kestäneestä hiihtomatkastaan sai metsänvahti hyvän päiväpalkan. Tapporahat tekevät vähän yli 50 markan, ja karhun-nahasta saa noin kaksi vertaa enemmän. Talouskassa karttui siten tun-tuvasti. Ruoka-aitta täyttyi myöskin pitkäksi aikaa, sillä karhusta saatiin 14 leiviskää lihaa ja leiviskää talia kaikki sellaista, jolle köyhä perheen-emäntä, jolla on vielä kuusi hyväsyömäistä lasta ympärillään, osaa kyllä panna arvoa.

Lähimpiin taloihin oli meillä noin viisi peninkulmaa, ja tällä matkalla on 18 suurempaa ja pienempää koskea, jotka panivat koetukselle sauvojen kestävyyden ja joskus myös perämiehen taitavuuden, kun koski oli sel-lainen, että uskalsimme mennä siitä alas soutamalla. Kaksi suurta taloa, joilla on nimenä Luiro sen joen mukaan, jonka rannalla ne ovat eteläi-simpinä, näytti punaisiksi maalattuine rakennuksineen niin houkuttele-vilta, että mielihyvällä laskimme maalle ja pyysimme päivällistä toisessa niistä.

Talojen ympärillä on jokseenkin laajoja peltoja. Sekä ohraa, perunoita että ruista viljellään täällä. Oli oikein hauskaa taas saada nähdä vihreitä rukiinlaihoja, jotka näyttivät niin lupaavilta. Täällä, Lapin kihlakunnan eteläisimmässä osassa, on rukiin viljelys jo sangen yleinen. Melkein joka talossa kylvetään yksi tai kaksi tynnyriä ruista, ja se antaa parempina vuosina aina 20:n ja 30:n jyvän. Sato ei ole kuitenkaan niin hyvä kuin se näyttää olevan, sillä ruis kylvetään kovin harvaan, niin että yhteen tynny-riin siementä menee 5—6 tynnyrinalaa peltoa, joten sato supistuu noin 5:teen eli 6:teen jyvään tynnyrinalalta.

Soutuveneitä joen rannassa Pelkosenniemellä 1938. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

panoraama Pelkosenniemeltä 1930: Luirojoki, taustalla Kitinen. Kuva: Erkki Mikkonen. Museovirasto. / finna.fi

Panoraama Pelkosenniemeltä: Saunavaaran kylän ranta 1930. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Panoraama Pelkosenniemeltä: Kairalan kylä 1930. Kuva: Erkki Mikkola. Museovirasto. / finna.fi

Tämän seudun viljelys on jo yli kaksisataa vuotta vanha. Ensimmäinen, joka ryhtyi taisteluun sivistyksen puolesta paimentolaisten kuljeskelevaa elintapaa vastaan, oli nimeltään Paavali Pelkoinen. Hän muutti tänne ilman asianomaista lupaa Kemijärven pitäjästä hänen mukaansa nimi-tetylle Pelkoisenniemelle, joka on noin 1 ½ peninkulmaa etelään päin Luiron talosta, lähellä Kitisen ja Kemijoen yhtymäpaikkaa.

Hän lienee muuttanut 1660-luvun alussa, mutta kihlakunnanoikeuden tuomion kautta maaliskuun 4 p:ltä 1672 tuomittiin hänen kotansa revittä-väksi, ja hän itse velvoitettiin muuttamaan pois lappalaisten maasta. Sii-tä eivät lappalaiset kuitenkaan paljoa hyötyneet, sillä jo seuraavana vuonna tuli armollinen julistus, annettu Kalmarissa syyskuun 27 p:nä 1673, jossa kehoitettiin siirtymään Lappiin.

Pelkoinen jäi siis paikoilleen ja maksoi Lapinveroa, niinkuin eräs tallella oleva kuitti näyttää, vielä 20 vuotta myöhemmin. Usein mainittu Paavali Pelkoinen muutti tosin naapuripitäjästä Kemijärveltä, mutta oikeastaan oli hän kotoisin Lumijoen kappelista Limingan pitäjää. Hänen sukunsa näyttää sittemmin jääneen Sodankylään asumaan.

Erään oikeuden pöytäkirjan mukaan sai hänen poikansa Matti laillisen myönnytyksen asettua asumaan ja perkata viljelykseen kelpaavaa maa-ta siinä, missä hänen isänsä oli ennen asunut. Vähän sen jälkeen, kuin mainittu Kalmarin julistus oli annettu, alkoi uutisasukkaita vähitellen muuttaa pitäjään. V. 1676, Kesäkuun 3, 4 ja 5 p:nä, anoivat ja saivat Ee-rikki Antinpoika ja hänen vaimonsa Elin Paavalintytär oikeuden asettua uutisasukkaiksi sille paikalle, jolle he jo edellisenä kesänä olivat muutta-neet.

Näistä kahdesta uutisasumusyrityksestä on sittemmin muodostunut kak-si pientä kylää, Pelkoisenniemi ja Saunavaara, jotka ovat noin puolen peninkulman päässä toisistaan, lähellä Lapin eteläisintä rajaa Kemijoen rannalla. Näillä molemmilla paikoilla seisoo nykyään suuria, komeita, punaisiksi maalattuja rakennuksia, kaunistuksina seudulle ja viehättäen matkustajan silmää.

Ainoastaan yhdestä koskesta oli meidän laskettava Luiron talojen ala-puolella, ja sekin oli aivan vähäpätöinen niihin verraten, joihin olimme samana ja edellisenä päivänä saaneet tutustua. Vähän matkaa tämän kosken alapuolella yhtyvät Luirojoki ja Kittilästä alkava ja koko Sodan-kylän läpi juokseva Kitisenjoki, joka laskee Kemijokeen neljännespeni-kulman alempana, noin peninkulman matkan pohjoiseen päin Lapin-maan rajasta Kemijärveä kohtaan.

Luirojoki ja Kitinen muodostavat yhtymäpaikallaan pitkän ja kapean nie-men, joka on jotenkin samanlainen kuin Väinölänniemi Kuopion lähellä. Me nousimme maalle ja kävelimme sitä myöten. Oikealla puolellamme oli Kitinen, vasemmalla Luiro, jotka välkkyen iltaauringon valossa hiljaa virtasivat vieretysten, ainoastaan kapean niemen erottamina. Edessäm-me oli yhtyneiden jokien vesi kultaisen siteen tavoin, ja kiemurrellen hä-visi se kaukana esiinpistävän rantapenkereen taakse.

Ilta oli tyyni ja lämpöinen, seutu kaunis, ja tuo soma niemi niin viehättä-vä, että me kaikki asetuimme pienelle kummulle, josta oli ihana näköala kaikille suunnille. Tämä paikka oli hyvin samanlainen kuin Haarakosken luona oleva niemi Enontekijäisissä. Ne muistuttavat hyvin toisistaan, vaikka siellä oli kaikki eloisaa ja vilkasta, täällä taas kaikki tyyntä ja rau-hallista. Luonnon kauneus vaikuttaa samalla lailla, joko se sitten esiintyy vaahtoavien koskien hurjassa pauhussa erämaissa, lumen peittämäin tunturien ja synkkien havumetsäin ympäröimänä, tai jos se iltaauringon vienossa valossa näyttää sievän kuvan kahden virran yhtymisestä yh-dessä vaeltamaan päämääräänsä, tuntematonta kaukaista merta kohti.

Haarakoskella olivat meitä ihastuttaneet lintujen iloiset laulut keskikesän pitkinä yöttöminä päivinä. Nyt kuuntelimme hiljaisella kaiholla metsän sii-vekkäiden asukkaiden yksinkertaisia säveliä ja viserryksiä, joilla he tun-tuivat tahtovan lausua, että pian lähestyy eron hetki, jolloin heidän täytyy jättää ne lehdot, joissa he ovat nauttineet kesän lyhyitä riemuja. Ei ollut enää samaa eloa lauluissa, kuin Haarakoskella.

Sävelet kuuluivat nyt lyhyinä ja katkonaisina silloin tällöin, kunnes aurin-ko kätki hehkuvan keränsä ja hämärä levitti vaippansa maille ja rannik-oille. Silloin vaikeni laulu, ja ainoastaan joku huuhkaja, joka haki metsä-hiiriä tai muuta saalista, sekoitti kumeat huutonsa niihin ääniin, joita vielä kuului niemellä, missä Jäämeren kulkijat puuhasivat pannuineen ja kup-pineen, tyytyväisinä ja mielissään siitä, että nyt saisivat pian lopettaa pitkän matkansa Jäämeren kalaisilta rannoilta köyhään mutta rakkaa-seen kotiinsa kauniissa Suomessamme.

Elokuun kuu nousi ympyriäisenä ja vaaleana ja loi hopeahohteensa yli koko seudun, siten sulostuttaen viimeisen illan matkastamme tuntemat-tomilla seuduilla omaa maatamme.