E. N. Manninen. / Helsingin Sanomat 1936.

Lunta, pimeää ja unta.


Eilen illalla ajoi Aslah’Ant kirkkopaikalle, keitteli poronlihaa puolille öin, ylikin, oli tänään aamukirkossa nyt jo olisi painuttava paluutielle, sillä vaimo, Magga, on yksinkotona. Magga on vanha ja vähänvoipainen.

Taas on tullut pimeä. Taivas on tummunut, kohonnut ja kaareutunut; on paljon tähtiä, pieniä ja rauhattomia, mutta myöskin suuria ja totisia.

Hiihtää Ant pullopohja-sivakoillaan, ritisevin koivunvitsamäystimin, toi-sessa kädessä kepakko. Hän suuntaa lakuttelunsa yli tähtihämärän kirk-kojärven, tarkoittaa ajokkaansa luo, joka muiden kiintoporojen kanssa kaivaajäkälää järventakaisissa tievoissa. Tämä hänen ainoa härkänsä on siksi kesy, ettei karkuun menisi, vaikka irtikin olisi, mutta toisten ajok-kaiden takia se on pidettävä kiinni. Sillä kun on sellainen malli, että pak-kaa vapaana ollessaan toisia kiintoporoja sarvillaan sohimaan ja kopa-roilla taputtelemaan.

Järven laidassa on tietenkin vesakko, sen takana käykkärä koivikko. Sinne sukeltaa ahkion, pyöreä ura. Tällä puolen järveä on myöskin Ur-raoivi, tunturinlaki, joka nuuröystän, länsipohjasen, edellä huutaa kuin mies hädässä. Isävainajaa, jonka nimi oli Aslak tottahan, koska poikan-sa, jonka nimi on Aslah’Ant .-, hän se toisinaan puhui tästä asiasta, ker-toi, että oli joskus vanhaan ollut suomalainen kulussa, eksynyt, huutanut talvisen tuiskuyön Urraoivin päälaella. Kaipa mies lopuksi oli paleltunut ja lumilieskoihin hautautunut; koskaan siitä ei muuta kuulunut kuin tämä jäljelle jäänyt, joka talvinen huuto nuuröystän edellä. Ruumiin kai korja-sivat riutat: hukat ja muut. Kauankos petomaailma yhtä suomalaista syö!

Urraoivin alla on ihmisillä kirkkoajokkaiden syttöpaikka. Siellä on nytkin matkahärkiä sinne tänne koivuihin sidottuina. Tyhjät ahkiot, toiset kumol-leen väännetyt, toiset kohdalleen jätetyt, reunustavat tilapäisesti puh-kaistun tien laitoja.

Aslah`Ant pääsee ahkiolleen, kääntää sen kumolleen ja ryhtyy leuku-veitsellä sen pohjaa kaapimaan. Hän paukuttelee puukon hamaralla, lyk-kii jäätä pohjaraudoista ja liisteistä, antaa sitten ahkion keikahtaa oike-aan asentoon. Nyt hän pahnustaa poronsa luo, sitoo sivakat ahkion si-vuun, päästää härjän hihnan irti puusta yhdellä nykäisyllä, valjastaa sar-vipuolen ajokkaansa, hyppää ahkioon ja lähtee seisaallaan ajaen entistä jälkeä läpi risukon järvelle päin.

Hiljalleen ajelee Aslah’Ant viistoon yli Madjärven. Härkä etenee napsuvin kintuin, menee niinkuin häntä itseään haluttaa, kävelyn ja juoksun se-kaista nulkkaa. Ant ei ole paha palvelijalleen, tyytyy, kunhan vain eteen-päin liikutaan. Aikaahan on. Selvä kävely ahkion edessä sentään on kiel-letty. Sen ymmärtää härkäkin, vaikka ei kyllä ole pitkäjärkinen, ei enem-pää tämä Muteik kuin muutkaan porot.

Ajelee, tuijottelee lapinmies tähtihämärällä järven jäällä, tojottelee liikku-mattomana ahkion perälautaan nojaten. Isonveitsen tuppi piirtää pie-noista uraa rikkomattomaan hankeen ahkion sivulla. Tähdet kiiltävät, kuu on poissa missä lie tunturien takalistossa

Tie tulee eteen. Vasemmalla järven takana häämöittää kirkontorni, sen alla kiiluvat kirkkotupien valaistut akkunat. Sinne ei Antilla enää ole asi-aa. Oikealla kohoaa Madmäki. Sen yli vie tie kirkolta Taanajoelle, jonka törmällä on Aslah’Antin asuntopaikka. Joen toinen ranta siellä on Norjaa.

Madmäen alustassa nousee Ant ahkiosta ja lähtee, härkää helpottaak-seen, kävelemään perässä. Mäen päällä nykäisee Ant Mutsikin taas kävelynulkkaan, siirtyy ahkioon, pyyhkäisten peskin helman alleen, ja istuutuu tottuneesti pulkan pohjalle asettamilleen koivunrisuille.

Menee niin kilometri tai vähän päälle.Yhtäkkiä hyppää härkä tieltä syr-jään, jää kuin naulittu eteensä vahtaamaan, pää ja saparo pystyssä. Siellä seisoo pitkä haamu, se on ihminen. Kuka lie. Ant ajaa ohi pehikos-sa kaahuten, seisauttaa uudelleen vähän tuonnempana, ei sano silti mitään. Ja kun toinenkaan ei mitään äännä, lähtee Ant taas edelleen.

Niin ajaa Antti Aslakinpoika Skaiti yksinänsä talviyössä. Tullaan vihdoin Jokisuunseutuun, kyläntapaiseen. Oikeallahäämöittää Alperin, katekee-tan, asunto. Alper itse oli kirkolla, vaimo Aada varmaankin jo nukkuu, koska akkunat ovat pimeinä. Hiljainen ja siivo ihminen on Alperin emän-tä, pyöreä ehkä liiemmälti, mutta sopuisa, myöntelevä ja hykähtelevä.

Siinä sitten vasemmalla on Galkumuorin mökki, pitkine savupiippuineen. Sisältä kuuluu määkinää. Se lähtee lampaasta, muorin lehmän sijaises-ta, josta sanovat eukon kahvimaitonsa kiskovan. Mitäpä siitä, vaikka lyp-sääkin, ei vain pitäisi nälyttää luontokappaletta. Muori inttää ettei hän nälytä. Eipä kai, itsestään se nälkyy, kun ei ole mitä leukojen rakoon ojentaa. Ei niin pakkasta, ettei lammas päivisin ulkona ole. Silloin se pä-kättää kartanolla, syö kaiken mikä on muuta kuin lunta: jäkälänmurut, kenkäheinän jätteet, risut ja muut heinänkulmut ihmisten ahkioista. Laukku jos sattuu olemaan ahkion keulassa sinulla, teet viisaimmin, kun kiskaset sen perässäsi sisälle.

Törmän alustasta, taaskin toiselta puolen, häämöittää Puoris-Aapramin tuvan katonharja. Etäämpää, lensmannin puustellista päin kuuluu tuttua luksuttelua. Tsappi, Antin väärti, siellä ääntelee; kuulee tietenkin tieltä ahkion kahinan.

Lähestyy vihdoin Antin oma asuntokenttä. Se on kilometrin, kahden päässä lensmannin puustellista, Taanan jyrkällä rantatörmällä. Kenttä on kupera ja kalju, sen takalaidasta nousee Ailigastunturi, vain käsin ja ja-loin päälle päästävä.

Kentän korkeimmalla kohdalla, tuulten ja tuiskujen nuoltavana häämöit-tää yössä tupatötterö, vuosi vuodelta yhä harmaammaksi, yhä hauraam-maksi käyvä. Navetta myös on tylsäntyylinen ja latuskainen; siinä on le-veyttä enemmän kuin korkeutta, akkunaa ei ensimmäistä; katossa hur-stitukkoinen räppänä. Lantaluukun henkeä salpaa vanhoilla kenkäheinil-lä täytetty säkkikappale. Ilmanala navetassa on sekava: haudepadan ytelät höyryt, turskanpäistä, jänkäheinistä, koivunvarvuista ja jäkälistä kokoon keitetyt, kostuttavat ja homehduttavat seiniä. Hinkalossa seisoo Sunnik, kettinkikaulassa, takakontit loorissa; hän on kanttura lantaisin paistein ja kylmän kohmettamin koukkupolvin. Siitä on taaskin neljä kuukautta kun Sunnik näki Herran taivaan, seisoi vain siinä musta seinä edessään. Sitäpä se tänäänkin sata kertaa hamusi kosteankiiltävällä tur-vallaan ja ynähti.

Ei ole helppoa olla Aslah’Antin lehmä.

No niin. Pääsee Aslah`Ant tupansa taakse, päästelee härjän valjaista, irroittaa sivakat ahkiosta ja lähtee tunturia kohti, ajokasta hihnasta kis-koen. Oikea poromies aina matkalta tultuaan vie ensiksi ajokkaansa syömään, "kaivokseen".

Kuluu ainakin tunti, toista, ennenkuin Ant sieltä takaisin pääsee. Hän pa-laa ahkion luo, jättää sivakat siihen, päästelee laukun ahkion keulasta, lynkkäsee viimein kohti tuvan rappusia. Tullessaan hän tutkii onko talo entisellään, onko Magga ulkona vai sisällä; tupa on nimittäin pimeä, sa-vupiipussa ei näy säentä. Kaksi jalkaaittaa on vähän tuonnempana kyl-jittäin ja kallellaan; toisessa säilytetään kalat ja lihat, toisessa vaateva-rusteet.

Oven edessä Ant ottaa pienoisen kepakon tietystä paikasta rappusten alta ryhtyy sitten lunta jalkineistaan kopistelemaan. Kopistelee, paukut-telee, tekee sen huolella ja kiireittä, paukuttelee varsinkin heinin täytetty-jä nilkkojen seutuja, missä lumi säpäkkeensuimuksiin ja pauloihin pa-himmin ryytyy. Sittenpä hän vähin erin taitaakin olla valmis sisälle me-nemään. Huoneessa on pimeää. Ant laskee laukun summassa kädes-tään ovenpieleen, vetää peskin yltään lattialle, kaivaa tulitikut takinpo-vesta, raapaisee ja vie valon akkunapöydän yllä riippuvaan 5-linjan hotu-seenilamppuun. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen Maggan nutukkaat pistävät esiin sängynlaidan yli roukojen alta.

Ant toivottaa hyvää iltaa:

- Puor ähkit.

- Ipmel atte, vastaa sängystä vanhan naisen unentahkea ääni. Rouko lii-kahtaa ja Maggan harmaat, siintyneet kasvot näkyvät. Hän siristää sil-miään lampunvalolle, varjostaa kädellään;

- Antko se on ? Näkyy, olevan

Ant asettelee eri vaatekappaleet paikoilleen, lakin naulaan, peskin etei-seen, vetää laukusta pöydälle suolakalat, leivät, voirasian ja nahkaisen kahvi ja sokeripussin. Sitten, kunnolla kotiuduttuaan, hän menee nurkka-hyilyn luo, jonka otsassa muutamien mustuneiden, postillanhenkisten kirjojen yläpuolella riippuu rautanaulassa lakkarikello. Se on Antin vanha palvelija, se on "Tobias" messinkiperineen. Sen tiimaviisari näyttää yhtä-toista; toinen, minuuttiviisari minne lie joskus varissut. Kolme tuntia on Antilta kulunut kirkkopaikalta kotiintuloon. Matkaa on vain vajaa penin-kulma, mutta ensin ajokkaan kaivoksesta nounti ja sitten sen taas kai-vokseen vienti, nehän poromieheltä ajan tappavat.
- Nu nuu. Ant tarttuu padansankaan ja vie ulos siihen kasatut muienneet kahvinsakat.

Näkyy jo kuukin päässeen tunturin peitosta. Se makaa seljällään parin Taanan-takaisen Norjan tunturin notkelmassa kalpeana, vanhuuden heikkona, terävä leuka ylöspäin; se elää viimeistä neljännestään. Joelta kuuluu ahkion kahinaa. Puustellin Tsappi

Ant heittää kahvinporot alas Jokitörmän rinteeseen, puhdistaa padan si-sustan lumella, kantaa sen rappusille, kääntyy siitä kala-aitalleen. Oven avauksessa lehahtaa merikalan muikealle. Turskat ja hyysät, kuukausi sitten jo Varangista tuodut, eivät ole enää tuoreita, vaikka ovat lumen al-la koko ajan aitan loukossa maanneet. Ant valitsee turskista suurimman - hyysästä ei ole joulukalaksi - menee takaisin tupaansa, pataa sangas-ta, turskaa pyrstöstä taluttaen.

Emäntä näkyy sill`aikaa tuvasta hävinneen; lie mennyt iltalypsylle ja leh-määnsä puhuttelemaan. Ken lypsämisen toimittaa ehtoolla, näin, vähän myöhempään, sen ei tarvitse aamulla nousta ennen koittoa, ei juuri en-nen kymmentä. Mutta mitä Maggasta on enää taikaa, ensi syksynä jo seitsemänkymmentäkolme täyttää.

Ja Ant. Viittätoista vuotta nuorempi. Ikäeroon on yksinkertainen selitys: yhteen mentäessä Maggalla oli poroja.

Tuvan loukossa seisoo kamiini. Se oli uutena komea, vieläkin sen ylä-reunaa kiertävässä kaiteessa on niklauksen jälkiä. Paistinuunin oven päällä lukee: "Trolla Brug. Trondhjevn". Miksi ei ole muurattu rehellistä takkaa, se saattaa olla oikea kysymys. Mutta näin kaukana puumaail-masta ei kenenkään kannata tehdä kivestä muuria milläs sen lämmität! Kun huoneessa on kamiini, selvemmin sanottuna komfyyri, palaa siinä mitä vaan: lasturoskat, pyöreät, vettä itkevät koivukalikat, märkä turvekin tarpeen tullen. Veto siinä on humiseva, silti se lämmittää huoneen muu-tamassa minuutissa. Tosin pysyy asumus silloin kostean tuntuisena, nurkat ja seinänvaraukset homekuurassa ja akkunat keitettäessä vettä valuvina. Saat kyllä illalla palavissasi maata mennä, nouset silti ylös aamulla palelevin nenin.
Ant tekee tulen komfyyriinsä, siirtää tyhjän padan lattialle, hakee istuma-jakkaran ja laskee turskan sen lappealle. Silmät siirtyvät ovensuuseinäl-le: saha? Siellä on jännesaha, puun katkomiseen jo ammoin kelvotto-maksi käynyt, mutta jäätyneen kalan ja lihan leikkaamiseen vielä kerras-saan pätevä. Sillä tässä on joka tapauksessa lähdettävä turskaa sahaa-maan. Se tapahtuu päästä pyrstöön, ei pitkin, vaan poikkipäin, polvella ja oikealla kädellä kalaa jakkaran päällä tukien, vasemmalla verkalleen sahanpäästä nytkytellen. Nyt sen näkee, ken haluaa, että Ant on vase-nkätinen. Pala palalta, sitä mukaan kuin irti saa, heittelee hän turskan-pataan, kantaa kauhalla vettä päälle, käy sekaan kourallisen suoloja salkkarista niin sitten asettaa padan tulelle.

Eteisessä narahtaa lattialauta. Ovi aukeaa ja vanha Salkko-äijä tulee si-sään. Hän kantaa sylissään nylkemättömiä poronjalkoja, kävelee yli lat-tian ja asettaa jalat taipeista killumaan puisen patanaulan varaan seinäl-le, komfyyrin kupeelle. Sen jälkeen hän menee "Tobiaksen" luo, tähtäilee ja tiirailee sen ainoata viisaria, huokaisee pitää vissiin yötä jo pitkälle ku-luneena. Sitten hän menee ulos, painaa oven perässään hiljaa kiinni....

Kuinka mones tämä lie jo joulu, kun Salkko-äijä väärtillensä, entiselle paimennuskaverille, näin poronjalkoja jouluksi tuo. Yhä näkyy vain Salk-ko muistavan, että Ant oli ahne kontteja halkomaan, perso kovasti yti-melle. Edes menneinä aikoina, poikamiehinä ollen, he tuskin töihin ker-kesivät kontinhalkomiselta. "Nunuu", siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun Salkko-äijä eräänä syksyisenä päivänä läksi kodaltaan tunturiin. Se oli hänen viimeinen lähtönsä; kukaan ei miestä sen jälkeen ole nähnyt paitsi Ant, Salkko-äijän tällä tavalla kontteja väärtille joululahjaksi kan-taen.

Ant lisää koivua komfyyriin, kerää kalajauhot lattialta lehmänastiaan, asettuu jakkaralle istumaan, tupakkavehkeitä povestaan tapaillen. Hän ei edes vilkaisekaan patanaulaan, jonka varaan Salkko poron jalat laski; ne eivät ole enää siellä, ne hävisivät samassa kuin Salkko tuvan oven kiinni työnsi. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä; Antissa on sellainen vi-ka, että hän näkee vainajia

Taas narahtaa kuistissa lattialauta, nyt sieltä tulee jo toinen - vain emän-tä navettereissulta. Vanha on Magga; kaikesta sen näkee, vaikeasta as-tunnasta, hankalasta hengityksestä. Emännällä on maitokiulu kädessä, kainalossa muuripadan nokeama, lieden ruskealaikulliseksi kärventä-mä, mustankirjava kissa.

Näin äkkiä lampunvaloon tuotuna elikon silmät läikehtivät, se vilkuilee totisena tohisevaan kamiiniin päin. Tulee riita: rapsuvin kynsin selvittää Pussa itsensä lattialle, poukkaa samantien pöydälle, jää siihen hetkeksi jäykkäjalkaisena, koukkuselkäisenä ympärilleen pälymään . . . sujahtaa penkin kautta sänkyyn roukojen sekaan.

Magga kalluttelee pöytäkaapin luo, jonka yläpuolella on hylly, paria lau-tasta, paria maitopunkkaa ja jotakuta muuta talouskalua kannatteleva. Hän ottaa alas toisen punkista, kiertää sen reunan sormensivulla, valut-taa maitotilkan kiulusta punkkaan, jäkälän värisen harmaan luirun. Oli talossa ennen siiviläkin, nyt ei ole; mutta eipä ole väliäkään, kun ei ole isoa tarvista; laskeutuvathan maitoroskat itsestään yön aikana punkan pohjalle. - Mutta jos muori luulee voivansa unohtaa pääasian, niin hän erehtyy. Ohut äännähdys sängyn loukosta ja valveutuneet, pyöreät sil-mät roukojen seassa vaativat maitoa. Palkattako Pussa tänne lähti muuripadan alustan lämpimistä tuhkista!

Komfyyri alkaa kuumeta, rallien kohta jo hehkuu ja kihelmöi verenkar-vaisena. Pata kiehuu porpattaen, kalaliemi ponnahtelee yli laidan räis-kähtelee hellalle, kierii rätisevinä helminä rallien rakoihin. Ilman täyttää padasta nousevan, vanhentuneen turskan höyryinen häkärä; se tuok-sahtaa ammoniakille ja Jäämeren jodipitoisille pohjaleville. Silmiä kirve-leviä vähäisiä pilviä leijailee huoneen punertavassa hämärässä. Ne syn-tyvät komfyyrin kupeella, missä Ant piippuansa kärskyttelee, ja muo-dostavat lampunkuupan tasolla harmaita, yhdensuuntaisia savusuortu-via, imeytyen hiljalleen ulkoilmaan, läpi hataroiden akkunapielien.

Alkaa päivän viimeinen toimitus, ateria ennen maatamenoa. Ant ja Mag-ga asettuvat matalille jakkaroille; kolmannella, kaikkein matalimmalla, höyryävät jo kalankappaleet soikeassa puisessa kaarassa, vierellään turskantraanilla täytetty kuppi. Pala palalta alkaa kala nousta kaarasta, ensin jakkaran laidalle. Siinä jaetaan ruodot kahteen läjään, Antin toi-seen, Maggan toiseen. Traanikupin kautta sitten siirtyy turska rasvaisis-sa hyppysissä rasvaisiin suihin.

"Nu-nuu", saattaa Ant äännähtää, ja Maggakin, että "nuu". Se merkitsee, että hyvälle maistuu. Muuta ei puhuta - ei ole aihetta eikä aikaa nyt.

Syötyä sitten sopii nähdä rauhassa unta.