Suurenmoisempaa rautatiematkaa kuin valtakunnarajalta Narvikiin ei voi kuvitellakaan. Kun on tuntikausia kuljettu ikuisen jään ja lumen peittämil-lä vuorilla, alkaa alamäki merenrannalle pitkin tunturien äkkirinteitä. Ju-na luikertaa rotkojen reunoilla, ja alhaalta laakson syvyydestä kimaltelee meren vuono. Joka tunnelin perästä avautuu aina uusia suuria näköalo-ja. Sydän kurkussa siinä kuitenkin istut ja ajattelet, että jos nyt juna pik-kuruikkuisen horjahtaisi, murskautuisit äkkiä tuonne tuhannen jalan sy-vyiseen laaksopohjaan.
Yhtä mieltäkiinnittävää ja hämmästyttävää on huomata sitä suurta luon-non eroitusta, joka on olemassa valtakunnan rajan kolkkojen seutujen ja Narvikin satamaseudun välillä. Kun höyryhepo ähkien ja puhkien on hi-lannut meidät Ruotsin puolelta yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, missä kas-villisuus surkastumistaan sur- kastuu, kunnes vihdoin viimeinenkin vai-vaiskoivu ja viimeinenkin vihanta sammal väistyy ikuisen lumen tieltä, silloin leviää kummallinen hiljaisuuden ja avaruuden tunnelma sieluusi.
Tuntuu kuin kaikki elämän kohiseva levottomuus ja riento olisi jäänyt kauas, kauas taaksi ja melkein kummeksit, että ihmiset viitsivätkin repiä ja raastaa itseänsä ikuisessa kiistassa ja puuhassa ja pyrinnössä, jotka kaikki täällä tunturimaailman majesteetillisissa silojäisissä avaruuksissa näyttävät niin pilan pikkuisilta. Täällä ylhäällä tunnet olevasi lähempänä äärettömyyttä ja Jumalaa ja suurenmoinen luonto valaa rauhaa sieluusi.
Mutta jo alkaa alamäki ja tunnissa viskaa höyryhepo sinut Narvikin sata-maan, jonne lämmin Golf virta on luonut rehottavan kasvillisuuden, vaik-ka tämä paikka on melkein yhtä pohjoisessa kuin Enontekiäinen Lapis-sa. Pitkät, tuuheat, viheriät puut reunustavat teitä, värikkäät kukat ter-vehtivät meitä.
Käymme Narvikin "Grand Hotelliin", eikös esihuoneessa olekin jo frakki-pukuinen, valkorintainen viinuri vastassamme; kuulemme ranskan, sak-san ja englannin kielten läpättävän korvissamme; käymme kadulle, näemme karusellitelttoja, eläinteaattereita marakatteineen, elehvanttei-neen ja muine merkillisyyksineen, kuulemme posetiivien veivaavan marssejaan ja polkkiaan, torin laidassa olevalla puhujalavalla muudan lappalaisnainen - on näet sunnuntai - pitää hengellistä esitelmää muuta-malle sadalle kuulijalle, jotka ovat luopuneet karusellien ja marakattien seurasta - taas olemme keskellä kiehuvaa elämää. Mutta kaupungin ja vuonon takana kohoavat lumipeitteiset mahtavat tunturit luonnon suuri-na vartijoina ihmisten asuntojen ja kotien yläpuolella.
Narvikissa on nyt päälle kolmetuhatta asukasta, neljä hotellia, suuria myymälöitä ja monikerroksisia taloja. Kolme vuotta sitten se oli sen nä-köinen kuin kuva osoittaa; siinä näkyvät ne lautakyhäykset, jotka silloin seisoivat nykyisen torin ja "Grand Hotellin" paikalla. Nopeasta edistyk-sestään ja kehityksestään on kaupungin kiittäminen rautamalmin lai-vausta. Satamamöljillä seisoo suuria höyrynostokoneita, jotka mukavasti siirtävät rautamalmin rautatievaunuista suoraan höyrylaivoihin, jotka sit-ten lähtevät viemään Ruotsin malmia avaraan maailmaan. Ja vähitellen on kirjava ja kuohuva elämä vallannut helmaansa meidätkin.
Me nousemme lappalaisnaisen jälkeen puhujalavalle, pidämme raittius-esitelmän tuhatlukuiselle kuulijakunnalle, tuomme terveisiä Suomesta ja saamme myötätuntoisen ja lämpimän vastaanoton. Tunturiavaruuksissa oli suurenmoista ja majesteetillista. Mutta siellä oli myöskin autiota ja yk-sinäistä ja kylmää, täällä meren alhaisella rannalla on lämmintä ja vihan-taa, täällä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Ja mieli muuttuu tahtomat-takin runolliseksi.