Kirj. Alli Trygg-Helenius. / Kyläkirjaston Kuvalehti 1.12.1903.

Maailman pohjoisin rautatie.



Eräs ihmisneron ja ihmisvoiman jättiläistöitä on tänä vuonna tullut val-miiksi. Se on maailman pohjoisin rautatie, joka yhdistää kaksi merta ja voimmepa sanoa kolme maata, joista kolmas on Suomi. Suomen rauta-tieverkko näet koskee niin läheltä mainittua rataa, että voimme sanoa meidänkin maamme kuuluvan sen vaikutuspiiriin. Lienet, hyvä lukija, vii-me kesänä sanomalehdistäsi lukenut n. k. Ofotenin radan juhlallisista avajaisista, joissa muitten suuruuksien mukana Ruotsin ja Norjan kunin-gas oli läsnä.



Seuraavassa saat kuulla muutamia tietoja ja nähdä muutamia kuvia tuon kuuluisan radan varrelta. Kaikissa pohjoisissa maissa pidetään su-lan talvisataman omistamista ylen tärkeänä asiana. Talven tullessa tääl-lä kattaa jääkansi merenlahdet ja sisävedet ja salpaa siten alukset ja höyrylaivat, niin että niiden täytyy maata toimetonna monia talvikuukau-sia. Sehän on samaa kuin jos suuren, voittoa tuottavan tehdaslaitoksen täytyisi joka vuosi pitkäksi ajaksi panna koneensa seisomaan ja miehis-tönsä toimettomaksi. Johan tästäkin ymmärtää, minkä vuoksi sulat talvi-satamat ovat pohjoisille maille niin tärkeät.


Silmäilepäs nyt Skandinavian karttaa. Huomaat siitä että Ruotsilla on Pohjanlahtea vastaan pitkä rannikko, joka kuten meidän länsi-rannik-komme on joka vuosi monet kuukaudet suljettu kaikesta laivaliikeyhtey-destä muun maailman kanssa. Mutta Skandinavian niemimaan länsi-rannikolla aaltoilee Atlantin valtameri vapaana koko vuoden ympäri. Golf virta siellä sulattelee pohjolan jäät. Eipä siis ihmettä, että uskalikot ovat tämän tästäkin haaveilleet rautatien rakentamista näiden merien välille.


Tämän ajatuksen lausui noin neljäkymmentä vuotta sitten muudan ruot-salainen sanomalehtimies. Mutta ei kukaan kannattanut tuumaa, koska sitä pidettiin vain haaveiluna. Norjassa olivat rautatierakennukset siihen aikaan vasta alussaan ja tuollaisen suuren radan rakentamista pidettiin silläkin taholla sulana mahdottomuutena. Kului niin kymmenisen vuotta. Sillä välin oli ruvettu ajattelemaan miten Ruotsin Lapin suunnattomia rautamalmivuoria olisi ruvettava käyttämään.


Ja nyt ruvettiin Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa yleisesti kannatta-maan rautatienkin rakentamista. Rataa ehdotettiin moneen suuntaan ja sen päätepaikaksi montakin Norjan satamaa, kunnes vihdoin nykyinen suunta pääsi voitolle. Mutta mistä rahat? Valtion varoja ei ollut toivo saa-da, koska maan rahoja tarvittiin muihin tarpeellisempina pidettyihin tar-koituksiin. Mutta yleisön iloksi alkoivat yksityiset harrastaa radan raken-tamista.


Englannissa siihen aikaan hyvin tunnettu insinööriliike Wilkinson Jarwis saatiin yhtymään hankkeeseen ja lupasi mainittu toiminimi hankkia tar-peellisen pääoman, jos radan rakentajille ja käyttäjille myönnettäisiin eri-näisiä etuja. Kun lupaus oli saatu, ruvettiin linjaa tutkimaan ja pantiin itse rakennustyö alulle v. 1885. Vuosina 1886-1888 oli työ täydessä vauhdis-sa. Työvoima lisättiin 1,000 mieheen. Mutta varsin huokeata ei työmie-hen työ ollut näissä asumattomissa ja autioissa seuduissa.


Nykyisen Narvikin kaupungin paikalla oli paitse "kivitaloa", jossa rauta-tien johtokunta majaili, vain parikymmentä höyläämättömistä yhden tuu-man laudoista kyhättyä kojua, jotka olivat päällystetyt pahvilla tai tur-peella. Kuhunkin sellaiseen kojuun oli ahdettu asumaan monta perhet-tä.


Silloisen Narvikin rakennuksien edustajaksi kuvaamme tähän "postikont-torin", joka oli lautahökkeli sekin ja niin matala, että katto niskaa kolhi. Siellä vietti postimestari häänsä ja sinne toi hän nuorikkonsa emännöi-mään. Pienen kyökin lisäksi oli tällä herrasväellä vielä pieni makuuka-mari ylisillä, jossa ei voinut suorassa seisoa.

Maailman pohjoisin rautatieasema (Narvik).

Vuorenvieremän hävittämä talo.

V. 1887 kävi kruununprinssi puolisoineen Narvikissa, jossa tilaisuudessa kaupunki ristittiin kruununprinsessan nimen mukaan "Victoriahamniksi". Mutta silti on kaupunki yhä pitänyt entisen nimensä Narvik. Vuoden 1887 lopulla valmistui rataosa Luulajasta (Pohjanlahden rannalta) Gelli-vaaralle ja seuraavana kesänä lastattiin ensimmäiset rautamalmilastit Luulajasta Englantiin.



Rautamalmi havaittiin oivalliseksi eikä enään rahasta ollut puutetta, kun oli kysymys jatkaa rataa Gellivaaralta Norjan puolelle Narvikiin. Hyvin kävikin kaikki v:n 1889 kevääseen saakka. Mutta silloin tuli rahamarkki-noilla pula. Noin 800 Norjan puolella työskentelevää rautatientyömiestä pantiin yhdellä kertaa työstä pois.


Asema oli uhkaava ja hätä oven edessä. Työttömiksi jääneet alkoivat käydä levottomiksi ja Trondhjemista oli tuotettava 120 sotamiestä järjes-tystä valvomaan. Vihdoin toimitettiin kaikki työmiehet kotiansa ja työt lak-kautettiin kokonaan. Päälle miljoonaa markkaa oli jo silloin kaivettu maa-han Narvikin puolella.


Niin lepäsi työvuoteen 1898 saakka, jolloin Ruotsin ja Norjan valtiot ot-tivat rautatienrakennuksen omakseen ja panivat sen uuteen käyntiin niin tarmokkaasti, että koko rata nyt on valmis ja avattu. Varmaan tulee tämä rata vielä kauan olemaan maailman pohjoisin. Esitämme tässä (kuva 2) maailman pohjoisimman rautatienaseman. Korkeimman pisteensä me-ren yli saavuttaa uusi rata Norjan ja Ruotsin "valtakunnanrajalla", joka on 1,566 m. merenpintaa korkeammalla.


Vaikein rakennustyö on ollut suoritettavana Narvikista valtakunnanrajal-le, jolla välillä rata nousee äskenmainittuun huimaavaan korkeuteen ai-noastaan 42 kilometrin matkalla. Sillä tiellä syöksee juna pyörryttäväin rotkojen äyräillä ja kulkee 21 tunnelin läpi, joiden yhteenlaskettu pituus tekee 4,570 m. Esitämme tässä erään tämän rautatien kuuluisimpia sil-toja, nim. Nordalin sillan (kuva 3), jonka pituus on 180 m. ja korkeus laaksonpohjasta 40 m. Sillan päässä näet mustan, vuoren sisään johta-van aukon, yhteen noista 21 tunnelista, johon juna rohkeasti syöksäh-tää. Tämä kuvamme, jossa näkyy lunta ylhäällä ja alhaalla, on juhan-nuskuva niiltä seuduilta. Me matkustimme tätä rataa.


Rautatienrakennuksen aikoina syntyi suuria vaikeuksia luminietoksista, joita pohjoismyrskyt kokosivat työväen ylitse. Niinikään olivat vuorenvie-remät aina uhkaamassa laaksopohjissa, varsinkin Rambaksbottenissa, jossa suuri joukko työmiehiä piti majalaa. Kuvassa näkyy muudan kivi-vyöryn hävittämä rakennus. Siinä huoneessa, jonka akkuna näkyy ku-vassa, makasi 12 miestä, jotka kaikki pääsivät ehein nahoin siitä rysys-tä. Toisessa huoneessa makasi kaksi ihmistä samassa vuoteessa. Hekin pelastuivat, mutta sängyn jalat menivät poikki.

Nordalin rautatiesilta ja tunneli.

Narvikin tori v. 1900.

Suurenmoisempaa rautatiematkaa kuin valtakunnarajalta Narvikiin ei voi kuvitellakaan. Kun on tuntikausia kuljettu ikuisen jään ja lumen peittämil-lä vuorilla, alkaa alamäki merenrannalle pitkin tunturien äkkirinteitä. Ju-na luikertaa rotkojen reunoilla, ja alhaalta laakson syvyydestä kimaltelee meren vuono. Joka tunnelin perästä avautuu aina uusia suuria näköalo-ja. Sydän kurkussa siinä kuitenkin istut ja ajattelet, että jos nyt juna pik-kuruikkuisen horjahtaisi, murskautuisit äkkiä tuonne tuhannen jalan sy-vyiseen laaksopohjaan.



Yhtä mieltäkiinnittävää ja hämmästyttävää on huomata sitä suurta luon-non eroitusta, joka on olemassa valtakunnan rajan kolkkojen seutujen ja Narvikin satamaseudun välillä. Kun höyryhepo ähkien ja puhkien on hi-lannut meidät Ruotsin puolelta yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, missä kas-villisuus surkastumistaan sur- kastuu, kunnes vihdoin viimeinenkin vai-vaiskoivu ja viimeinenkin vihanta sammal väistyy ikuisen lumen tieltä, silloin leviää kummallinen hiljaisuuden ja avaruuden tunnelma sieluusi.


Tuntuu kuin kaikki elämän kohiseva levottomuus ja riento olisi jäänyt kauas, kauas taaksi ja melkein kummeksit, että ihmiset viitsivätkin repiä ja raastaa itseänsä ikuisessa kiistassa ja puuhassa ja pyrinnössä, jotka kaikki täällä tunturimaailman majesteetillisissa silojäisissä avaruuksissa näyttävät niin pilan pikkuisilta. Täällä ylhäällä tunnet olevasi lähempänä äärettömyyttä ja Jumalaa ja suurenmoinen luonto valaa rauhaa sieluusi.


Mutta jo alkaa alamäki ja tunnissa viskaa höyryhepo sinut Narvikin sata-maan, jonne lämmin Golf virta on luonut rehottavan kasvillisuuden, vaik-ka tämä paikka on melkein yhtä pohjoisessa kuin Enontekiäinen Lapis-sa. Pitkät, tuuheat, viheriät puut reunustavat teitä, värikkäät kukat ter-vehtivät meitä.


Käymme Narvikin "Grand Hotelliin", eikös esihuoneessa olekin jo frakki-pukuinen, valkorintainen viinuri vastassamme; kuulemme ranskan, sak-san ja englannin kielten läpättävän korvissamme; käymme kadulle, näemme karusellitelttoja, eläinteaattereita marakatteineen, elehvanttei-neen ja muine merkillisyyksineen, kuulemme posetiivien veivaavan marssejaan ja polkkiaan, torin laidassa olevalla puhujalavalla muudan lappalaisnainen - on näet sunnuntai - pitää hengellistä esitelmää muuta-malle sadalle kuulijalle, jotka ovat luopuneet karusellien ja marakattien seurasta - taas olemme keskellä kiehuvaa elämää. Mutta kaupungin ja vuonon takana kohoavat lumipeitteiset mahtavat tunturit luonnon suuri-na vartijoina ihmisten asuntojen ja kotien yläpuolella.


Narvikissa on nyt päälle kolmetuhatta asukasta, neljä hotellia, suuria myymälöitä ja monikerroksisia taloja. Kolme vuotta sitten se oli sen nä-köinen kuin kuva osoittaa; siinä näkyvät ne lautakyhäykset, jotka silloin seisoivat nykyisen torin ja "Grand Hotellin" paikalla. Nopeasta edistyk-sestään ja kehityksestään on kaupungin kiittäminen rautamalmin lai-vausta. Satamamöljillä seisoo suuria höyrynostokoneita, jotka mukavasti siirtävät rautamalmin rautatievaunuista suoraan höyrylaivoihin, jotka sit-ten lähtevät viemään Ruotsin malmia avaraan maailmaan. Ja vähitellen on kirjava ja kuohuva elämä vallannut helmaansa meidätkin.


Me nousemme lappalaisnaisen jälkeen puhujalavalle, pidämme raittius-esitelmän tuhatlukuiselle kuulijakunnalle, tuomme terveisiä Suomesta ja saamme myötätuntoisen ja lämpimän vastaanoton. Tunturiavaruuksissa oli suurenmoista ja majesteetillista. Mutta siellä oli myöskin autiota ja yk-sinäistä ja kylmää, täällä meren alhaisella rannalla on lämmintä ja vihan-taa, täällä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Ja mieli muuttuu tahtomat-takin runolliseksi.