S.P. Kaiku 18 ja 21. 10. 1921.

Markan ja kruunun rajamailta.


Tornion jokilaakso on Suomen mahtavimpia ja parhaiten asuttuja seutu-ja. Varsinkin alajuoksulla aina Alkkulaan asti on jokivarsi niin suurem-moista, että milteipä luulisi Kyrönmailla matkaavansa. Pellot kyllä eivät ole niin rannattoman laajat kuin Kyrön pellot, mutta taloja sekä kyliä on tien varrella pitkin matkaa ja ne enimmäkseen rikkaan ia hyvinvoivan nä-köistä. Huomaa, että täällä elää kansa, joka ahertaa työssä ja kokoaa aittoihinsa.


Eikä ole huonon näköistä ylempikään jokivarsi. Aavasaksan takana on iso Puolakankaan ja Kaulirannan lakeus, moni kilometrinen viljava joki-ranta, jossa paikoin talo talon vieressä. Ja taas Juoksengista alkaen Turtolan kirkolle asti on melkein yhtämittaista viljelysseutua rehevää niit-tyrantaa, sekä siellä täällä vankkoja taloja. Puhumattakaan Pellonky-lästä, joka laajassa Pellon alangossa kymmenine komeine taloineen on kuin kappale etelä-pohjalaista asutusseutua. Pello onkin Turtolan varak-kain ja voimakkain kylä, melkein kuin pitäjän keskus, vaikka ei olekaan kirkonkylä. Täällä apteekit, tohtorit, metsäherrat, kahdet kansakoulut, nahkurit ja monet kauppapuodit.


Mutta sitten kun lähdetään Pellosta ylös, eroaa tie rajakylästä ja kulke karuja kangasmaita ja kiveliöitä, poiketen köyhänlaisissa Orajärven ja Sieppijärven kylissä ja yhtyy taas väylään Kolarin kirkolla. Karuja maita ovat nämäkin, entisten hiili- ja tervakolarien sekä kalkinpolttajien seutu-ja, joissa leipä vain suurella vaivalla lähtee pellosta. Mutta on täälläkin sekä kirkonkylässä, sekä varsinkin Kolarinsaarilla useita hyvinvoipia ta-loja, jokunen vielä ylempänäkin jokivarrella. Ja sitten alkaa taas pitkät korpimatkat, köyhät karut harvaan asutut taipaleet miltei Muonioon asti. Kangosjärvi vain suurehko asutumpi seutu koko matkalla.


Mutta kun Muonion kirkonkylän lakeus avautuu eteen, niin ”hurrikas" matkamies miltei joutuu ihmetyksiin, kun ”Lapissa" jossa luulee olevan-sa, saa nähdä semmoisen suurkylän. Laajan jokisuvannon rannalla, ko-meassa laaksossa on monikilometrinen kylä monine kymmenine taloi-neen, komeat kirkot, pappilat, koulut, sairaalat, tohtorin ja metsäherrojen talot, äveriäät kauppiaat ja lopuksi kylän raitilla kulkevaiset hattupäät ryökkynät. Muonion kirkonkylä onkin koko Perä-Pohjolassa ja Lapissa tunnettu komeudestaan ja ”siineydestään".


Suurkylä, varakas kylä on villä Ylimuoniokin, joka on suuren jokisuvan-non yläpäässä nläftääesä, pelinkulman matkan Muoniosta. Jokivarrella ja Utkujärveen rannalla, korkean Utkuvaaran eteläisellä päivärinteellä on tämä väkirikas kylä, ja kylän alla on rajajoen valtava suvantoväylä moni-ne heinäsaarineen ja laajoine niittyrantoineen. Sitten vasta kun ajetaan yhä ylöspäin, rupeaa jo Lapille tuntumaan.


Väylänrantaiset tienvierikylät, Kätkäsuvanto, Sonkamuotka ja Palojoen-suu ovat varsin köyhiä ja lappimaisia kyläpahasia, joissa vain on joku-nen hyvin toimeentuleva talo vähävaraisuuden keskellä. Palojoensuus-ta käännähtää maantie pois jokiväylästä ja menee Hettaan, Enontekiön kirkolle. Välillä on Muotkajärven kyllä, pieni ja köyhä sekin, vain Juunnan talossa eletään toimeentulevasti.


Heinät haasioilla Kaulirannassa 1929. Kuva: Manninen Ilmari. Finna.fi

Lapsia veräjällä Kolarin Sieppijärvellä 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. finna.fi

Palojoensuu 1952. Kuva: Matti Poutvaara. Museovirasto. / finna.fi

Sitten Hetta, Lapin perukan kaukainen kirkonkylä, Ounasjärven luoteis-rannalla. Suurehko kylä Lapin kyläksi, mutta ei suinkaan kirkonkyläksi. Talot pieniä, vähävaraisia ja pellot pieniä ohratilkkuja, niityt karuja ranta-maita ja ympärillä kuivat kangasmaat, kalliot, hiekkatievat ja tunturit. Vain pappila, nimismiehen talo ja punainen kansakoulu eroavat jyrkästi muista rakennuksista, sekä pieni 50 vuotias kirkko, joka seisoo mäkijyp-pyrällä kylän laidassa.


Ei ole ainoatakaan rikkaan kauppiaan komeata taloa, ”Freedrikki” myys-kentelee kamaristaan Norjan pussitupakkaa, kahvia ja sokeria, ”Maija-paperossia” ja huonoja norjalaisia kaurapiskettejä, sekä yhtä ja toista rihkamaa.


Hettaan loppuu sitten maantie viimeinen kilometripylväs seisoo nimis-miehen aidan takana osoittamassa mihin ”kruununsarka” päättyy. Jatkuu tie kyllä eteenpäin valtionvaroilla aikoinaan rakennettuna ”ratsutienä” vie se vielä Vuontisjärven köyhään kylään, jopa aina kolmen peninkulman päähän, Peltovuoman kylään asti. Mutta sitä tietä ei pitkältä kärryillä kul-jeta. Tuskin kymmenisen kilometriä kun on rattailla koluutellut, saa heit-tää ajopelinsä tien viereen ja lähteä ”ratsutietä" sananmukaisesti yritte-lemään.


Ovat kyllä syrjäisen takamaan asukkaat yrittäneet kärrynjälkiä tiellään yl-läpitää, uskaliaaksi se lienee käynyt. Sillä monesta kohden on tie tulva-veden katkaisema, jängät ovat pehmeät ja kuoppaiset, sillat rikkinäiset ja mäkimaat kovin kiviset. siksipä asukkaat saavat kesäiseen aikaan tur-vautua ikivanhaan kulkukeinoonsa: soutamiseen ja sauvomiseen monin peninkulmin.


Peltovuoma on suuri kylä Käkkälöjoen lähimailla pienen Angelijärven rannalla suurien vuomien keskeisellä mäellä, tunturien takana. Isohko kylä, mutta vähävarainen. Täällä kyllä vielä ohraakin saatetaan viljellä, ja ympärillä on laajat niittyjängät. Mutta ei pääse kylä kyllä voimistu-maan, kun on täältä niin huonot kulkuneuvot muuhun maailmaan: vain vasta mainittu ”ratsutie” Hettaan ja kurja koskinen, ainakin satakilomet-rinen jokimatka Kittilään.


On kyllä jo monet kerrat ollut kysymyksessä maantien teko pitkin Ounas-jokivartta Enontekiön Ylikyröön sekä Kittilän Alakyröön eli Raattaman kautta Tepastolle ja Könkääseen, johon saakka tie etelästä jo ulottuu. Matka oli n. 7-8 peninkulmaa, mutta välillä olisivat äsken mainitut tiettö-mät kylät, joista varsinkin Tepasto on iso ja varakkaanlainen.

Hetan pappila ulkorakennuksineen 1920-30-luvulla, vas. edessä kunnanmagasiini eli "Armopuoti jossa säilytettiin esim. hätäapujauhoja.

Oikealta lueteltuna Reetu=Anna Greetta, Armas, Reetrik = Fredrik, Akseli (takana), Kalle Vuontisjärviä (edessä) Eino Välitalo (pitkä mies takana kesk:) vieressä Lempi edellisen vaimo. Ruutulisessa kläninkissä oleva tyär on varmhaanki Vuontisjärven myöhemin.. Isolahen Aino Kuva: 1.9.1929 Koti no: 3.

Mutta maantietä ei saada, veneisiin ja sauvoimiin täytyy turvautua. Jos mielii kesällä jonnekin päästä, saa monet kosket kiskoa köysissä, jopa kantaen kuljettaa tavaransa jauhosäkissä. Talvella varakas lapinmies jo kesäiset jauhovaransa hankkiikin, mutta köyhän rahavarat eivät riitä niin pitkälle, ja sen tähden saakin hän usein katketakseen koskia sauvoa.


Sama sauvomispeli on matkamiehellä ja tavaran kuljettajalla edessä, jos tahtoo Palojoensuusta tehdä taivalta Muonion päällä oleviin seutuihin. Täälläkin pitkin jokivartta ylös Ruotsin ja Norjan rajoille, Kilpisjärvelle asti asustaa ihmissukua, aina vähän päästä on talo, parikin. Milloin on mat-kaa talosta toiseen peninkulma, milloin puoli, milloin taas parikin pitkää vihaista koskipeninkulmaa.


Palojoensuusta Kilpisjärvelle lasketaan 16-17 peninkulmaa ja jokivarrel-la on seuraavat talot ja taloryhmät Vähänivan pari taloa Suomen puolel-la, n. peninkulman päässä Palojoensuusta, sitten Kurkkionniskan yksi-näinen suomalaistalo n. penink. Edellisestä ja sitä vastapäätä seuraa- va Ruotsin puolella iso monikymmen taloinen Kuttaisen kylä.

Sitten taas peninkulman päässä pari Jatunin taloa Suomen puolella ja sen jälkeen n. 7-8 km. Ylöskäsin Ruotsin Kaaresuvannon kirkonkylän kohdalla 7-8 suomalaistaloa. Ja taas 1 ½ peninkulman päässä Lätäs-enon ”Markkinassa”, Enontekiön entisen kirkkokummun kohdalla, Kön-kämäenon ja Lätäsenon yhtymillä on muuan talopahanen.


Ja tästä Könkämäenon muuan km. Ylös on Mannela sekä Ruotsin puo-lella Maunu. Sitten tulee Suomen yksinäinen Luspa, sitten Kelottijärvi, sitten Ruotsin Siikavuopio ja Naimakka, Suomen Iitto, Ruotsin Joensuu ja Vittanki, sekä Suomen Saarikoski, vielä Ruotsin Keinovuopio ja Muk-kavuoma ja sitten on suuri Kilpisjärvi Siilastupineen.


Ja näillä tunturimaan eläjillä ei ole kesäisin muuta kulkukeinoa kuin las-kea kymmenin penikulmin virtojaan alas, koluta kymmenet, sadat mitä vihaisimmat kosket, epälukuiset nivat ja virrat. Monet kymmenet kerrat täytyy turvautua ylös mennessä tavarain kantamiseen ja veneen rantoja myöten kiskoa, sillä koskia ei ole edes kulkuväyliksi perattu, ovat vain semmoisina kuin Jumala on ne luonut ja luonto muokannut. Niin saakin näillä vesillä matkamies aina tavata ylimaan miehiä liikkeellä, milloin las-kea alas huilaamassa, milloin taas köysiä kiskomassa raskasta tavara-venettä ylös käsin vihaisten virtojen rantavieriä.


- Olisi tänne jonkunkanlainen tie, jota saattaisi kärryillä ajella, ettei tarvit-sisi itse hevosena olla, kuuleekin matkamies tavan takaa.
- Niin kuin on Ruotsin puolella, vielä katkerasti lisätään.

Iitto: Isäntänä Iitossa oli vanh. konstaapeli Juho Alfred Välitalo (s.1.3.1873.) Vaimo Hilda Vilhelmiina Lidström (s. 25.2.1871 Ala-Kainuussa.) Kuva Väinö Tanner, 1906, GTK.

Sillä Ruotsin puolella on tie. Komeaan Kaaresuvantoon kulkee etelästä hyvä maantie, jopa sitä myöten ylpeästi puuskuttaen ”piilikin” Jellivaa-rasta pari kertaa viikossa Kaaresuvantoon asti ja tööttäilee niin kovasti että, se kuuluu Suomenkin puolelle. Ja kuuluvat ruotsalaiset aikovan jatkaa tietä Kaaresuvannosta jokivartta alas käsin Kuttaiseen asti. Mutta meidän puolellamme on vain rääsyinen korpiranta yksinäisine harmaine talonrähjineen ja nurkuvine asukkaineen.


Kaaresuvanto onkin koko Ruotsin-Lapin pohjoisin keskuspaikka, ylpeä suurkylä. Komea huvilamainen uusi kirkko on jokitöyräällä, iso pappila, suuri koulutalo, nimismiehen talo ja lukuisia kauppapuoteja. Ja uutta uhkeaa sairaalaa parhaillaan rakennetaan.



Ei ihme siis, että Suomen puolen mies tuntee katkeruutta ja huomaa olevansa huonon isännän takamaatorppari, josta isäntä ei tahdo välittää eikä tietääkään mitään. Tulkoon toimeen miten haluaa, kunhan vain suu-ret veronsa maksaa.


Ja vielä katkerammaksi käy mieli, kun rajan takana samaa, kieltä puhu-vat suomalaisetkin ylpeästi kerskuvat leveillä kruunuillansa ja halveksien käskevät Suomen miehen viedä likaiset markkansa tunkiolle, kun hän niillä uskaltaa, kun hänen niillä täyty uskaltaa mennä jotakin kerjäämään Riikin kruunujen, omistajilta.


Ja semmoiseksi on muuttunut täällä Suomenkin puolella kansan mielipi-de, ettei valtion markka-paralla tee mitään, kruunut ne vain ovat rahoja. Niitä vain kehtaa ottaa vastaan. Mutta melkein kuin armosta otetaan matkamiehen markka leivän maksuksi, ja sanotaan : - No, kelpaahan se edes veronmaksuun, kun niitä tullaan meiltä kiskomaan. Ja sen ne kyllä muistavat tehdä. Ja veroihin niitä kyllä saakin varata kilokaupalla.


Kuuleepa täällä joskus sellaisenkin päähän pälkähdyksen,, että olisi pa-rempi, kun koko jokiranta, koko luoteinen kolkka yhdistettäisiin Kustaa kuninkaan valtakuntaan, kruunujen rikkaaseen maahan. Kustaa kunin-gas kyllä tänne pian kulkuneuvot rakentaisi, kuului niin ystävällisenä vasta Pajalassakin kansaa puhutelleen ja oikein omalla kädellä puristel-leen kansanmiesten kovia kouria.


Mutta mitäpä Suomi meistä välittää. Ja on totisesti täällä ”raukoilla ra-joilla" epäkohtia vielä muitakin, eikä vain markka ja tie. Niin kuin postin-kulkukin. Kerran kahden viikon kuluessa kulkea vätystää kantoposti Palojoensuusta ylöskäsin Kaaresuvannon Suomen rannalle. Kulkee jos kulkee! Sillä kantopostin hoitaja ei edes itse viitsi jota kerta lähteä taival-tamaan tätä monipeninkulmaista kiveliötä, vaan jättää sanomalehdet ja kirjeet milloin minkä matkalaisen vietäväksi talosta toiseen.


Ja niin häviävät lähetykset taipaleelle, kirjeetkin, puhumattakaan ”avii-sunista", joista vain jotkut tulevat perille, nekin luettuina ja revittyinä.
Niinpä onkin jonkun innokkaan lukumiehen, kuten esim. Mannelan isän-nän täytynyt tilata Uusi-Suomensa Ruotsin postilaitoksen välityksellä ja maksaa 60—70 markan ylimääräinen postimaksu. Sillä Ruotsin puolen posti kulkee säännöllisesti kerran viikossa Muonion-alustasta, joka on meidän Muonion kohdalla, aina Kilpisjärvelle asti. Soutaa kesäisin veneellä ja talvisin päästelee porolla. Ja lähetykset joutuvat perille.


Sitten rajan vartioiminen. Siinä sitä olisi tehtävää sekä metsänvartioille että muillekin. Sillä kerrotaan, että rajaväylän asukkaat käpsehtivät tois-tensa metsissä kahta puolta väylää. Milloin käyvät markka-puolen mie-het Kustaa kuninkaan metsissä kirves kainalossa, milloin taas kruunu-omistajat kyttäilevät tasavallan männiköissä.


Sanotaanpa, että Kaaresuvannon komeaa sairaalaakin rakennetaan tältä puolelta kähvelletyistä petäjistä. Lieneekö sitten viedä puun jos toi-senkin, sillä lähin metsänvartija asuu aina Hetan kirkolla, peninkulmien päässä.


Jo poronjäkälää kerrotaan Kuttasen kyläläisten Suomen puolisilta jäkä-läkankailta joka syksy oikein kokonaisin retkikunnin säkki selässä retuut-tavan omalle maallensa. Naureskelevat vain Kurkkionniskan äijälle, kun näkevät pihamaallaan kateelisena kyräilevän.


Ja vielä ovat nämä vartijattomat sydänmaat mitä paraimpia punaisten etappiteitä. Viime kevättalven aikanakin kerrotaan täällä tuon tuostakin tuntemattomia miehiä retkeilleen edes takaisin. Rauhassa, kenenkään häiritsemättä olivat kulkijat saaneet saapastella, ei kukaan ollut tiukkaa-massa, millä asioilla miehet liikkuvat.


Hyvästi ja leveästi elelee ruotsalainen rannallaan ja ylpeänä on Ruotsin suomalainenkin asukas,”kuninkaan" alamainen ja suuren kruunun itse-kylläinen, omistaja. Kuninkaan kuva on hänen seinällään, ja ylpeänä hän puhun ”meijän kuninkaasta", ja hyvillä mielin hän kuuntelee, kun koulua käyvät vekaransa lukea mongertavat ”oikeata ihmisten kieltä", jo-ta eivät kumminkaan raukat itsekään ymmärrä. Mutta kuuntelijavanhem-mat ovat mielissään.
- Mikähän tuosta tulee-kaan, jos ellää saa?


Kallista on elämä ylhäällä. Etelästä raahattuina maksavat jauhot 7- 8 markkaa kg. Enontekiöläiset kyllä vetävät elintarpeensa talvella Norjasta ja saavat sieltä lyhyemmällä vetomatkalla. Mutta Norjasta heidän täytyy ostaa tavaransa halveksituilla markoilla ja maksaa paljon. Ja Norjan kaukokeinolaiset kauppiaat taas juonittelevat, niin etteivät päästä suo-malaisia Jäämeren rannalle vaihtamaan viemisiänsä Alattion kauppiaille, vaan on Suomen miesten pakko myydä tavaransa halvasta Koutokeinon kiskureille ja taas heiltä ostaa jauhonsa, margariininsa ja muut elintar-peensa kalliista hinnasta.


Mutta kahvi, jota, samoin kuin muustakin tavaraa, saadaan Enontekiöön tuoda tullitta, on Lapissa halpaa, 16-17 markkaa kg. Sitä tuodaan paljon yli rajan ja kaikessa hiljaisuudessa kilottain, säkettäinkin saatellaan alemmaksikin ja saadaan hyviä voittoja.


Kallista on elämä alempanakin rajaväylän varrella, Ja se on taas se sa-ma ylpeä kruunu, joka kaiken kurssin määrää. Rajantakaiset kruunutas-kut vaeltavat köytenään tälle puolen. Helistelevät kukkaroaan ja hellittä-vät sieltä muutaman kolikon ja menevät selkä köyryssä kantamuksinen-sa omalle rannalleen. Ja ovat hyvillään, kun Suomen puolella ollaan niin hulluja, että annetaan heille melkein ilmaiseksi mitä tahansa.


Joitakin sentään kuuluu hävettävän, kun saa esim. kymmenellä kruunul-la mitä parhaimpia kenkiä. Ja Suomen kauppiaat ja kauppasaksat (kul-kukauppiaat, H.J.) vedättävät tavaroitaan alhaalta autoilla, niin että rapa roiskuu, ja kymmenillä hevosilla niitä kuormittain kiskovat. Ja sittenkin vain yrittävät puodin hyllyt yhtäpäätä tyhjinä ammottaa. Mutta vaivaisen markan mieheta odotella vuoroansa, milloin hekin uskaltaisivat tuhrui-sella paperimarkall saavat paperitukkuineen istuskella puodin nurkassa silakkanelikolla ja jotakin yrittää.


Rahaa, komeita kruunuja virtaa kyllä Suomeen, ja kauppiaat niitä tukut-tain kasaavat kaappeihinsa. Mutta ei siitä markan hallitus kovin suuria rikastune. Mutta kruunun hallitus ymmärtää kyllä osansa kiskoa, onhan se äskettäinkin määrännyt hyvän tullin esim. kengille, joita Suomesta tuodaan.


Eikä vain kauppasaksain tavaraa ruotsalaiset kruunuillaan kuljettele, vaan maamiehen tuotteitakin he kykenevät ylpeästi kilpaillen havittele-maan. Tulevat ´tuolta puolen esim. heinähuutokauppoihin, levittävät leu-kansa ja paiskaavat kruunuissa sen, minkä Suomen mies uskaltaa ään-nähtää markoissa, ja niin menevät heinät rajan ylitse.


Ja Suomen mies saa tukkia suunsa, pitää paperitukkonsa povessaan ja syödä nälissään omat lehmänsä, kun ei kannata niille kalliita heiniä syöt-tää. Taikka myydä ruotsalaiselle ja tulla kruunun omistajaksi.


Kovin tukalaa onkin täällä köyhän kansan elämä, sekä semmoisen maa-miehen, jolla ei ole mitään myytävänä. Ei kannata enää edes ikivanha ”luntreijauskaan". Mitäpä sitä enää väylän takaa kannattaa yrittää käh-veltää, kun siellä on kaikki niin kallista. Nyt on virta kääntynyt toiseen suuntaan.


Tyytymätöntä on täällä kansa ja tuntee olevansa kovin lapsipuolen ase-massa. Se raataa täällä yhtä ahkerasti kuin muukin suomalainen ja maksaa suuret veronsa niin kuin muuallakin, mutta hallit. ei kallista kor-vaansa kansan tarpeille. Etelässä rakennet. rautatietä ja maanteitä koh-ta joka talon portin taakse, mutta täällä vielä on suuret hyvinvoivat kylät-kin jänkäin takana, niin ettei ole edes porraspolkuakaan.


Puhelinlanka päättyy jo Akkulaan, Ylitorniolle. Kolarissa ei ole lääkäriä ei apteekkia, Muoniossa on kyllä apteekki, mutta sieltä ei saa juuri muuta kuin kanverttitippoja ja ”Tanskankuninkaan rintatroppia", vaikka onkin lääkäri ja sairaanhoitaja ja sairaalakin, Hetassa ei ole mitään, ei pappia-kaan. Nimismies sentään on ja kansakoulunopettaja ja poliisi, ja on vielä kätilökin.


Rautatie on koko rajalaakson hartain toivomus. Kateudella ja katkeruu-della kuullaan, kuinka Ruotsin rannalla juna jyristen kulkee Matarenkiin asti ja kuin ilkkuen puhkuu ja viheltelee, niin että me täälläkin puolella hyvästi kuultaisiin. Eikä nyt enää kannata edes ajaa Ruotsin rautateitä, niin kun joku vuosi sitten, kun markka ei siellä maksa paljon mitään.


Kateudella kuullaan ruotsalaisten aikeista jatkaa rataa aina Pohjolaan asti, lähes Kolarin kirkon kohdalle. Tehtäisiinpä Suomessakin samalla tavalla, käännettäisiin hiukan huomiota länsirajallekin, että täälläkin päästäisiin omin avuin elämään ja osattaisiin antaa arvoa omallekin maalle ja omalekkin isännälle. Eikä silloin aina tarvitsisi luulla, että ruot-salaiset ne vain yksin kykenevät johonkin.


Karungin mitättömästä ratapätkästä, jos se saadaankin joskus aikaan, ei ole paljon minnekään. Mutta kaikillahan on nyt Petsamo kaikki kaikessa, kaikki nielevät, sekä varat, että mielet. Sinne kaikkien katseet ylimmästä alimpaan pitää olla kohdistettuna. Petsamo! Petsamo! kaikuu yli maan, niin ettei länsirajalaisen vaivainen vaikerrus kuulu mihinkään, vaikka se olisi kuinkakin paljot sisältävä ja todellisesta tarpeesta lähtenyt. Ja miltei yhtä tärkeä koko maalle kuin konsanaan Petsamo.


Ruotsin-Lapissa kuului kesällä kulkeneen joukko Ruotsin valtiopäivä-miehiä tutustumassa sikäläisiin oloihin. Eiköhän olisi paikallaan, että jo-ku joukko meidänkin eduskuntamme jäseniä pakkaisi matkalaukkunsa ja lähtisi pienelle taivallukselle Torniolaaksoa ylös käsin, varaisi paljon ben-siiniä mukaan ja ajaisi ”piilillä" vaikka Enontekiölle asti. Ja sitten vielä tekisi vaikkapa jonkun jalkamatkan jänkien takaisiin syrjäkyliin.


Eiköhän silloin herrat edustajat oppisi ymmärtämään paremmin Tornio-laaksonkin tarpeita. Ja kun maanisännät saisivat kuulla, kuinka Ruotsin puolella junat kulkevat, niin eiköhän jo tekisi mieli ruveta rautatietä tän-nekin äänestämään. Varsinkin jos vielä sattuisi niin hullusti, että auto juuttuisi kiinni jonnekin Aavasaksan takaiseen kurakkoon.


Sitä torniojokilaaksolainen myös hartaasti toivoo ja ainakin odottaa, että meidän ahkerat matkailuministerimme, jotka autoillaan jyristelevät Pet-samon ja kaikki muut rajaseudut, joskus sanoisivat ajomiehelleen, että ohjata nyt kerran läntisiä rajamaita katselemaan.


Sillä samaa Suomea on tämäkin seutu aina perille asti. Ja yhtä tärkeätä on pitää huolta länsirajalaistenkin hyvinvoinnista ja toimeentulosta kuin muustakin Suomesta ja muistakin rajamaista.