Pohjois-Savo 1935.

Matias Magga.




Astelimme harmaana varhaissyksyn päivänä pitkin Puijonkatua ja sadat-telimme mielessämme taivasta, joka alkoi hiljalleen tiputella vettä juuri prässätylle talvipuvullemme. Yhtäkkiä hätkähdimme - pettivätkö silmäm-me; - pitkin katua tulla hissutteli meitä kohden kaksi nuorta miestä, jolla toisella oli yllä täydelliset Lapin parseelit, neljäntuulen lakista alkaen aina heinäkenkään saakka.

Huono tuulemme oli kuin pois pyyhkäisty. Korvissamme viuhahti vilvas tunturituuli ja korvamme oli eroittavinaan etäistä erämaan kosken kohi-naa.
- Päivää, mikäs Sodankylän miehen on tänne tuonut?
- Mistäs te sen tiedätte, että minä Sodankylästä . . .?

Lappalaisen huulilla on hieman hämmästyneen ihmettelevä ja samalla kohtelias hymy.
- Parseelista, Sodankylän takkihan teillä on. Mistä sieltä, Vuotsostako?- - Kauempaa, itäpohjoiseen Vuotsosta.
- Korvasestako?
- Vielä pohjoiseen pari peninkulmaa
- Muistaakseni siellä jossain on Maggalan erämaantalo suunnattomien soiden keskellä.
- Siitähän talosta minä olen.
- Mikä teidät tänne toi?

Mies vilkaisee toveriinsa, josta näkee, että hän on Pohjolan gentleman-ni, puhdasverinen kämppien asukas, tukkijätkä.
- Pitäähän sitä tulla isänmaan puolustusta oppimaan, sanoo lapinmies ja hymyilee niin. että kauniit, lumivalkeat hampaat suusta loistavat.

- Saattaahan sen tuankin homman kattua, sanoo hänen seuralaisensa syvällä rintaäänellä.

Matias Magga.

Alamme ahdistella lapinmiestä kysymyksillä ja hän vastailee auliisti. Tie-dustelemme, onko Riestojoessa vesilintuja yhtä paljon kuin ennen - se on todellinen vesilintu paratiisi -,nouseeko lohi Venäjän puolelta Juarujo-keen,joka virtaa synkkien erämaiden keskellä yli 700 m:n korkeuteen nousevien tunturien väliseen laaksokuiluun puristuneena, - käyvätkö Venäjän puolen koltat porovarkaissa Sodankylän tunturiselänteillä.

Ja saamme tietää, että on paljon lintuja Riestossa, että ei nouse lohi Juarun latvoille, mutta että siellä kasvaa harjus parikiloiseksi, että ei ole hän joutunut kosketuksiin kolttain kanssa. - Raja-Jooseppi vain silloin tällöin ilmestyy tunturierämaiden yli Luiron latvoille.

- Oletteko nähnyt sen Lapin Sivistysseuran toimituttaman lapinkielisen sanomalehden?

- Joka lapintaloon se tulee meillä päin. Ja aion minä sen tilata tänne ryk- menttiinkin. Ei taida sitä saada ostaa Kuopion kirjakaupoista, mutta minä kyllä menen ja sanon, että lapinkielinen sanomalehti on Kuopiossakin tunnettava.

Tulemme yhä paremmalle tuulelle.

- Olettekos nähnyt sen viime keväänä ilmestyneen lapinkielisen aapi-sen?

- Ostin sen heti. Olen lukenut sen moneen kertaan. Se on hyvä kirja, kyl-lä sitä Lapin kansa lukee. Vähän toisenlaista on sen kieli kuin meidän kielemme, mutta kyllä siitä täyden selvän saamme. Ja sen kuvat, Paula-harjun piirtämät - hän sanoo Paulaharjun nimen erikoisella painolla ja kunnioituksella - ovat niin hyviä, ettei osaa sanoakaan, ne on oikeata lappia ja Lapin kansan elämää , . . Siinä on lapinkielisiä runojakin, osaan ne kaikki ulkoa, osaan Herran siunauksen ja Isämeidän omalla kielelläni . . .

Hänen silmistään hehkuu todellista innostusta oikeata kansallistuntoa, rakkautta omaan heimoon, omaan kulttuuriin ja äidinkieleen. Olemme unohtaneet harmaan päivän ja tihusateen, sillä olemme pitkästä aikaa yhtäkkiä saaneet raikkaan ja meille suuriarvoisen tervehdyksen pohjoi-sesta erämaasta ja sen iloisesta, optimistisesta, reippaasta kansasta. Tervehdyksen loputtomilta jängiltä, jylhiltä tuntureilta, joiden korkeudes-sa kotka kiljuu, tervehdyksen yöttömästä yöstä ja synkeästä talvisesta pimeydestä.

Astellessani katua eteenpäin ajattelin: eikö meillä ole velvollisuus tukea tuota omalaatuista vanhaa kulttuuria, joka pienenä sirpaleena enää elää keskellämme? Kuinka hyvään maaperään kaikki sen suuntaiset yrityk-semme lankeavat, miksi emme kiinnittäisi itseemme tätä pientä erämai-den kansaa rakkauden ja kiitollisuuden siteillä vanhojen vainovelkain ja pitkäaikaisen sorron korvaukseksi?

Lapinkävijä