Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1936.

Matkalla Inarista Utsjoelle.




Terveisiä Utsjoelta ja aivan, Petsamon Suonikylästä saakka! Siellä on tä-mä poika viime viikkoina kulkea patikoinut, ei minään turistina, vaan aivan töikseen on pitänyt kulkea ottamassa selkoa, miten siellä päin maata ollaan ja eletään. Ja aivan alkaa päälle voimme sanoa, että matka oli sangen mielenkiintoinen ja opettava. Kuljettua taivalta on yli 1,000 kilometriä takanamme ja tuohon valtavaan renkaaseen sisältyy melkoinen annos hengen muonaa vastaisen varalle, eikä vain henkistä evästä, sillä kyllä se matka oli omiaan kohentamaan myöskin maallista tomumajaa. Meitä oli kaikkiaan kymmenen miestä, jotka perjantaina, elokuun 14 päivänä laskeusimme alas postivaunun mukavuuksista Ina-rin ja Kaamasen välillä, siirryimme Riuitulan suureen moottoriveneeseen ja aloimme viilettää pitkin Muddusjärveä. Tarkoituksena oli poiketa ensin Riutulassa ottamassa hieman vauhtia, ennenkuin lähdetään seitsemän penikulman taipaleelle Angelia kohti Inarijokivarressa.

Sinne mentäessä selvisi kuitenkin, että Muddusjärven rannalla on toi-nenkin, nähtävä paikka. Mitäs muuta kuin vene ohjattiin Taka-Lapin ai-noan puutarhurin Yrjö Aholan rantaan ja pian oltiin sellaisessa kasvi- ja kukkatarhassa, että melkein piti nipistää itseään käsivarresta voidak-seen todeta, että ihanko tässä tosiaankin ollaan valveilla, vai vaelletaan-ko unten mailla. Puutarhuri Yrjö Ahola on emäntineen viitannut kintaalla Taka-Lapin karuudelle ja pannut kerta kaikkiaan töpinäksi. Kasvihuo-neessa herätti huomiota tomaattien paljous ja puutarhassa kasvoi niin monenlaisia yrttejä, että ainakin allekirjoittanut joutui merkitsemään niitä tusinoittain "nimilopuiksi", niinkuin poromies sellaisia poroja, jolle hän ei viitsi antaa enää nimeä, vaan pitää ne täysin palvelleina.

Erikoislaatuisia olivat somat tunturikasviryhmät, joita ei tapaa, etelän puutarhoissa. Ken siis haluaa jotain aivan erikoisia kotinsa ympäristön kaunistukseksi, kääntyköön .puutarhuri Aholan puoleen.(*

Riutulassa olemme käyneet ennenkin ja havaitsimme, että talo on suurin piirtein entisellään. Viljelykset vain ovat entisestään monipuolistuneet. Niinpä rehukaalin rehevyys oli omiaan herättämään huomiota. Kaali teki parhaillaan kerää ja herne kehitti palkoja. Kun Lapin komitean puheen-johtaja ilmestyi navettaan, ryhtyi talon isonni "Jymy" mylvimään komi-tealle "toivomuksiaan" joita sihteeri ei kuitenkaan merkinnyt kirjoihinsa.

Matkamiehille tarjottiin kahvit ja ennen pitkää painuttiin, jälleen taipa-leelle. Yli järven ja sitten apostolin kyydillä Tirroon. Emme ole niin loista-via jäkäläkankaita tavannut missään muualla kuin tällä taipaleella. Maa on aivan tasaista ja polku johtaa pitkin kaunista valkeaa jäkälikköä. Niillä main, ei poroilla liene ruuan puutetta.

Tirrossa siirryttiin veneisiin ja pantiin toimeen soutukilpailu Vaskojoella. Lappalaiset ovat keksineet kätevän keinon vetäessään veneitään kos-kissa. Suopunkinuora sidotaan molemmista päistään veneeseen, keu-laan ja perään, ja kun rantaa pitkin vetää venettä, kulkee se mukavasti kuin harrilauta. Sillä tavoin kuljettiin kosket, mutta eipä malttanut Ukko-Fränti olla muutamassa koskessa koettamatta, vieläkö osaisi sauvoa vanhalta muistilta, niiltä ajoilta, jolloin Lapin maatalousseuran sihteerinä samoili Lapin erämaita. Hyvin kävi, vaikka eräässä kuohussa olikin ukko huiskahtaa vähällä yli laidan. Siitä ei kuitenkaan olisi ollut sen kummem-paa seurausta kuin virkistävä kylpy Vaskojoessa.


Tirron kyläläisten veneitä Vaskojoen rannassa v. 1948. Kuva: Heinonen Jorma. / Museovirasto.

Muutaman tunnin soudun jälkeen oli taas edessä jalkapatikka, sillä Vas-kojoki muuttui vähitellen niin koskiseksi, että sille oli sanottava hyvästit, ei kuitenkaan lopullisesti, sillä Närrijärvessä jouduttiin kulkemaan vielä kerran sen poikki, ennenkuin päästiin Uutelaan.

Närrijärven lappalaistaloon oli saapunut komea ryhmä lapinpukuisia miehiä vieraita vastaan,. Nopeasti sauvottiin yli joen ja niin lähdettiin li-sääntynein joukoin ottamaan loppukiriä sinä päivänä. Paita ehti liimaan-tua tiiviisti selkään, ennenkuin illan jo pahoin hämärtyessä saavuttiin Pyhäjärven rantaan, josta oli enää lyhyt venematka Uutelan taloon, jos-sa isännyyttä pitää Uula Länsman, emäntänään opettaja Jooseppi Gut-tormin tytär Outakoskelta.

Väsyneet raajat aivan kuin virkosivat, kun sumun seasta ilmestyi näkö-piiriin talo, jonka lipputangossa liehui Suomen lippu tulijain kunniaksi. Ei siinä paljon ehditty ystävällisen talonväen kanssa ajatuksia vaihtaa, kun oli laittauduttava yöpuulle. Viisi penikulmaa oli vaellettu. Kenenkään ei tarvinnut unta odotella. Se tuli pyytämättä, ilman tuutilanluja.

Aamulla kiinnitimme huomiota Uutelan tuvassa nuoreen mieheen, joka ei ollut lappalainen eikä suomalainen. Hän oli kerrassaan itävaltalainen ja ammatiltaan puuseppä. Koutokeinosta käsin oli Suomen Lapin erä-maihin kulkeutunut, niin kerrottiin, ja lappalaiset ovat häneen kovasti mielistyneet, sillä mies nikkaroi kätevästi kaikkea puutavaraa, kuten pöy-tiä, kaappeja ja sänkyjä, eikä pyydä kuin ruuan palkakseen. Anton Neu-meier on hänen nimensä ja huonot ajat kotimaassa ovat saaneet hänet jo useita vuosia sitten lähtemään maailmalle onneansa etsimään. Hyvin kuuluu mies viihtyvän, lappalaisten parissa. Ei mitään muuta pelkää kuin sitä, että joutuisi jotenkin sieltä takaisin entisiin oloihinsa. Maailma ei olekaan, niin suuri kuin joskus luullaan. Itävaltalainen saattaa lyöttäytyä kerrassaan Lapin eläjäksi ja joitakin vuosikymmeniä sitten eräs lappa-lainen opettaja meni naimisiin juutalaisen kanssa. Rotujen sekoittuminen saattaa toisinaan muodostua melkoiiseksi mikstuuraksi.

Opettaja Paulo Muraja vas ja kesk. Anton Neumeir Enontekiön Nunna-sessa v. 1953. Kuva Paulo Murajan albumista.

Eino Ruotsala perh: Antti oikealla, Einon vieressä tytär Pirita, takana vaimo Rauna. Kiipeilemässä poika Mihkkal. ja takana Anton Neumeir Enontekiön Nunnasessa v. 1953. Kuva: Opettaja Paulo Murajan albu-mista.

Mutta jatketaanpa matkaa. Se alkoi erämaavaelluksen merkeissä. Peni-kulmissa mitataan myös jalkataival Uutelasta Tenon taloon Inarijokivar-ressa, lähellä Angelia. Kun polku alkaa laskeutua alas vaaran rinnettä taloa kohti, alkaa kulkija saada esimakua Inari- ja Tenojokivarren mahta-vista maisemista. Näky on niin komea, että mielellään pysähtyy hetki-seksi vaaran rinteelle, ennenkuin laskeutuu alas.


Niin, sen talon nimi on Teno, vaikka Tenolle onkin siitä vielä pitkä matka. Ja isäntänä on Matti Valle. Hänen asianaan oli hankkia veneet retkikun-nalle ja hyvin hän oli asian toimittanutkin. Kaikille riitti tilaa ja ennen pit-kää lähti pitkä venejono viilettämään Kuolnaa kohti, joka oli sinä päivänä matkan määränä. Mutta vain kaksi miestä meni sinne saakka, Itkosen veljekset, tuomari ja pappi. He olivat sijoittuneet samaan veneeseen, ja me muut totesimme, että sellainen järjestys on aivan paikallaan. Lain ja evankeliumin tulee vaeltaa käsi kädessä, tässä tapauksessa samassa veneessä.

Mikäpä meillä muillakaan olisi ollut Kuolnaan mennessä. Kyllä Aslak Laitin luona olisi varmaan ollut hyvä asustaa, mutta kun poikettiin Rant-tilassa ja havaittiin, että talossa on sauna, niin miksi mennä merta edem-mäs kalaan, varsinkin kun talo oli joka suhteessa muutenkin viihtyisä. Lämmitettiin, sauna ja oltiin, kuin kotona.

Ranttila on viimeinen talo Inarin puolella ja siitä on vain lyhyt matka Kuolnaan, ensimmäiseen taloon Utsjoen alueella. Ranttilan isäntä on Sodankylän syntyjä, sillä hänen isänsä on siirtynyt Inarijokivarteen So-dankylästä. Emäntä sen sijaan on Norjan tyttäriä. Siinä talossa harras-tetaan käsiteollisuutta. Talon lapset osaavat tehdä poronsarvista näppä-riä esneitä, joilla on hyvä menekki.

Sunnuntaiaamuna sitten jatkettiin matkaa Ranttilasta edelleen soutuve-neillä Kuolnaan, jossa Utsjoelta saapuneet moottoriveneet olivat odotta-massa. Laskimme reppumme lähimpään postimoottoriin, jonka keulassa liehuivat Suomen värit. Se oli hauska sattuma, isillä vene oli postimies Ville Järvensivun, joka souti allekirjoittaneen kymmenen vuotta sitten Ut-sjoen kirkolta Skiippakuruun. Meillä ei veneen haltijasta ollut vähintä-kään tietoa, kunnes Ville tuli puhuttelemaan ja kysymään, että vieläkö tunnetaan. Tunnettiinhan sitä, kun tarkemmin katsottiin. Kymmenen vuotta muuttaa miestä jonkin verran, mutta Villen nuorekasta olemusta eivät eletyt vuodet sentään ole paljon peitonneet. Sukunimi vain oli vaih-tunut, sillä Ville Järvensivu on Utsjoen Helandereja, joita on niin paljon, että niitä riittää Karasjoellekin. Sepä sai Villen, muuttamaan nimensä, jotta ei muihin samannimisiin sekoitettaisi. Näin perusteli Ville nimen- muuttoansa ja se oli aivan asiallista puhetta.

Entäs sitten Elli Kristiina, Villen emäntä, joka kymmenen, vuotta sitten oli nuori aviovaimo. Hyvin kuuluu jaksavan hänkin. Perhe on lisääntynyt ja koko väki mennyt eteenpäin, sillä ei ollut Villellä ukkomieheksi jouduttu-aan silloin, moottoria, mutta nytpä on, ei mikään sellainen voimatekijä, niinkuin isojen eläjien vehkeet, mutta annahan kun sen saa innostu-maan, niin jo katkeaa taival. Niin että hyvä näinkin.

Mutta jatketaanpa seuraavassa.