Yrjö Kari. / HS. 1933.

Matka Suomen pohjoisimmalle kirkolle.


Kun saapuu Inarin kirkolle, niin tuulahtaa vastaan jo väärentämätöntä Lapin tuntua. Inarinjärvi, Juutuajoki Jäniskoskineen, Luosma- ja Otsa-motunturit, virittävät mielen oikeaan tunnelmaan, joka vahvistuu vielä sii-tä, että näkee lapinpukuisia alkuasukkaita ja kuulee Ranta-Antin majata-lossa puhuttavan oikeaa lapinkieltä. Täällä on kuitenkin vielä jotakin, jota mielikuvitus ei ole liittänyt Lappiin, täällä on metsää: solakoita mäntyjä ja reheviä koivuja, onpa pitkiä Pohjolan kuusiakin! Lapinhan pitäisi olla ki-vistä, karua ja alastonta.

Onko sellaista Lappia Suomessa olemassakaan? On kyllä. Sellainen on Utsjoen kirkonkylä, mutta matka sinne on vaikeakulkuista korpitaivalta, ja siitä johtuukin, että seutu on vähemmän tunnettu ja että matkamies harvoin eksyy Utsjoen tuntureita tallaamaan. Lienee sen vuoksi mielen-kiintoista kuulla matkasta tuonne Pohjan perukoille ja katsella, minkä-laisia vaikutelmia se tarjoaa.

Matka alkaa siis Inarin kirkolta. Ensin venheellä yli Juutuajoen, jonka vastaiselta rannalta lähtee verrattain hyvä polku, joka johtaa meidät seit-semän kilometrin päässä olevan Muddusjärven rantaan. Tänne, kauniin Leutolahden pohjukkaan, saapuu Thulesta moottorivenhe, jolla alkajai-siksi saamme tehdä pienen vesimatkan, noin 20 kilometriä

Muddusjärven maisemat ovat kuin satukirjoista leikattuja kuvia. Kumpui-levia vaaroja, kaukaa siintäviä tuntureita, ja kaiken yllä safiirinsininen taivas. Puuttuu vain jättiläiset, jotka kuivuneiden kelohonkien lomista heiluttaisivat meille tervehdyksiään.

Päästyämme järven pohjoiseen päähän, tulemme pienelle kanavalle, josta pujahdamme Sikavuonoon. Täältäkin näemme tuntureita. Näemme Toarpumoaivin ja Peldoaivin, jotka tuntuvat lainaavan värinsä suoraan taivaalta, niin sinisinä ne hohtavat taivaanrantaa vasten. Jonkin matkaa kuljettuamme huomaamme vuonon oikealla rannalla asumuksenkin, ja Lapinoloihin katsoen oikein komean rakennuksen. Se on Toivoniemi, en-tinen nimismiehen virkatalo, joka nyt toimii jonkinlaisena orpokotina. Talon ympärillä on laajoja viljelyksiä, ja näyttää paikka muutenkin oikeal-ta keitaalta erämaassa, raivattuine ympäristöineen.

Vähitellen kutistuu Sikavuono kapeaksi Kaamasjoeksi, joka on mitä kau-nein koivurantoineen ja läpinäkyvine vesineen. Joen rantamat ovat asukkaille hyviä heinämaita, ja nytkin näemme lähes miehen mittaisen heinän rehevänä kukoistavan. Kelpaa siitä korjata rehua lampaille ja niil-le vähälukuisille nutipäille, jotka edes hiukan heruttavat maitoa näille "leivättömän Lapin" asukkaille.

Ehdimme juuri kuvitella, että saamme tätä kaunista jokireittiä kulkea pi-demmällekin, kun moottori samassa hiljentää vauhtiaan, pysähtyy ja laskee rantaan. Olemme päässeet vesimatkamme päähän, Thuleen, Waennerbergin taloon. Isäntäväki täällä on mitä herttaisinta. Matkan jat-kamisesta ei saa olla puhettakaan, ehtiihän sitä huomennakin jatkaa tai-valta. Pöytä katetaan Lapin herkuilla: poronlihaa monissa eri muodoissa, samoin lohta, lapinrieskaa, hyvää viiliä ja jälkiruoaksi muurainkeittoa. Kelpaa niillä vahvistaa itseään ja myöntää, että kyllä Lapista hyvääkin löytyy, kun niikseen tulee, kunhan on vain taitavat kädet taloutta hoita-massa.

Syötyämme pidämme pienen lepohetken. Istumme talon salissa ja pa-nemme gramofoonin pyörimään. Aariat ja operetit, valssit ja polkat siinä kaikuvat sekaisin. Niitä on pihamaalle pysähtynyt kuuntelemaan lappa-lainen postinkuljettajakin, joka istahtaa kivelle ja heiluttelee jalkaansa soiton tahdissa. Huomaamme, että talossa on radiokin, mutta nyt sattu-vat patterit olemaan tyhjinä, joten emme kuule iltauutisia. Isäntäväkem-me kertoo, että tänne kuuluvat ohjelmat aivan selvästi kaikista Europan maista, ja että on äärettömän hauskaa pitkän pitkinä talvi-iltoina istua radion ääressä, ja edes sen kautta olla yhteydessä muun maailman kanssa. Emmekä ollenkaan epäile, etteikö näin olekin asian laita, sillä täällä kaukaisessa Lapissa, jossa talvi on pitkä ja korkeat kinokset kat-kaisevat kulkuyhteydet ja lohduton hämärä muuttaa päivätkin öiksi, on radio todellakin oikea aarre.

Mutta vielä on katseltava talon ympäristöäkin. Suuret alat on raivattu viljelyksille. Täällä kasvatetaan ohraa, ja iso ala näkyy olevan perunas-sa. Osansa on keittiökasveilla. ja niitä on enemmältäkin. Kaikki on malli-kelpoisessa kunnossa, jollaiseksi ne jo aikoinaan saattoi manalle men-nyt, kaikille vanhemmille Lapin-kävijöille tuttu metsänhoitaja Waenner-berg, jota yleisesti kutsuttiin Lapin-Sedäksi.

Waennerbergillä on myöskin postitoimisto, jonka kilpi näkyy pienemmän piharakennuksen seinässä. Tämän kautta siis posti kulkee m.m. Utsjoel-le, jonne se talvisaikaan viedään poroilla, mutta näin kesäiseen aikaan kantamalla. Näemme, miten nytkin 7 postimiestä valmistautuu taakkoi-neen tuolle 100 kilometrin taipaleelle. Se on värikkään näköinen kara-vaani, sillä jokaisella on yllään kirjavin koristein somistettu lapinpuku, Tavallisimmin lähtee vain yksi mies postinkuljetukseen, mutta nyt oli sat-tumalta kertynyt postia tavallista runsaammin, ja niin oli postinviejiäkin. sen makaan.

Yö hurahtaa huomaamatta, ja aamuvarhaisella olemme jo jalkeilla, val-miina jatkamaan matkaamme. Kiitollisina isäntäväkeämme kohtaan ja pieni kaipauksen väre mielessä jätämme taaksemme Thulen ja painum-me seuraavaa levähdyspaikkaamme, Syysjärven lappalaistaloa, tavoit-tamaan. Kuljemme ohi Kaamasenkylän, jonka muodostavat muutamat pienet asumukset joen rantamalla, sekä aloitamme sitten oikean korpi-vaelluksen. Nousemme vaaralta toiselle, hyssyttelemme lappalaisten tapaan yli pehmeiden jänkien, yli siltojen, joita on rakennettu metsäpu-rojen ja pienien jokien ylle, ja ohi kauniiden salolampien. Väliin pysäh-dymme kuuntelemaan Lapin lintujen tuhatäänistä konserttia, tai ihaile-maan jotakin kaunista maisemaa, joka osuu silmiimme. Kilometri toisen-sa jälkeen napataan kiinni, mutta yhä niitä vain on jäljelläkin. Alamme jo toivoa, että vihdoinkin pääsisimme Syysjärvelle, jotta saisimme heittää kiusallisena painavan selkärepun hartioiltamme ja levätä taas kunnolli-sesti, mutta korpion armoton, se ei laske kulkijoitaan niin vähällä, eikä sen matkoja mitata kilometreissä, peninkulmia niitä täytyy karttua, en-nenkuin taloksi pääsee. Niinpä nytkin. Alun kolmatta peninkulmaa talsit-tuamme vihdoinkin saavutamme etappimme. Siinä on edessämme Syysjärveen laskeva joki, ja sen yli rantamalla olevalla venheellä soudet-tuamme seisommekin jo Palomaan lappalaistaen pihamaalla.

Ristiäisväkeä Mandojärven rannalla v. 1933.

Utsjoen pappila.

Leivän paistamista takkatulen lois-tossa.

Nämä lappalaistalot eivät ole suuruudella pilattuja, ne ovat useimmiten vain pieniä mökkejä, joiden katto kasvaa ruohoa ja joiden valolähteinä ovat pienet neliruutuiset akkunat. Mökkien lähistöllä kuten tässäkin, nä-kee usein vanhoja kota-asumuksia, joita ei kuitenkaan enää käytetä var-sinaisina asuntoina, vaan jonkinlaisina keittopaikkoina. Ne ovat jääneet siihen kuin muistoiksi niiltä ajoilta, jolloin sinertävät sauhut kohosivat räppänöistä kohti kuulakasta taivasta.

Vähästä ilahtuu kulkijan mieli, sen mekin toteamme, kun kaivamme re-pustamme kahvivehkeet esille ja saamme kahvipannun porisemaan avotakassa räiskyvän tulen yllä. Pian siinä kahvi valmistuu, ja hyvälle se maistuukin; emme ollenkaan paljoksu neljättä kupillista, eihän se ole paljon Lapissa.

Kylliksi levättyämme jatkamme jälleen matkaamme, kohti Petsikkotun-turin juuressa olevaa postitupaa. Tämä taipale ei ole kuin puolentoista peninkulman pituinen, mutta siitä huolimatta pahimpia ja vaikeakulkui-simpia välejä koko matkalla. Sellaiseksi tekevät sen jängät, jotka peh-meinä, hyllyvinä ja loputtoman pitkinä seuraavat toinen toistaan. Opim-me tuntemaan, että nämä Lapin jängät, eli aapat, ovat aivan omalaatui-siaan. Ne ovat vesiperäisiä rämeitä, joissa on mätäs mättään ja vesisil-mäke vesisilmäkkeen vieressä. Niillä ei kasva muuta kuin varpumaista pienilehtistä koivua, suopursuja ja muuraimia. Omituisia ja yksitoikkoisia ovat nämä jängät, ja kuitenkin niitä katselee mielellään. Niissä heijastuu mitä moninaisimpia värejä, niiden pinnalla leijailevat valkeat sumupilvet, ja mättäiden väleissä vaanii kuolema pohjattomien hetteiden henkenä. Tämän tästä näemme harmaan puuristin, joka toimii tienviittana. Talvi-seen aikaan ovat nämä tienviitat aivan välttämättömiä. sillä kun lumi tuiskuttaa tiet näkymättömiin, ei ilman niitä voisi kulkua pettävällä jän-gällä ajatellakaan.

Syysjärven ja Postituvan välillä näemme pariinkin otteeseen kauniin Säytsjärven, joka on joen kanssa yhteydessä Syysjärveen ja jonka ran-tamilla on lappalaisten kesäasuntoja ja kalastusmajoja. Vielä on viimei-nen jänkä tarpomatta. Lisäämme sisukkaasti vauhtia, ja niinpä jo saa-vutammekin Postituvan, jonka takaa alkaa kohota Petsikkotunturin loiva rinne. Olemme päässeet yöpymispaikkaamme, n.s. autiotupaan, jollaisia on kaikkialla Lapissa, pitkien ja asumattomien taipaleiden varsilla. Tällai-set autiotuvatovat valtion rakennuttamia, ja on niihin valtion toimesta va-rattu polttopuuvarasto. Sääntönä, kirjoittamattomana lakina, täällä on, että jokainen tuvassa majaileva tuo ennen poistumistaan sylillisen puita takan viereen, jotta ne ovat kuivia seuraavan tulijan varalle, sekä samal-la huolehtii siitä, että jättää tulitikkulaatikon takan reunamalle. Tämä au-tiotupa on saanut Postituvan-nimen siitä, että postimiehet tavallisesti käyttävät sitä yöpymispaikkanaan. Nykin olivat he edellisenä yönä tässä majailleet.

Puita takkaan ja tavanmukainen kahvinkeitto. Eväät tekevä kauppansa ja kahvi maistuu paremmalle kuin missään muualla. Ja lepo: se on suo-rastaan taivaallista. Nukahdamme kuin tukit, emmekä huomaa lainkaan kaivata patjoja, emmekä muitakaan pehmikkeitä kovalle puulavitsallem-me.Viimeisenä aistimuksena jää tajuntaan Lapin yön hiljaisuus, jonka tunturipöllön huhuilu vain joskus katkaisee.

Aamulla heräämme kuin uusina ihmisinä. Lepo on karkoittanut kaiken väsymyksen, ja olemme taas valmiit jatkamaan matkaamme. Aamukah-vit ja sitten aloitamme nousun Petsikkotunturille. Kasvullisuus muuttuu yhä matalammaksi ja matalammaksi, jos jonnekin päin kallistuvaksi vai-vaiskoivuksi, ja jalkojemme alla leviävät vaaleat jäkälämatot. Seudut näyttävät karuilta, melkeinpä kuolleilta, ja joll`ei tunturilintuja olisi, luulisi kaiken elämän loppuneen.

Mitä ylemmäksi nousemme, sen mahtavammiksi käyvät näköalat. Tun-turijono seuraa toistaan ja useimpien selässä on vielä valkoinen lumi-vaippa.Väriloisto niiden kupeissa on kauneinta, mitä voi ajatella; olemme saapuneet oikeaan, perimmäiseen Lappiin.

Takanamme, tuolla jossakin epämääräisen alhaalla, ovat suuret jängät, joiden yli eilen tulimme, ja siellä näemme myöskin isompia ja pienempiä järviä ja jokia, jotka tänne näyttävät kapeilta hopearihmoilta.

Sivuutamme Inarin ja Utsjoen rajalinjan, ja niin olemme siis siirtyneet Suomen pohjoisimman pitäjän rajojen sisälle. Vielä joitakin kilometrejä, niin päädymme Petsikon korkeimmalle kohdalle, jossa jälleen on autio-tupa. Täältä näemme luoteen puolelta entistä mahtavamman tunturijo-non. Siellä ovat Norjan kuningastunturin, Rastegaisen, ikuisen lumen ja jään peittämät huiput. Näky jää ainaiseksi mieleen.

Petsikon autiotuvalta on 8 kilometriä Mierasjärven autiotuvalle. Sinne jat-kamme kulkuamme Mierastunturia pitkin, joka on suoranaisena jatkona Petsikkotunturille. Molemmat tunturit ovat suunnilleen samankorkuisia ja näköalatkin ovat niiltä samantapaisia. Sattumalta saamme Mierastuntu-rilla näkyviimme porotokan eli -lauman, jossa arviolta on viitisenkym-mentä poroa. Rohkeimmat niistä jäävät katsomaan meitä, outoja vaelta-jia, mutta arimmat ottavat jalat alleen, kadoten piankin näkyvistämme. Kauniita eläimiä ovat nämä tunturien kruunupäät, liikkuessaan vapau-dessaan jyhkeän luonnon keskellä.

Mierastunturin tupa on hiukan syrjässä polustamme, pitkän ja kapean Mierasjärven rannassa. Järvi on aivan omalaatuisensa. Joka puolelta ympäröivät sitä korkeat, jyrkkäseinäiset tunturit, joiden kupeilla valkoiset lumipälvet hohtavat. Tunnemme kuin olisimme joutuneet valtavaan rot-koon, jossa näköalat rajoittuvat pelkkiin kallioseinämiin. Itse autiotupakin on kuin jonkun lapin-noidan asunto. Sen takaseinä on melkein kiinni jyrkässä tunturikupeessa, joten tupaa ei polulta tullessa näy, ennenkuin se on aivan nenän edessä.

Lepällemme, katselemme näitä outoja tienoita, ja tunnemme olevamme oikeassa erämaassa, josta puuttuvat enää karhut ja sudet. Niitäkin on kuulema näillä main liikkeellä, mutta näköpiiriimme ne eivät silti eksy, vaeltelevat jossakin tunturituulien parissa.

Lähdemme taas eteenpäin. Kävelemme viisi kilometriä louhikkoista pol-kua, jolloin m.m. kuljemme kapea siltaa pitkin erään syvän tunturinotkon yli, ja saavumme Mieraslompoloon, jossa on toinen matkamme varteen osunut lappalaistat. Täältä pääsisimme jatkamaan matkaamme venheel-lä pitkin Utsjoen komeaa uomaa, joka nyt ensi kerran tulee näkyviimme, matta olemme päättäneet suorittaa jalan koko matkan, ja niin voitamme houkutuksen sekä kiirehdä kohti Leppälää, joka on tästä 12 kilometrin päässä.

Mieraslompolon ja Leppälän väli on täynnä korkeita vaaroja, nousua ja laskua. Näiltä vaaroilta näkee jälleen karuja tunturimaisemia, paljaita lu-misia huippuja, jotka piirittävät taivaanrantaa kuin valtavat sokerikeot.

Leppälään saavuttuamme keittää talon topakka emäntä meille kahvit. Samalla hän kertoo, että joku etelänasukas oli tuonut hänet aivan pie-nenä tähän taloon, jossa hän sitten oli kasvanut aikuiseksi ja vanhan emännän kuoltua joutunut kasvatusisänsä vaimoksi. Ajan mukana näkyi hän muuttuneen tyypilliseksi lappalaiseksi, niin että hyvin huonosti puhui suomea. Kukaan muu talon asukkaista ei osannut sitäkään vähää kuin hän, vaan puhuivat omaa kieltään, josta ei vieras pystynyt selvää otta-maan.

Leppälästä otamme mukaamme oppaan, sillä aikomuksemme on kulkea pitkin oikopolkuja, jotka lyhentävät matkaamme joillakin kilometreillä. Oppaatta on arveluttavaa lähteä samoilemaan osaksi aivan tietöntä kor-pea. Aluksi vie opas meidät venheellä yli Utsjoen, jonka toiselta puolen alkaa huono kinttupolku, juontaen vaivaiskoivikkoon, kohoten yhä ylem-mäksi ja ylemmäksi, jäkälän peittämän vaaran rinnettä. Oppaamme viuhtoo edellä, liehuva hartiaviitta, keltaisin, sinisin ja punaisin värein ko-ristetun verkaköyhdin päällä. Hauskan näköiseltä näyttää tuo lappalai-nen, odotellessaan meitä, hitaammin kulkevia opastettaviaan, jonkun korkean harjanteen laella.

Matkaamme muudatta tavallista pidempää harjannetta, jonka päältä näemme suoraan alapuolellamme olevan 6 kilometriä pitkän Kenishjäy-rin. Järvi on satumaisen kaunis. Sen itärannalla kohoaa valtavan jyrkkä-nä Kenespahtan tunturiseinämä, jonka rinteiltä pienet tunturipurot mil-joonin kimallelevin vesihelmin suihkuttavat vetensä järveen. Kysymme, voiko yleensä olla enää mitään kauniimpaa ja suurenmoisempaa? Seisomme pitkän tovin ihaillen näitä Lapin erämaihin kätkeytyviä kau-neusaarteita.

Järvi päättyy lopulta Keneshkoskeen, josta joki jatkuu järvimäisenä laa-jennuksena edelleen. Koko Utsjoen muodostavatkin pitkänomaiset ka-peat järvet, joilla kullakin on omat nimensä, ja jotka yhdistyvät koskilla tai nivoilla toisiinsa. Poikkeuksetta reunustavat näitä järviä korkeat tunturit, joten kaikkialla näkee vain alastomia kallioita ja louhikoita, loppumatto-miin.

Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja kaipa se pitää paikkansa myöskin kävele-minen nähden. Jalkojemme automaattisesti noustessa ja laskiessa, olemmehan huomaamattamme saapuneet Jomppalaan, jossa asustaa Lapin taitavin puukkoseppä Högman, perheineen. Tästä on enää 10 ki-lometriä kirkolle ja hiukan levättyämme painumme lopputaipaleelle, jos-kin jalkamme jo panevatkin vastaan. Tähän mennessä olemme Inarista lähdettyämme katkaisseet kaikkiaan 112 kilometriä, joten matkaa Uts-joen kirkolle on 122 km. Pitkälle tuntuvat nämä jäljellä olevat kilometrit, mutta eteenpäin sentään kuljemme, ja vihdoinkin, pitkän odotuksen jäl-keen, näemme edessämme kohoavan Utsjoen kivikirkon uljaan tornin.

Perillä! Takanapäin ovat nyt matkan vaivat, ja tuntuu vain ihmeelliseltä ajatella, että on joutunut tänne, Suomen pohjoisimpaan kirkonkylään, ja päässyt ystävällisen pappilanväen pariin. Suorastaan ylellisyydeltä tun-tuu nukkuminen kahden lakanan välissä, papin rouvan tarjoaman maukkaan illallisen jälkeen. Uni tulee kahta käskyä odottamatta.

Sunnuntain suvinen rauha lepää tunturien yllä herätessämme. Heti aa-miaisen jälkeen kiiruhdamme tutustumaan Utsjoen kirkkoon, jossa juuri alkaa jumalanpalvelus. Kirkko on Lapin komein, ja kuuluvat Norjan lap-palaisetkin siitä kunnioituksella ja pientä kateutta tuntien puhuvan. Se on rakennettu tunturikivistä ja näyttää ylväältä, kehottaessaan korkean tor-ninsa kohti pilviä. Sisältä tekee kirkko avaran ja valoisan vaikutuksen, valkeine seinineen, korkeine kattoholveineen ja valoa tulvivine akkunoi-neen. Alttarin seinällä on tait. Koiviston maalaama alttaritaulu, joka esit-tää Jeesuksen taivaaseen astumista. Ainoa, mitä kirkosta puuttuu, ovat lämmityslaitteet, mutta kun ottaa huomioon puuttoman seudun, niin on miltei mahdotonta ajatella suuren kivikirkon lämmittämistä. Talvella pi-tävätkin lappalaiset kirkossa istuessaan paksuja poronnahkapeskejä yllään.

Kirkosta tultua katselemme muita kirkonkylän nähtävyyksiä. Tutustumme entiseen sakastiin, joka on ainoa jäte vanhasta kirkosta. Se näyttää kuin pieneltä museolta vanhoine pöytineen. penkkeineen ja hyllyineen. Käve-lemme kirkkomaalla, tavaillen nimiä vanhoista maatuneista risteistä, ja sitten lähdemme tutustumaan itse kylään, jossa ei ole muita asukkaita, pappilanväen lisäksi, kuin vanha lukkarin leski. Kaikki muut asumukset, joita kylään sisältyy, ovat n.s. kirkkomajoja, joissa lappalaiset kirkko-matkoillaan majailevat; lähtiessään kotiinsa he jättävät ne jälleen kylmil-le. Tämä kirkonkylä on siis siitäkin erikoinen, että se on asukaslukuunsa nähden pienin kirkonkylä Suomessa, tuskin sellaista on missään muual-lakaan.Täällä ei ole puhelinta, ei teitä, ei kouluja, eikä ylipäänsä mitään sellaista, mikä kuuluu n.s. suureen maailmaan ja mitä vailla nykyajan ihminen ei tulisi toimeen.

Kuitenkin elävät näillä maisemilla lappalaiset, mitään sellaisia kaipaa-matta, omaa rauhallista elämäänsä. He ovat tottuneet eristyneisyytensä ja muusta maailmasta he eivät paljon mitään tiedäkään.

lhana on kirkonkylän ympäristökin. Pappilan viereltä leviää kaunis Man-dojärvi, jonka takana kohoaa Mandotunturi; sen jatkona Tenojoelle päin on Ailigastunturi. Näiden lisäksi on lukemattomia muita tuntureita, toinen toistaan komeampia.

käväisseetpä vielä Tenojoella asti, joka on rajana Suomen ja Norjan vä-lillä. Lähdemme paluumatkalle, jonka suoritamme postimiehen seuras-sa. Se eroaa tulomatkasta siinä, että enemmän kuin kolmaosan soute-lemme venheellä. Käytämme reittinä ensin Utsjokea, sitten Mieras-, Säyts- ja Syysjärveä. joita olisimme tullessakin voineet kulkea, jos oli-simme halunneet. Syysjärveltä Inariin asti on matka sama kuin tullessa-kin.

Postimies on Inarin lappalaisia ja hyvin laulunhaluinen. Saamme kuulla toisenkin joiun matkamme kestäessä. Niiden venyvä sävelmä kaikuu vielä nytkin korvissamme, jääden loppupisteeksi tälle matkalle.