Suomen Merenkulun Aikakauslehdelle kirj. merenkuluntarkastaja, kapteeni K. A. Ahto.

Matkahavaintoja Lapin rajoilta -Merimiessilmällä katsottuina.


Oli helteinen päivä viime kesän puolivälissä, kun saavuin etelästäpäin paksun pölyn peittämässä junassa Kemin asemalle. Astuin joukon mu-kana hiestyneenä ulos junasta etsiäkseni Rovaniemen junaa. Tuossa-han tuo näkyikin olevan suurilla kirjaimilla vaunujen kylkiin merkittyine nimineen: "Rovaniemi-Kemi". Astuttuani junaan huomasin heti että nyt oltiin liikumassa niitä seutuja kohti, joihin "ukko" ruunun kaikkea huolta-vat käsivarret vähimmän ylettyvät. Vaunut olivat likaisia ja kantoivat vah-vasti merkkejä "tavaritshien svaboodan" ajoilta, jotka merkit etelämpänä kulkevista junista jo oli jotakuinkin saatu poishangatuksi. Olipa eräässä vaunussa vahvasti kuulan reikiäkin.

Mutta, jollei juna ollut mikään loistejuna niin ei yleisökään tässä junassa ollut, ainakaan puvuista päättäen, mitään salonkiyleisöä. Yksinkertaisiin matkapukuihin ja pieksusaappaisiin olivat useimmat pukeutuneet Mutta pitkät ja hankalat olivat matkatkin, jotka useimmilla oli edessään, kuten myöhemmin tapahtuneessa keskustelussa sain kuulla.


Niinpä eräskin valtion virkamies aikoi polkupyörällä jatkaa matkaa Rova-niemeltä Inariin; eräs nuori vasta vihitty pariskunta, ylioppilaslakeissa, aikoi viettää kuherruskuukautensa tekemällä pienen turistimatkan osit-tain jalan ja osittain jokiveneellä Kemijärven ja Sodankylän kautta Enon-tekiöön; eräs nuori neiti aikoi jatkaa matkaa kievarikyydillä Kittilään, j.n. e.

Kuten lukija ehkä huomaa, ei tämä sattumalta yhteen kokoontunut jouk-kue siis ollut mitään tavallista "bulevaardiyleisöä" Allekirjoittanut, jonka matkan päämääränä oli vain Kemijärvi, jonne Rovaniemeltä sanottiin olevan 80 km. mukiinmenevää Lapinmaantiematkaa tunsi itsensä san-gen vähäpätöiseksi näiden toisten Lapin matkustajain rinnalla.

Junan lähdettyä liikkeelle alkoi maisema vähitellen muuttaa muotoaan. Laajojen tasankojen takaa alkoi häämöttää Lapin ensimäiset tunturit, Ki-valot ja sen jälkeen seuraa yhä uusia ja uusia tuntureja. Tunturien väli-set tasangot ovat hyvästi viljeltyjä. Varakkaan näköisiä taloja näkyy aina vähän väliä livahtavan ohi vaunun ikkunan. Täytyypä sanoa, että seutu on siksi hyvästi viljeltyä ja talot hyvästi hoidettuja, että ensikertalaisen on vaikea uskoa olevansa niin lähellä "Lapin raukkoja rajoja", kuin sitä to-della ollaan.

Hauskassa keskustelussa ja kuunnellessa vanhempien Lapin kulkijain kertomuksia sääskistä, pikiöljystä y. m. Lapin oloihin kuuluvista seikois-ta, on matka kulunutkin niin että juna jo pysähtyy Suomen pohjoisimmal-le asemalle Lapin pääkaupungissa, Rovaniemellä. Tilapäinen matkaseu-rue hajaantuu. Kukin rientää omalle taholleen tekemään valmistuksia al-kavaa erämaamatkaansa varten. Allekirjoittanutkin riensi täydentämään varastoansa vielä pullollisella pikiöljyä, jonka avulla nuo Lapin kiusan-henget, sääsket oli loitolla pidettävä.

Jokaisella Lapinkävijällä ja siellä asujalla on kesänaikana aina muas-saan pullollinen tuota tervavettä muistuttavaa pikiöljyä, jolla sitten sääs-kien karkottamiseksi aina tuontuostakin "lapsalvataan" kasvot, kädet y. m. paljaana olevat ihon kohdat. Seikka, mikä saattaa ihmiset täällä, niin miehet kuin naisetkin, näyttämään enemmän intiaaneilta kuin valkoisilta eurooppalaisilta.

Rovaniemen kirkonkylässä ei vielä ole mitään sanottavampaa Lapin lei-maa havaittavissa, ainakaan kesän aikana, lukuunottamatta tuota jylhää tunturimaisemaa, joka nyt vallitsee kaikkialla. Kylä muistuttaa rakennuk-siensa puolesta isommanpuoleista kirkonkylää Keski-Suomessa. Kolme sievänlaista höyrypurtta välittää matkustajaliikettä Ounas- ja Kemijoella, jotka tässä yhtyvät toisiinsa.

Seuraavana aamuna löysin itseni kievarin rattailta sahapukkia muistutta-van, laihan hevoskonkarin hiljaa hilaamana tuon 80 km. pituisen Kemi-järven tien alkupäästä. Tie nousi heti erään tunturin harjalle, josta oli mi-tä ihanin näköala yli laajojen tasankojen ja erämaitten. Ounasvaara jäi tien reunaan oikealle ja takana häämötti kaukaa kuuluisa Aavasaksa.


Hetkisen kuluttua tie kuitenkin sukeltautui synkkään metsään, jossa se sitten itsepintaisesti pysyttäytyikin aina Kemijärvelle asti. Ihmisasuntoja oli sangen harvassa, nekin enimmäkseen ruununtorppia, jotka samalla hoitivat kievareja. Maantie kulki enimmäkseen linjasuoraan silmänkanto-määriä, nousten toisinaan korkeiden vaarojenkin harjalle, joista ei kui-tenkaan näkynyt muuta kuin metsää ja tunturien harjanteita loppumatto-miin.

Jonkinlaista vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa tarjosivat metsässä laukkaavat lukuisat porot. Niitä ilmestyi toisinaan tiellekin laukkaamaan hevosen edellä. Poro, tuo talvisen Lapin ylpeys, on kesällä surkutelta-vassa asemassa, sillä sääsket ja paarmat ahdistavat sitä silloin siinä määrin, että sen täytyy alituiseen laukata pitääkseen noita kuisaajiään edes vähänkään itsestään erillään.

Sattuipa tien varrella pieniä yllätyksiäkin. Eräässä kievarissa oli hevonen pelästynyt autoa ja laukannut metsään jo useita päiviä sitten ja oli siellä yhä vieläkin. Kun tämä oli talon ainoa hevonen ja naapuritaloon oli toista penikulmaa matkaa, niin uhkasi tie tässä vakavasti nousta pystyyn. Pe-lastuksen toi sentään vastakkaiselta suunnalta kyytiä tuova toisen kieva-rin hevonen, joka hetken kuluttua sattumalta saapui paikalle.

Erääseen toiseen kievariin saavuttuani pantiin vanhan tutisevan isännän ja vieläpä allekirjoittaneenkin "timperin" taito vakavalle koetukselle, en-nen kuin särkyneet ja pahoin ränstyneet rattaat saatiin siihen kuntoon, että niillä uskalsi taipaleelle lähteä. Ja sittenkin putosi rattaista pohja keskellä taivalta, jonka johdosta lopputaipaleen suoritus seuraavaan kie-variin asti tällä sangen kuoppaisella tiellä, pohjattomilla rattailla matka-laukkujen kerällä, muodostui jonkinlaiseksi sirkustaiteilijan esteratsas-tusta muistuttavaksi kuluksi.

Mainitsemista ansaitsee vielä se äärettömän suuri maassa makaavien, kaatuneitten tukkipuitten paljous, minkä täällä metsissä tapaa miltei kaikkialla. Toisin paikoin makaa niitä ristin rastin miltei toisissaan kiinni aivan penikulmamääriä. Kuletuksen kalleus kuuluu estävän niiden pois-kuletusta metsästä, seikka, mikä tällaisena polttopuupulanaikana tekee ohikulkijaan sääliä herättävän vaikutuksen.

Kemijoen Sierilän lossi. Kuva: Hakkapelitta 13.8.1928.

Loppuipa vihdoin taivalkin kaksipäiväisen ajan jälkeen. Metsästä ulos päästyä luonto muuttui kuin taikasauvan iskusta mitä herttaisimmaksi järvimaisemaksi. Edessä oli Kemijärven melko laajat, sinertävät selät korkeiden tunturien ympäröimänä. Lähimmällä reunalla oli kirkonkylä useine ajanmukaisesti rakennettuine taloineen ja liikehuoneineen.

Kauempana järven toisella puolella näkyi vielä toisia kyliä punaseksi maalattuine taloineen. Maat järven rantamilla olivat hyvästi viljeltyjä. Vil-jeltiinpä täällä vielä ruistakin melko hyvällä menestyksellä. Lyhyesti sa-noen: asumustensa ja viljelystensä puolesta seutu muistutti suuresti Keski-Suomea, vaan luontonsa puolesta enemmän joitakin alppiseutuja.

Seudun vilkasliikkeisyyttä todistaa sekin, että täällä on kokonaista kym-menen höyrylaivaakin. Niistä on kolme matkustajalaivaa ja loput hinaa-jalaivoja. Ja Suomen laivaliikkeen kannalta katsottuna on tällä vesistöllä merkitystä siinä suhteessa, että se on maamme pohjoisin vesistö, jossa tätä nykyä laivaliikettä harjotetaan. Laivat on tänne tuotu osina.

Eristetyn asemansa takia on laivaliikkeelläkin täällä oma erityinen lei-mansa. Pääliköt ovat kaikki täällä syntyneitä ja kasvaneita eivätkä ole mitään tutkintoja suorittaneet. Laivalaitureja on harvassa, jonka vuoksi matkustajalaivat hinaavatkin aina perässään venettä, jolla vievät mat-kustajat maihin ja noutavat niitä laivaan. Tämä saattaa tapahtua milloin tahansa vakinaisten seisontapaikkojen välilläkin.

Toisinaan taas takertuu laiva puomien välissä irrallaan kulkeviin tukki-röykkiöihin tuntikausiksi. Mutta aika ei täällä vielä näytäkään olevan ra-haa siinä määrin kuin se on etelämpänä. Tunnuslauseena täällä näyttää olevan, että eteenpäin pyritään, ja perille tullaan sitte kun ehditään.

Maantieteellisen asemansa puolesta on paikkakunta siksi etäällä poh-josessa, että kirkonkylässä keskiyön aurinko näkyy keskikesällä kahden viikon ajan. Laivareitin pohjoisimmassa päässä, Pelosenniemessä, noin 50 km. kirkolta, oli allekirjoittanut tilaisuudessa näkemään keskiyön au-ringon kievarin ikkunasta vielä heinäkuun 7 p:nä.

Näkymä Kemijärven kirkolta kaksi kilometriä länteen olevan Särkiselän laelta Kemijärven kirkonkylälle. Kuva: Hugo Berghell, 1900. GTK.

Kemijärven komppanialapset armeijahuoneiston edustalla. Kuva: Pelastusarmeijan nuori sotilas 19.05.1917. no 20.

Kun olin asiani saanut toimitetuksi, niin oli hankkiuduttava paluumatkal-le. Erinäisistä syistä ja vaihtelunvuoksi päätin valita tällä kertaa vesitien Kemijokea pitkin, mikä''alaspäin tullessa kyllä on mahdollista, vaan ylös-päin mennessä ei. Jotta matka koskiveneessä ei tulisi perin kalliiksi tääl-lä kun ei vakinaisia koskivenevuoroja ole, kuten esim. Oulujoella, vaan on koskenlaskijani kanssa kullakin kerralla erikseen kyytipalkasta sovitt-ava niin oli ensinnä koetettava saada matkaseuraa veneen täytteeksi.

Halukkaiksi ilmoittautuivat kaksi pelastusarmeijan naisupseeria ja eräs nuori käsityöläinen, jotka olivat täällä jonkun aikaa toimineet, kukin alal-lansa, vaan halusivat nyt päästä taas kehittyneempiin oloihin entisille olinpaikoillensa.

Koskenlaskijani palkasta ja kunkin osuudesta siihen sovittiin. Matka alo-tettiin ensin höyrylaivalla, joka kuletti meidät Kemijärven kirkolta noin 50 km. päässä olevaan Luusuan kylään Kemijärven eteläisessä päässä, josta Kemijärven katkasema inahtava Kemijoki uudelleen alottaa myller-tävän kulkunsa merta kohti. Oli ilta tuossa kahdeksan seutuvilla, kun saavuttiin Luusuaan ja astuttiin kahden vakavan nuorenpuoleisen kos-kenlaskijan kanssa pienen puoleiseen koskiveneeseen, jonka pituus lie-nee ollut tuossa parinkymmenen jalan korvilla, leveys noin kolme jalkaa ja korkeus runsaasti kaksi jalkaa.


Tällä veneellä oli nyt aikomus tehdä tuo 50 km. pitkä matka, joka on Luusuasta Viirinkylään Rovaniemen alueella, ja josta höyrylaivan piti lähteä seuraavana aamuna k:lo 6, johon laivaan meidän oli aikomus eh-tiä. Venemiehistä asettui toinen keulateljolle soutamaan ja toinen otti va-kavan seisonta-asennon perässä, jossa hän hoiteli jykevää peränpito-melaa.

Lisäksi pidimme me matkustajat yhtä airoparia käynnissä, vuoronpe-rään. Koskivenettä pitää nimittäin soutaa koskissakin, jotta se paremmin kuulee peräsintään. Ja koskien välisissä suvannoissa, joissa virta on verrattain heikko, on sitäkin enemmän soudettava, jos mielii saada mat-kan joutumaan.

Lähimmän kosken pauhu kuuluu jo aivan läheltä. Virta alkaa käydä yhä vuolaammaksi. Peränpitäjä, joka on lyhyen suvannon ajaksi istahtanut, kohottautuu seisoalleen, tarkistaa melaansa ja melaa pitävää vitsalenk-kiä veneen perävantaassa. Huomattuaan kaikki olevan asianomaisessa kunnossa terästää hän katseensa keulan eteen entistä tiukemmin. Jo ol-laan koskessa. Tuo ruskea vesi mylleröi valtaavina vaahtopäinä, pirs-keitten lentäessä tuontuostakin veneeseen, tehden sadetakin veneessä olijoille hyvinkin tarpeelliseksi. Vene ruskaa ja vatisee liitoksissaan kii-täessään huimaavaa vauhtia kuohujen yli ja kivien ohi sekä välitse.

Vieras ei voi kyllin ihmetellä sitä taitoa, jolla koskenlaskija kylmäverisesti ohjaa veneensä näkyvien sekä näkymättömien karien ohi monia peni-kulmia pitkällä ja kymmeniä koskia käsittävällä taipaleella.

Tässä ovat pitkäaikanen kokemus, hyvä muisti ja harkitseva kylmäveri-syys muodostaneet sellaisen kokonaisuuden tekijässään, että sille saa kaaraistuneempikin merimies tehdä kunniaa.

Kosken alle päästyä istahti .peränpitäjä perävantaalle ja alkoi vakavan harvasanaisesti kertoa, kuinka hänen vanhempi veljensä, joka oli paik-kakunnan paraimpia koskenlaskijoita, oli veneen kaatumisen takia pari vuotta sitten hukkunut samaan koskeen erään naapurin miehen kanssa, ollessaan jollakin tilapäisellä venematkalla. Kertomuksen vaikutus oli, että aloimme yhä suuremmalla kunnioituksella katsella peränpitäjääm-me, jonka käsiin henkemme tällä kertaa olimme uskoneet.

Kun matkakumppalini olivat musikaalista väkeä ja heillä kullakin oli soit-tokone mukana, joita laulun ohella koskien välissä olevilla suvannoilla aina ahkeraan käytettiin, niin muodostui matka sekä hauskaksi että jän-nittäväksi. Harvoinpa lienee sellaista konserttia täällä sydänmaissa kuul-tukaan, kuin tämä seurue kylien ohi kulkiessaan tarjosi, vaikkakin sisältö enimmäkseen liikkui "pelastuksen merkeissä".

Kasaantuneitten tukkiesteitten takia oli vene kahdesti vedettävä maalle ja kuletettava hevosella noin kolmisen km. kummallakin kerralla. Kaksi kertaa leiriydyttiin teen keittoa ja ruokailua varten. Mutta sittenkin ehdit-tiin hyvästi k:lo 6:ksi aamulla Viirinkylään, josta verrattain siisti ja ajan-mukainen "Vanttaus"-laiva vei meidät kolmessa tunnissa Rovaniemelle, missä matkaseurue hajaantui.

Loppuvaikutus:

Pienemmälle, pikku yllätyksiä pelkäämättömälle matkaseurueelle on täl-lainen kiertomatka mitä hauskin ja ensiluokkaisin turistimatka, samalla kun se ensikertalaisessa -täyttää sangen huomattavan aukon oman isänmaansa maantieteen havainnollisessa tuntemisessa.