Thorsten Renvall. / Finlandia 1.1.1920.

Matkailuretki Lapissa maailmansodan aikana


Vuonna 1916 pyysi tyttäreni, joka asuu Ruotsissa, saada, sen sijaan, et-tä hän kävisi tervehtimässä minua Suomessa, tehdä yhdessä minun kanssani matkan Lappiin. Ehdotus tuntui minusta viisaalta, kun hänen joka tapauksessa olisi täytynyt matkustaa Haaparannan kautta.


Kirjoitin siis "Lapin Sedälle", metsänhoitaja Waenerbergille, Inarissa ja onnistuin kiitos hänen aina osoittautuvan hyväntahtoisuutensa kautta ky-syksessä olevaksi ajaksi saamaan vuokrata pari huonetta Toivoniemen tilalta Inarissa. Lisäksi otin palvelukseeni nuoren naisen, jolle uskottiin emännöitsijän velvollisuudet minun ja tyttäreeni nähden. Vihdoin teetin tarkoitukseen varta vasten suunnitellun teltan, joka samalla kertaa antai-si suojaa sadetta, kuumuutta ja hyttysiä vastaan sekä samalla olisi ke-veä ja mukava kuljettaa. Teltan piti määräykseni mukaan olla Lempäälän asemalla viimeistään kesäkuun 14 p:nä.


Sitten kun kaikki täten oli järjestetty, saapui 13 p:nä tyttäreltäni sähkö-sanoma, joka kuului: "Matka estetty". Olin siten yksin Toivoniemineni ja emännöitsijöineni. Mutta suuremmista vastuksista olen suoriutunut.


Kun minä 14:nä päivänä Lempäälän asemalla tapasin kysymyksessä olevan naisen, annoin hänen itsensä ratkaista, tahtoiko hän seurata minua yksin Lappiin, vaiko palata kotiinsa. Hän valitsi ensiksi mainitun. Onnetonta oli että teltta ei ollut saapunut. Se saapui tosin mutta, niin kuin sanotaan "postipäivää liian myöhään" ja jäi Lempäälän asemalle kunnes palasin. Suureksi vahingokseni. Sen ansioita käytännöllisessä suhteessa ei minulla tosin koskaan ollut tilaisuutta koetella, sillä kun pu-naiset vuonna 1918 ryöstivät huvilani Sääksmäellä puti puhtaaksi, veivät he myöskin teltan mukaansa, joten se katosi teille tiettymättömille.


Pitkäveteinen rautatienmatka Lempäälästä Rovaniemelle tuntui pienestä matkakumppanistani suuresti mieltäkiinnittävältä sekä monen peninkul-man pituiset viljelykset että niittymaat, hyvin rakennetut talonpoikaistalot ja siistit itsetietoiset rahvaanmiehet asemilla. Rovaniemesta tuli hänen mielestään rautatiematkan ihana päätekohta. Ja täytyy myöntää, että paikkakunta laajoine näköaloineen Ounas- ja Kemijoen yhteisen sisäi-sen suistamon yli, jota korkeat vuoret rajoittavat, niitten joukossa Ounas-vaara - jonka huipulle juhannusaurinko houkuttelee ihmisiä läheltä ja kaukaa jokaisessa matkailijassa herättää mielenkiintoa ja juhlallista tun-nelmaa.


Minä kehoitin kuitenkin seuralaistani luopumaan matkasta pitemmälle pohjoiseenpäin, koska mielestäni vasta tästä eteenpäin vastukset alkai-sivat. Mutta näin turhaa vaivaa. Hän oli jo saanut tuntea tuulahduksen Lapista, eikä edes tahtonut kuulla puhuttavan paluusta. - Saatte nähdä ettei Teille tule vastusta minusta ja että tulen ne kestämään yhtä hyvin kuin Te. Ja niin me sitten matkustimme. Mutta varmaankin ei hän edes ollut voinut uneksiakaan mitä kauheita teitä meidän oli matkustettava.


Pyöränraitiot olivat sekä syvät että sangen epätasaiset. Sentähden oli-vatkin saavuttuamme 3 peninkulman matkan jälkeen ensimmäiseen ma-jataloon, seuralaiseni posket kalvenneet. Ja kuitenkin oli meidän vielä matkustettava noin 35 peninkulmaa. Kuta pohjoisemmaksi tulee, sitä au-tiommaksi muuttuu maisema. Ei ketään ihmistä näe. Ainoastaan joku jä-nis loiskahtelee tien yli tai metsäkana rasahtelee tien vieressä olevas-sa pensaikossa. Muutoin on aivan hiljaista ja autiota kaikkialla. Mutta erämaan majesteettisuus esiintyy vähitellen koko mahtavuudessaan, lakkaamatta avautuu uusia tauluja aarniometsän koskemattomuudesta.

Osa maantietä Rovaniemeltä Sodankylään. Valok. kirj.

Pieni seuralaiseni ei enää voinut nauttia tästä. "Sekä sisällisesti että ul-konaisesti pahoin hakattuna kauhealla tiellä, sinne tänne heitettynä ko-vajousisilla kyytirattailla, joita laahasivat eteenpäin siihen määrin lopen kehnot kyytikaakit, että peninkulmat tuntuivat pitkiltä kuin katovuodet, vaipui hän vähitellen apatiseen avuttomuuden tilaan. Ainoastaan yksi asia vaikutti häneen enää. Joka kerran kuin ehdoitin, että pysähtyisim-me, jotta hän saisi hiukan levähtää, vastusti hän tätä ehdoitusta, lyhyesti ja päättäväisesti sanoen: "en tahdo olla minään painona metsälinnun siivellä". Ja matkaa jatkettiin.


Muutamien majatalojen päiväkirjoissa on sanottuna: tästä tehdään aino-astaan yksi varsinainen kyyti päivässä ja yksi ylimääräinen (s.o. kaksin-kertaista maksua vastaan).Tämä merkitsee, että matkustaja, joka on saapunut 10 minuuttia sen jälkeen kuin varsinainen kyyti on lähtenyt, saa odottaa hevosta noin 10 tuntia. Sen tähden täytyy keksiä keino suk-kelalla tavalla suoriutua näistä matkan kuolleista kohdista. Minulla on tapana heti kello 12 jälkeen yöllä tilata hevonen ja sen jälkeen matkus-taa lakkaamatta. Kello 12:n ja 5:n jälkeen aamulla nukkuvat tavallisesti kaikki matkustavaiset. Mutta tähän vuorokauden aikaan matkustaminen on erittäinkin Lapissa sangen vaivaloista ja vaatii raudankovaa tarmoa.


Pieni matkakumppanini luhistui aivan kokoon väsymyksestä joka kerran kuin saavuimme majataloon. Hän heittäytyi vuoteelle ja nukkui kohta, mutta täytyi hänet puolen tunnin kuluttua taas herättää matkan jatkamis-ta varten. Minä puolestani en uskaltanut nukkua ennen kuin saavuimme Sodankylän kirkonkylään. Mutta täällä lepäsimmekin kokonaisen vuoro-kauden. Aikaisemmin kilpaili tämä paikka ensimmäisestä sijasta Keski-Lapin maan kylä-yhdyskuntien kesken. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1905, jolloin ensi kerran matkustin Inariin, oli Kittilän kirkonkylällä etusija, sillä sitä tietä kulkiposti- ja matkustajavirta Inariin. Mutta sitten saatiin maantie ja sitä ei tehty Kittilästä, vaan Sodankylän kirkonkylästä. Ja siitä ajasta saakka on Sodankylän voitto ratkaistu ja täydellinen. Ei edes La-pinmaan edusmies, joka on kotoisin Kittilästä, voi tästälähin saada muu-tosta aikaan.


Matka Sodankylästä Inariin oli yhtä vaivaloinen. Mutta kaikilla vaivoilla on loppunsa. Ivalossa saimme taas nukkua kokonaisen yön. Seuraava päivä oli Juhanuusaatonpäivä.Sentähden istuuduimme kello 10 e. p. p. suureen kirkkoveneeseen, joka purjeella ja kolmella airoparilla varustet-tuna lähti matkalle Inarin kirkonkylään. Pieni matkakumppanini oli kuiten-kin vielä niin lopen väsynyt että hän nukkui melkein koko matkan, ve-neen kiitäessä reippaitten soutajiensa soutamana hyvää vauhtia Ivalo-jokea alas. Tällä matkalla saimme ihailla virran korkeita hiekkarantoja pääskyspesineen törmissä. Virran suussa nostettiin purje. Osaksi sou-taen, osaksi purjehtien täytyi meidän pyrkiä päämaaliimme sen saari-sokkelon lävitse, joista Inarinjärvi on täysi. Moni ihminen meidän maas-samme luulee että Inari on suuri avonainen sisävesi, niin kuin Laatokka. Tämä on täydellinen erehdys. Inarinjärvi on aikaisemmilla kartoilla kuvat-tu saarettomaksi, sentähden ettei näitä ole mitattu eikä kartoitettu.
Ollessani v. 1905 Inarissa tapasin minä maamittarin, jolla oli sellainen työ tekeillä. Silloin oli jo enemmän kuin 5,000 saarta kartoitettu, ja kui-tenkin oli vielä suuri joukko kartoittamatta. Veneessä oli meillä kodikasta ja hauskaa. Siinä rupateltiin ja laskettiin leikkiä, sillä matkustajina oli se-kä ukkoja että akkoja, tyttöjä ja poikia, suomalaisia ja lappalaisia.Vieläpä lauluakin saimme toimeen. Lappalaiset tosin eivät koskaan laula, vaan pitävät toisten laulusta. He ovat vaitelioita ja harvapuheisia vieraita koh-taan, vaan sekä vilkkaita, ystävällisiä, vieläpä puheliaita sitten kun on onnistunut heihin tutustua. Ja jos kerran on saavuttanut lappalaisten luottamuksen ja ystävyyden, silloin tietää myös, että nämät heidän tun-teensa kestävät täydellisesti läpi koko elämän.


Saapuessamme kirkonkylään, näin minä suureksi surukseni ja mielipa-hakseni, että kaikki ne 8 å 10 talontapaista, hirsiseinäistä rakennusta, jotka olivat seisoneet rantatörmällä ja olleet lappalaisten asuntoina hei-dän kirkkomatkoillaan, olivat poistetut. Missä ovat rakennukset, huudah-din minä ihmeissäni? Ja niin sain kuulla, että ymmärtämätön nimismies, yksi noita eriskummallisia virkamiehiä, joilla ei ole kykyä perehtyä elä-män eri tilanteisiin, vaan arvostelevat eri asioita saman mallin mukaan, ja joista sentähden ei pidetä, vieläpä niitä vihataankin mihinkä joutune-vatkin, oli käskenyt poistaa rakennukset muka paikkaa rumentavina. Ja kaiholla ajattelin 1905 vuoden Juhannusaattoa, kuinka hauskaa meillä silloin oli, kuinka tyytyväiset lappalaiset olivat ja kuinka ne silloin olivat saapuneet miehissä, kun heillä oli omat kotinsa kirkonkylässä. Kuinka toisenlaista oli nyt. Monet vanhat tuttavani ja ystäväni, jotka olin toivonut tapaavani täällä, olivat poissa. Ja ne harvat lappalaiset, jotka olivat tääl-lä, istuivat hajaantuneina joittenkuitten rannalle sytytettyjen takkaval-keitten ääressä ja näyttivät kodittomilta. Minä valokuvasin muutamia ryhmiä, mutta juhannusilo, juhannus-tunnelma oli poissa.


Majatalossa tapasin erään tutun Sodankylän astronoomisen aseman johtajan, maisteri Keräsen. Jälleentapaaminen tuli sitä hauskemmaksi, kun meidät, seuralaiseni ja minä kutsuttiin jatkamaan matkaa maisterin moottoriveneessä, jonka oli määrä kulkea Jokienjoen virtaa myöten ylös. Ja niin me vähän ajan kuluttua kulkea pöpötimme täyttä vauhtia virtaa ylös. Useissa kohdin täytyi meidän kuitenkin pysähtyä. Silloin täytyi joka vene sauvoa vuolaitten, laitujen paikkojen ylitse, tahi myös, jos koski oli liian vuolas ja voimakas, yhteisin voimin vetää vene pitkin rantaa koski-paikan ohi. Tämä ei meistä suinkaan tuntunut vaivaloiselta, vaan aino-astaan hauskalta vaihtelulta matkan varrella. Vene oli kuljetettu viimei-sen kosken ohitse, kapineet lastatut siihen ja me keinuimme iloisina ja tyytyväisinä keskellä virtaa. Silloin moottori äkkiä teki lakon. Turhaan koetti maisteri K. saada sen käymään. Lappalaiset tarttuivat airoihin ja alkoivat soutaa venettä rantaa kohden. He eivät onnistuneet, virta oli liian vuolas. Ja yhä kiivaammalla vauhdilla veti virta veneen koskea kohden. Näin, että maisteri K. kalpeni. Lappalaiset sitä vastoin seisoivat airot käsissään, levollisina, liikkumattomina, kasvojen ilmettä muuttamat-ta.


Pyysin seuralaistani, joka näytti samalla kertaa iloiselta ja huvitetulta, pysymään veneessä niin liikkumattomana kuin suinkin ja niin - me lui-suimme putousta alas. Keränen oli kylmäverinen, pelkäämätön mies. Hän nosti moottorin paikoiltaan ja pani sen veneen pohjalle. Molemmat lappalaiset, vanhoja, tottuneita koskimiehiä, olivat varoillaan airot käsis-sään. Käskemättä tekivät he välisti yhden tahi kaksi aironvetämää, välis-ti taas he airollaan antoivat veneelle ohi kiidettävästä kivestä sysäyksen, välisti he taas pistivät airon suoraan veteen keikahduttaakseen venettä ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli airo taas veneessä.Ja ympäri ve-neen kohisi ja vaahtosi koski. Pari kertaa vene ikäänkuin sukelsi laineit-ten sisään, vaahdon roiskiessa päällemme ja sitten - olimme tyvenve-dessä. Kaukana ylempänä näimme me koskenniskan. Kaikki oli tapah-tunut parissa minuutissa. Ainoastaan tästä voimme päättää millä hui-maavalla vauhdilla olimme koskea alas kiitäneet.
- Kiitos, sanoi pikku seuralaiseni ja ojensi kätensä maisterille.- Oli todella hauskaa saada kerta "liukua" alas oikeatakoskea.

- Te olette kyllä ensimmäinen ja varmaankin viimeinen nainen joka on "liukunut" tätä koskea alas, Vastasi maisterija näytti totiselta. - Kaikkien meidän henkemme, sanoi hän, - oli äsken pari kertaa vaarassa.

- Mitä Te sanotte. Ja minä kun en edes osaa uida.

- Joka tapauksessa on nyt myöhäistä pelätä, nyt, kun kaikki vaara on ohitse. Ja Keränen nauroi.

Pääskyspesiä Ivalojoen törmässä.

Talonpoikia Lapista. Valok. kirj.

Aksujärvi: Lappalaisperhe. Taustalla savupirtti.

Näköala Muotkatunturilta.

Toivoniemellä kului kesä rauhallisesti ja miellyttävästi. Tosin aurinko, jo-ka paistoi koko yön, aluksi saattoi pienen seuralaiseni hämilleen. Mutta kun Läpin yö-aurinko ei lämmitä eikä valaise läheskään niin voimak-kaasti kuin päivänaurinko (yöllä voi esim. ilman haittaa katsoa vastoin aurinkoa), niin tottui hän vähitellen valoisiin Lapin kesä-öihin. Yleinen harhaluulo on, ettei ole mahdollista ottaa valokuvia tämän yövalon aika-na. Alustava kuva on otettu klo 12 yöllä "Lapinsedän" kerran käydessä meillä.

Puoliyön tunnelma Inarinjärvellä. Valok. kirj.

Kotipääskyset, joista kymmenkunnalla oli pesänsä kurkihirren alla, poiki-vat samaan aikaan kuin hyttysparvet (jotka aina esiintyvät Juhannuksen aikana) ja tihentyivät suoranaiseksi maan- ja kotivaivaksi. En ole kos-kaan missään paikassa ennemmin tahi myöhemmin nähnyt niin paljo hyttysiä kuin Toivoniemellä. Huolimatta siitä, ettei ovia koskaan pidetty auki ja vaikka joka päivä savutettiin katajalla, eivät hyttyset antaneet meille mitään rauhaa. Olen monta kertaa ajatellut niitä pieniä, orpoja, lappalaislapsi-raukkoja, joita nyt Espanjan taudin raivoamisen jälkeen Lapissa kasvatetaan Toivoniemen lastenkodissa. Kuinka ne voivat suo-riutua näistä verenhimoisista hyttyslaumoista.


Onneksi olimme Tampereella ostaneet monta metriä harsokangasta, jos-ta valmistimme sekä hyttyspäähineitä että sängyntelttoja vuoteittemme päälle. Tällä tavoin onnistui meidän pelastautua hyttysistä. Mutta joka aamu parveili kummankin hyttysteltan ympärillä hyttysiä ei sadottain, vaan tuhansittain. Ilman tätä harsokangasta ja näitä sängyntelttoja olisi meidän ollut mahdotonta oleskella Toivoniemellä.


Toivoniemi sijaitsee ihanankauniilla paikalla. Suoraan sen edessä on Kaamasjoki, joka tässä kohden on laajentunut todelliseksi järveksi, mut-ta rakennuksen vasemmalla puolella taas supistuu virraksi laajoine luh-taniittyrantoineen, joilla suokulaiset taistelevat ja viklat meluten viettävät kesäänsä. Toivoniemi on alkuperäisin rakennettu nimismiehen asunnok-si. Ehkä hyttyset olivatkin syynä siihen, että nimismies jätti tämän ihanan paikan ja muutti kirkonkylään, jossa hän nyt asuu.


Jonkun viikon perästä piti minun retkeilyni Muotkatunturille tapahtua. Pienen seuralaiseni piti sillaikaa yksin jäädä kotiin Toivoniemelle. Mutta hän rukoili ja pyysi päästä mukaan. Hän vakuutti, että hän kyllä jaksaisi kävellä sekä ettei hän valittaisi, vaikka tie olisi kuinkakin vaikea ja rasit-tava. Tämän "kunnian ja omantunnon kautta" annetun itseselityksen no-jalla sai hän seurata mukana, erittäinkin kun muistin, että hän, niin kuin oli luvannutkin, ei ollut valittanut matkalla Inariin. Ensin matkustimme veneellä Thuleen, Lapinsedän luokse. Hän ottaa vastaan muukalaisen tuolla koskaan herpautumattomalla mielenkiinnolla, jota hän tuntee ja osoittaa jokaiselle kävijälle yleensä ja tiedemiehelle erittäinkin. Ja ensi silmänräpäyksestä alkaen tuntee olevansa kuin kotonaan hänen kodis-saan. Täältä saimme oppaan Aksujärvelle, joka on ensimmäinen lappa-laistalo matkalla Muotkatunturille.


Jokainen, joka ensi kerran näkee lappalaisen, tuon pienen ja heikkora-kenteisen miehen hoikkine ja useimmiten kummallisen väärine sääri-neen, ei koskaan voi kuvitella mielessään kuinka erinomaisia jalkamie-hiä lappalaiset ovat. Vaikka lappalaisella on selässään vähintäin 20 ja korkeintaan 50 kilon painoinen kantamus, astuu hän yhtä reippaasti ja joutuisasti mäkisellä kuin tasaisella maalla. Kun näkee lappalaisen kul-kevan, näyttää siltä, kuin ei hän kävelisi niinkään nopeasti, mutta hänen kanssaan kävellessään huomaa, että, vaikka itse on kantamusta vailla, on kerrassaan vaikeata seurata mukana.


Pieni seuralaiseni oli parempi kävelijä kuin edes olin voinut toivoa. Hän seurasi hyvin mukana, väsymättä. Kolmen tunnin kuluttua pysähtyi lap-palainen, tulet sytytettiin, kahvi keitettiin ja vähän ruokaa syötiin. Sen jälkeen sammutettiin valkea erittäin huolellisesti, niin kuin lappalaisilla aina on tapana tehdä metsässä. Nyt nousi lappalainen ja matkaa jatket-tiin. Me kuljeksimme metsäisiä maita mäkiä ylös ja alas, pitkin rämeitä tiheine vaivaiskoivuineen, jotka kietoutuivat jalkoihin ja vieläpä kerran kaatoivatkin seuralaiseni. Toisinaan astuskelimme taas vetisiä suomaita, mättäisine röykkiökasveineen tahi matalakasvuisine pajukkoineen, joit-ten välistä usein pilkisti esiin kimalteleva valkosammal. Silloin sai hyppiä mättäältä mättäälle. Luonto muuttui vähitellen yhä karummaksi. Mäntyjä ei enää näkynyt, vaan ainoastaan matalakasvuisia, kyhnyisiä koivuja lumivalkoisine runkoineen. Olimme saapuneet koivupiiriin.


Evästettyämme vielä kerran, jatkettiin matkaa kaksi ja puoli tuntia. Silloin sukeltui esiin äkkiä järvi, jonka rannalla näkyi lappalaistalo. Olimme pe-rillä Aksujärvellä. Taloon kuului tupa, savupirtti ja hirsille rakennettu aitta, kaikki pienoiskoossa. Lappalaiset ottivat meidät vastaan hyvin ystävälli-sesti, sillä pieni seuralaiseni oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka oli käynyt näillä seuduilla. Erittäinkin nuoren emännän kasvot oiken lois-tivat ilosta käyntimme johdosta. Sillä hän oli ainoa nuori nainen, joka ta-lossa oli olemassa. Miehiä täällä kyllä oli, reippaita ja rotevia lappalais-poikia, mutta ainoastaan yksi veljistä oli nainut (ja hänellä oli 8 a 9 lasta), kaikki muut miehet olivat naimattomat. Vanha isäntä oli 80 v. vanha, mutta vielä vilkas ja tiedonhaluinen. Koko perhe eli kaloista, joita ne pyy-dystivät järvestä; ylijäämän suolasivat he talviruoaksi. Aitassa perheen ainoan hyttysteltan alla saimme me, seuralaiseni ja minä, lepopaikkam-me yöksi. Mutta perheen ystävällisyys ei ulottunut ainoastaan tähän. Kun me vuorokauden kuluttua taas jatkoimme matkaamme, emme päässeet vähemmällä kuin että otimme hyttysteltan mukaamme. Mikä suuremmoinen ystävyydenosoitus tämä oli, ymmärtää ainoastaan se, joka mieskohtaisesti on tuntenut sietämättömän tuskan, jonka Lapin hyt-tyset voivat tuottaa väsyneelle ja uniselle ihmiselle.


Monipeninkulmaisen erämaanvaelluksen jälkeen, jolloin yksi Ahenjär-ven-pojista oli oppaanamme, saavuimme Muotkatunturien korkeimmalla kohdalla olevalle lappalaistalolle. Luonnollisesti oli sekin järven rannalla, mutta tunturit olivat korkeampia ja puuttomampia, jonka kautta vielä eheämpi erämaantunnelma luotiin. Tässä eli lappalaisukko ja lappalais-akka kahden lapsensa kanssa. Lapset olivat huonon hoidon ja puuttei-den johdosta risatautisia raajarikkoisia. Lappalaiskoira oli nälästä laiha kuin luuranko. Hätä irvisti meitä vastaan surullisimmassa muodossaan. Täällä oli ollut lehmä, mutta se oli kevättalvella teurastettu, kun ruoka sekä siltä, että asukkailta oli loppunut. Sekä ukko että erittäinkin akka olivat kateellisia ja katkeria kaikkea ja kaikkia kohtaan. Hän panetteli ukkoansa, joka, vaikka oli rutiköyhä, oli narrannut hänet vaimoksensa, lapsiansa, jotka olivat semmoista huonoa lajia, ihmisiä, jotka eivät mak-saneet heidän kaloistaan semmoista hintaa, että olisivat voineet ostaa itsellensä toisen lehmän, vieläpä Jumalaakin, joka ei hankkinut heille riittävästi kalaa, ei huolehtinut siitä, että kevät tuli yhtä aikaisin kuin viime vuonna, ei estänyt lapsia saamasta risatautia ja ukkoa olemasta laiska.


Jumalan kiitos että meillä oli runsaasti evästä mukanamme Aksujärveltä, niin että voimme tarjota asukkaille sekä ruokaa että kahvia, sekä ostaa heiltä kaloja hieman korkeammasta hinnasta, kuin minkä olimme maksa-neet Aksujärvellä. Antamalla riutuneelle lappalaiskoiralle vähän leipää ja taimen luita,saimme siitä vilpittömän ystävämme. Se pani pörröisen päänsä seuralaiseni syliin ja katseli häntä niin liikuttavan kaunis ilme vii-saissa silmissään ettei hän voinut muuta kuin silitellä sen päätä, puhu-tella sitä ystävällisesti ja hakea sille jotakin hyvää eväskontista. Koira puolestaan osoitti kiitollisuutensa, kun me panimme maata navettaan hyttysteltanalle. Se laskeutui maata oven sisäpuolelle. Ja tänne se ei päästänyt ketään sisään, ei edes lappalaista ja hänen vaimoansa. Vaan se murisi ja näytti hampaitaan heille, kun he yrittivät ottaa verkon, joka oli navetassa. Kun me sitten matkustimme pois, joutui koira aivan epä-toivoon. Olimme luultavasti ainoat ihmiset, jotka olimme osoittaneet sille jotakin ystävällisyyttä. Sen tähden se myöskin ulvoen heittäytyi veteen ja ui pitkän matkan veneen perässä ennen kuin se kääntyi takaisin rantaan päin.


Retkeilyistä tuolla ylhäällä Muotkatuntureilla olisi kaikenlaista kerrotta-vaa, mutta rajoitettu tila ei sitä salli. Tahdon ainoastaan mainita, että vuoristovaellukset eivät enää väsyttäneet seuralaistani, vaan ennemmin päinvastoin. Pelkästä ihastuksesta, katsellen niitä suuremmoisia eläviä kuvia, jotka luonto täällä hänen silmiensä eteen loitsi, voi hän istuutua vuorenlohkareelle ja katsella alaspäin, kuinka koivut tulivat yhä koukkui-semmiksi ja matalammiksi kuta lähemmäksi häntä ne tulivat, kunnes ne aivan lähellä häntä olivat enemmän sotkuisten pajupensaitten kuin min-kään muun kaltaisia. Kuinka toisin olikaan tuolla alhaalla. Siellä muodos-tivat koivut vaaleanviherjöinä, valkorunkoisina puina kunniavahdin sinikimaltelevan järven ympärillä jota kehystivät korkeat tunturiseinät, joita myöten tummat varjot ja heleät valot vuorotellen näyttäytyivät kuin pilvet taivaanlaella.


Tahi myöskin ihaili hän tunturihaukan leikkisää, keveää lentoa, kun se miekanmuotoisesti taivutetuin siivin auringonjuovan tapaisesti katosi tun-turiseinän varjoon, jossa sen pesä oli jyrkällä kallion lohkareella.


Ja katso!. Tuolla tunturien välistä avautui äärettömät laajuudet kimalte-levassa auringonpaisteessa loistavine viheriöine lehtineen ja värikkäine kukkineen - tie laaksoihin, joissa ihmiset asuvat. Ja vastustamattomasti tuntee hän Lapin koko erämaan mahtavan, voimakkaan kesätunnelman. Kaikki surulliset, jokapäiväiset ajatukset katoovat. Mutta elämän ilo ja elämän rohkeus saattavat hänen kaupunginelämän epätäydellisesti ha-pettaman verensä kuohuksiin. Ja hän ymmärtää, koska hän itse sen tuntee, että luonto on ihmisen oikea koti, että kaupungit ovat ainoastaan taidetuotteita, jossa ymmärrys tosin voi kehittyä, mutta jossa ihmisen ruumis ja sielu siitä huolimatta ikäänkuin puristuvat kokoon, kutistuvat ja alhaistuvat ravinnon puutteesta sekä väärien ajatuksien ja epäkypsien mieliiohteitten vaikutuksesta.

Poroja Thulen pihalla 31.07.1910. Kuva: Museovirasto.