E. L. / Pohjolan Sanomat 1937.

Matkakirje perimmästä Pohjolasta 3.



Ruija on, kuten ennenkin. Huono aika vain. Rannikkomeret ovat kaiken maailman troolarit kyntäneet tyhjäksi kaloista, niin tyhjäksi, että keittoka-lan saantikin on jo hyvin epävarmaa. Pienet perunapellot kallioiden välis-sä hietikoissa ovat kuumuus ja kuivuus lakastuttaneet. Näin ollen näyt-tää hyvin synkältä Ruijanrannan asukkaan huomen. Norjan valtio on kyllä viime vuoden ajalla huomattavasti avustanut Ruijan väestöä, antamalla kalastajille osittain ilmaiseksi, osittain halvoilla lainoilla uusia veneitä, verkkoja y.m. kalastustarpeita. Mutta kun meri on tyhjä, niin ei sieltä saa uusillakaan vehkeillä mitään.

Kaksiviikkoisen oleskeluni aikana sain tehdä selkoa Suomesta. Kyselyjä satoi jos minkälaisia. Olinhan heidän vanha hyvä tuttavansa. Monien kanssa olimme vuosien, ja vuosikymmenien, aikana seilanneet niin myr-skyt kuin tyynetkin Jäämeren aukeilla ulapoilla. Nekin muistot uusiutuivat kun me, elämästä ja kuolemasta kamppaillen,viimein onnistuimme polkemaan maata, monien alusten miehistöineen koskaan enää palaamatta. Tunsin, että Ruijan kansa rakastaa minua, ja minä Ruijaa ja sen jäyhää ystävällistä Jäämeren karkaiseman kansaa. Ken on kerran tutustunut Ruijaan ja sen kansaan, jakanut heidän kanssaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, hän ei ikinä heitä unhoita, asuipa sitten missä tahansa. Kiitos teille kaikesta! Kauan eläköön Ruija! Suokoon Korkein, että Suomen kieli ja isiltä perityt tavat polvesta polveen säilyisivät Ruijassa.

Vierailuni oli päättynyt. Juukean markkinakentässä olin juuri lähtövalmii-na kävelemään Pyhäänoutaan, kun samassa tuli useita matkailijoita pyörillä Siilastuvalta. Näiden joukossa oli eräs neiti, lihava ja kaunis, ent. hyviä tuttaviani. Kuultuaan, että lähden jalan, hän tarjosi pyöränsä käy-tettäväkseni Pyhäänoutaan asti. Epäröin vähän, mutta hän sanoi, ota vaan, se on hyvä pyörä. Ja hyvä se olikin, ihan uusi naisten pyörä. Sep-pälän Akseli sen lupasi tuoda takaisin ensi päivinä, ja kauppias Beck lu-pasi toimittaa edelleen vuonon yli Hedlyn kotiin. Sidoin siis reppuni pyö-rään, hyvästelin kaikki paikalla olleet, lopuksi ystävällisen, herttaisen nei-din.

Pian olinkin polkenut tuon 32 km:n taipaleen Pyhänoudan tunturituvalle. Muuten oli siellä kaikki ennallaan, paitsi suuri tullirakennus oli tullut lisää sen jälkeen, kun puolitoista vuotta takaperin olin näillä mailla kulkenut. Suuressa tullirakennuksessa asui vain yksi tullimies. Oikein kohtelias hän oli. Aikamme norjan kielellä jututtua esitin hänelle matkakorttini. Hän tarkastaa. Pienen vaitiolon jälkeen hän kysyy, olenko minä sama mies, josta pari vuotta sitten Morgenpostenissa kirjoitettiin ja heti myöhemmin kirjassa "Finska fare for Finmark" (Suomalaisuus vaara Ruijassa) ja että olenko asunut Juukeassa?

- Kyllä olen aivan sama kauhistus. En ole tämän kummempi kuin tässä näkyy, vastasin.

Hän miettii. Katsoo minua. Ehkä hän epäileekin, mutta kuitenkin hän lei-maa korttini, samalla valittaen, että minua on niin väärin ymmärretty. Sa-noi luotetuilta tahoilta kuulleensa, että sittenkin olen kunnon mies.

Passini olin jo työntänyt taskuuni ja olin lähdössä talon puolelle, kun hän anteeksipyytäen pyysi minua vastaamaan erääseen kysymykseen, nim. minkälaisen koulusivistyksen olen saanut. Vastasin, että kansakoulun olen vain käynyt. Sanoi ihmisillä olevan sen käsitteen, että se ei pidä paikkaansa. Rippikoulun myönsin kyllä käyneeni jälkeen, vaan senkin muutamassa viikossa, joten siellä en ehtinyt paljoakaan oppia.

Nyt sain mennä talon puolelle kahville ja syömään. Tuttu perhe. Pvhän-oudan Höögin tuntee koko Länsi-Lappi aina Muoniota myöten, joten hä-nestä ei sen enempää.

Ilta oli ehtinyt ja päätin näinollen olla yötä talossa. Tulipa tullimieskin lu-pauksensa mukaan vielä minua jutuuttamaan. Hän oli tosiaankin hauska mies. Oli matkustanut Suomessakin ja oli halukas pääsemään käymään uudelleen. Toivotin tervetulleeksi Suomeen. Illalla jo hyvästelimme hä-nen kanssaan, sillä hän sanoi nukkuvansa aamulla pitkään. Hyvästelles-sämme vakuutin hänelle ja käskin sanoa epäilijöille, että saavat olla var-mat siitä, että Suomesta käsin heillä ei ole mitään vaaraa pelättävissä.

Yön jälkeen jatkoin aamulla matkaani kohti Siilastupaa, joka on kahden penikulman päässä Suomen puolella, Kilpisjärven rannalla. Alkumatkas-ta oli toverinani Lapin mies Gustaa Valkeapää. Hän oli jo aamuvarhai-sella tullut Pyhäänoutaan noutamaan lapiota lainaksi. Hän ja kuusi muu-ta kotakuntaa asui Siilastuvan tien varressa 6-7 km. päässä Pyhä-Ou-dasta. Edellisenä päivänä oli turvekodan rakentaja Jounin Kristo Juu-kean Markkinasta tullut työhön kotaa tekemään. Pääsimme Gustaan kodalle, jossa koiraparvi otti meidät äkäisesti vastaan, varsinkin minut, jolla oli lannan vaatteet. Gustaan sauva oli hyvä kuri koirille.

Gustaalla, vaikka onkin jo ikämies, ehkä 60:nen maissa, on kuitenkin nuori, komea rouva ja kaksi lasta. Lapin rouvan poronjuustokahvi ja kui-va lihamaistuivat erittäin hyvin. Gustaa meni pian auttamaan Kristoa rakennustöissä ja minäkin aloin sonnustautua matkalle, mutta rouvan tarjouksesta söin vielä kuivaa lihaa ja join joitakin kuppeja juustokahvia. Nyt puhuimmekin suomea, vaikka ensin Gustaan ollessa sisällä hän puhui vain lappia. No niin, matkamiehen on lähdettävä, ja toinen toistaan herttaisempi rouva ja neiti jää muistojen joukkoon. Hyvästi, ja paljon kiitoksia.

Pian olinkin Suomen-Norjan rajapyykillä. Seisahdin hetkisen, pistin tupa-kan ja katselin tuota harmaata rajakiveä, joka seisoo ihan tiepuolessa. Sen Norjan puoleiselle sivulle on hakattu "Norge 1925" ja Suomen puo-leiselle "Suomi 1925". Jälellä olevat seitsemän kilometriä menivät pian. Tuntui vieläkin, että ei mikään ole niin varmaa kuin Suomen kamara. Siinä juuri rajan ylittäessäni avautuu tuolta Kilpisjärvi eteeni, mahtavien Saana- ja Mallatunturien välistä. Kuinka kaunista, ja varmasti kotoista.

Suomen saamellainen jauhojen ja muiden kamppeiden hakureissulla Skibotenissa 1920-30-luvulla, täältä matka jatkui takaisin Kilpisjärvelle ja mahdollisesti muualle maakuntaan. Kuva: Franz Dubbick.

Näissä ihanissa lumoissa saavuin kuin huomaamatta Siilastuvalle. Sei-sahdin hetken ulkona. Jo tuli pihalle talon poika, Hannes. Heti alkoi juttu, työnnyin hänen kanssaan pirttiin. Isäntä ja emäntä Viik olivat kotona. Tervehdittyäni talonväkeä, join kohteliaan emännän tarjoamaa kahvia useamman kupin, ja hyvältä maistui. Siinä juttuillessa tuli rakennusmie-hiä sisään. Siellä parasta aikaa rakennettiin matkailumajaa. Tuttuja mie-hiä. Työtä johti tuo aina hymyilevä rakennusmestari Jämsä, apunaan pa-ri Muonion poikaa, sekä Siilastuvan Ville, emännän veli. Uhkea piirteinen maja oli ulkopuolelta jo valmis ja sisustustyöt kestävät vielä noin pari viikkoa. Sauna lämmitettiin, kuten siinä talossa on tapa aina vieraalle tehdä. Isänpä itse onkin kova löylymies. Hän asettuu aina vesiämpärin-sä kanssa lavalle, lähelle kiuasta, josta hän komentaa löylyä. Pian alkoi yksi ja toinen siirtyä lattialle, ja ei ollut kauan kun hän jäi yksin lavalle.

Puolitoistavuorokautinen oloni talossa oli nyt, kuten aina ennenkin, erit-täin hauskaa. Päivän uutiset kuunneltiin Lahdesta kolmasti päivässä ja aika kuluu aivan liian pian. Sitten sain Villen moottorilla kyydin Kilpisjär-ven eteläpäähän, n.s. Muotkatakkaan, jonne on matkaa noin 2 pnk. Mat-kalla poikkesimme ainoassa välillä olevassa asunnossa Kilpisjärven sal-messa, joka sijaitsee noin puolivälissä.Tässä asuu enontekiöläinen Tuomas Harju, norjalaisen Kristiina-rouvansa kanssa. Lapsia ei talossa näkynyt. Erittäin viisas koira oli kolmantena. Ulkopuolella huuteli keituri (vuohi). Ikävää kai piti kun aamupäivällä oli isäntä suolannut kaverin tynnöriin. Oli ollut paha tunkeilemaan naurispeltoon ja siitä nyt sai täl-laisen rangaistuksen. Kova on tunturin laki. Mutta tässäkin talossa kuun-neltiin radiota.Tromsasta oli uutisien aika. Koetin kuunnella, mutta isäntä alituisilla kyselyillään häiritsi, joten siitä ei tullut mitään. No niin, hyvää Kilpisjärven siikaa syötyäni ja pannullisen kahvia juotuani hyvästelin ja niin lähdin edelleen kohti Muotkatakkaa, josta kävelintuon 6-7 km:n matkan Keinovuopioon.

Siinä kuuden maissa illalla saavuin talon kohdalle Suomen puoleiselle joen rannalle. Talo on näet Ruotsin puolella. Minulle ominaisella äänel-läni päästin äänen, jonka vasta nuo takana olevat tunturit taittoivat. Pian olikin poika veneineen joella ja niin mentiin yli. Taaskin tuttu talo, tuttu väki. Heti sain kahvit. Ruokaa oli minulla itselläni. Talossa vaadittiin, että minun on ehdottomasti syötävä talon ruokaa ja niin teinkin. Kuulin, että kamarin isäntä Valfriiti lähtee aamulla veneellä Karesuvantoon viemään lapsia kouluun jolloin myöskin matkustaa talossa vieraileva Sopperon emäntä. Yön nukuttuani ja aamukahvit juotuani juttelin Valfriitin kanssa, että joskohan minäkin pääsisin samaan veneeseen. Hän lupasi, että kaksipenikulmaa alempaa hän voi minut ottaa mukaan. Sanoi olevan joen nyt niin kuivan, että hänellä on lastia liikaakin. Vittangiin sanoi jää-vän painoa, joten siitä edelleen voin koettaa olla veneessä.

No niin, nyt sonnustauduin matkalle. Maasto oli hyvää ja levänneenä miehenä katkaisin tuon puolentoista penikulmaisen taipaleen alle kol-men tunnin. Tiesin, että Ylivittangissa (talo ruotsalainen) ei ole asukkai-ta, vaan sen sijaan Suomen puolelle joen oli eilispäivänä tullut Saaren-päästä Uudentalon Heikin poika Johannes nuoren Kristiina-rouvansa taloutta perustamaan. Lehmiä, oikein komeita oli kolme ja sonnimullikka. Tässä, nuori rouva tarjosi minulle maitoa ja teetä. Kahvisäkki oli unohtu-nut lähtiessä, se tulee vasta Norjan postin mukana. Huoneita ei ollut kuin yksi turvekota, jossa asuttiin kaikin yhdessä, niin ihmiset kuin eläi-metkin. Ja kyllä ne lehmät olivatkin rohkeita, minuakin nuolivat ihan vä-kisin. Toista kotaa aikoi Johannes ensi päivinä alkaa rakentaa, ihmisille talvisuojaksi. Sanoi muuten hänellä olevan huoneen kehän jo valmiiksi hakattuna Palojoensuussa, vaan sitä ei saa tänne tunturille ennen reki-keliä. Hyvässä uskossa elettiin, että kyllä tässä vielä olosuhteet parane-vat. Onhan seutu Länsi-Lapin parhaita riista-alueita ja maa näytti erittäin hyvältä ja viljelyskelpoiselta. Uskon ja toivon, että he luovat onnellisen kodin Vittangiin, Könkämäemon Suomen puoleiselle rannalle.

Jo näkyikin veneen keula joelta mutkan takaa. Hyppäsin pian venee-seen ja siellä näköpiirissä olevasta mutkasta heilutin lakkiani tuolle ul-jaalle tunturin ritariparille. Hyvästi! Neljä kilometriä suvantoa soudettu-amme tulimme Ruotsin puolella olevaan Ala-Vittangin taloon. Sanotta-koon vain, että talonväki on tässäkin samaa maata kuin täällä muualla-kin. Yötä olimme, söimme, joimme, ja mikään ei maksanut mitään. Aa-mun sarastaessa lähdimme taas liukumaan alaspäin littoa kohti. Tuolla penikulmaisella taipaleella taas me muut, nim.Sopperon emäntä, neljä koululasta ja minä olimme kuivien koskien kohdalla pakotetut juokse-maan rantaa. Könkämäjoki onkin nyt niin kuiva, että ei vanhatkaan sel-laista muista. Suvannoilla soudimme, jolloin kyllä kahdella airoparilla kului matka hyvin.

litossa oli talonväki vaihtunut siitä, kun viimeksi 1,5 vuotta sitten olin siel-lä. Silloinen isäntä on kuollut, samoin talon vanha mummo. Emäntä on jo uusissa naimisissa, asuen nuoren miehensä kanssa Kelottijärven Saarenpäässä.