E. L. / Pohjolan Sanomat 1937.

Matkakirje perimmästä Pohjolasta 4.


Keinovuopion Valfriidin veneestä jäin Saarenpäähän. Enhän minä saat-tanut aivan niin vain sivuuttaa kylää, sillä minulla oli asiaa kylään ja muutenkin tästä alkoi hyvä kävelytie yli Nunastunturin Maunuun. Mau-nussa olin yötä Länsi-Lapin pohjoisimman suojeluskuntamiehen, hyvän tuttavani Pietari Mannelan luona. Pietari on poikamies aina edelleen, siinä 50:nen maissa vasta vuodet. Mutta sielultaan luulisi häntä 20-vuo-tiaaksi. Iloinen, sitä hän on. Kauppa on hänellä nykyään päätouhuna. Emännänkin, sanoi Pietari, sitä ottais, kun saisi oikein mukavan. Eihän sen nyt tarvitsisi niin nuori ja komeakaan olla, mutta ei hän nyt kaikista kalsuistakaan huoli. Tosiaankin, Pietari, elä huoli kotisi hoitajaksi muuta kuin kunnon nainen, saathan sinä senkin, kun vain et valinnassa erehdy. Toivon, että kun olen ensi kerran teillä, ei sinun tarvitse meille kahvia keittää (ei sillä, ettet osaisi), vaan sen valmistaa ja tarjoaa sinun miellyt-tävä, onnestaan nauttiva rouvasi.

Aamulla souti Pietari minut Ruotsin puolelle, josta pääsin autolla juuri valmistunutta maantietä Karesuvantoon. Kyytikään ei maksanut kuin 3 kr. tuolta 15 km. taipaleelta, sillä satuin pääsemään samassa autossa, jolla vietiin koululapsia Karesuvantoon.Tästä oli tarkoitukseni mennä takaisin joen yli Suomen Karesuvantoon. Juuri päästyäni joen törmällä sijaitsevaan Pietun taloon, tuli Suomen puolelta nikkarin rouva nouta-maan kirjettä, joka oli Ruotsin postissa tullut osoitettuna Pietulle. Hänen kanssaan pääsin poikki ja pian olinkin tultujeni parissa Vuopion Hilman ja likan komeassa, mutta kohteliaassa kodissa. Rouva ja muu talon nais-väki oli kotosalla, jota vastoin lisakki oli kahden poikansa kanssa poron-jäkälää nostamassa talven varalle. Siinä syödessäni kuulin, että vanhin pojista, Akseli (hän on jo nainut ja asuu omissa huoneissaan), on Vuo-pionperän Helmerin kanssa lähdössä Lapin kylään, kauas tuntureille noin 9 penikulman päähän Karesuvannosta.

Kiireessä löysin Akselin ja Helmerin naapurista, lähtövalmiina, eväslau-kut selässä työntymässä taipaleelle. Pari tuntia sain pojat varttomaaan minua, sillä siinä ajassa olisin valmis matkalle. Akselilta sain pitävät pau-lakengät jalkaani, sillä omat kenkäni (nehän olivatkin vain risaiset nau-ha-kengät) jätin pois sopimattomina tuntureille. No niin, heti olimmekin katkaisemassa tuota 25 km. taivalta Syväjärvelle. Sade ja pimeä saavut-ti välillä, mutta kuitenkin hyvin lopulla taivalta. Kohteliaassa Syväjärven talossa, ripustimme kaikki kamppeemme kuivamaan ja talon kaksi tyttöä "passasi" meitä kuin isojakin herroja. Talossa ei olekaan kuin 3 poikaa ja 2 tyttöä.Pojat olivat minulle jo ennestään tuttuja. Tytöt näin ensi kerran. Lämpimässä, siistissä kamarissa nukuimme yömme rauhassa, kunnes se talon komeampi tyttö siinä 8 mailla aamukahvin kanssa meidät herät-ti.

Sää oli sateinen. Siinä sitä mietittiin, mitä tehdä. Lähteäkin pitäisi, vaan tuo tietön 4,5 peninkulman tunturitaival ei oikein miellyttänyt sateella ku-lettavaksi. Kukaan, joka on tuntureilla käynyt, ei sinne halua pahalla säällä. Olimme jo juroontuneet, ettemme lähde ennenkuin ilma paranee, vaan siinä vähän ennen puolta päivää alkoi taivas seljetä ja aurinko paistaa. Tuli oikein kaunis ilma. Nyt hyvästelimme nuoret talon haltiat. Ja kiireesti taipaleelle, sillä nyt oli kysymyksen alaista, ehtisimmekö yöksi 4,5 penikulman päässä olevaan Nieritaloon. Polkua oli vain alussa, 4-5 km. päässä olevalle järvelle, josta talonväki vuosittain kävi kalaa pyytä-mässä. Tästä eteenpäin ei ollut hiirenkään polkua. Kurssina oli meillä pojille tutut tunturin huiput, jotka siintivät kaukaa matalampien vaarojen takaa.

Käsivarren tuntureita v. 1952. Kuva: Poutvaara Matti. / Museovirasto.

Reittinämme oli kauniita tasaisia vaaroja, valkeita jäkäläpeitteisiä tievoja ja pitkiä rimpi ja sammalsoita. Kahdet kahvit keitimme taipaleella, ja kah-vin kera maistuikin voileipä eri hyvältä. Norjan niemekkeenkin poikki me-nimme n.s.Puussasvaaran rajapyykin kohdalta. Se on sillä kohdalla noin 4-5 km. leveä. Hämäräkin alkoi jo tulla ja maasto oli huonoa. Kahloimme siinä puolipimeässä vielä suota useita kilometrejä, kunnes asetuimme yöksi Haukisluhpu-nimiseen maahan. Tässä oli jo puutakin niin, että saimme tulet, ja pikku purosta saimme vettä pannuihimme. Matkaa ta-loon olisi ollut vielä hyvä peninkulma, joka Lapissa voi lähennellä 20:tä kilometriäkin. No niin, kaikesta huolimatta oli meidän pakko olla yötä. Olimme jo noista mittaamattomista rimpisoistakin saaneet siksi kylliksi, että tuntui riittävän päivän osalle.


Heti roihusi tuli komeana tunturipuron reunalla. Kahvipannun toisensa jälkeen keitimme ja tyhjensimme. Sitten siinä puolen yön aikaan vääntyi-vät toverini pitkälleen - he nukkuivat. Koetin minäkin. Kylmä tuppasi hä-tyyttämään. Hurja tuli kyllä kuumensi toista puolta, vaan kuuramaa tuntui kylmältä. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Ja rauhatonta se oli toistenkin yö. Siinä ne kiemuroivat ja urisivat. Yhtä unillaan he olivat päivällä kuin minäkin. Seuraavana päivänä olimme jo hyvällä aikaa Nieritalossa Lä-täsenon varrella. Tultuamme taloon ei siellä ollut ketään kotona. Ulko-ovi oli auki, ainoastaan joitakin puupalasia oli pantu oven reikään, en tiedä mitä varten. Sisään menimme, sillä lämmin tupa tuntui meistä kovin hy-vältä. Emäntä tyttönsä kanssa oli joko jäkälän nostossa tai puutouhussa metsässä. Arvelimme, että kyllä ainakin syömään tulevat. Miehiä talossa ei ollutkaan. Poika, talon ainoa mies, oli pari viikkoa sitten noudettu len-tokoneella Rovaniemelle sairaalaan. Isäntä on kuollut jo useita vuosia sitten. Jokitörmälle oli keväällä haudattu rekikeliä odottamaan talon vanha ukko, isäntävainaan veli.

Jo tuli emäntäkin ja tyttö kotiin. Kumpikin Lapin puvuissa. Vaan hehän eivät kauhistuneet yhtään, vaikka talossa olikin vieraita. Hyvin sovimme vielä siitäkin synnistä, kun olimme ottaneet viilipytyn hyllyltä ja tyhjentä-neet sen aivan puupohjalle. Hauskat ihmiset, niin emäntä kuin tyttökin. Kohtalon kovuutta vain valittivat. Ja kyllä olikin ollut vastuksia. Tuskin oli yhdestä selvitty, kun jo toinen tuli. Navetan oli poika ehtinyt saada val-miiksi ennen kuin sairastui. Karjalatoa rakensivat muun työn ohessa nyt naiset. Kallelleen oli tullut rakennus, sen kyllä huomasi kaukaakin. Ja sen oli kyllä emäntäkin huomannut, vaan hän tuumi, että oikaiskoon poi-ka, jos hän vielä terveenä palaa.

Samana päivänä jatkoimme matkaamme vielä tuon Lapin rapean penin-kulman Vuontiskeron tunturiharjanteen yli Pienin Aulin kylään. Hänen oi-kea nimensä on Antti Kalttopää. Talon tyttö saattoi veneellä meidät Lä-täsenon (joen) yli ja niin aloimme nousta tuntureille. Vähän matkaa tun-turin kylkeä noustuamme menimme Pienin Antin poroaidasta läpi. Tätä aitaa kuului olevan useita peninkulmia ja sen on Antti omilla varoillaan rakennuttanut. Jättiläistyö. Myöhemmin kuulimme, että tämä aita oli tul-lut maksamaan noin 10.000 kr. Eikä se ollut ihmekään. Tolpat oli ajetta-va peninkulmien päästä ja langat tuotiin Norjasta. Mutta samalla, kun tulimme Antin porohakaan, alkoi myöskin näkyä, että aidan sisällä on elämää. Jos minne loi katseen tuolla rapean penikulman taipaleella, näki aina poroja poikineen. Hyvin kuuluu aita korvaavan kustannuksensa. Paimenia ei tarvitse kuin nimeksi entiseen verraten, eivätkä porot pääse katoamaan kaikkeen maailmaan.