Etelä-Saimaa no 74, 75 ja 76. 1920.
Matkalla Ruotsin Lappiin.
Eräänä iltana istuin junaan, joka on vievä minut Jellivaaraan. Jäljelle jää-pi Tukholma, Krunhelgergintori ja Ritarsaaren kirkko, jonne Adlerreutz on haudattuna kuninkaitten rinnalle. Sivuutamme Upsalan vanhan yli-opistokaupugin. Siellä on vanha tuomiokirkko ja Jyrisjoki, josta Wenne-berg on laulanut ihanissa lauluissansa. Kuinka paljon tuttuja paikkoja suomalainen tapaakaan Ruotsin maassa. Monien vuosisatojen yhteinen historia liittää nämä maat lähelle toisiansa.
Lähdemme taas liikkeelle: nyt vain suunta on kääntynyt luoteeseen. Suomaat käyvät nyt hyvin isoiksi, niitä on enemmän kuin olen nähnyt Suomen rautateitten varsilla ja muistuttavat aito-lappalaisia jänkkiä. Tun-tureita ei vielä näy, jos jättää muutaman korkeamman vaaran mainitse-matta. Suuret asumattomat lakeudet jo muistuttavat Lapista. Ja kun juna pysähtyy eräälle pikku asemalle veturin korjausta varten, kuulen ensi kerran taas pitkistä ajoista sääskien ynisemisen. Nämä sääsket ovat kui-tenkin arat ja hiljaiset oikein häijyjen lappalaisten sisarustensa rinnalla; annan niiden vapaasti purra mistä haluavat.




Maisema lähellä Vasaratunturia. Kuva: Uusi Kuvalehti no 3. 1894.
Herään myöhään illalla - olen nukkunut 15 tuntia. Jäseniä raukaisee, mutta on samalla äärrettömän miellyttävä tunne. Pukeudun ja syön sekä lähden kävelylle. Aamulla kohtaan muutaman lappalaisen kansallispu-vussaan. Hän puhuu Luulajan lapin murretta, enkä minä sitä ymmärrä. Huomaan tietämättäni lähteneeni kävelemään Vasaratunturille päin. Kysyn muutamilta nuorilta miehiltä tietä. Puhun ensin ruotsia vaan saan vain vihaisia silmäyksiä vastaukseksi.
Mutta eipä aikaakaan, niin isäntäni ilmestyy ovelle kysyen, tahdonko kuulla viimeisiä uutisia. Puhelimella on juuri saatu kuulla sisällys saksa-laisten sähkösanomasta, että Saksan kansalliskokous oli hyväksynyt rauhansopimuksen. Innostuimme nyt puhelemaan sotatapahtumista ja ennenkuin sitten olimme selvittäneet kaikki asiat taivaan ja maan välillä, vierähti monta tuntia. Vaan aurinko paistoi läpi yön, eikä kukaan ajatellut silloin myöhäistä hetkeä.
Aamulla kun tulin pirttiin, pidettiin siellä rukousta ja isäntävanhukseni luki siellä erästä saarnaa Laestadiuksen suuresta postillasta. Kylän isäntiä ja miesväkeä oli kerääntynyt kuuntelemaan. Saarnan jälkeen veisattiin vir-si. Isäntä selitti, että heillä on pitkä matka kirkkoon ja siksi täytyy heidän toimittaa kirkonmenonsa itse. Eivätkä nykyiset papit enää saarnanneet suuren Laestadiuksen henkeen, johon lie olivat tottuneet.
Alettiin tarjota kahvia ja puhe tuli vilkkaammaksi: minulta udeltiin paljon Suomen asioita. Huolimatta siitä,, että oli sadesää ja juhannuspyhä, läh-din taas jatkamaan matkaani. Ajettuamme pari peninkulmaa Sopperosta lakkasi metsä kokonaan, Loivat tunturiharjat muodostavat kaukaisen taivaanrannan.
Myöhään yöllä saavun Kaaressuvannon kirkonkylään ja kolkutan maja-talon ovea; pörröpäinen emäntä laskee minut sisään ihmetellen, mikä vieras se oli, joka tulee keskellä yötä semmoisella jyskeellä. Vaan sillä-aikaa, kun hän happamen näköisenä tekee minulle vuodetta tupaan, al-kaa pieni lapsi huutaa kamarissa. Kysyn joko hänellä on paljon lapsia, vaikka hän on noin nuori vielä. Tämä puhe häntä miellyttää. Hän kertoo olevansa oikeastaan papillista lähtöä ja kotoisin etelästä, tarkemmin Matarengistä, (Yli-Torniosta).
Isäntä on kalanpyydössä kaukana tunturissa, lapsia hänellä on jo kah-deksan, vanhin jo täysi ihminen. - Vaan nuoreksi ovat muutkin vieraat häntä sanoneet. Kaaressuvanto on Ruotsin pohjoisin seurakunta, iso pinta-alaltaan, luvultansa sitävastoin hyvin pieni: väkiluku tuskin nousee tuhanteen henkeen, joista toinen puoli on lappalaisia, toinen puoli suo-malaisia.
Kesäksi lappalaiset kaikki menevät tunturiin. Se, on: he siirtyvät Norjan puolelle, jonka korkeissa tuntureissa ja saarissa sääsket eivät ole vai-vana ja ilmanala on lauhempi. Tiesin kyllä edeltäkäsin että näin on laita. Mutta niistä lappalaisista, jotka olivat jääneet kesäksi Kaaressuvantoon, löysin helposti sopivia lapin kielimestareita. Seuraavana päivänä aamul-la, kun olin Kaaressuvantoon tullut kävin katselemaan kylää, joka on rakennettu Muoniojoen varrelle.
Kylä sijaitsee jotenkin yhtä pohjoisessa, kuin Suomen Enontekiön kir-konkylä, Hetta, kapealla niemellä joen ja erään vuopion välillä. Läpi ky-län johtaa komea maantie, korkealle penkereelle rakennettu, sillä Muo-nio tulvii keväällä kovin, peittäen vainiot ja maat. Kylän Puolitoistakym-mentä taloa ovat rakennetut likelle maantietä, eli maantie on tehty talo-jen lähelle. Ne ovat punaiseksi maalatut, samoinkuin pappila. Keskellä kylää on luonnollisesti kirkko, pikkuinen ja näppärä, niinkuin ollakin pitää pienessä seurakunnassa. Ja jos ei kesäiseen aikaan jumalansanan kuulijoistakaan olisi haittaa ollut, ei siellä myöskään ollut pappia, hän oli Norjassa lappalaisten parissa.

Ruotsin saamelaisia Lyngevuonolla Norjassa lähellä Skibottenia. Oik. Nils Ragnhildsson Siiri (Rávnná Niillas) hänen vaimonsa, lapsi sylissä, Inga Kristina Valkeapää os.Siiri (Iŋg´áhkku, Riiáid Iŋgá) sekä heidän lapset oikealla Biret, Jovnna, Ante ja hänen takanaan tyvär Anne Marja.

Ruotsin Karesuvanto.

Ehtoollisella Kaaresuvannon kirkossa 1920-luvulla. Kuva: Juhani Ahola. Museovirasto. / finna.fi
Vuopion takana on etelässä Kaarevaara, kauempana näkyy Kuormahan tunturi. Väylän takana näkyy Sikkapavaara., Kauempana pohjoisessa kohoaa Roppitunturi yli muiden vaarojen. Kun nousee Kaarevaaralle, näkee sieltä kaukaisia, lumipeitteisiä tuntureita Norjan maaselästä saak-ka sinne on puolitoista kymmentä peninkulmaa.