Etelä-Saimaa no 74, 75 ja 76. 1920.

Matkalla Ruotsin Lappiin.


Eräänä iltana istuin junaan, joka on vievä minut Jellivaaraan. Jäljelle jää-pi Tukholma, Krunhelgergintori ja Ritarsaaren kirkko, jonne Adlerreutz on haudattuna kuninkaitten rinnalle. Sivuutamme Upsalan vanhan yli-opistokaupugin. Siellä on vanha tuomiokirkko ja Jyrisjoki, josta Wenne-berg on laulanut ihanissa lauluissansa. Kuinka paljon tuttuja paikkoja suomalainen tapaakaan Ruotsin maassa. Monien vuosisatojen yhteinen historia liittää nämä maat lähelle toisiansa.



Olen vaivoin hankkinut itselleni kolmannen luokan istumapaikan pikaju-nassa, joka nyt ennen juhannusta on täpösen täynnä. Pitkä istuminen käypi kyllä raskaaksi, vaan siitä on korvauksena se, että joutuu näke-mään kaikki mitä rautatielinja tarjoo nähtävyyksi. On valoisten öitten ai-ka. Kesä on kukkeimmillaan. Viheriöitsevät metsät uinuvat kirkkaassa il-massa. Metsää ja taas viheriäistä metsää, isoja jokia, joita myöten tuk-keja uitetaan, joku pieni metsälampi, jossa sorsat uiskentelevat ruohik-korannalla. Eempänä vihertävä taivaanranta, jonka kaukaiset kukkulat muodostavat ja taas viheriäisen metsän peittämät harjut.



Juna pysähtyy pikku metsäseudun asemalle, lintujen viserrys kuuluu läpi avonaisten ikkunoiden; kuuluu käen kukuntaa. Nyt ne kukkuu kotiahoil-lakin ja linnut visertävät Saimaan seutujen viheriäisissä saarissa ja leh-tevissä niemissä. Silmieni eteen kangastuvat kotirannat, olen purjeve-neellä kiitämässä Saimaan ulapoita vilpoisen tuulen paisuttaessa purjei-ta: sillä nyt on kesä ja rauha, koko muu maailma on kaukana, jos sitä lienee olemassakaan.



Juna lähtee taas liikkeelle. Niin, minähän istunkin rähisevässä kolman-nen luokan rautatievaunussa keskellä Ruotsin maata matkalla Lappiin. Matka johtaa yli yhä useampien suurien jokien. Tunnit vierivät. Aamu-yöstä uneliaisuus pyrkii anastamaan minut valtaansa; kun tavallisen nousun aika on mennyt ohi, olen jälleen virkeänä. Metsämaat ja viljelyk-set vilahtavat taas silmieni ohitse. Vaan tunti tunnilta Pohjolan ilmanala antaa itsestään yhä tuntuvampia muistutuksia.



Metsä käypi matalammaksi ja harvemmaksi. Suomaita on runsaammin. Illalla on päivä pitempi. Tulemme iltapäivällä Bodenin kaupunkiin, jossa täytyy vaihtaa junaa. Entinen junamme lähtee Haaparantaan, astuu sen vuoksi pieneen junaan, jonka kyljessä on kirjoitettuna Narvik suurilla kir-jaimilla. Bodenissa on yksi Ruotsin linnoituksia; suomalaisten joukkojen majoituspaikka.


Lähdemme taas liikkeelle: nyt vain suunta on kääntynyt luoteeseen. Suomaat käyvät nyt hyvin isoiksi, niitä on enemmän kuin olen nähnyt Suomen rautateitten varsilla ja muistuttavat aito-lappalaisia jänkkiä. Tun-tureita ei vielä näy, jos jättää muutaman korkeamman vaaran mainitse-matta. Suuret asumattomat lakeudet jo muistuttavat Lapista. Ja kun juna pysähtyy eräälle pikku asemalle veturin korjausta varten, kuulen ensi kerran taas pitkistä ajoista sääskien ynisemisen. Nämä sääsket ovat kui-tenkin arat ja hiljaiset oikein häijyjen lappalaisten sisarustensa rinnalla; annan niiden vapaasti purra mistä haluavat.




Pitkä matka alkaa käydä ikäväksi; toinen yö on jo valvottavana ja Tuk-holmassakin oli lepoa ollut kaikkein vähemmän. Nämä suomaat alkavat minua painostaa. Silloin maan laatu muuttuu kuivemmaksi. Kohta puo-len yön jälkeen aurinko alkaa valaista eräitä etäisiä vaaroja. Siellähän on lumipeitteisiä tuntureita! Riennän vaunusillalle katselemaan korkeata, karua tunturin, jonka näkeminen minua miltei järkyttää. Olen siis monien kohtaloitten jälkeen taas Lapissa.



Nyt en ajattele enää väsymystä, vaan katselen kaikkea niillä silmillä, kun olisin tullut kauas kaipaamaani kotimaahan. Luonnon olemus muuttuu tunturimaisemmaksi. Näköalat, vaikka ovatkin isommat kuin muualla, astuivat katselijaa lähemmäksi. Juna, rakennukset, puut näyttänät suu-rien näköalojen rinnalla naurettavan pieniltä. Tämä muutos on virkistä-vää ja täyttää ihmisen kuvaamattoman miellyttäväksi tunteella. Täällä hän tuntee vihdoin päässeensä rauhaan muulta maailmalta kulkeaksen-sa omia teitänsä.



Junani vierii aamuyöllä Jellivaaran asemalle, jossa minä nousen pois kaikkine matkatavaroineni. Tulen hotelliin ja olen jälleen tilaisuudessa puhumaan suomea. Ikkunastani toisessa kerroksessa näen auringon valaisemat Vasaratunturin lumihuiput. Olen saavuttanut täydellisen kotiseututunnelman eikä se ole minua sen koomin jättänyn Lappia sa-mollessani.

Maisema lähellä Vasaratunturia. Kuva: Uusi Kuvalehti no 3. 1894.

Herään myöhään illalla - olen nukkunut 15 tuntia. Jäseniä raukaisee, mutta on samalla äärrettömän miellyttävä tunne. Pukeudun ja syön sekä lähden kävelylle. Aamulla kohtaan muutaman lappalaisen kansallispu-vussaan. Hän puhuu Luulajan lapin murretta, enkä minä sitä ymmärrä. Huomaan tietämättäni lähteneeni kävelemään Vasaratunturille päin. Kysyn muutamilta nuorilta miehiltä tietä. Puhun ensin ruotsia vaan saan vain vihaisia silmäyksiä vastaukseksi.




He olivatkin suomalaisia, jotka olivat tulleet viettämään pyhäpäivää ja juhannusta tänne ruotsalaistuneeseen Jellivaaraan. Meistä tuli nyt tutta-vat ja seurasivat minua kauan kertoen oloista täällä ja kysellen Suomen kuulumisia. Erotessamme he pusersivat kättäni lujasti; ne puristukset tulivat kuin veljen kädestä.



Kävelin hiljalleni ylös Vasaratunturille. Tie oli kuivaa ja nousu loiva. Sain tuolla ylhäällä taas pitkästä aikaa käyttää tunturien raikasta ilmaa. Näin täältä Lapin mittaamattomat lakeudet lumipeittoisten tuntureitten välillä. Harras tunne valtasi minut ja minä kiitin Luojaa, joka taas oli johtanut askeleeni Lappiin.



Seuraavana aamuna istun kievarin rattailla matkalla Kaaressuvantoon. Tuo parisataa kilometriä pitkä ajo ei tuottanut mitään harvinaisempia näkemyksiä. Metsä tällävälin harvenee loppuaksensa vähitellen kokonaan. Varsin painostavan vaikutuksen tekee Sopperon kylä, joka on aivan puuttomalla aukeamalla tylynnäköisten vaarojen ympäröimänä.



Väestö minua monin paikoin kohtelee epäluulolla, peljäten vakoilijoita ja punakaartilaiskarkureita: pienestäkin palveluksesta peritään sen vuoksi kolmikertainen maksu. Muistan kuitenkin aivan päinvastaisenkin tapauk-sen. Tulin Sopperon kylään keskellä yötä, juhannusyötä. Ajoin taloon, joka oli mainittu kylän parhaaksi. Vaan kyytipoika arveli, tokkohan isäntä ottaa vastaan vierasta yön aikaan. Tämä isäntä oli yli kuudenkymmenen ikäinen laiha mies, selkä jo vähän köyryssä, harmaat hapset valjenneet.



Älykkäät kasvonpiirteet osoittivat päättäväisyyttä ja hyväntahtoisuus lois-ti hänen silmistänsä, korkea otsa todisti, että tässä oli mies, joka oli maailman ongelmoita ajatellut ja kokenut enemmän kuin moni muu. Tu-lin hänessä tutustumaan erääseen tämän perän enimmän kunnioitettuun ja arvossa pidettyyn vanhukseen. Kun hän oli heränyt, ja hänelle oli sel-vinnyt, että vieras oli pitkämatkainen, otti hän minut mitä ystävällisimmin vastaan. Minut vietiin toiselle puolelle pihaa olevaan erikoiseen, isoon vierasten tupaan nukkumaan ja talonväkeä kiellettiin käymästä minua häiritsemässä.


Mutta eipä aikaakaan, niin isäntäni ilmestyy ovelle kysyen, tahdonko kuulla viimeisiä uutisia. Puhelimella on juuri saatu kuulla sisällys saksa-laisten sähkösanomasta, että Saksan kansalliskokous oli hyväksynyt rauhansopimuksen. Innostuimme nyt puhelemaan sotatapahtumista ja ennenkuin sitten olimme selvittäneet kaikki asiat taivaan ja maan välillä, vierähti monta tuntia. Vaan aurinko paistoi läpi yön, eikä kukaan ajatellut silloin myöhäistä hetkeä.


Aamulla kun tulin pirttiin, pidettiin siellä rukousta ja isäntävanhukseni luki siellä erästä saarnaa Laestadiuksen suuresta postillasta. Kylän isäntiä ja miesväkeä oli kerääntynyt kuuntelemaan. Saarnan jälkeen veisattiin vir-si. Isäntä selitti, että heillä on pitkä matka kirkkoon ja siksi täytyy heidän toimittaa kirkonmenonsa itse. Eivätkä nykyiset papit enää saarnanneet suuren Laestadiuksen henkeen, johon lie olivat tottuneet.


Alettiin tarjota kahvia ja puhe tuli vilkkaammaksi: minulta udeltiin paljon Suomen asioita. Huolimatta siitä,, että oli sadesää ja juhannuspyhä, läh-din taas jatkamaan matkaani. Ajettuamme pari peninkulmaa Sopperosta lakkasi metsä kokonaan, Loivat tunturiharjat muodostavat kaukaisen taivaanrannan.


Myöhään yöllä saavun Kaaressuvannon kirkonkylään ja kolkutan maja-talon ovea; pörröpäinen emäntä laskee minut sisään ihmetellen, mikä vieras se oli, joka tulee keskellä yötä semmoisella jyskeellä. Vaan sillä-aikaa, kun hän happamen näköisenä tekee minulle vuodetta tupaan, al-kaa pieni lapsi huutaa kamarissa. Kysyn joko hänellä on paljon lapsia, vaikka hän on noin nuori vielä. Tämä puhe häntä miellyttää. Hän kertoo olevansa oikeastaan papillista lähtöä ja kotoisin etelästä, tarkemmin Matarengistä, (Yli-Torniosta).


Isäntä on kalanpyydössä kaukana tunturissa, lapsia hänellä on jo kah-deksan, vanhin jo täysi ihminen. - Vaan nuoreksi ovat muutkin vieraat häntä sanoneet. Kaaressuvanto on Ruotsin pohjoisin seurakunta, iso pinta-alaltaan, luvultansa sitävastoin hyvin pieni: väkiluku tuskin nousee tuhanteen henkeen, joista toinen puoli on lappalaisia, toinen puoli suo-malaisia.


Kesäksi lappalaiset kaikki menevät tunturiin. Se, on: he siirtyvät Norjan puolelle, jonka korkeissa tuntureissa ja saarissa sääsket eivät ole vai-vana ja ilmanala on lauhempi. Tiesin kyllä edeltäkäsin että näin on laita. Mutta niistä lappalaisista, jotka olivat jääneet kesäksi Kaaressuvantoon, löysin helposti sopivia lapin kielimestareita. Seuraavana päivänä aamul-la, kun olin Kaaressuvantoon tullut kävin katselemaan kylää, joka on rakennettu Muoniojoen varrelle.


Kylä sijaitsee jotenkin yhtä pohjoisessa, kuin Suomen Enontekiön kir-konkylä, Hetta, kapealla niemellä joen ja erään vuopion välillä. Läpi ky-län johtaa komea maantie, korkealle penkereelle rakennettu, sillä Muo-nio tulvii keväällä kovin, peittäen vainiot ja maat. Kylän Puolitoistakym-mentä taloa ovat rakennetut likelle maantietä, eli maantie on tehty talo-jen lähelle. Ne ovat punaiseksi maalatut, samoinkuin pappila. Keskellä kylää on luonnollisesti kirkko, pikkuinen ja näppärä, niinkuin ollakin pitää pienessä seurakunnassa. Ja jos ei kesäiseen aikaan jumalansanan kuulijoistakaan olisi haittaa ollut, ei siellä myöskään ollut pappia, hän oli Norjassa lappalaisten parissa.

Ruotsin saamelaisia Lyngevuonolla Norjassa lähellä Skibottenia. Oik. Nils Ragnhildsson Siiri (Rávnná Niillas) hänen vaimonsa, lapsi sylissä, Inga Kristina Valkeapää os.Siiri (Iŋg´áhkku, Riiáid Iŋgá) sekä heidän lapset oikealla Biret, Jovnna, Ante ja hänen takanaan tyvär Anne Marja.

Ruotsin Karesuvanto.

Ehtoollisella Kaaresuvannon kirkossa 1920-luvulla. Kuva: Juhani Ahola. Museovirasto. / finna.fi

Vuopion takana on etelässä Kaarevaara, kauempana näkyy Kuormahan tunturi. Väylän takana näkyy Sikkapavaara., Kauempana pohjoisessa kohoaa Roppitunturi yli muiden vaarojen. Kun nousee Kaarevaaralle, näkee sieltä kaukaisia, lumipeitteisiä tuntureita Norjan maaselästä saak-ka sinne on puolitoista kymmentä peninkulmaa.



Suuntaan askeleeni kansakoululle, jossa vanha opettaja eli ”kouluneu-vos" ottaa minut vastaan kuivakiskoisen ystävällisellä, puolivirallisella tavallaan. Hän on saanut Vaasan ritaritähden ansioistansa opettajana ja rajapitäjän olojen hoitamisesta valtiovallan toivomusten mukaan. Hän on pitkä mies, voimakas vartalo vähän kumarassa, tukka harmaa. Tuuheit-ten kulmakarvojen alla on tiukka katse täynnä päättäväisyyttä, lujuutta, kenties häikäilemättömyyttä. Samaa todistaa suoraan leikattu suu ja väkevä alaleuka.